KYMMENES LUKU.
Älä moiti, jos hän nyt riemuinen on!
Viel' eilen itki se onneton,
Kenties taas huomenna itkee.
Johanna Baillie.
Albanyn herttuan ristimänimi oli Robert, samoin kuin hänen kuninkaallisen veljensäkin. Jälkimmäinen oli kyllä alkuaan ollut ristitty Juhanaksi, jolla nimellä häntä sanottiinkin, siksi kun hän kruunun peri. Silloin taika-uskoisille ihmisille johtui mieleen, että sitä nimeä oli kova onni seuraillut, Englannissa Juhana Maattoman, Franskassa Juhana Pyhän, Skotlannissa Juhana Balliol'in elämässä. Tämän pahan enteen välttämiseksi oli siis päätetty, että nuori kuningas ottaisi nimen Robert, jonka Robert Prucen muisto teki Skotlannille rakkaaksi. Me mainitsemme sen, selitteeksi kuinka näin kahdella veljellä tässä perheessä oli sama nimi, joka seikka tietysti ei ollut silloinkaan tavallisempi kuin meidän aikoina.
Albanyn herttua, myös jo ijäkäs mies, ei juuri tainnut olla paljoa halukkaampi sotaisiin töihin kuin itse kuningaskaan. Mutta jos hänessä ei liene ollutkaan liioin urhoutta, niin oli hänessä kuitenkin kyllin viisautta peittämään ja salaamaan mainitun avun puutetta, joka, jos kerta vihjauskin siitä pääsi leviämään, olisi tehnyt peräti lopun kaikista hänen kunnianhimoisista toivoistaan. Hänessä oli paitsi sitä ylpeyttäkin sen verran, että se hätätilassa saattoi täyttää todellisen urhouden sijan ja pitää hänen hermonsa niin tiukassa kurissa, ettei niiden väriseminen päässyt näkyviin. Muuten oli hän kokenut hovimies, hätäilemätön, pikastumaton ja kavala; niitä kohtia, joihin hän pyrki, piti hän tarkkaan silmällä, vaikka vielä olivatkin kaukana, eikä koskaan unohtanut jos kohta hänen monimutkaiset polkunsa joskus näkyivätkin käyvän aivan toiseen suuntaan. Ulkomuodossaan hän oli kuninkaan kaltainen, ollen hänkin ylevä ja majesteetillinen niin hyvin vartaloltaan kuin myös kasvoiltaan. Se etu oli hänellä vielä vanhempaan veljeen verraten, ettei häntä mikään raajarikkoisuus vaivannut, ja että hän kaikin puolin oli kepeämpi, liikkuvampi. Pukunsa oli kallis, vaan koreilematon, niinkuin hänen arvolleen ja ijälleen sopi, ja samoin kuin kuninkaallinen veljensä ei hän pitänyt minkäänlaisia aseita; ainoasti tuppi, sisältävä pari pikku veistä, riippui hänen vyöltään siinä paikassa, missä oli miekat, taikka, kun se oli pois riisuttu, väkipuukon tavallinen sija.
Herttuan sisään-astuessa, abotti, kumarrettuansa, nöyrästi vetäytyi syrjäiseen komeroon, poikemmaksi kuninkaan istuimesta, ettei vieraanmiehen läsnä-olo olisi esteeksi veljesten vapaalle keskustelulle. Tarpeellista lienee mainita, että tämä komero oli ikkuna-komero, ja että sen paikka oli luostarin pihanpuolisessa seinässä, siinä rakennusten osassa, jota nimitettiin palatsiksi siitä että se niin usein oli Skotlannin kuninkaitten majapaikkana — muulloin se oli abotin asuntona, Tämä ikkuna oli juuri kuninkaallisten huoneitten pää-oven yli, ja sinne näkyi luostarin sisäpiha. Pihan koko oikean sivun täytti pituudellaan luostarin komea kirkko; vasemmalla oli rakennus, joka sisälsi kellarit, ruokasalin, kokoushuoneen sekä ylikerrassaan muita luostarin tarpeihin käytettyjä huoneita; sillä semmoisia oli vielä paitsi niitäkin, joissa Robert kuningas seuroineen majaeli. Neljännessä huonerivissä, jonka jalonnäköinen ulkoseinä antoi nousevaan aurinkoon päin, oli avara hospitium eli vierasmaja toivioretkeläisiä sekä muita käypiä vieraita varten; siinä samassa oli myös suuri joukko halvempia kyökki- ja makasiini-huoneita, missä ne runsaat muona-aineet olivat tallella, joista Dominokolais-isien kannatti niin tuhlaavaisesti vieraanvaroja suoda. Korkean kaariportin kautta päästiin tältä itäpäädyltä pihaan, ja se portti oli juuri vastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anselm isä seisoi. Hän saattoi siis nähdä vähän matkaa pimeän kaariportin alitse; tuikahtelipa hänen silmiinsä myös hiukka sitä valoa, joka portin läpi tunki. Mutta hän seisoi kuitenkin niin korkealla ja portin holvi oli niin pitkä, että portin ulkopuolinen reuna ainoasti epäselvästi häämöitti hänelle. Näitä paikkasuhteita on tarpeellista pitää mielessä. Me palajamme prinssi-veljesten keskusteluun.
"Veli kultani", virkkoi kuningas, kehottaen Albanyn herttuan, kun tämä oli laskeutunut toiselle polvelleen, suudellakseen veljensä kättä, "armas, rakas veljeni, miksi noita turhia temppuja? Eikös se ole yksi ja sama Skotlannin Stuart meidän isämme, yksi ja sama Elisahet More meidän äitimme?"
"Sitä en olekaan unohtanut", virkkoi Albanyn herttua nousten; "mutta en saa myös veljen likeisen tuttavuuden tähden unohtaa kuninkaalle tulevaa kunnioitusta."
"Voi se on totta, aivan totta, Robin", vastasi kuningas. "Valta-istuin on niinkuin korkea, paljas kalliohuippu, johon ei kukkanen eikä ruohokaan koskaan pääse juurtumaan, Kaikki lempeät tunteet, kaikki hellempi rakkaus on kuninkaalta kielletty. Kuningas ei saa likistää veljeään rintaansa vasten — ei saa näyttää rakkauttansa pojalleen!"
"Semmoinenhan muutamin suhtein on korkeuden kohtalo, herra kuningas", sanoi Albanyn herttua. "Mutta Jumala, säätäessään teidän oman perheenne jäsenet vähän poikemmaksi teistä, on sen sijaan antanut teille kokonaisen kansan lapsiksenne."
"Voi, Robert!" vastasi kuningas, "sinun sydämes on paremmin kuin minun luotu kuninkaan velvollisuuksia varten. Minä katselen tältä korkeudelta, jolle kohtaloni on minut asettanut, tuota joukkoa, jota sinä nimität lapsikseni — kyllähän minä heitä rakastan, heille hyvää suon — vaan heitä on monta ja he ovat kaukana minusta. Voi! onpa halvimmallakin heistä toki joku olento, jota hän saattaa likistää rintaansa vasten ja johon hän voi antaa isällisen hellyytensä ilman mitään määrää vuotaa. Mutta enin, mitä kuningas voi suoda kansalleen, on hymy — semmoinen, kuin koska päivä hymyilee Grampian-vuoriston lumihuipuille — yhtä kaukainen, yhtä vähän sulattavainen. Voi, Robin! meidän isällämme oli tapana meitä hyväellä, ja jos hän jolloinkulloin toruikin, niin hän torui lempeällä äänellä. Olipa hän kuitenkin kuningas yhtä paljon kuin minä — miksi ei siis minun olisi sallittu, samoin kuin hänen — koettaa käännyttää kadotettua poikaani lempeydellä pikemmin kuin kovuudella?"
"Jos lempeyttä ei vielä olisi koskaan koetettu, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua semmoisella äänellä, jolla jotakin vastenmielistä puhutaan, "niin tietysti kaikkein ensiksi pitäisi käyttää lempeitä keinoja. Te itse, armollinen kuningas, voitte parhaiten päättää, eikö niitä nyt jo ole tarpeeksi kauan kohdeltu ja eivätkö vallattoman mielen masentaminen ja ankara kurinpito olisi tehollisempia keinoja. Teidän kuninkaallisessa vallassanne on kokonaan päätös, minkä menetyksen Rothsayn herttuan suhteen te katsotte edullisimmaksi sekä hänen että valtakunnan lopulliseksi hyödyksi."
"Se ei ole ystävällisesti tehty", sanoi kuningas. "Sinä vaan viittaat tuota tuskallista polkua, jolle tahdot saada minut poikkeemaan, mutta et tarjoo minulle kättäsi tuekseni."
"Minun kättäni tueksenne te aina voitte käskeä, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua. "Mutta minun, kaikista ihmisistä maan päällä, kaikkein vähimmin sopisi yllyttää teitä kovuuteen teidän poikaanne ja perillistänne vastaan? Minullehan, siinä tapauksessa että te, kuninkaallinen majesteetti, ilman perillisittä kuolisitte — jota Jumala varjelkoon! — tämä turmiota tuottava kruunu tulisi osaksi! Eikö sitten tuittupäinen March'in kreivi sekä ylpeä Douglas'in kreivi ajattelisi ja julki lausuisikin, että Albanyn herttua on kylvänyt eripuraisuutta kuninkaallisen veljensä sekä Skotlannin kruunun perillisen välille, mahdollisesti saadaksensa tien auki oman perheensä perintö-oikeudelle? — Ei, mun kuninkaani — henkeni minä mielelläni uhraisin teidän palveluksessanne; vaan kunniaani en voi antaa alttiiksi."
"Sinä puhut totta, Robin — sinä puhut aivan totta", virkkoi kuningas, kärkkäästi selittäen veljensä sanat omalla tavallaan. "Me emme saa antaa noiden mahtavain, vaarallisten lordien huomata, että on mitään eripuraisuuteen vivahtavaakaan kuninkaallisessa suvussamme. Se tulee välttää kaikin mokomin; ja siksi koettakaamme vielä yhä edelleen lempeitä keinoja, siinä toivossa että niilläkin saamme Rothsayn hullutuksen parannetuksi. Näenhän minä hänessä aika ajoin toivon kipunan semmoisen, joka kyllä voisi maksaa hellän virittelemisen vaivan. Hän on nuori — hyvin nuori — kuninkaan poika, ja nuoruuden veri hänessä nyt hurjimmillaan kuohuu. Olkaamme kärsivälliset häntä kohtaan, niinkuin taitava ratsumies tulisenluontoiselle oriilleen. Antakaamme hänen riehua riehunta-aikansa loppuun; sitten saat nähdä, että sinä itse kaikkein enimmin tulet häneen tyytyväiseksi. Olethan sinä rakkaudessas moittinut minua siitä, kun olen liika hiljainen, liika ujo — Rothsayn herttuassa ei ole niitä vikoja."
"Siitä panisin vaikka henkenikin pantiksi, ettei ole", vastasi Albanyn herttua kuivakiskoisesti.
"Ei hän myös ole älyä eikä käsityksen sukkeluutta vailla", jatkoi kuningas, puolustellen poikaansa veljeänsä vastaan. "Tänään olen käskenyt häntä tänne valtioneuvosten kokoukseen tulemaan, ja saatpa nähdä kuinka hän sen tehtävän suorittaa. Myönnäthän sinä itsekin, Robin, että perintöprinssiltä ei puutu terävää älyä eikä taitoa valtio-asioiden käyttämiseen, milloin hän vaan viitsii niitä ajatella."
"Tietysti, eikä häneltä suinkaan puutu kumpaakaan, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua, "kunpa vaan hän viitsii valtio-asioita ajatella."
"Niinhän minä sanoin", virkkoi kuningas, "ja sydämestäni olen iloinen, kun näen sinunkin, Robin, suostuvan siihen, että me vielä kerran annamme sille onnettomalle nuorukais-paralle yrittämisen tilaisuutta. Hänellä ei ole enää äitiä, joka voisi lepyttää häneen suuttunutta isää. Se pitää muistaa, Robin."
"Minä olen varma", sanoi herttua, "että se menetys, joka teidän sydämellenne, armollinen kuningas, on mieluisin, samassa tulee olemaan viisain sekä parhain."
Albanyn herttua aivan hyvin huomasi tuon yksinkertaisen pienen viekkauden; hän näki että kuningas koetti luiskahtaa pois veljensä puheitten johtopäätöksistä, tehdä juuri päinvastoin mitä herttua oli neuvonut ja kuitenkin olla tekevinänsä sen hänen suostumuksellaan. Mutta vaikka hän näin huomasi, ettei hän nyt tällä kertaa saanut kuningasta taipumaan mieltänsä myöten, eipä hän senvuoksi kuitenkaan hellittänyt ohjaksia kokonaan käsistään, vaan päätti odottaa parempaa tilaisuutta ilkeitten tuumiensa toimeenpanemiseen, jonka tilaisuuden, niin hän toivoi, joku uusi riita kuninkaan ja prinssin välillä kylläkin pian mahtoi tarjota.
Sillä aikaa kuningas, joka pelkäsi että hänen veljensä uudestaan ottaisi puheeksi sen tuskauttavan aineen, josta hän nyt juuri oli päässyt, ääneensä huusi Dominikolais-abotille: "Kuuluu hevoskavioin kopinaa. Sieltä, missä seisotte, te voitte katsoa alas pihaan, arvoisa isä. Katsokaa ikkunoista ja sanokaa kuka on tulossa — Rothsayn herttua — eikö niin?"
"Se on jalosukuinen March'in kreivi seuralaisineen", sanoi abotti.
"Onko hänellä suuri seuralais-joukko?" kysyi kuningas. "Tuleeko kaikki hänen väkensä sisäportista sisään?"
Samassa Albanyn herttua kuiskasi kuninkaan korvaan: "Älkää pelätkö — teidän henkivartijanne, Brandanet[20] ovat täysissä aseissa."
Kuningas kiitti pään-nyökähdyksellä, ja abottikin ikkunan vierestä vastasi hänen kysymykseensä: "Kreivillä on seurassaan kaksi herraa, kaksi hovipoikaa ja neljä tallirenkiä. Yksi hovipoika seuraa häntä suuria rappusia myöten tänne kantaen kreivin miekkaa. Muut ovat jääneet pihalle, ja — Benedicite! (Herra siunatkoon!) — mitäs se on? — Tuossa on kuljeksivainen laulutyttö viuluineen, joka aikoo muka laulamaan kuninkaan ikkunain edustalla, meidän Dominikolais-luostarissamme, aivan kuin olisi tää jonkun yhteisen ravintolan piha! Minä lähden käskemään, että hänet paikalla ajetaan ulos."
"Älkää, hyvä isä", kielsi kuningas! "Sallikaa minun anoa armoa sille kulkuri-paralle. Iloisella Tieteellä — siksihän sitä sanotaan — jota hän harjoittelee, on surkeina kumppaleinaan kaikki se kurjuus, jonka köyhyys ja kova onni ovat noiden maankiertelijäin osaksi määränneet. Ja siinä suhteessa hän on hyvin kuninkaan kaltainen, jolle kaikki ihmiset huutavat: 'Eläköön!' — vaan joka on vailla sitä kunnioitusta sekä kuuliaista rakkautta, jonka köyhinkin talonpoika saapi perhekunnaltaan. Älkää ahdistelko tuota kulkijainta, isä; antakaa hänen, jos hän tahtoo, pihalla laulaa huoveille sekä palvelijoille. Se on estävä riidan nousemista heidän välillään, josta muuten olis pelkoa, koska he palvelevat niin omavaltaisia, toisiansa vihaavia herroja."
Näin puhui tää hyvänsydäminen, pehmeäluontoinen kuningas, ja abotti kumarsi tottelevaisuuden merkiksi. Hänen puhuessaan, astui March'in kreivi juhlasaliin, — puettuna sen ajan tavallisiin ratsumiehen-vaatteisin, väkipuukko vyöllänsä. Hovipojan, joka hänen miekkaansa kantoi, oli hän jättänyt etuhuoneesen. March'in kreivi oli uhkeavartaloinen, kaunis, valkeaverinen mies; hänellä oli jokseenkin tuuhea, keltainen tukka sekä kirkkaat, siniset silmät, jotka kiiluivat niinkuin haukan näkimet. Hänen ulkonäössään, vaikka se muuten oli miellyttävä, saattoi havaita pikaisen, tuittupäisen luonteen merkit, jonka hillittömään osoittamiseen hänellä korkea-arvoisena, mahtavana Keski-ajan aatelisherrana oli ollut liiankin paljon tilaisuutta.
"Terve tultuanne, March'in kreivi", sanoi kuningas, suosiollisesti kumartain. "Te olette kauan aikaa olleet poissa minun neuvokunnastani."
"Armollinen kuninkaani", vastasi kreivi syvällä kumarruksella kuninkaalle ja ylpeällä, jäykällä pään-nyykähdyksellä Albanyn herttualle, "jos olen ollut poissa teidän neuvoskunnastanne, niin siihen on ollut syynä, että minun sijassani on ollut täällä suodumpia ja — en ollenkaan epäile sitä — taitavampia neuvon-antajia. Nytkin vaan tulen ilmoittamaan teille, kuninkaallinen majesteetti, että Englannin rajalta tulleet sanomat vaativat minun suorakohtaista palajamistani omille tiluksilleni. Onhan armollinen herra, täällä monineuvoinen, valtioviisas veljenne, Albanyn herttua, jonka kanssa voitte neuvoitella, ja mahtava, sotaisa Douglas'in kreivi, joka ne neuvot sitten voi panna toimeen. Minua ei ole tarvis, paitsi omilla maillani; ja sinne aion teidän luvallanne, armollinen kuningas, heti paikalla palata, virkaani rajan vartijana toimittamaan."
"Ettehän toki osoittane meille semmoista ystävyyden puutetta, serkku", vastasi lempeä kuningas. "Par'-aikaa kuuluu tänne pahoja. Nuot kurjat Vuoriston clan'it ovat taas kaikki rauhattomuutta nostamaisillaan, jopa omankin hovini turvallisuus vaatii, että viisain neuvon-antajistamme olisi täällä meitä neuvomassa, ja urhokkain ritareistamme päätöksiä toimeenpanemasta. Eihän toki Tuomas Randolf'in jälkeläinen jättäne Robert Brucen pojanpoikaa tällä näin vaarallisella hetkellä?"
"Jääpi tänne kuitenkin hänen luokseen kauas kuuluisan Jaakko Douglas'in jälkeläinen", vastasi March'in kreivi. "Kehuuhan se herra aina, ettei hän koskaan astu jalkaansa jalustimeen, jos ei tuhat huovia samassa hyppää hevosen selkään hänen jokapäiväisenä henkivartijaparvenaan, ja luulenpa Aberbrothock'in munkkien voivan sen valallaan todeksi vakuuttaa. Totta mar' ne huovit, kun vielä lisäksi panee Douglas'in koko ritarijoukon, jaksanevat pitää kurissa säännöttömän Vuorelais-talonpoikien lauman, paljoa helpommin kuin minä jaksan tehdä vastarintaa Englannin joutsimiehille sekä Henrik Hotspur'in voimalle! Ja onhan sitten paitsi sitä täällä tää armollinen Albanyn herttua, joka niin valppaasti pitää huolta kuninkaan turvallisuudesta, että hän käskee Brandanet kaikki aseisin silloinkin, koska minunkaltaiseni uskollinen alamainen lähestyy hovia mitättömän huovi-kymmenkunnan kanssa — semmoinen joukkohan aina seuraa halvintakin nurkka-paronia, jolla vaan on tornihökkeli ja tuhat tynnyrin-alaa kanerva-kangasta omanansa. Jos niin varovaisia ollaan, missä ei vähintäkään vaaran merkkiä ole — sillä eihän toki, toivon ma, minun puoleltani semmoista pelätty — niin teidän kuninkaallinen personanne, todellisen vaaran sattuessa, varmaankin tulee hyvin suojelluksi."
"March'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "halvinkin noista paroneista, joita te mainitsitte, aina kutsuu väkensä aseisin, kun hänen linnahansa vaikka lähinkin, rakkain ystävä saapuu. Ja Pyhän Neitsyen avulla en tahdo olla vähemmin valpas kuninkaan personaa suojellessa kuin he omaansa turvatessa. Ovathan Brandanet kuninkaan yksityisiä alustalaisia ja kotiväkeä, ja satamäärä semmoisia miehiä on varsin vähäinen henkivartija-joukko itse kuninkaalle, koska te itse, hyvä herra, samoin kuin Douglas'in kreivi, usein ratsastatte, kymmenen sen vertaa miehiä perässänne."
"Herra herttua", vastasi kreivi, "jos kuninkaan etu niin vaatisi, ratsastaisin ulos huovijoukon kanssa, joka olisi vielä kymmenen vertaa suurempi sitä, jota te nyt juuri mainitsitte. Mutta en ole koskaan tehnyt sitä sillä tarkoituksella, että petturin tavalla kaappaisin kuninkaan käsiini, tai että kerskaavaisesti peloittaisin muita aatelisherroja."
"Robert veikkoseni", sanoi kuningas, joka aina oli harras rauhantekijä, "sinä teet väärin, kun ollenkaan viittaat epäluuloa March'in kreiviä vastaan mahdolliseksi. Ja te, serkkuni, March'in kreivi, käsitätte veljeni varovaisuuden väärin. — Mutta kuulkaa — jättäkäämme jo tämä vihainen sanakiista — minä kuulen jokseenkin miellyttävää laulua ja soittoa. Te olette Iloisen Tieteen tuntija, March'in kreivi, ja rakastatte sitä hyvin. Menkäättepäs tuonne ikkunan ääreen, pyhän abotin viereen, jolta en voi kysyä mitään tuommoista maallista huvitusta koskevaa. Te voitte sitten tuoda minulle tietoa, maksaako se soitto ja laulu todella kuultelemisen vaivaa. Tuo sävel on franskalainen, luullakseni — minun veljeni Albanyn herttuan päätös ei myös maksa näkinkengänkään vertaa tämmösissä asioissa — teidän, hyvä serkku, tulee siis lausua mielenne siitä, ansaitseeko vai ei se laulutyttö-parka palkintoa. Poikamme ja Douglas'in kreivi kohta paikalla tulevat tänne, ja sitten, kun koko neuvoskunta on ko'ossa, otamme tärkeimmät asiat keskusteltaviksi."
Jotakin hymyn tapaista vilahti March'in kreivin ylpeitten kasvojen yli, kun hän siirtyi pois ennenmainittuun ikkunakomeroon ja asetti itsensä sinne ääneti abotin rinnalle; hänhän ymmärsi että kuningas näin tavoin koetti estää riitaa hänen sekä Albanyn herttuan välillä, ja hän halveksi tässä ilmautuvaa pelkurimaista varovaisuutta. Sävel, jota tyttö viululla soitti, oli iloinen ja hilpeä ensi alussa; siinä oli vilahdus trubadurien hurjasta musiikista. Mutta sitten muuttuivat soiton häilyväiset nuotit sekä tytön äänikin surullisiksi, katkeavaisiksi, ikään kuin laulajan tuskalliset tunteet olisivat niitä tukahdutelleet.
Suuttunut kreivi, kuinka suuri hänen aistinsa, jota kuningas kehui, lienee todella ollutkin näissä asioissa, varsin huolimattomasti, niinkuin sopii arvata, kuulteli laulutytön musiikkia. Hänen ylpeässä sydämessään taistelivat par'aikaa toiselta puolelta kuninkaalle tuleva uskollisuus sekä hänen sydämensä pohjukassa yhä vielä kytevä rakkaus tähän hyvänsävyiseen hallitsijaan, toiselta puolen kostonhimo, joka hänessä kiehui sen vuoksi, kun hänen kunnian-haluiset toivonsa oli tyhjäksi tehty ja vielä lisäksi häntä häväisty Margareta Douglas'in ottamisella kruununperillisen puolisoksi hänen tyttärensä sijaan. March'in kreivissä oli pikaisen, epävakaisen luonteen kaikki hyvät ja pahat puolet. Nytkin hän oli tullut kuninkaalle jäähyväiset sanomaan, aikoen sanoa uskollisuusvalansa irti, niin pian kun olisi mailleen palannut; mutta yhtähyvin tuntui hänestä tämä rikollinen ja vaarallinen päätös samassa vastahakoiselta, miltei mahdottomalta. Tämmöiset vaaralliset mietteet liikkuivat hänen mielessänsä laulutytön laulun alkaessa; mutta sen pitkittyessä muuttui hänen ajatustensa suunta seikkain kautta, jotka väkisenkin vetivät hänen huomionsa puoleensa, kiinnittäen sen siihen, mitä par'-aikaa luostarin pihalla tapahtui. Tyttö lauloi Provencen murteella, joka oli täydesti ymmärrettynä runouden kielellä kaikissa Europan hoveissa, erittäinkin Skotlannissa. Laulu oli kuitenkin vähemmin mutkikas kuin tavallisesti Provencen sirvente't, enemmin normandilaisen runoniekan sepittämän lay'n kaltainen. Sen voisi suomentaa tähän tapaan:
Loviisa paran laulu.
Loviisa parka, hän käy ja käy
Kylät kaikk' ja linnat, ei loppua näy;
Ja aina hän soittavi, laulavi vain:
Varokaatte, oi neidot, kehtoa ain'.
Oi mua Loviisa parkaa!
Oli paahtava päiv', oli helteä sää;
Jo kuumeni posket, jo pyörtyi pää;
Läpi lehdon tie kävi vilppainen,
Miss' soi ilolaulut lintusien.
Oi mua Loviisa parkaa!
Tähän lehtoon karhu ei pesää tee,
Suden polku se myös ohi kiertelee;
Mut jos peto vastaan tullutkin ois, —
Ah mieluummin sitä tyttö nyt sois!
Voi mua Loviisa parkaa!
Tuli vastaan poik' ylen kaunoinen,
Vyö vöillänsä paisteli kultainen;
Tuli lehdossa vastaan metsämies,
Mi viettelevää tuhat sanaa ties.
Voi mua Loviisa parkaa!
Voi tyttönen hupsu, miks miellyit niin
Sima-suuhun ja kultiin kiilteleviin,
Oli aarre kallihimp' itselläs:
Sydän puhdas ja rauha sun mielessäs.
Voi mua Loviisa parkaa!
Se aarre nyt sulta jo vietiinkin, —
Väkisinkö kenties vai varkaisin? —
Osan ryösti hän sult', osan lahjoitit pois —
Meni kaikki, mi kallista ollut ois.
Voi mua Loviisa parkaa!
Hyvä herra, oi suo pien' almu nyt vaan;
Sult' enään en kerjäile milloinkaan,
Sua parkuni toisten ei kiusata saa, —
Pian suo Jumal' armonsa ja haudan maa!
Voi mua Loviisa parkaa!
Tuskin oli laulu loppunut, niin Robert kuningas huusi March'in kreiville, siinä pelossa että riita tämän ja Albanyn herttuan välillä jälleen voisi alkaa: "No mitä te nyt tuosta laulusta sanotte, jalo herra? — Minusta tuntui se, lauluakin kuullen, olevan tulinen ja kaunis sävel."
"Minun aistini ei ole terävimpiä, mahtava herra kuningas; mutta mahtaapa se laulutyttö hyvin tullakin toimeen ilman minun ylistyksettäni, koska sille näkyy tulleen osaksi Rothsayn herttuan suosio — joka on paraita tämän asian tuntijoita Skotlannissa."
"Mitä!" kysyi kuningas huolestuneena; "onko minun poikani tuolla alhaalla?"
"Hän istuu hevosensa selässä aivan likellä laulutyttöä", vastasi March'in kreivi, ilkkuvainen hymy suun sopissa, "ja näkyy nyt yhtä hartaasti kuultelevan tytön puhetta kuin äsken sen laulua."
"Kuinka tää asia on, isä abotti?" kysyi taas kuningas. Mutta abotti vetäytyi pois ikkunan vierestä: "En huoli katsella, armollinen kuningas, mitä minun olisi tuskallista kertoa."
"Mitä tää kaikki on?" kysyi kuningas kolmannen kerran, kovasti hehkuvin poskin. Hän näytti aikovan nousta, mutta luopui taas siitä päätöksestä, kun hän luultavasti ei tahtonut nähdä hurjan, nuoren prinssin tekevän jotain sopimatonta hullutusta, jota hän kenties ei sitten kuitenkaan hennoisi rangaista tarpeellisella ankaruudella. Mutta March'in kreiville näkyi olevan hauska kertoilla kuninkaalle, mitä tämä epäilemättä mieluummin olisi ollut tietämättä.
"Armollinen kuningas", huusi hän, "asia tulee yhä hauskemmaksi ja hauskemmaksi. Laulutyttönen ei ole ainoastaan lumonnut Skotlannin perintöprinssin yhtä hyvin kuin kaikkein tuossa pihalla olevain tallirenkien ja huovien korvia, vaan onpa hän vielä lisäksi osannut vetää puoleensa Mustan Douglas'inkin huomion, jota me tähän saakka emme vielä olleet tietäneet niin hartaaksi Iloisen Tieteen ihailijaksi. Mutta enpä kuitenkaan tosiaan kummeksukaan hänen hämmästystänsä, koska prinssi par'-aikaa on kunnioittanut tuon kauniin laulu- ja viulumestarin ylistäväisellä suukkosella."
"Mitä!" huudahti kuningas, "laskeeko Taavetti Rothsay leikkiä laulutytön kanssa, vaimonsa isän silmien edessä? — Menkää, hyvä isä abotti, ja käskekää prinssiä heti paikalla tänne — mene, armas veljeni! —" Ja kun molemmat olivat lähteneet, jatkoi kuningas vielä: "Menkää, hyvä serkku, March'in kreivi — siellä tapahtuu turmiota, siitä olen varma. Olkaa niin hyvä, serkku kulta, viekää abotin rukoilevaisten sanojen avuksi minun käskyni."
"Te ette muista, armollinen kuningas", vastasi March'in kreivi äänellä, joka kipeästi loukattua sydäntä ilmoitti, "että Dunbar'in Elisabetin isä ei ole liioin sopiva sovittajaksi Douglas'in kreivin sekä hänen kuninkaallisen vävynsä välillä."
"Suokaa anteeksi minulle, serkku", virkkoi lempeämielinen vanha mies. "Kyllähän myönnän että teille johonkin määrään tehtiin vääryyttä — mutta minun poikani tulee murhatuksi — minä lähden itse."
Mutta kiiruusti noustessaan ylös tuoliltansa kuningas parka horjahti, kompastui ja lankesi raskaasti maahan, niin että, koska hänen päänsä tuolin kulmaan sattui, hän hetkisen ajaksi meni tunnottomaksi. Tämän tapaturmion näkö kohta kokonaan voitti March'in kreivin vihan ja sulatti hänen sydämensä. Hän riensi maassa makaavan kuninkaan luokse, nosti hänet takaisin tuolille ja koetti hellimmällä, kunnioittavaisimmalla tavalla kaikkia keinoja, saadakseen hänet jälleen tointumaan. Robert vihdoin taas avasi silmänsä ja katsahti puolipyörryksissään vielä ympärinsä.
"Mitä on tapahtunut? — Olemmeko me vielä yksin? — Kukas on meidän kanssamme?"
"Teidän uskollinen alaisenne, March'in kreivi", vastasi kreivi.
"Kahden keskenkö March'in kreivin kanssa?" kertoi kuningas, joka, kun hän vielä oli puoleksi selviämättä, säikähtyi tuon mahtavan herran nimestä, jota hän täydellä syyllä voi luulla saattaneensa verivihollisekseen.
"Niin juuri, minun armollinen kuninkaani, kahden kesken tään Dunbar'in Yrjö-raukan kanssa, josta moni on tahtonut saada teitä pahaa ajattelemaan, vaikka kyllä vielä saadaan nähdä, että hän on teidän kuninkaalliselle personallenne uskollisempi kuin he."
"Tosiaankin, serkkuseni, teille on liian suuri vääryys tullut tehdyksi; ja, uskokaa minua, kyllä minä koetan parantaa — —"
"Jos niin on mielenne, armollinen kuningas, se vielä voidaan saada parannetuksi", keskeytti häntä kreivi, tarttuen kiinni niihin toivoihin, joita hänen kunnianhimonsa nyt kuvasi hänen eteensä. "Prinssi ja Margareta Douglas ovat likeistä sukua keskenään — Romasta tulleen naimisluvan annossa ei ole otettu kaikista laillisista menoista vaaria — heidän avioliittonsa ei voi olla laillinen — paavi, joka teidän kaltaisenne jumalisen kuninkaan mieliksi varmaan on paljon tekevä, voi edellisen kihlauksen tähden purkaa tään epäkristillisen avioliiton. Ajatelkaa asiaa tyystin, kuninkaallinen majesteetti", jatkoi kreivi, jonka mielestä tää arvaamaton tilaisuus, saada omin suin puhua puolestansa, oli herättänyt vireille uusia, kunnianhimoisia toivoja, "ajatelkaa asiaa tyystin, ennen kuin päätätte kumman te valitsette, Douglas'in vaiko minut. Hän on mahtava ja voimallinen, sen myönnän. Mutta Skotlannin avain riippuu Dunbar'in Yrjön vyöstä, ja hän voisi tuoda Englantilais-armeijan hamaan Edinburg'in porttien edustalle asti, ennen kuin Douglas Cairntablen rajoilta kerkiäisi tulla vastarintaa tekemään. Teidän kuninkaallinen poikanne rakastaa minun hyljättyä tytär-parkaani, ja ylpeä Margareta Douglas on hänelle inhoksi. Voittehan te, armollinen herra, nyt itsekin nähdä kuinka halpana hän sitä puolisoansa pitää, koska hän appensa omien silmien edessä laskee leikkiä tavallisen laulutytön kanssa."
Kuningas oli tähän asti, kuullessaan kreivin esiintuomia syitä, ollut puolipyörryksissä, aivan kuin pelkurimainen ratsumies, kun häntä tulinen hevosensa tempaa kanssansa, ja kun hän sen vauhtia ei voi hillitä eikä johtaa. Mutta nämät viimeiset sanat herättivät hänessä taas muiston siitä vaarasta, joka nyt juuri hänen poikaansa uhkasi.
"Niin oikein, se on totta — minun poikani — ja Douglas. Oi, serkku kulta, estäkää vaan verenvuodatusta, niin teemme kaikki teidän mielenne mukaan. — Kuulkaa tuota melua tuossa! — Se oli miekkojen kalsketta!"
"Niin totta kuin minulla on kreivillinen kruunu — niin totta kuin olen rehellinen ritari — te olette aivan oikeassa!" sanoi kreivi, katsahtain ikkunan kautta ulos luostarin pihaan, joka nyt oli täynnä aseellisia miehiä sekä paljastettuja aseita, ja josta raudan kalske kuului. Portin pitkän holvikäytävän alkupäässä oli suuri soturein tunge, ja kahakka näkyi alkaneen niiden välillä, jotka tahtoivat porttia kiinnisulkea, ja niiden, jotka sisään tungeksivat.
"Minä lähden heti paikalla", virkkoi March'in kreivi, "ja saan pian tämän äkillisen melun asettumaan. — Mutta kaikessa nöyryydessä pyytäisin teitä, kuninkaallinen majesteetti, ajattelemaan, mitä olen ollut niin rohkea ja ehdoittanut."
"Kyllä, kyllä, serkku kulta", vastasi kuningas, tuskin tietämättään mitä hän lupasi. "Estäkää vaan kahakka ja verenvuodatus."