VIIDES LUKU.
Uutisia Narrabeesta.
Kun olin saapunut puutarhaan, johtui minulle äkkiä tuo ajatus mieleen. Ambrosen iloinen puhe ja mieli osoittivat selvään, ettei hän vielä tuntenut sitä riitaa, joka oli ollut ikkunani alla. Silas tulisi tunnustamaan ottaneensa veljensä sauvan ja hän ehkä mainitsisi, kenenkä pääkalloa hän sillä on uhannut. Ei ollut ainoastaan turha, vaan ei ollut laisinkaan suotavakaan, että Ambrose saisi tietoa riidasta. Minä palasin karja-pihalle. Ei ketään näkynyt portilla. Minä huusin väliin Silasta, väliin Ambrosea. Ei kukaan vastannut. Veljekset olivat käyneet työhönsä.
Kun palasin puutarhaan, kuulin suloisen äänen sanovan minulle hyvää huomenta. Minä silmäilin ympärilleni. Naomi Colebrook seisoi eräässä asuinhuoneen alimmaisessa ikkunassa. Hänellä oli yllään työ-esiliinansa ja kuurasi ahkeraan veitsiä aamiais-pöytään. sileä, musta kissa istui hänen olkapäillään ja seurasi veitsen kiiltävää liikettä, kun Naomi ripeästi hioi sitä nahalla päällystetyllä laudalla.
"Tulkaa tänne", sanoi hän, "minä tahdon puhua kanssanne".
Tultuani lähemmäksi tein sen muistutuksen, että hänen kauniit kasvonsa olivat synkät ja levottomat. Hän pukkasi kissan vihaisesti hartioiltaan ja tervehti minua ainoastaan heikolla heijastuksella tavallisesta, iloisesta hymyilystään.
"Minä olen puhunut John Jagon kanssa", sanoi Naomi. "Hän viittasi johonkin, jonka hän väitti tapahtuneen teidän sänkykamarin ikkunan alla aamulla. Kun minä pyysin häneltä likempää selitystä, vastasi hän ainoastaan: 'Kysykää herra Lefrank'ilta; minun on matkustaminen Narrabeen'. Mitä tuo merkitsee? Puhukaa suoraan, herra! Minä en ole hyvällä tuulella, enkä voi odottaa!"
Kuten tässä olen kertonut, kerron minä kaikki, joka oli tapahtunut ikkunani alla, ainoastaan sillä eroituksella, että koetin saattaa kaikki mitä paraimpaan valoon. Hän laski veitsen luotaan, jota hän oli kiillottamaisillaan ja laski miettiväisesti kädet ristiin.
"Olisi ollut hyvä, jollen koskaan olisi seurustellut John Jagon kanssa eilis-iltana", sanoi hän. "Kun mies pyytää naiselta jotakin, saapi nainen useimmiten katua, jos hän suostuu pyyntöön".
Hän lausui tämän mietteen hyvin levottomalla katseella. Seurustelu kuutamolla oli jättänyt jälkeensä ikäviä muistoja hänen mieleensä. Minä näin tuon nyt yhtä selvästi, kuin Naominkin.
Mitä oli John Jago sanonut hänelle? Minä tein tämän kysymyksen kaikella tarpeellisella hellä-tuntoisuudella, pyytäen edeltäkäsin anteeksi Naomilta.
"Minä tahtoisin mielelläni sanoa sen teille", alkoi hän, laskien suuren painon viimeisele sanalle.
Siinä vaikeni hän. Hän kalpeni ja kävi taasen tulipunaiseksi. Hän otti vielä kerran veitsen käteensä ja alkoi taasen ripiästi kuurata.
"Mutta minä en saa sanoa sitä teille", jatkoi hän taasen, pitäen päänsä kumarruksissa veitsen yli. "Minä olen luvannut olla siitä puhumatta kellenkään. Niin on asianlaita tosiaan. Unohtakaa kaikki tuo, niin pian tuin voitte. Hiljaa! täällä meillä on vakooja, joka näki meidät kävelyllä eilen illalla ja kertoi Silas'elle".
Neiti Meadowcroft aukaisi tavallisella alakuloisuudellansa köökin oven.
Hänellä oli muassaan äärettömän suuri rukouskirja; ja hän katsoi
Naomiin, niinkuin ainoastaan mustasukkainen, ikäpuoli nainen voipi
katsoa nuorempaan ja kauniimpaan naiseen kuin hän itse.
"Aamu-rukous, neiti Colebrook", sanoi hän katkerimmalla muodollaan. Hän vaikeni nähdessään minun seisovan ikkunan alla. "Aamu-rukous, herra Lefrank", lisäsi hän surkeasti sääliväisellä katseella.
"Me tulemme kohta, neiti Meadowcroft", sanoi Naomi.
"Minä en halua laisinkaan tunkeutua teidän salaisuuksiin, neiti
Colebrook".
Tällä terävällä vastauksella lähti naispappimme rukouskirjoineen köökistä. Minä kävin Naomia vastaan ja astuin huoneesen lasi-oven kautta. Hän tuli kiihkeästi vastaani.
"Tuopa on seikka, jonka suhteen en ole aivan levollinen", sanoi Naomi.
"Tehän kerroitte, että jätitte Ambrosen ja Silas'en kahden kesken?"
"Aivan niin".
"Mutta, jos Silas kertoisi Ambroselle aamuisista tapauksista?"
Sama ajatus oli, kuten jo mainitsin, herännyt myöskin minussa. Minä koetin paraan kykyni mukaan rauhoittaa Naomia.
"Herra Jago on poissa", muistutin minä. "Te ja minä voimme helposti hänen poissa-ollessaan saattaa asiat selville".
Naomi tarttui käsivarteeni.
"Tulkaa rukoukseen", sanoi hän. "Ambrose on siellä ja minä kyllä löydän sopivan tilaisuuden puhuakseni hänen kanssa".
Ei Ambrose, eikä Silaskaan ollut ruoka-salissa, kun tulimme sinne. Herra Meadowcroft'in turhaan odotettua kymmenen minuutia, käski hän tytärtään lukemaan rukouksia. Neiti Meadowcroft luki loukatun naisen äänellä, joka väkirynnäköllä valloittaa arvo-istuimen ja vaatii oikeuksiansa. Aamiainen seurasi, ja veljekset yhä olivat poissa. Neiti Meadowcroft katsoi isäänsä ja sanoi:
"Yhä pahemmin ja pahemmin. Mitä minä sanoin teille, isäni?"
Naomi tuli kohta vasta-myrkyllä:
"Pojat kaiketi ovat viipyneet työssänsä, enoni". Hän kääntyi sitte minun puoleeni. "Tehän haluatte katsella taloa, herra Lefrank. Tulkaa auttamaan minua poikien etsimisessä".
Enemmän kuin tunnin aikaa kävelimme talon toisesta osasta toiseen löytämättä kaivatuita. Vihdoin tapasimme heidät erään suuren metsän reunalla, jossa istuivat kaatuneen puun päällä, haastellen keskenänsä.
Silas nousi ylös meidän lähestyessä ja meni metsään, lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi. Hänen noustessaan ylös näin hänen veljensä kuiskasevan hänelle jotakin korvaan; ja minä kuulin hänen vastaavan.
"Ambrose, merkitseekö tuo, että teillä on joku salaisuus?" kysyi Naomi ja läheni hymyillen rakastajaansa. "Oletko käskenyt Silas'en olla vaiti?"
Ambrose potkasi ynseästi irtanaisia kiviä, jotka makasivat hänen jalkainsa ympärillä. Kummastellen minä tein sen muistutuksen, ettei hänellä ollut lempi-sauvaansa kädessä ja ettei se liioin ollut hänen vieressään.
"Ne ovat minun ja Silas'en keskinäisiä asioita", vastasi hän Naomille, vaikkapa ei juuri tarinollisesti. "Meillä on kyllä salaisuus, jos välttämättä tahdot sen tietää".
Naomi jatkoi kysymyksiään, kuten vaimon sopii, huolimatta siitä, mitä vihastunut mies piti hänen kysymyksistään.
"Minkätähden ette kumpikaan tulleet aamu-rukoukseen ja eineelle?" kysäsi hän sitten.
"Meillä oli liian paljo tekemistä", vastasi Ambrose vihaisesti, "ja paitse sitä olimme liian kaukana kotoa".
"Hyvin kummallista", sanoi Naomi. "Semmoista ei ole koskaan ennen tapahtunut, sitten kun minä tulin taloon".
"Kuta kauemmin eletään, sitä enemmän opitaan. Nythän tuo kuitenkin on tapahtunut".
Se ääni, jolla hän lausui nämä sanat, olisi kehoittanut jokaista miestä jättämään hänet rauhaan. Mutta sellaiset välilliset varoitukset ovat joutavat, kun ne tarkoittavat naisia. Kun naisella vielä on mielessään jotakin, lausuu hän sen.
"Oletteko nähneet John Jagoa tänään aamulla?"
Ambrose oli pahalla tuulella ja hän suuttui silmittömäksi — mahdotoin oli sanoa minkä vuoksi.
"Kuinka moneen kysymykseen minun vielä pitää vastata?" puhkesi hän kiivaasti puhumaan. "Oletko sinä pappi, joka luettelet minua katekismuksessa? Minä en ole nähnyt Jagoa ja minulla on omat työni tehtävät. Oletko tyytyväinen nyt?"
Hän kääntyi pois kiroillen ja seurasi veljeänsä metsään. Naomin kauniit silmät katsoivat minuun, tulistuneena vihasta.
"Mitähän hän ajattelee, herra Lefrank, joka tuolla tavoin puhuttelee minua! Kuinka raaka ihminen! Kuinka hän uskaltaa niin käyttää itsensä?" Tässä vaikeni hän, muuttaen äkkiä äänensä ja kasvonsa. "Tuommoista ei ole koskaan ennen tapahtunut, herra. Onko jotaki tullut epäjärjestykseen? Minä en voisi mitenkään tuntea Ambrosea, niin muuttunut on hän. Sanokaa, mitä te arvelette?"
Minä koetin vielä esittää asian paraimmassa valossa. "Jokin seikka on saattanut hänet raivoon", sanoin minä. "Vähäpätöisinkin asia voi joskus saattaa miehen raivoon, neiti Colebrook. Minä puhun kuten mies ja tiedän sen. Suokaa hänelle aikaa ja hän on tuleva pyytämään anteeksi ja kaikki on taasen hyvä".
Minulle ei onnistunut ollenkaan puheellani rauhoittaa kaunista sukulaistani. Me palasimme kotia. Päivällis-tunti tuli ja veljekset saapuivat. Isä puhui heidän kanssa poissa-olosta aamu-rukouksesta ja puhutteli heitä mielestäni liiallisella ankaruudella. Pojat puolestaan närkästyivät muistutuksista ja lähtivät pois huoneesta. Tyytyväisyyden imelä hymyily lepäsi neiti Meadowcroft'in ohuilla huulilla. Hän katsoi isäänsä; sen perästä hän alakuloisesti kohotti silmiään kattoon päin ja sanoi:
"Me voimme ainoastaan rukoilla niiden puolesta, isäni".
Naomi katosi päivällisen jälkeen. Kun jälleen tapasin hänet, oli hänellä muutamia uutisia kerrottavina minulle.
"Minä olen puhunut Ambrosen kanssa", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt minulta anteeksi. Me olemme sopineet asiasta, herra Lefrank. Mutta … mutta…"
"Mutta — mitä neiti Naomi?"
"Hän ei ole näköisensä, herra. Hän ei tahdo myöntää sitä; vaan minä en sille voi mitään, minä luulen hänen salaavan jotakin minulta".
Päivä kului; ilta tuli. Minä taasen rupesin lukemaan franskalaista novelliani. Mutta ei itse Dumaskaan voinut kääntää huomiotani puoleensa. Minä en voi sanoa, mitä muuta minä ajattelin. Minä en voi selittää, minkätähden olin pahalla tuulella. Minä halusin takasin Englantiin; minä suutuin ilman syyttä Morwickin taloon.
Kello löi yhdeksän; me kokoonnuimme taasen kaikki illallispöytään paitsi John Jago. Häntä odotettiin kotia siihen aikaan ja me viivyimme hänen vuoksi neljänneksen tuntia herra Meadowcroft'in omasta kehoituksesta. Mutta John Jagoa ei näkynyt.
Yö tuli ja kaivattu ei palannut. Neiti Meadowcroft tarjoutui itse istumaan ja odottamaan häntä. Naomi vilkutti silmiänsä hänelle, hiukan pahan-ilkisesti, sen minun täytyy myöntää, kun molemmat naiset sanoivat toisilleen hyvää yötä. Minä nousin ylös huoneeseni, vaan en nytkään voinut nukkua. Auringon noustessa kävin taasen uloshengittämään aamu-ilmaa.
Portailla tapasin neiti Meadowcroft'in, joka silloin oli menossa huoneisinsa. Ei ainoa kutrikaan hänen karkeista, harmaista hiuksistaan ollut epä-järjestyksessä; ei mikään tuossa naisessa osoittanut, että hän oli valvonut koko yön.
"Eikö herra Jago ole palannut?" kysyin minä.
Neiti Meadowcroft puisti hiljaa päätään ja loi minuun synkän katseen.
"Me olemme Jumalan hallussa, herra Lefrank. Herra Jagoa on varmaan pidätetty Narrabeessa yötä".
Ateriat seurasivat jokapäiväisessä, muuttumattomassa järjestyksessänsä. Aamiainen tuli, päivällinen samoin, eikä John Jagon hahmua näkynyt Morwick'in talon ovissa. Herra Meadowcroft ja hänen tyttärensä tuumailivat keskenänsä ja päättivät lähettää väkeä hakemaan kaivattua. Eräs uskollisimmista työmiehistä lähetettiin Narrabeehen kuulustelemaan.
Hän palasi myöhään illalla, tuoden kummallisia uutisia. Hän oli käynyt kaikissa ravintoloissa ja liikepaikoissa Narrabeessa; hän oli kuulustellut lukemattomia kertoja kaikilla suunnilla ja tahoilla, aina vaan samalla menestyksellä; ei kukaan ollut nähnyt John Jagoa. Kaikki vakuuttivat, että John Jago ei ollut käynyt kaupungissa.
Me katselimme kaikki toisiimme, paitsi molemmat veljekset, jotka istuivat yhdessä eräässä huoneen pimeässä loukossa. Johto-päätös näkyi olevan välttämätön. John Jago oli kadonnut.