Alhambran perustaja.
Koska olen niin laveasti kertonut Alhambran ihmeellisiä satuja, luulen olevani miltei velvollinen ilmaisemaan lukijalle muutamia tapauksia, jotka koskevat sen varsinaista historiaa, eli pikemmin sen ylevämielisten ruhtinaiden historiaa, jotka ovat perustaneet ja valmiiksi rakentaneet tämän hovilinnan, ja joita maailma saa kiittää näin ihanasta ja romantilaisesta itämaisesta muistomerkistä.
Saadakseni selkoa näistä tapauksista, minä luovuin tuolta mielikuvatuksen ja satojen alalta, jossa kaikki pukeutuu runolliseen väriin, ja aloin tarkasti urkkia yliopiston jesuitti-kirjaston vanhoista tomuttuneista niteistä. Tämä ennen vanhaan niin kuuluisa opinvarasto on nyt paljas varjo sen suhteen mikä se muinoin oli, sillä Ranskalaiset, vallitessaan Granadassa, ryöstivät sen käsikirjoitukset ja harvinaisimmat painetut teokset. Kuitenkin se sisältää, paitse useita paksuja Jesuittien väittelykirjoja, vielä monta merkillistä teosta Hispanialaisessa kirjallisuudessa, mutta erittäinkin koko joukon noita vanhoja, pölyttyneitä pergamentti-kronikoita (aikakirjoja), joita pidän erityisessä arvossa.
Tässä vanhassa kirjastossa olen kuluttanut monta hupaista hetkeä hiljaisissa kirjallisissa tutkimuksissa, sillä ovien ja kirjakaappien avaimet uskottiin minulle hyvin mieluisesti, ja minä jätettiin yksinäni mieltäni myöten siellä liikkumaan, mikä on harvinainen vapaus näissä opillisuuden pyhäköissä, jotka useinkin antavat tiedonhaluisen nääntyä tiedon lukittuin lähteiden näkyvissä.
Näillä käynneilläni keräsin minä seuraavat tiedot puheen-alaisista historiallisista luonteista.
Granadan hallitusmiehet pitivät Alhambraa taiteen ihmeenä ja heillä oli se satu, että se kuningas joka sen rakensi oli harjoittanut noituutta, eli ainakin oli alkemisti, joten hän oli ollut tilaisuudessa hankkia äärettömiä summia, jotka käytettiin sen rakentamiseksi. Lyhyt ylisilmäys hänen historiaansa on paljastava hänen rikkautensa todellisen salaisuuden.
Tämän kuninkaan nimi oli, muutamain huoneiden seinissä olevan kirjoituksen mukaan, Abu Abdallah (s.o. Abdallahn isä); mutta Maurilaisten historiassa on hänellä tavallisesti nimenä Muhamed Abu Alahmar (s.o. Muhamed Alahmarin poika), eli, lyhyyden vuoksi, vaan: Abu Alahmar.
Hän oli syntynyt v. 591 Hegiran jälkeen, eli kristittyin ajanlaskun mukaan v. 1195 Arjoua'ssa, jalosta Bena Nasar, eli Nasarin lapset, nimisestä suvusta, ja hänen vanhempansa eivät säästäneet minkäänlaisia kustannuksia, kasvattaessaan häntä siihen korkeaan säätyyn, johonka hänen sukunsa arvo ja rikkaus häntä oikeuttivat. Arabialaiset Hispaniassa olivat sivistyksessä pitkälle edistyneet; jokainen pääkaupunki oli opillisuuden ja taiteiden paikka — niin että oli helppo ylhäisille ja rikkaille nuorukaisille saada oivallisia opettajia. Mieheksi tultuaan Abu Alahmar asetettiin alkaldiksi eli maanherraksi Arjouaan ja Jaeniin, ja teki hänensä hyvyydellään ja hurskaudellaan suuresti rakastetuksi. Muutamia vuosia myöhemmin, Abou Hud'in kuoltua, pirstautui Maurilaisten valta Hispaniassa puolueihin, ja useat kaupungit menivät Muhamed Abu Alahmarin puolelle.
Koska hän oli vilkasmielinen ja sangen kunnianhimoinen, käytti hän tilaisuuden hyväkseen, matkusti maassansa ja otettiin joka paikassa ihastushuudoilla vastaan. Vuonna 1228 teki hän, kansan suuri äänisen riemun ohessa, tulonsa Granadaan. Ilostunut kansa julisti hänet kuninkaaksi, hänestä tuli kohta Maurilaisten korkein päämies Hispaniassa, ja hän oli ensimmäinen kuningas loistoisaa Beni Nasar sukua. Hänen hallituksensa oli siunaus hänen alamaisilleen. Hän asetti maanherroiksi kaupunkeihin miehiä, jotka olivat oivallisia urhoollisuudessa ja viisaudessa ja joita kansa enimmin rakasti. Hän asetti valppaan poliisin ja antoi ankaroita lakia oikeuden käyttämiseksi. Köyhille ja onnettomille oli aina esteetön pääsy hänen luoksensa, ja itse piti hän huolta heidän auttamisestaan. Hän laitti vaivaishuoneita sokeille, vanhoille, sairaille ja työhön kykenemättömille, ja kävi niitä usein katsomassa — ei määräpäivinä, loistoisasti ja komeasti, niin että oli aikaa panna kaikki kohdat kuntoonsa ja salata väärinkäytöksiä, vaan äkisti ja odottamatta; omalla vaarinotolla ja tarkalla tutkinnolla hankki hän tietoja sairaiden hoidosta ja niiden käytöksestä, joiden velvollisuutena se oli. Hän perusti kouluja ja yliopistoja, joita hän niinikään kävi tarkastamassa, ja oli itse läsnä nuorisoa opetettaissa. Hän rakennutti teurastushuoneita ja yleisiä leipomatupia, että ihmiset saisivat terveellistä ravintoa helpoilla ja määrätyillä hinnoilla. Hän teetti runsaita vedenjohtoja kaupunkiin, rakennutti kylpylaitoksia ja kaivoja, kanavoita ja ojia, Vegaa kastellakseen ja viljavaksi tehdäksensä. Tällaisten välikappalten avulla vallitsi rikkaus tässä ihanassa kaupungissa; ostajia ja myöjiä tungeksi sen porteilla, puodit olivat varustetut kaikkein maiden ja ilman-alain ylellisyydellä ja tuotteilla.
Muhamed Abu Alahmarin näin viisaasti ja onnellisesti ihanaa maatansa hallitessa, häntä yhtäkkiä uhattiin sodankauhuilla. Jaakoppi Valloittaja oli ottanut koko Valencian, ja Ferdinandi Pyhä vei voitolliset aseensa Andalusiaan. Jälkimäinen piiritti Jaenin kaupunkia, vannoen ettei ennen luopuisi piirityksestä, kuin oli saanut kaupungin haltuunsa. Muhamed Abu Alahmar tunsi kuinka riittämättömät hänen varansa olivat käydäkseen sotaa Castilian mahtavan vallitsijan kanssa. Sentähden teki hän äkisti päätöksensä, meni salaa kristittyin leiriin ja astui äkkiluulematta kuningas Ferdinandin eteen. "Minussa näet," sanoi hän, "Granadan kuninkaan Muhamedin; minä luotan kunniaasi ja antaun sinun suojelukseesi. Ota kaikki mitä minulla on ja pidä minua kuin vasalliasi (läänimiestäsi)." Näin sanottuaan kävi hän polvilleen ja suuteli kuninkaan kättä, alamaisuutensa merkiksi.
Tämä suoran luottamuksen todiste hellytti kuningas Ferdinandin, ja hän päätti, ettei rupeaisi toista huonommaksi jalomielisyydessä. Hän nosti entisen vastustajansa ylös ja syleili häntä ystävänään; hänen tarjoamansa kalliit tavarat hän hylkäsi, mutta otti hänet vasallikseen ja lahjoitti hänelle herrauden hänen aluessaan, sillä ehdolla että maksaisi vuotuista veroa, että valtakunnan ylimyksenä tulis saapuville valtiopäiville, ja sodassa auttais häntä vissillä lukumäärällä ratsumiehiä.
Kohta sen jälkeen vaadittiin Muhamedia sotapalvelukseen, auttamaan kuningas Ferdinandia, tämän piirittäessä Sevillan-kaupunkia. Maurilainen kuningas lähti viidensadan valion ratsastajan kanssa Granadasta, sillä ei kukaan maailmassa osannut paremmin kuin hän ratsastaa ja keihästä hoitaa. Surullista ja nöyristyttävää palveluksen tekoa tämä kumminkin oli, kun heidän piti käyttää miekkaa omia uskolaisiaan vastaan.
Muhamed ansaitsi urhoollisuudellaan tässä mainiossa valloituksessa surullisen mainioisuuden, mutta todellisemman kunnian sen lempeyden kautta jota hän sai kuningas Ferdinandin sodankäynnissä harjoittamaan. Kun, vuonna 1218, mainio Sevillan kaupunki jätettiin Castilian kuninkaan valtaan, palasi Muhamed murheellisena ja karvailla mielin valtakuntaansa. Hän näki tuon turmantuottavan pilven, mikä uhkasi Maurilaisten valtaa, ja lausui tuon mietelmän, jonka hän niin usein hädän ja häiriön aikana lausui: "Kuinka ahdas ja viheliäinen elämämme olisi, ellei toivomme olis niin avara ja lavealle ulottuva."
"Que angosta y miserabile seria nuestra vida, sino fuera tan dilatada y espaciosa nuestra esperanza."
Murheellisen voittajan lähetessä rakastettua Granadaansa, väestö virtasi iloisella malttamattomuudella häntä vastaan, sillä he rakastivat häntä hyväntekijänään. He olivat, hänen urotekoinsa kunniaksi, pystyttäneet voittopatsaita, ja joka paikassa, missä hän retkesi, tervehdettiin häntä riemuhuudolla El Ghalib'iksi eli voittajaksi. Muhamed nyökytti päätänsä kuullessaan tämän nimityksen. "Wa la ghalib ila Allah!" (voittajaa ei ole muuta kuin Jumala!), huudahti hän. Tästä hetkestä alkain käytti hän näitä sanoja valilausenaan. Hän piirustutti ne vaakunaansa ja kaikki hänen jälkeisensä ottivat ne valilauseeksensa.
Nöyristymällä kristittyin ikeen alle oli Muhamed ostanut rauhan; mutta hän tiesi ettei se voinut olla luotettava ja pysyväinen, missä ainekset olivat noin riitaiset ja vihollisuuden syyt noin vanhat ja syvälle juurtuneet. Hän menetteli sentähden tuon vanhan perusjohteen mukaan: "ole aseissa rauhan aikana ja vaatteissa kesällä," ja käytti tullutta rauhaa vahvistaakseen maatansa, täyttääkseen asehuoneensa jälleen ja edistääksensä niitä hyödyllisiä taitoja, jotka tuottavat valtiolle varallisuutta ja todellista voimaa. Hän määräsi palkintoja paraille käsityöläisille ja myönsi heille etuoikeuksia; hän paransi hevosrotua ja edistytti muidenkin hyödyllisten eläinten kasvattamista; hän suosi maanviljelystä, ymmärsi suojelevalla kehoituksella suuresti lisätä maan luonnollista tuottavaisuutta, ja teki kuningaskuntansa ihanat laksot kukoistaviksi kuin puutarhat. Myös edistytti hän silkin viljelystä ja valmistamista, kunnes Granadan kangaspuut tuotteiden kauneudessa ja hienoudessa kävivät edelle Syriankin kangaspuista. Sitten vielä teetti hän vireästi työtä niissä kulta- ja hopea- ja muiden metallien kaivoksissa, joita maassa oli, ja oli ensimmäinen kuningas Granadassa, joka antoi lyödä nimellään varustettuja kulta- ja hopearahoja, jonka ohessa hän myös piti huolen siitä että rahat taitavasti lyötiin.
Tähän aikaan, noin kolmannentoista vuosisadan keskipalkoilla ja heti Sevillan piirityksestä palattuansa, rupesi hän rakentamaan Alhambran loistavaa hovilinnaa; hän itse piti työtä silmällä, ja meni monasti taideniekkain ja työmiesten joukkoon, johtamaan heidän töitänsä.
Vaikka näin loistava töissään ja näin suuri yrityksissään, oli Muhamed kuitenkin hyvin yksinkertainen tavoissaan ja kohtuullinen nautinnoissaan. Hänen pukunsa oli sekä ilman mitään loistoa, että myös niin yksinkertainen, ettei se häntä eroittanut hänen alamaisistaan. Hänen vaimolansa taisi vaan kerskata muutamista harvoista kaunottarista, ja näiden luona kävi hän harvoin, vaikka ne ylläpidettiin suurella komeudella. Hänen puolisonsa olivat etevimpäin ylimysten tyttäriä, ja hän kohteli heitä kuin ystäviä ja ymmärtäväisiä vaimoja, ja mikä vielä enempi on, hän osasi niin laittaa, että ne kohtelivat toisiaan ystävyydellä. Hän kulutti paljon aikaa puutarhoissaan, erittäinkin Alhambran puutarhoissa, jotka hän oli varustanut kasveilla mitä harvinaisimmilla ja kukilla mitä ihanammilla ja lemuisimmilla. Täällä luki hän huvikseen historioita taikka antoi niitä lukea ja kertoa itsellensä; toisinaan työskenteli hän, jouto-aikoina, kolmen poikansa opetuksessa, joille hän oli hakenut taitavimmat ja säädyllisimmät opettajat mitkä löytää taisi.
Niinkuin hän vapaasta tahdosta ja ilman pakotta oli tarjoutunut Ferdinandille vasalliksi, hän myös uskollisena pysyi lupauksessaan, antaen hänelle yhä todisteita mielihartaudestaan ja uskollisuudestaan. Kun tämä kiitetty yksinvaltias vuonna 1254 kuoli Sevillassa, lähetti Muhamed Abu Alahmar valtalähettejä hänen jälkeiselleen Alonzo X:lle surua tästä kuolemantapauksesta valittamaan, ja näiden seurueena oli sata Maurilaista ratsastajaa ylhäisimpään arvoluokkaan kuuluvata, jotka hautausjuhlallisuuksien kestäessä palavilla vahakynttilöillä ympäröitsivät ja seurasivat kuninkaallista ruumista. Tätä suurta kunnioituksen osoitusta uudisti Maurilainen kuningas sitten kaikkena elinaikanaan joka vuosi Ferdinandi Pyhän kuolinpäivänä, jolloin sata Maurilaista ritaria samosi Granadasta Sevillaan, ja kävi istumaan korkean vainajan muistopatsaan ympärille, keskellä komeata tuomiokirkkoa, palavat vahakynttilät kädessä.
Muhamed Abu Alahmar säilytti voimansa ja sieluntarmonsa aina viimeisiin aikoihin asti. Yhdeksännellä kahdeksatta vuodellaan ratsasti hän vielä sotaan, ritaristonsa parahiston kanssa, estämään erästä vihollista karkausta hänen valtakuntaansa. Joukon lähtiessä Granadasta taittoi joku etujoukossa ratsastava päällikkö sattumuksesta keihäänsä portin kaareen. Kuninkaan neuvonantajat tulivat tästä tapauksesta levottomiksi, sanoivat sitä onnettomaksi enteeksi ja pyysivät häntä palaamaan. Heidän rukouksistaan ei ollut apua. Kuningas ei palannut, ja iltapäivällä, sanovat Maurilaiset historioitsijat, kävi ennustus surkealla tavalla toteen. Muhamed sairastui äkisti ja oli pudota hevosen seljästä. Hän laskettiin purilaille Granadaan vietäväksi, mutta hänen tautinsa paheni niin ankarasti, että täytyi pystyttää hänen telttinsä Vegalle. Lääkärit olivat suuresti hädissään, eivätkä tienneet mitä lääkkeitä määräisivät. Muutamain tuntien kuluttua kuoli hän verikohtaukseen ja kovaan suonenvetoon. Castilian prinssi Don Filip, Alonzo X:nnen veli, oli hänen vierellään, hänen kuollessansa. Hänen ruumiinsa palsamoittiin, pantiin hopea-arkkuun ja laskettiin, hänen alamaistensa vilpittömäksi suruksi, jotka itkivät häntä kuin isäänsä, kalliisen marmorihautaan Alhambrassa.
Tällainen oli se valistunut, isänmaallinen ruhtinas, joka perusti Alhambran, jonka nimi vieläkin loistaa sen kauniimmissa ja miellyttävimmissä koristuksissa, ja jonka muisto vaikuttaa tunteita mitä juhlallisimpia niissä, jotka käyvät tällä hänen mainioisuutensa ja kunniansa rapistuneella näyttämöllä. Vaikka hänen vaikutus-alansa oli avara ja hänen ulosmenonsa äärettömät, oli hänen rahastohuoneensa yhtäkaikki aina täynnä, ja tämä näennäinen vastakkaisuus on antanut aiheen siihen maineesen, että hän tunsi noitakonsteja ja tiesi salaisuuden miten ruostuvat metallit ovat kullaksi muutettavat. Joka ajattelee hänen kotielämäänsä, jommoiseksi se nyt on osoitettu, käsittää helposti sen luonnollisen taikakonstin ja mutkattoman alkemian eli kullantekokonstin, joka täytti hänen rahastohuoneensa rikkauksilla.