TOINEN LUKU.
Uudet kasvot.
Kohta tultuani minua esiteltiin vanhemmalle herra Meadowcroft'ille.
Vanhuksesta oli tullut täydellinen raajarikko ja hän oli jäsenten kolotuksen vuoksi aivan sidottu tuoliinsa. Hän vastaanotti minut ystävällisesti, vaan myöskin hiukan kylmästi. Hänen ainoa naimaton tyttärensä (hän oli kauan ollut leskenä) oli huoneessa isän hoitamista varten. Hän oli keski-ikäinen, surumielinen nainen, ilman mitään viehättäviä ulkonaisia omaisuuksia — eräs niitä henkilöitä, jotka näyttivät vastahakoisesti suostuvan elämiseen, joka on heille taakka, jota eivät koskaan olisi suostuneet kantamaan, jos ensin heidän mieltä olisi kysytty. Meidän kolmen kesken syntyi aivan lyhyt, eikä juuri vilkaskaan keskustelu arki-huoneessa paljaine seininen; tämän päätettyä minä astuin huoneeseni ja aloin tyhjentää kapusäkkiäni.
"Illallinen syödään kello 9, herra", sanoi neiti Meadowcroft. Hän lausui nämät sanat, juuri kuin "illallinen" olisi joku perheellinen kiusa, johon miehet tavallisesti ovat syypäät, vaan jota ainoastaan vaimot kärsivät. Minä seurasin renkiä huoneeseni, olematta sanottavasti tyytyväinen ensi tuttavuuteeni talossa.
Tähän saakka en vielä ollut nähnyt Naomia, enkä mitään romantisuutta.
Huoneeni oli puhdas ja siistii — vieläpä oli kaikki niin säntilleen, että tuntui raskaalta. Minä oikein halusin saadakseni nähdä tomunhiekkaa edes jossakin. Kirjastossa ei ollut muuta kuin raamattu ja rukouskirja. Ikkunasta näki aukean tasangon, joka ainoastaan osaksi oli viljelty ja näytti muuten kolkolta ja ikävältä laskevan auringon valossa. Puhtaan, valkoisen vuoteeni päänalasen yläpuolella riippui pergamentti-kääry, johon ankara ja tuomitseva pyhän raamatunlause punaiseksi ja mustaksi maalatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu. Neiti Meadowcroftin synkkä-mielinen henki oli leijaillut huoneeni läpi ja tehnyt sen ikäväksi. Mieleni tuli alakuloiseksi silmäillessäni ympärilleni. Vielä oli illalliseen kotvasen aikaa. Minä sytytin kynttilän ja otin käsille kapusäkistäni ensimäisen franskalaisen romanin, jonka koskaan luulen olleen Morwick'in talossa. Oli muuan vanhemman Dumas'en mestarillisesti mieltä-jännittävistä kertomuksista. Viidessä minuutissa minä olin toisessa maailmassa ja ikävän huoneeni asujamina oli mitä vilkkain franskalainen seura. Käskevän soittokellon kilinä palautti minut asianomaisessa ajassa tosi-oloihin. Katselin kelloani. Kello oli yhdeksän.
Ambrose oli minua vastassa porrasten päässä ja näytti minulle tien ruoka-huoneesen.
Herra Meadowcroft'in sairastuoli oli lykätty pöydän yläpäähän.
Hänen oikealla puolella istui hänen alakuloinen, harva-puheinen tyttärensä. Neiti Meadowcroft käski melkein aaveen-tapaisella juhlallisuudella minun istumaan tyhjälle paikalle isänsä vasemmalle puolelle. Silas Meadowcroft astui samassa sisään ja esiteltiin minulle. Veljekset Silas ja Ambrose olivat hyvin toistensa näköisiä, vaikka Ambrose oli pitempi ja kauniimpi. Ei kummankaan kasvoissa ollut varsinaista tunnon-ilmausta. Kummallakin tuntui olevan kehkeytymättömät hengen voimat, jotka, — olkootpahan sitten hyvät tahi huonot — odottivat asian-haarain kautta kypsyvänsä.
Ovi aukesi taasen, sillä aikaa kuin minä vielä tarkastelin molempia veljeksiä ja minun on suoraan tunnustaminen, ett'eivät ne tehneet ylimalkaan hyvää vaikutusta minuun. Uusi perhekunnan jäsen astui huoneesen ja käänsi kohta huomioni puoleensa.
Hän oli varreltaan lyhyt-läntä, laiha ja kuivahka sekä erittäin kalpea, siihen katsoen että hän eleli maaseudulla. Kasvot olivat myöskin muussa suhteessa silmään-pistäviä. Kasvojen ala-osaa peitti paksu, musta parta ja viikset, vaikka siihen aikaan miehillä yleensä Amerikassa oli parta ajettuna ja partaa käytettiin harvoin. Kasvojen ylä-osaa valaisi kummallisesti kiiltävä, ruskea silmäpari, joiden katsanto minussa herätti tuon ajatuksen, ett'eivät miehen hengenlahjat mahtaneet olla oikeassa tasapainossa. Vaikka hän, sen-verran kuin minä voin huomata, kaikissa tunnon-ilmauksissaan ja toimissaan oli aivan terve ja raitis, oli kuitenkin noissa kummallisissa ruskeissa silmissä jotakin, joka minussa herätti sen ajatuksen, että hän erityisissä, sattuvissa tapauksissa voisi hämmästyttää vanhimpiakin ystäviänsä jollain väkivaltaisella tahi hurjapäisellä työllä. "Hiukan hurja" — tämän vaikutuksen, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, teki minuun tuntematon, joka nyt astui huoneesen.
Vanhempi herra Meadowcroft, joka tähän saakka ei ollut hiiskunut sanaakaan, esitteli nyt itse äskentullutta minulle, vilkuttaen silmäänsä pojilleen; tämä silmäys oli jotenkin ynseä ja myöskin molemmat pojat katselivat karsaasti isäänsä, joka minusta tuntui jotenkin ikävältä.
"Filip Lefrank, tämä on minun pehtorini, herra Jago", sanoi vanhus ja esitteli meitä aivan säännöllisesti. "John Jago, tämä on nuori sukulaiseni vaimovainajani puolelta, herra Lefrank. Hän ei ole terve: hän on matkustanut meren yli saadakseen lepoa. Herra Jago on amerikalainen, Filip. Minä en luule sinulla olevan pahoja luuloja amerikalaisista. Tee tuttavuus Jagon kanssa. Asettukaa istumaan".
Hän loi uudelleen synkän silmäyksen poikiinsa ja pojat vuorossaan loivat häneen. He väistivät nähtävästi Jagoa, kun hän läheni tyhjää tuolia vieressäni ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Oli selvä, että partainen mies oli isän suuressa suosiossa ja että pojat tästä tahi jostakin muusta syystä eivät voineet kärsiä häntä.
Ovi aukeni vielä kerran. Muori nainen astui hiljalleen sisään ja asettui istumaan pöydän ääreen.
Oliko hän Naomi Colebrook? Minä loin silmäyksen Ambroseen ja lu'in vastauksen hänen kasvoissaan. Vihdoinkin Naomi Colebrook!
Kaunis tyttö, vieläpä hyväkin tyttö, sen verran kuin minä voin päättää muodosta. Kuvaillakseni häntä lyhyesti, oli hänellä pieni pää, joka kuitenkin oli somasti muodostettu ja hyvin sovitettu hänen hartioilleen; vaalean harmaat silmät, jotka katselivat niin rehellisesti ja myöskin tarkoittivat samaa, kuin osoittivatkin; pieni, sievä vartalo — liian pieni meidän englantilaisten kauneus-käsitteiden mukaan; hänen kielimurteensa oli amerikalainen ja — jotakin joka on aivan harvinaista Amerikassa — hänen äänensä oli sointuva ja teki hänen murteensa suloiseksi englantilaisille korville. Ihmisten ensimäinen vaikutus meihin on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oikea. Minä pidin kohta Naomi Colebrook'ista; hänen suloinen hymyilynsä miellytti minua, hänen sydämellinen käden-puristuksensa, kun meitä esiteltiin toisillemme.
"Vaikk'en olisi hyvässä sovussa kenenkään muun kanssa talossa", arvelin itsekseni, "niin varmaankin olen viihtyvä hänen seurassaan".
Ainakin sillä kertaa minä ennustin oikein. Siinä pahuuden ja eripuraisuuden ilman-alassa, joka vallitsi Morwick'in talossa, olimme, tuo kaunis amerikalainen tyttö ja minä, totisia ystäviä ensimäisestä silmänräpäyksestä viimeiseen saakka.
Ambrose antoi sijaa Naomille, jotta tämä voisi istua hänen ja hänen veljensä välillä. Naomi punehtui silmänräpäykseksi ja katseli häntä suloisella, hiukan vastahakoisella sydämellisyydellä, kun hän istahti. Minä epäilin suuresti, että nuori maanmies salaisuudessa pusersi hänen kättänsä pöytä-vaatteen alla.
Illallinen ei ollut erittäin vilkas ja hauska. Ainoa iloinen keskustelu oli Naomin ja minun välillä.
Jostakin selittämättömästä syystä ei John Jago näkynyt olevan hyvällä tuulella nuoren kansalaisensa, Naomin, läsnä-ollessa. Hän katsoi epäluuloisesti ylös lautasestansa Naomia ja painoi jälleen hiljalleen silmänsä alas synkällä katseella. Kun minä puhuttelin häntä, vastasi hän väkinäisesti. Myöskin puhutellessaan herra Meadowcroft'ia varoi hän tarkasti molempia nuoria miehiä, kuten minä olin huomaavinani siitä suunnasta, jonka hänen silmäyksensä saivat niissä tilaisuuksissa. Kun aloitimme atriamme, huomasin vasta että Silas Meadowcroft'in vasen käsi oli sidottuna laastari-lapuilla; ja minä huomasin myöskin, että John Jago, jonka ruskeat silmät lensivät toisesta toiseen pöydän ääressä, katsoi kummallisen kiukkuisesti nuoren miehen loukkaantunutta kättä.
Mitä suuremmaksi hämmästykseksi minulle muukalaiselle huomasin jo tänä ensimäisenä iltana talossa, että isä ja pojat puhuivat ainoastaan välillisesti toistensa kanssa herra Jagon ja minun kautta. Kun vanha herra Meadowcroft pehtorinensa moitti jotain talon peltojen viljelemisessä tapahtunutta erehdystä, ilmottivat vanhuksen silmät, että tämä tyly nuhde tarkoitti hänen molempia poikiansa. Jos minä tein jonkun muistutuksen eläinten hoidosta yleensä, niin kohta molemmat pojat pistelevästi sovittivat sanojani lammasten ja härkien huonoon hoitoon ja katselivat John Jagoa, vaikka olivat puhuttelevinaan minua. Sellaisissa tilaisuuksissa — ja niitä oli usein — sekaantui Naomi rohkiasti ja juuri aikanaan keskusteluun ja käänsi puheen johonkuhun harmittomaan aineesen. Joku kerta kun hän täten koetti olla välittäjänä, katseli suru-mielinen neiti Meadowcroft häneen, ankarasti paheksien hänen sekaantumistansa. En ole vielä koskaan istunut pöydässä ikävämmän ja eripuraisemman perheen kanssa. Kateus, viha, pahuus ja tylyys eivät koskaan näytä minusta niin ilettäviltä, kuin näiden ilmaantuessa jonkulaisen kunnioituksen varjossa. Joll'en olisi mieltynyt Naomiin ja hänen pikkisiin rakkauden silmäyksiin, joita silloin tällöin huomasin vaihetettavan hänen ja Ambrosen kesken, en olisi koskaan voinut tulla toimeen tässä iltasessa. Olisin varmaan paennut franskalaisen romanini luokse ja omiin huoneisini.
Vihdoin päättyi äärettömän pitkä ja ylöllinen illallinen. Neiti Meadowcroft nousi tuoliltaan aaveentapaisella juhlallisuudella ja sanoi minulle jäähyväiset sanoilla:
"Tässä talossa noustaan varhain aamulla, herra Lefrank. Hyvää yötä!"
Hän laski laihat kätensä herra Meadowcroftin sairastuolin selkälaudalle, keskeytti häntä jättäessään hyvästi minulle ja lykkäsi hänet sänkynsä tykö, juurikuin hän lykkäisi hänet hautaan.
"Käyttekö kohta, herraseni, huoneisinne? Joll'ette vielä käy pois, ehkäpä minä saan tarjota sikarin — jos vaan nuo nuoret herrat sen suvaitsevat".
Täten tahallaan teroittaen sanojansa ja syrjästä silmäillen "nuoria herroja", täytti John Jago puolestaan kesti-ystävyyden vaatimuksia.
Minä en huolinut sikarista. Perin opitulla kohteliaisuudella toivotti ruunisilmäinen mies minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta.
Ambrose ja Silas lähestyivät nyt ystävällisesti minua avatuine sikari-laatikoineen.
"Olipa ihan paikallansa, että kielsitte ottamasta", alkoi Ambrose. "Älkää milloinkaan polttako John Jagon kanssa. Hänen sikarinsa myrkyttää teidät".
"Älkää koskaan uskoko sanaakaan John Jagon puheesta", lisäsi Silas, "hän on suurin valehtelia koko Amerikassa".
Naomi uhkasi heitä nuhdellen sormellansa, juurikuin nuo väkevät ja vankat miehet olisivat olleet lapsukaisia.
"Mitähän herra Lefrank ajattelee", sanoi Naomi, "kun näin puhutte henkilöstä, jota isänne kunnioittaa ja johon hän luottaa? Minä häpeen teitä molempia".
Silas meni matkoihinsa sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Ambrose jäi jälelle nähtävästi haluten sopia Naomin kanssa, ennenkuin hän erosi hänestä.
Kun nyt huomasin olevani tiellä, väistyin syrjään erään lasi-oven luokse huoneen alapäässä. Ovesta tultiin pieneen, sievään puutarhaan, joka nyt oli kauniin kuutamon valaisemana. Minä kävin sinne ihaillakseni somia paikkoja ja tulin istumapaikalle jalavan juurelle. Luonnon juhlallinen rauhallisuus ei koskaan ollut näyttänyt niin sanomattoman juhlalliselta ja kauniilta kuin nyt, jolloin olin tuolla ihmisasunnossa kuullut ja nähnyt niin paljon. Minä käsitin nyt tahi luulin käsittäväni tuota hurjaa toivottomuutta ihmiskunnan suhteen, joka muinoin ajoi ihmiset luostareihin. Ihmisiä vihaava puoli luonteessani (ja kuka sairas ei tunne sellaista puolta itsessään?) alkoi miltei päästä voitolle, kun tunsin kepeän käden laskeuneen hartioilleni ja olin taasen leppynyt ihmisiin Naomi Colebrookin kautta.