VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun kuningas oli lähtenyt ratsastamaan takaisin siihen luostariin, jossa hän asui, kysyi Albanyn herttua muuttuneella katsannolla ja vapisevalla äänellä Douglas'in kreiviltä: "Ettekö te, herra kreivi, joka omin silmin näitte suuren osan tuosta surullisesta tapauksesta Falkland'issa, tahtoisi viedä sanomaa siitä veli-paralleni?"
"En, vaikka saisin siitä koko avaran Skotlannin maan omakseni", kieltäytyi Douglas. "Mieluummin paljastaisin rintani, nuolen kannattaman matkan päässä pilkkutauluksi sadalle Tynedalen joutsimiehelle. En, Douglas'in linnan pyhä Brigitta auttakoon! Ei mulla olisikaan muuta sanottavaa, kuin että tapasin sen kovaonnisen nuorukaisen kuolleena. Mitenkä se kuolema hänelle tuli osaksi, sen te, herra herttua, kenties paremmin osaisitte selittää. Ja jos ei nyt olisi March'in kapina ja Englannin sota esteenä, kylläpä sitten puhuisinkin oman ajatukseni asiasta aivan julki". Näin sanottuaan ja kumarrettuaan kuninkaalle kreivi ratsasti pois omalle majapaikalleen, jättäen herttuan sinne kertomaan, mitä oli tapahtunut, miten paraiten taitaisi.
"Vai March'in kapina ja Englannin sota?" mutisi herttua itsekseen. "Entäs oma etusi, ylpeä kreivi, jota, olit kuinka itsevaltias olitkin, et uskalla erottaa minun edustani. No hyvä, koska se teko jäi minun tehtäväkseni, minun tulee se tehdä, ja minä sen tahdonkin tehdä".
Hän seurasi kuningasta hänen kammariinsa. Robert katsoi häneen jollakin kummastuksella, koska Albanyn herttua oli käynyt istumaan.
"Sinun kasvosi ovat kalmankelmeät, Robert", sanoi kuningas. "Soisinpa että aina syvemmältä ennalta ajattelisit, milloin verenvuodatus tulee puheeksi, koska tämä verisauna sinua on niin syvästi liikuttanut. Ja kuitenkin, Robert, rakastan sinua sitä paremmin nyt, kun oikea lempeä luonteesi joskus tulee näkyviin kylmä-älyisen valtioviisautesi kuoren alta".
"Kiittäisinpä Jumalaa, kuninkaallinen veljeni", vastasi Albanyn herttua puoleksi sulkeuneella äänellä, "jos tuo verinen tanner, jonka tuossa näimme, olisi pahin asia, mistä meidän tänäpäivänä tulee kuulla. Sangen vähän tuhlaisin sääliäni noihin hurjiin metsäläisiin, jotka tuossa makaavat kasoittain, niinkuin eläväin raatoja, mutta — —" hän pysähtyi.
"Mitä!" huudahti kuningas säikähtyen. "Mitä uusia pahoja taas kuuluu?
— Rothsayn herttuako? — niin se varmaan on — Se on Rothsayn herttua.
— Puhu suusi puhtaaksi! — Mikä uusi hullutus on tullut tehdyksi? —
Mikä uusi onnettomuus on tapahtunut?"
"Herrani — kuninkaani — onnettoman veljenpoikani hullutukset ja vallattomuuden teot ovat nyt kaikki loppuneet".
"Hän on kuollut! — hän on kuollut!" kiljahti vanha kuningas tuskissaan. "Albany, sinun veljenäs rukoilen sinua — vaan ei — en olekaan kauemmin sinun veljesi! Kuninkaanas käsken sinua, salavehkeinen, viekas mies, tuomaan ilmi kaikki, mitä vaan tiedät pahinta!"
Vapisevalla äänellä vastasi Albanyn herttua: "Tapauksen eriseikkoja minä vaan vaillinaisesti tiedän — varma on vaan se, että onneton veljenpoikani toissa yönä tavattiin kammarissaan kuolleena — hän oli äkilliseen kohtaukseen kuollut — niin minulle on kerrottu".
"Voi Rothsay! — Voi minun rakas Taavettini! — Voi jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla sinun edestäsi — minun poikani — minun poikani!"
Näin valitti, raamatun voimakkailla sanoilla, tää heikko, poikansa menettänyt isä, repien harmaata partaansa ja tukkaansa; eikä Albanyn herttua, jota omatuntonsa sanattomaksi ahdisti, uskaltanut keskeyttää tätä surun vihuria. Mutta melkein samassa kuninkaan tuskallinen suru muuttuikin vimmaksi — joka oli niin perinvastainen hänen luonteensa tavalliselle pehmeydelle ja arkuudelle, että Albanyn omantunnon vaivat kokonaan unohtuivat pelon tähden.
"Vai tämä oli sinun siveydellisten puheittes ja jumalisten saarnojesi loppu!" virkkoi kuningas. "Mutta tää petetty isä, joka uskoi poikansa sinun käsiisi, uskoi viattoman karitsansa teurastajan haltuun, onkin kuningas! — sen saat nyt kovaksi onnekses kokea. Saisiko murhaaja tässä seisoa veljensä edessä, — tahrattuna oman veljenpoikansa verillä? — Ei! — Hoi, te tuolla ulkona! — Mac-Lewis! — Brandanet! — Kavaluutta! — Murhaa! — Aseisin, jos rakastatte Stuart-sukua!"
Mac-Lewis riensi sisään useampain henkivartijain kanssa.
"Murhaa ja kavaluutta!" huudahti onneton kuningas, "Brandanet — teidän jalo prinssinne", — — suru ja mielenliikutus silmänräpäykseksi keskeyttivät sen kauhean ilmoituksen, jota hän aikoi heille antaa. Viimein hän kuitenkin jatkoi yhä katkeavalla äänellä. "Tuokaa kirves ja mestauspölkky heti paikalla pihaan! — Vangitkaa" — sana tarttui kiinni hänen kurkkuunsa.
"Ketä pitää vangita, jalo herra kuningas?" kysyi Mac-Lewis, joka, nähdessään kuninkaan tämmöisessä vihan vimmassa, joka oli perinvastainen hänen käytöksensä tavalliselle lempeydelle, melkein luuli, että hänen järkensä oli tullut häiriölle äsköisessä tappelussa nähdyistä tavattomista kauhistuksista. — "Ketä minun pitää vangita, kuninkaallinen majesteetti? Eihän tässä ole ketään muuta kuin teidän kuninkaallinen veljenne, Albanyn herttua".
"Aivan niin", vastasi kuningas, jonka lyhyt-aikuinen kostonhimon vimma jo alkoi asettua. "Aivan oikein — ei ketään muuta kuin Albanyn herttua — ei ketään muuta kuin minun äitini kantama — ei ketään muuta kuin minun veljeni. Voi Jumalani! anna minulle voimaa tukehduttaa tuota sydämessäni hehkuvaa syntistä vimmaa — Sancta Maria, ora pro nohis! (Pyhä neitsyt Maaria, rukoile puolestamme!)"
Mac-Lewis katsahti ihmeellä Albanyn herttuaan, joka pyysi peittää hämnästystänsä syvällä surkuttelemisella, ja kuiskasi upseerille: "Se paha sanoma on liian kovasti vaikuttanut hänen päähänsä".
"Mikä paha sanoma, jos saan luvan armolliselta herttualta kysyä?" vastasi Mac-Lewis. "En minä ole mistään kuullut".
"Mitä! — Ettekö ole kuulleet veljenpoikani, Rothsayn herttuan kuolosta?"
"Onko Rothsayn herttua kuollut, herra Albanyn herttua!" huudahti uskollinen Brandani suurimmalla hämmästyksellä ja kauhistuksella. "Milloin, kuinka ja missä?"
"Kaksi päivää sitten — ei ole vielä tietoa millä tavalla —
Falkland'issa".
Mac-Lewis silmänräpäyksen aikaa katsoi herttuaan; sitten hän palavin silmin ja lujalla katsannolla kääntyi kuninkaan puoleen, joka näkyi syvästi vaipuneen hiljaiseen rukoukseen: "Kuninkaallinen majesteetti! minuutti tai kaksi sitten teiltä jäi — yksi sana — kesken sanomatta. Sallikaa sen tulla ulos suustanne, ja teidän tahtonne on oleva teidän Brandaneinne lakina".
"Minä juuri rukoilin voimaa kiusausta vastaan, Mac-Lewis", virkkoi toivoton kuningas, "ja sinä sen tahdot tuoda eteeni. Tahdotko antaa paljastetun miekan mielipuolen miehen käteen! — Mutta voi, Albany! — minun ystäväni, minun veljeni — minun luottamusmieheni! — kuinka — kuinka hennoit tehdä sen!"
Nähdessään että kuningas jo oli leppyisämmällä mielellä, Albanyn herttua vastasi suuremmalla lujuudella kuin siihen asti: "Minun linnassani ei ole mitään muuria, joka saattaisi kuoleman estää — enkä ole ansainnut tuota ilkeää epäluuloa, joka teidän sanoissanne, herra kuningas, itseään ilmoittaa. Minä sen annan anteeksi, koska siihen pojattomaksi jääneen isän tuska on syynä. Mutta valmis olen vannomaan ristin ja alttarin kautta — ja taivaallisen perintöni sekä kuninkaallisten vanhempaimme sielujen kautta — —"
"Vaiti, Robert!" kielsi kuningas. "Älä vielä lisää vääriä valoja murhaan. — Ja teitkös kaiken sen siksi, että pääsisit yhtä askelta likemmäksi kruunua sekä valtikkaa? Ota ne sitten omikses kerrassaan — ja tuntukoon sinusta, niinkuin ne minusta aina ovat tuntuneet, ikään kuin ne olisivat tehdyt punakuumasta raudasta! — Voi Rothsay, Rothsay! Sinulta kumminkin on kuninkaana oleminen tullut säästetyksi!"
"Kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Mac-Lewis, "sallikaa minun muistuttaa, että Skotlannin kruunu ja valtikka, silloin kun ne lakkaavat olemasta teidän hallussanne, ovat Jaakko-prinssille tulevat, joka nyt on veljensä oikeuden perinyt".
"Oikein, Mac-Lewis", sanoi kuningas kiireesti, "ja samassa hän, se poika-rukka, myös on perinyt veljensä vaarat. Kiitoksia, Mac-Lewis, kiitoksia! — sinä olet muistuttanut minulle mieleen, että minulla vielä on jotain tehtävää maailmassa. Kutsu Brandanesi aseisin, niin joutuun kuin suinkin voit. Älä salli yhdenkään tulla kanssamme, jonka uskollisuutta et aivan varmaan tunne. Älä varsinkaan yhtään, joka on ollut tekemisissä Albanyn herttuan kanssa — tään miehen kanssa, tarkoitan ma, joka on olevinansa veljeni! — Ja käske että kantotuolini kohta laitetaan valmiiksi. Me aiomme Dumbarton'iin, Mac-Lewis, taikka Buten saareen. Jyrkkiä kuiluja, ja salmia, ja Brandaneini rinnat tahdon panna lapseni suojaksi, siksikun saamme koko meren jään pojan ja hänen julman setänsä kunnian-himon väliin. — Hyvästi, Albanyn herttua — hyvästi ijäksi, sinä kovasydäminen, verinen mies! Nauti valtaa, sen verran kuin Douglas siitä sinulle sallinee osaksi. — Mutta älä tule koskaan enää minun silmieni eteen, vielä vähemmin lähesty minun jäljelle jäänyttä poikaani! Sillä, samassa kun sen teet, tulee Brandanein minun käskystäni pistää sinut kuoliaksi pertuskoillaan! — Mac-Lewis, pidä huoli, että heille se käsky ilmoitetaan".
Albanyn herttua läksi ulos, yrittämättäkään sen enempää puhdistaa puoltansa tai vastata.
Mitä siinä asiassa sitten tapahtui, kuuluu historiaan. Seuraavassa parlamentin kokouksessa Albanyn herttua sai valtakunnan säädyt päättämään, että hän Rothsayn herttuan kuoloon oli viaton; mutta samassa hän kuitenkin näytti oman syyllisyytensä tunnon, sillä että lisäksi pyysi ja sai anteeksi-antokirjan siitä samasta rikoksesta. Onneton, vanha kuningas kätki itsensä Rothsayn linnaan Buten saaressa, surren menetettyä poikaansa ja kuumeentapaisella pelolla valvoen vielä jäljelle jääneen henkeä. Katsoen sen keinon parhaaksi turvaksi, lähetti hän pienen Jaakon Franskaan, sen maan kuninkaan hovissa kasvatettavaksi. Mutta laiva, jossa Skotlannin kruununperillinen sinne matkusti, joutui Englantilaisen kaapparin käsiin; ja vaikka silloin par'-aikaa sattui olemaan välirauha molempien naapurivaltain välillä, Henrit IV oli niin vailla jalomielisyyttä, että pidätti pojan vankinansa. Tämä viimeinen onnettomuus kokonaan murti onnettoman Robert III:n sydämen. Mutta kosto viimein, vaikka hitain askelin, saavutti hänen kavalan, armottoman veljensä. Albanyn Robert tosin sai itse rauhassa laskea harmaat hiuksensa hautaan, ja kuninkaansijaisen valta, jonka hän niin ilkeällä keinolla oli itselleen hankkinut, jäi hänen pojalleen Murdoch'ille perinnöksi. Mutta yhdeksäntoista vuotta nykyisen vanhan kuninkaan kuolon perästä Jaakko I palasi Skotlantiin, ja Murdoch, Albanyn herttua poikineen vietiin mestauslavalle, rangaistukseksi isänsä syyllisyydestä sekä omastaan.