SEITSEMÄS LUKU.
Kaksi päivää sen jälkeen kun matkustajavaunut, joista Lomaque oli puhunut, olivat ajaneet postivaunujen ohitse Parisiin vievällä tiellä, istui rouva Danville muutaman asuinkerran vierashuoneessa Grenelle-kadun varrella, kauniissa lystäilys-puvussa. Katsottuansa suurta kultakelloa, joka riippui hänen kupeellansa, ja huomattuansa kellon olevan neljännestä vailla kahta, soitti hän käsikelloa ja sanoi sisään rientävälle palvelusneitsyelle: "minulla on vielä viisi minuuttia. Lähetä Dubois tuomaan minun suklaatini".
Vanha mies ilmestyi suurella hilpeydellä. Tarjottuansa kupin suklaatia emännälleen uskalsi hän käyttää puhumis-oikeuttaan, jonka oli saanut pitkästä ja rehellisestä palveluksestaan, ja lausui vanhalle rouvalle sievistelypuheen. "Minua ilahuttaa nähdä rouvaa noin nuorennäköisenä ja niin hyvällä tuulella tänä aamuna", sanoi hän syvästi kumartaen ja hienolla kunnioituksen hymyllä.
"Luulen minulla syytä olevankin olla hyvillä mielin sinä päivänä, jona poikani aviosuostumus päätetään", sanoi rouva Danville, miellyttävällä pään nyykäyksellä. "Haa, Dubois, minä saan elää vielä nähdäkseni häntä aateliskirja kädessä. Roskaväki on tehnyt pahintaan; tuon kirotun vallankumouksen loppu ei ole kaukana; meidän sääty-arvo palaa taas kohta, ja kenellä silloin on parempaa edistyksen mahdollisuutta hovissa kuin minun pojallani? Hän on jalosukuinen jo äitinsä kautta; hän tulee jalosukuiseksi myös vaimonsa kautta. Niin, niin, anna hänen raaka-käytöksisen, innokkaan, vanhan sotilasisänsä olla miten luonnottomasti tasavaltalaismielinen tahansa, hänellä on nimi, joka on saattava minun poikani ylimysarvoon. Kreivi D'Anville (D katkomerkillä, sinä ymmärrät, Dubois)! Kreivi D'Anville, miten kauniilta se kuuluu!"
"Ihanalta, rouva — ihanalta. Oh! nuoren herrani toinen naiminen alkaa paljon paremmilla enteillä kuin ensimmäinen".
Tuo muistutus oli onneton muistutus. Rouva Danville kävi sanomattoman vihastuneen näköiseksi, veti kulmiansa ryppyyn ja nousi kiiruusti tuoliltaan.
"Oletko mieletön, sinä vanha hupakko?" huusi hän närkästyneenä; "mitä sinä tarkoitat muistuttamisillasi noista asioista juuri tämmöisenä päivänä? Sinä aina märehdit tuota asiaa noista kahdesta kurjasta ihmisestä, jotka mestattiin, niinkuin luulisit minun voineen heitä pelastaa. Etkö itse ollut läsnä minun ensi kerran kohdatessani poikaani Hirmun ajan jäikeen? Etkö kuullut minun ensimmäisiä sanojani hänelle, kun hän kertoi minulle lopputapauksen? Eivätkö ne olleet näin: — 'Charles, minä rakastan sinua; vaan jos minä tietäisin sinun antaneen noiden kahden onnettoman, jotka antautuivat vaaran alttiiksi minua pelastaakseen, kuolla, uskaltamattasi henkeäsi heidän pelastuksekseen, tahtoisin ennemmin puhkaista sydämmeni, ennenkuin koskaan katsoa sinuun tahi puhua sinulle enää!' — Enkö sanonut niin? Ja eikö hän vastannut: — 'Äitini, minä uskalsin henkeni heidän tähtensä. Ja todistinhan minä uhraukseni sillä että antauduin vangitsemisen alttiiksi — minut vangittiin ahkeroimisieni tähden, ja sitten en voinut enää mitään tehdä!' Etkös seissut vieressä ja kuullut hänen näin vastaavan, puhuessaan jalon liikutuksen vallassa? Etkö tiennyt hänen todellakin olleen vangittuna Temple-linnassa? Uskallatko ajatella että meitä voi moittia tämän jälkeen? Minä olen sinulle kiitollisuuden velassa, Dubois, vaan jos sinä rupeat loukkaaviin vapaisuuksiin minun suhteen —"
"Oh, rouvaseni! Minä pyydän anteeksi tuhat kertaa. Minä olin ajattelematon; ainoastaan ajattelematon —"
"Vaiti! Ovatko vaununi portilla? — Hyvä. Ole valmis minua saattamaan. Sinun herrallasi ei ole aikaa palata tänne. Hän tapaa minut, suostumuskirjan tekoa varten, kenrali Berthelin'in kodissa kello kaksi täsmälleen. Seis! Onko paljo kansaa kadulla? Minä en tahdo tulla roskaväen katseltavaksi vaunuihini käydessäni".
Dubois käydä vaaperti katuvaisen näköisenä akkunan luokse ja katsoi ulos, emännän astuessa ovelle.
"Katu on melkein tyhjä, rouvaseni", sanoi hän. "Ainoastaan yksi mies, nainen kainalossa, on seisahtunut ihmettelemään teidän vaunujanne. Ne näyttävät siivoilta ihmisiltä, sen verran kuin minä voin nähdä ilman silmilasiani. Ei ne ole roskaväkeä, sanoakseni, rouva, varmaan eivät ole roskaväkeä!"
"Hyvä. Odota minua tuolla alhaalla; ja ota vähän pientä hopeata mukaasi; jos nuo siivot ihmiset ehkä ovat sopivia armeliaisuuden esineitä. Ei muita käskyjä ajajalle kuin ajaa suoraa tietä kenraalin asuntoon".
Siinä seurassa, joka oli kokoontunut kenrali Berthelinin asuntoon todistamaan aviosuostumus-kirjan allekirjoitusta, nähtiin, paitse asianomaisia henkilöitä, muutamia nuoria naisia, jotka olivat morsiamen ystäviä, ja joitakuita upseereja, jotka olivat olleet hänen isänsä kumppaneja entisinä aikoina. Vieraat olivat hajonneet kahteen keskenään yhteydessä olevaan sievään huoneesen — toista nimitettiin talossa vierashuoneeksi ja toista kirjastohuoneeksi. Vierashuoneesen oli kokoontunut notarius, välikirja valmiina mukana, morsian, nuoret naiset, ja enimmät kenraalin ystävistä. Kirjastohuoneessa toiset sotilasvieraat huvittelivat biljardin peluulla siksi kun välikirjan allekirjoittaminen piti tapahtuman; Danville ja hänen tuleva appensa yhdessä edestakaisin huoneessa; edellinen kuunnellen hajamielisesti, jälkimäinen kaikella tavallisella innokkaisuudellaan, ja enemmän kuin tavallisesti käyttäen kasarmillisia täytesanojaan. Kenraalin päähän oli pistänyt selittää muutamia kohtia avioliittokirjassa sulhaselle, jonka täytyi, vaikka hän käsitti niiden muodon ja sisällyksen paljoa paremmin kuin hänen appensa, kuunnella kohteliaisuuden vuoksi. Vanhan sotilaan vielä ollessa keskellä pitkää ja sekavaa selityspuhettaan, löi kirjaston uunin otsalla oleva kello.
"Kello on kaksi!" huudahti Danville iloisena, saadessaan jotakin syytä keskeyttää puhetta välikirjasta. "Kello on kaksi, eikä äitini ole vielä täällä! Mikä voi häntä viivyttää?"
"Ei mikään", huusi kenraali. "Oletko koskaan tuntenut täsmällistä naista, poikaseni? Jos me odotamme äitiäsi — ja hän on semmoinen raivokas ylimysmielinen, ett'ei hän antaisi meille koskaan anteeksi, ellemme odottaisi — emme pääse kirjoittamaan välikirjan alle puoleen tuntiin. Yhdentekevä! jatkakaamme tätä keskeytynyttä puhettamme. Missä helvetissä minä olin taas kun tuo kirottu kello lyönnillään meidät keskeytti? Mitäs nyt, Musta-Silmä, mikä asiana?"
Tämä viimeinen kysymys lausuttiin neiti Berthelinille, joka tällä hetkellä kiireesti tuli kirjastohuoneesen vierashuoneesta. Hän oli isohko ja enemmän miehennäköinen nainen, erinomaisen kauniilla mustilla silmillä, mustalla tukalla, joka kasvoi sangen alhaalla hänen otsallaan, ja jotakin isänsä lujuutta ja raakamaisuutta puhumistavassaan.
"Muuan vieras ihminen on toisessa huoneessa, pappa, joka tahtoo teitä tavata. Minä luulen palvelijoiden käskeneen häntä tänne yläkertaan, luullen häntä meidän vieraaksemme. Käskenkö minä neuvomaan häntä alas jälleen?"
"Tuhma kysymys! Miten minä voin tietää? Odota siksi kun olen häntä nähnyt, neitiseni, ja sitten minä tahdon vastata sinulle". Näin sanoen kenraali käännähtihe ympäri kantapäällään ja läksi vierashuoneesen.
Hänen tyttärensä olisi häntä seurannut, vaan Danville tarttui hänen käteensä.
"Voitko olla niin kovasydäminen että jätät minut tänne yksinäni?" kysyi hän.
"Mitenkäs käy minun hartaille ystävilleni toisessa huoneessa, sinä itsekäs mies, jos minä jään tänne sinun kanssasi?" tiuskasi neitonen vastaukseksi, ahkeroiden päästäkseen irti.
"Kutsu ne tänne", sanoi Danville iloisesti, tarttuen hänen toiseen käteensä.
Neito nauroi ja veti sulhastaan vierashuoneen ovea kohti.
"Tule!" huusi hän, "ja anna kaikkien naisten nähdä minkä tirannin minä tulen saamaan miehekseni. Tule ja näytä heille mikä uppiniskainen, järjetön, ikävä —"
Hänen äänensä kävi äkkiä heikoksi, hänen ruumistaan pöyristytti ja hän meni aivan voimattomaksi. Danvillen käsi oli silmänräpäyksessä käynyt kuoleman kylmäksi hänen kädessään. Danvillen sormien hetkellinen kosketteleminen, irroittuessaan kiinnipidostaan, vaikutti kummallisen väristyksen hänen ruumiisensa kiireestä kantapäähän. Hän katsoi sulhaseensa kauhistuneena, ja näki hänen silmänsä tuijottavan vierashuoneesen. Niiden tuijotus oli niin eriskummallinen, liikkumaton, hirvittävä; hänen kasvojensa muista osista oli tykkönään kadonnut kaikki hengen-ilmaus, kaikki huomattava elo ja liikunto. Ne olivat hengetön, eloton naamari — valkea paperi. Kauhun huudolla hän katsahti siihen, mihin hän näytti tuijottavan, vaan ei voinut muuta nähdä kuin tuon tuntemattoman vieraan seisovan keskellä lattiaa vierashuoneessa. Ennenkuin hän oli ennättänyt mitään kysyä, ennenkuin oli saanut sanaakaan puhutuksi, tuli hänen isänsä hänen luokseen, tarttui Danvillen käsivarteen ja työnsi tytärtään raakamaisesti takaisin kirjastohuoneesen.
"Mene sinne ja ota naiset mukaasi", sanoi hän kiireisellä, kiivaalla kuiskeella. "Kirjastohuoneesen!" jatkoi hän, kääntyen naisten puoleen, ja kohottaen ääntään. "Kirjastohuoneesen, kaikkityyni, menkää tyttäreni kanssa".
Naiset, peljästyneenä hänen käytöksestään, tottelivat häntä suuresti hämmästyneinä. Heidän kiiruhtaessa kirjastohuoneesen, viittasi hän notariukselle, että hänen piti seurata heitä, ja sulki sitten molempain huoneiden välillä olevan oven.
"Pysykää missä olette!" huusi hän vanhoille upseereille, jotka olivat nousseet seisoalleen. "Pysykää paikoillanne, minä vaadin sen! Tapahtukoon mitä tahansa, Jacques Berthelin ei ole tehnyt mitään, josta hänen tarvitsisi hävetä vanhain ystäviensä ja kumppaniensa edessä. Te olette nähneet alun; pysykää alallanne ja katselkaa loppua".
Puhuessaan astui hän keskelle huoneen laattiaa. Hän ei ollut vielä jättänyt kaappaustaan Danvillen käsivarresta — askel askeleelta he astuivat yhdessä siihen paikkaan, missä Trudaine seisoi.
"Te olette tulleet minun huoneeseni, ja pyytäneet tyttäreni vaimoksenne — ja minä olen suotunut antamaan hänen teille", sanoi kenraali, puhellen Danvillelle tyyneesti. "Te kerroitte minulle teidän ensimmäisen vaimonne ja hänen veljensä tulleen mestatuiksi kolme vuotta takaperin Hirmun aikana — ja minä uskoin teitä. Nyt, katsokaa tuota miestä — katsokaa suoraan hänen kasvoihinsa. Hän on ilmoittanut itsensä minulle teidän vaimonne veljenä, ja vakuuttaa sisarensa elävän tällä hetkellä. Toinen teistä kahdesta on minua pettänyt. Kumpiko se on?"
Danville koetti puhua; vaan ei tullut ääntä hänen huuliltaan; hän koetti vääntää käsivarttaan irti kenraalin kiinnipidosta, vaan ei voinut irroittaa vanhan sotilaan vakavaa kättä.
"Oletteko peloissanne? oletteko pelkuri? Ettekö voi katsoa häntä silmiin?" kysyi kenraali, lujemmasti pitäen käsivarresta kiinni.
"Seis! seis!" keskeytti muuan vanha upseeri astuen esille. "Antakaa hänelle aikaa. Tämä voi olla joku eriskummallinen satunnainen yhdennäköisyys, joka kyllä voi tämmöisissä oloissa panna miehen pään sekaisin. Antakaa anteeksi, kansalainen", jatkoi hän kääntyen Trudaineen. "Vaan te olette tuntematon vieras; te ette ole antaneet mitään todistusta siitä että olette se, joksi itseänne sanotte."
"Tuossa on todistus", sanoi Trudaine, osoittaen Danvillen kasvoja.
"Niin, niin", jatkoi toinen; "hän näyttää kalpealta ja hämmästyneeltä kyllä, se on totta. Vaan minä sanon uudestaan — elkäämme olko liian hätäisiä: kerrotaan kummallisia tapauksia satunnaisista yhdennäköisyyksistä, ja tämä voi olla semmoinen!"
Kertoessaan näitä sanojaan, katsoi Danville häneen heikolla, nöyristyvällä kiitollisuuden katseella, jota saattoi tuskin eroittaa hänen kalpeissa kauhistuneissa kasvoissaan. Hän kumarsi päätään, mutisi jotakin, ja viittaili sinne tänne vapaana olevalla kädellään.
"Katsoksa!" huusi vanha upseeri; "katsokaa, Berthelin, hän kieltää miehen olevan vaimonsa veljen."
"Kuuletteko sen?" sanoi kenraali Trudainelle. "Onko teillä todistuksia, joilla voitte hänen kieltoansa kumota? Jos teillä on, niin tuokaa ne esille heti".
Ennenkuin vastausta voitiin antaa, singahti vierashuoneesta etehiseen vievä ovi äkkiä seljälleen, ja rouva Danville — hajalla hapsin, kasvot kalpeina kauhistuksesta, sopivaiset vastaverraksi hänen poikansa kasvoille — näkyi kynnyksellä, vanha Dubois ja joukko kummastuneita ja kauhistuneita palvelijoita takanaan.
"Jumalan tähden elkää kirjoittako! Jumalan tähden tule pois!" huusi hän. "Minä olen nähnyt sinun vaimosi — aaveena tahi todellisena, en tiedä kumpanako — vaan minä olen nähnyt hänen. Charles! Charles! niin totta kuin Taivas on yllämme, olen minä nähnyt sinun vaimosi".
"Te olette nähneet hänet ilmeisenä ihmisenä, elävänä ja hengittävänä samoin kuin näette hänen veljensä tuossa", sanoi vakava, tyyni ääni palvelijoiden joukosta porraskäytävästä.
"Antakaa sen miehen tulla sisään, olkoon hän kuka tahansa!" huusi kenraali.
Lomaque kulki rouva Danvillen sivuitse kynnyksen yli. Tämä vapisi hänen rientäessä ohitsensa; seurasi häntä sitten, tunkien itseään vasten seinää, muutamia askeleita huoneesen. Hän katsoi ensin poikaansa — sitten Trudaineen — sitten taas poikaansa. Hänen läsnäolossaan oli jotakin, joka sai kaikki vaikenemaan. Äkillinen hiljaisuus valtasi koko seuran — hiljaisuus niin syvä, että kirjastohuoneessa olevien naisten intoinen, säikähtynyt kuiskutus, ja hameiden kova kuhina kuului suljetun oven takaa.
"Charles!" sanoi hän, hiljaa lähestyen; "miksi sinä katsot —?" Hän pysähtyi, ja katseli taas poikaansa tuikeammin kuin ennen, kääntyi sitten äkkiä Trudaineen. "Te katsotte poikaani, herraseni", sanoi hän, "ja minä huomaan halveksimista teidän katseessanne. Millä oikeudella te solvaatte miestä, jonka kiitollinen tunne, äitinsä kiitollisuuden velasta teille, on saattanut häntä panemaan henkensä alttiiksi teidän ja teidän sisarenne pelastukseksi? Millä oikeudella olette pitäneet minun poikani vaimon pelasttuksen guillotinista — pelastuksen, jota huolimatta kaikesta siitä, minkä minä tiedän sitä vastaan, hänen jalot ahkeroimisensa auttoivat — salassa pojaltani? Millä oikeudella, pyydän saada tietää, on teidän konnamainen salaperäisyytenne saattanut meidät semmoiseen asemaan, jossa nyt seisomme tässä tämän talon isännän edessä?"
Trudainen kasvot osoittivat murheen ja säälin tunteita, hänen puhuessaan. Hän astui muutamia askeleita taaksepäin, eikä vastannut mitään. Kenraali katsoi häneen innokkaalla uteliaisuudella; ja päästäen Danvillen kasivarren, näytti aikovan puhua; vaan Lomaque astui esiin samassa, ja nosti kätensä vaatien huomaavaisuutta.
"Luulen lausuvani kansalaisen Trudainen tahdon", sanoi hän kääntyen rouva Danvilleen, "jos neuvon tätä rouvaa vähemmin julkisesti vaatimaan vastausta kysymyksiinsä."
"Kuka te olette, herra, joka otatte huoleksenne neuvoa minua?" muistutti hän ylpeästi. "Minulla ei ole mitään teille sanottavaa, paitse että minä pysyn sanoissani ja tahdon vastausta."
"Kuka on tämä mies?" kysyi kenraali Trudaineltä, osoittaen Lomaquea.
"Mies, johon ei voi luottaa", huusi Danville, puhuen kuuluvasti ensimmäisen kerran, ja heittäen verisen vihan katseen Lomaqueen. "Eräs Robespierren poliisiasiamiehiä."
"Ja tämmöisenä kykenevä vastaamaan kysymyksiin, jotka koskevat Robespierren oikeuden-istuimien toimituksia", huomautti entinen pääpoliisi vanhalla virallisella maltillaan.
"Se on totta!" huusi kenraali; "mies on oikeassa — antakaa hänen puhua."
"Ei sitä voi auttaa", sanoi Lomaque, katsoen Trudaineen; "jättäkää se minun huolekseni — sopivinta on minun puhua. Minä olin läsnä", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "kansalaisen Trudainen ja hänen sisarensa tutkinnossa. Ne oli saatettu oikeuden eteen kansalaisen Danvillen ilmiannosta. Olen varma siitä ettei Danville siihen saakka kun miesvangin tunnustus selitti asian, tiennyt mitään sen rikoksen oikeasta laadusta, josta Trudaineä ja hänen sisartaan syytettiin. Kun tuli tunnetuksi että olivat salaa auttaneet tätä rouvaa pakenemaan Ranskasta, ja kun Danvillen oma pää siis oli vaarassa, kuulin minä itse hänen pelastavan päänsä valheellisesti vakuuttamalla tienneensä Trudainen salahankkeesta jo alusta —"
"Tahdotte sanoa", keskeytti kenraali, "että hän julkisesti istuvan oikeuden edessä julisti tieten taiten ilmi antaneensa sen miehen, joka seisoi syytettynä siitä että oli pelastanut hänen äitinsä?"
"Niin sanon", vastasi Lomaque. (Kauhistuksen ja inhon murina kuului läsnä olevien vieraitten joukosta, tämän vastauksen perästä). "Oikeuden pöytäkirjat löytyvät vielä todistamassa minun puheeni totuutta", jatkoi hän. "Mitä kansalaisen Trudainen ja Danvillen vaimon pelastukseen guillotinista tulee, niin oli se valtiollisten tapausten vaikuttama, jota todistamaan vielä löytyy henkilöitä elossa, jos tarpeeksi katsotaan, ja minun tekemäni pienen kepposen, jota on tarpeetonta tässä nyt kertoa. Ja viimein mitä siihen tulee, että he pelastumisensa jälkeen eivät antaneet tietoja itsestään, niin pyydän saadakseni ilmoittaa teille, että asian salassa pitäminen lakkasi samassa kun tiedettiin mitä täällä oli tapahtumaisillaan; ja ettei se ole ollut muuta kuin tarpeellista, luonnollista varovaisuutta kansalaisen Trudainen puolelta. Samanlaisista syistä emme ole tahtoneet saattaa hänen sisartaan tänne, säästäen häntä kauheasta mielenliikutuksesta ja vaarasta. Kuka mies, jolla on rahtuakaan tunteellisuutta, tahtoisi antaa hänen katsahtaakaan semmoiseen aviomieheen kuin tuo?"
Hän katsoi ympärilleen ja osoitti Danvillea lausuessaan tämän kysymyksen. Ennenkuin kukaan huoneessa ennätti puhua sanaakaan, kuului hiljainen valitushuuto: "emäntäni! rakas, rakas emäntäni!" ja käänsi kaikkien huomion vanhaan mieheen Dubois, ja sitten rouva Danvilleen.
Hän oli nojautunut vasten seinää ennenkuin Lomaque rupesi puhumaan; vaan nyt hän seisoi aivan suorana. Hän ei puhunut eikä liikkunut. Ei yksikään hänen epäjärjestyksessä olevan päähineensä heleävärisistä nauhoista edes vavissut. Vanha palvelija Dubois oli polvillaan hänen vieressään, suuteli hänen kylmää oikeaa kättään, hieroi sitä omien käsiensä välissä, toistamiseen huudahtaen: "oi, emäntäni, rakas, rakas emäntäni!" vaan hänen emäntänsä ei näyttänyt tietävän hänen läsnä-olostaan. Ainoastaan kun hänen poikansa lähestyi muutamia askeleita häntä kohti, näytti hän äkkiä heräävän tuosta mielentuskan vaikuttamasta tunnottomuudesta. Silloin hän hiljaa nosti vapaata kättään ja viittasi häntä pois luotaan. Danville seisahtui ja koetti puhua. Hän viittasi taas kädellään ja hänen kasvoissaan alkoi liikuntoa näkyä. Hänen huulensa liikkuivat vähän — hän puhui.
"Olkaa niin hyvä minulle, herrani, viimeisen kerran, että pysytte ääneti. Teillä ja minulla ei ole tästä lähtien mitään toisillemme sanottavaa. Minä olen jalon suvun tytär ja kunnian miehen leski. Te olette petturi ja väärä todistaja; semmoinen, josta jokainen rehellinen mies, jokainen rehellinen nainen kääntyy ylenkatseella. Minä kieltäydyn olemasta äitinne! Julkisesti, näitten herrasmiesten läsnä-ollessa, minä sanon sen: minulla ei ole poikaa".
Hän kääntyi selin häneen; ja kumartaen toisille huoneessa oleville henkilöille, menneitten aikojen kaunistelevalla sievyydellä, astui hän hiljaa ja vakavasti ovelle. Seisahtuen tässä katsoi hän taakseen; ja hetken teeskennelty mielen lujuus jätti hänet. Heikolla, tukahutetulla huudolla tarttui hän vanhan palvelijan käteen, joka vielä pysyi uskollisesti hänen rinnallaan; tämä rupesi häntä pitelemään molemmilla käsillään ja rouvan pää vaipui hänen olkapäätänsä vasten.
"Auttakaa häntä!" huusi kenraali ovella seisoville palvelijoille.
"Auttakaa häntä ja viekää rouva toiseen huoneesen!"
Vanha mies katsoi epäilevästi emännästään niihin, jotka olivat auttamassa häntä. Omituisen äkillisen kateuden vallassa pudisti hän kättään heille. "Kotiin", huusi hän, "hänen täytyy tulla kotiin, ja minä tahdon pitää huolta hänestä. Pois! te siinä — ei kukaan saa pitää hänen päätään muu kuin Dubois. Portaita alas! portaita alas, hänen vaunujensa luokse! hänellä ei ole jälellä muita kuin minä; ja minä sanon että hän on saatettava kotiin".
Kun ovi oli sulkeutunut, lähestyi kenrali Berthelin Trudainea, joka oli seissut äänetönnä ja syrjässä siitä saakka kun Lomaque ensin ilmestyi vierashuoneesen.
"Minä tahdon pyytää teiltä anteeksi", sanoi vanha sotilas; "koska olen loukannut teitä pitämällä hetken aikaa epäluuloa teitä kohtaan. Tyttäreni tähden minä hyvin paheksun ettemme ole jo aikoja sitten nähneet toisiamme; vaan minä kiitän teitä kuitenkin tulemastanne tänne, vaikka yhdennellätoista hetkellä".
Hänen puhuessaan tuli muuan hänen ystävistään ja sanoi, koskettaen hänen olkapäätään: "Berthelin, saako tuo konna lähteä täältä?"
Kenraali käänsihe ympäri kantapäällään heti, ja viittasi ylenkatseellisesti Danvillelle että hän seuraisi häntä ovelle. Kun olivat tulleet toisten korvankuuluvilta, puhui hän näin:
"Teidän lankonne on todistanut teidät konnaksi, ja äitinne on kieltäytynyt teistä, julistaen teidät valehtelijaksi. He ovat täyttäneet velvollisuutensa teitä kohtaan; ja nyt ei ole minulla muuta tehtävää kuin myös täyttää velvollisuuteni. Kun mies tunkeutuu toisen perheesen petollisella mielellä ja saattaa tämän tyttären arvon vaaran-alaiseksi, niin meillä sotamiehillä on hyvin sievä keino saada hänet vastuun-alaiseksi siitä. Kello on nyt juuri kolme; kello viisi olen minä ja eräs minun ystäväni —"
Hän vaikeni ja katseli ympärilleen varovasti, — sitten kuiskasi hän muun sanottavansa Danvillen korvaan — työnsi oven anki ja osoitti portaita.
"Tehtävämme on täällä toimitettu", sanoi Lomaque, pannen kätensä Trudainen käsivarrelle. "Antakaamme Danvillelle aikaa lähteäkseen talosta ja lähtekäämme sitten myöskin".
"Sisareni! missä hän on?" kysyi Trudaine jollakin levottomuudella.
"Olkaa aivan huoleti hänestä. Minä kerron teille enempää kun tulemme ulos".
"Te varmaan annatte minulle anteeksi", sanoi kenraali Berthelin, puhuen kaikille läsnä-oleville, käsi kirjastohuoneen ovella, "jos minä jätän teidät. Minulla on pahoja uutisia saatettavana tyttärelleni, ja yksityisiä asioita sen perästä toimitettavana erään ystäväni kanssa".
Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi seuralle vanhalla jörömäisellä tavallaan ja meni kirjastohuoneesen. Pari minuuttia myöhemmin Trudaine ja Lomaque läksivät talosta.
"Te löydätte sisarenne teitä odottamasta asunnossanne hotellissa", sanoi jälkimäinen. "Hän ei tiedä mitään, ei ollenkaan mitään, siitä mikä on tapahtunut".
"Vaan miten hänet tunnettiin?" kysyi Trudaine oudostellen. "Danvillen äiti näki hänet. Varmaan hän —?"
"Minä ajoin asiaa niin että hän näkyisi, vaan ei näkisi. Meidän entinen kokemuksemme Danvillesta oli syynä siihen että minä katsoin tarpeelliseksi tehdä tämän kokeen, ja vanha poliisivirka-tottumukseni auttoi minua sen toimeen panemisessa. Minä näin vaunujen seisovan portilla, ja odotin kunnes vanha rouva tuli alas. Minä kävellytin sisartanne poispäin, kun hän astui vaunuihin, ja kävellytin häntä takaisin lähitse ikkunaa, kun vaunut läksi ajamaan. Silmänräpäys sen teki; ja kaikki kävi niin hyvin kuin olin ajatellut. Kyllin jo siitä! Palatkaa nyt sisarenne luo. Pysykää huoneessanne siksi kun yöposti lähtee Roueniin. Minä olen jo tilannut valmiiksi teille kaksi paikkaa. Menkää! ottakaa jälleen haltuunne vanhat huoneenne, ja jättäkää minut tänne toimittamaan ne asiat, jotka isäntäni on minulle uskonut, ja näkemään miten Danvillen ja hänen äitinsä asiat päättyvät. Koetan jollakin tavalla saada aikaa tullakseni sanomaan jäähyväiset teille Roueniin, vaikka en voisikaan siellä viipyä kauemmin kuin yhden päivän. Mitä vielä! ei mitään kiitosta. Antakaa kätenne. Minä häpesin sitä ottaa kahdeksan vuotta takaperin — nyt voin sitä sydämellisesti pudistaakin. Tuossa on teidän tienne; tässä minun. Jättäkää minut silkki- ja satiini-toimiini, käykää te sisarenne luokse ja auttakaa häntä matkakapineenne järjestämisessä".
* * * * *
Kolme päivää oli kulunut. On ilta. Rosa, Trudaine ja Lomaque istuivat yhdessä penkillä, josta Seinen joen kierrosten kaunista maisemaa on niin hyvä katsella. Vanha tuttu näkö-ala leviää heidän edessään, ihana kuin ennenkin — muuttumattomana, ikäänkuin he eilen olisivat sitä viimeksi katselleet.
He puhuvat keskenään surullisesti ja hiljaisella äänellä. Samat muistot täyttävät heidän sydämensä — muistot, joita he pidättävät puheeksi tulemasta, vaan joiden vaikutuksia jokainen tietää vaistollisesti toisenkin tuntevan. Milloin johtaa yksi keskuspuhetta, milloin toinen; vaan puhukoon kuka tahansa, valittuna puheen-aineena on aina, ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta, aine, joka on yhteydessä tulevaisuuden kanssa.
Ilta alkaa hämärtää, ja Rosa on ensimmäinen nousemaan penkiltä. Veli ja sisar katselevat toisiinsa salaista liittoa tietävillä katseilla ja Rosa sanoo Lomaquelle:
"Tahdotteko seurata minua huoneesen", kysyi hän, niin vähällä viipymisellä kuin mahdollista? "Minulla on jotakin, jota tahtoisin hyvin mielelläni teille näyttää".
Hänen veljensä odottaa siksi kun hän on niin kaukana ett'ei voi kuulla; ja kysyy sitten levottomasti mitä oli tapahtunut Parisissa hänen ja Rosan lähdön jälkeen.
"Sisarenne on vapaa", vastasi Lomaque.
"Kaksintaistelu siis tapahtui?"
"Samana päivänä. Heidän piti ampua molempain yht'aikaa. Hänen vastustajansa puolusmies vakuuttaa hänen olleen pelosta ravistuneena; hänen oma puolusmiehensä sanoo hänen päättäneen, huolimatta siitä miten hän oli elänyt, kohdata kuolemaa urhoollisesti tarjoamalla henkeänsä sen miehen ensimmäiselle laukaukselle, jota hän oli loukannut. Mikä näistä on tosi, sitä en tiedä. Se vaan on varma, ettei hän lau'aissut pistoliansa; että hänen vastustajansa ensimmäinen kuula hänet kaatoi; ja ett'ei hän sen jälkeen puhunut sanaakaan".
"Ja hänen äitinsä?"
"Vaikeata on saada sieltä tietoja. Hänen ovensa ovat suljetut; hänen vanha palvelijansa hoitaa häntä hartaimmalla huolella. Lääkäri on aina läsnä; ja talossa kerrotaan että se tauti, jota hän sairastaa, enemmän tapailee hänen mieltään kuin ruumista. Enempiä tietoja en saanut".
Tämän vastauksen perästä molemmat pysyivät äänettöminä vähän aikaa — nousivat sitten penkiltä ja astuivat huonetta kohti.
"Joko teillä on selvillä miten sisartanne valmistaisitte kuulemaan kaikki mitä on tapahtunut?" kysyy Lomaque, nähdessään lampunvalon loistavan vierashuoneen akkunasta.
"Minä odotan siksi kuin olemme aivan asettuneet täällä — siksi kun palaamisemme ensimmäiset juhlapäivät ovat ohitse, ja jokapäiväisen elämämme rauhalliset toimet ovat taas alkaneet", vastasi Trudaine.
He astuivat huoneesen. Rosa viittaa Lomaquelle, että hän tulisi istumaan hänen viereensä ja asettaa kynän ja avonaisen kirjeen hänen eteensä.
"Minulla olisi viimeinen suosion osoitus teiltä pyydettävä", sanoi hän hymyillen.
"Toivon, ettei sen pyynnön täyttäminen kovin pitkää aikaa vie", vastasi
Lomaque; "sillä minulla on ainoastaan tämä ilta olla teidän kanssanne.
Huomenaamulla, ennenkuin olette ylhäällä, täytyy minun jo olla matkalla
takaisin Chalons'iin".
"Tahdotteko kirjoittaa nimenne tämän kirjeen alle?" jatkoi Rosa, vielä hymyillen, "ja sitten antaa se minulle postiin pantavaksi? Louis on sanellut ja minä olen — kirjoittanut sen, ja se tulee aivan valmiiksi, jos te kirjoitatte nimenne loppuun".
"Saanenhan kaiketi lukea sen?"
Rosa nyykäytti päätään suostumukseksi; ja Lomaque luki seuraavat rivit:
"Kansalainen. — Pyydän kunnioituksella saada teille ilmoittaa että minulle uskottu toimitettavanne Parisissa on toimitettu.
"Minun on myöskin pyydettävä teidän suostumustanne minun luopumiseeni siitä virasta, mikä minulla on ollut teidän konttorissanne. Teidän itsenne ja teidän isänne minua kohtaan osoittama ystävällisyys antaa minulle rohkeutta toivoa että te suosiollisesti otatte tietoonne syyt minun luopumiseeni. Kaksi minun ystävääni, jotka katsovat olevansa jossakin kiitollisuuden velassa minulle, tahtovat välttämättömästi että minä viettäisin loput elämääni heidän kotinsa rauhallisuudessa ja turvassa. Menneiden vuosien huolet ovat yhdistäneet meidät niin toisiimme kuin olisimme saman perheen jäseniä. Minä olen koti-elämän levollisuuden ja onnellisuuden tarpeessa yhtä hyvin kuin kenkään muu, semmoisen elämän kärsittyäni kuin minä; ja ystäväni vakuuttavat niin hartaasti täydestä sydämestään valmistavansa vanhan miehen mukavaa tuolia lietensä ääreen, etten voi saada tarpeeksi lujuutta eroamaan heistä ja kieltämään heidän tarjoustaan.
"Minä pyydän teitä siis suosiollisesti ottamaan vastaan sen luopumuspyynnön, jonka tämä kirje sisältää, ja samalla vakuutuksen vilpittömästä kiitollisuudestani ja kunnioituksestani.
Kansalaiselle Clairfait,
Silkkikauppias.
Chalons-sur-Marne."
Tämän luettuaan kääntyi Lomaque katsomaan Trudaineen ja koetti puhua, vaan sanat eivät tahtoneet käskien tulla. Hän katsoi Rosaan ja koetti hymyillä; vaan hänen huulensa ainoastaan vapisivat. Hän kastoi kynän läkissä, ja asetti sen käteensä. Hän painoi päänsä alas äkisti paperin yli, ettei Rosa näkisi hänen kasvojaan; vaan vielä hän ei kirjoittanut nimeänsä. Rosa asetti lempeästi kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi hänelle:
"Joutuun, joutuun, olkaa nyt 'Sisar Rosalle' mieliksi. Hänen mieltään täytyy nyt noudattaa, kun hän on taas palannut kotiinsa".
Hän ei vastannut mitään — hänen päänsä vaipui alemmaksi — hän mietti hetkisen — kirjoitti sitten nimensä kirjeen loppuun heikolla vapisevalla käsialalla.
Rosa otti hiljaa kirjeen pöydältä. Muutamia kyyneleen karpaloita oli paperilla. Pyyhkien niitä pois nenäliinallaan, katsoi hän veljeensä.
"Ne ovat viimeiset, joita hän koskaan on vuodattava, Louis, sinä ja minä pidämme huolen siitä!"