IX.
Heinäkuun 5 päivänä. — Eilispäivän tapahtumat valmistivat minua ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan onnettomuutta. Tämä päivä ei ole vielä lopussa, ja onnettomuus on jo tullut.
Lauran ja minun laskettua aika niin tarkoin kuin mahdollista, tulimme me siihen vakuutukseen, että Anna Catherickin piti olla eilispäivänä kello 1/2 3 iltapäivällä venehuoneessa. Tähän nähden järjestin minä asian niin, että Laura olisi suuruksella tavallisuuden mukaan, mutta heti vetäytyisi hiljaisuudessa pois minun jäädessäni hetkiseksi jälkeenpäin salatakseni hänen poistumistaan ja sitten seuratakseni häntä niin pian kuin mahdollista, tulematta huomatuksi. Tällainen menettelytapa saattaisi hänet, jollei mitään häiritsevää tapahtuisi, tilaisuuteen olemaan venehuoneessa ennen kello 1/2 3 ja minut hakemaan, poistuttuani järjestyksessäni pöydästä, jonkun sopivan paikan puistossa ennen kello 3.
Ilmanmuutos, jota lisääntyvä tuuli eilisiltana antoi aihetta odottaa, sattuikin aamulla. Satoi runsaasti minun noustessani ylös ja jatkui satamista aina kello 12, jolloin pilvet hajautuivat, taivas kirkastui siniseksi ja aurinko alkoi loistaa luvaten kaunista iltapäivää.
Levoton uteliaisuuteni saada tietää, kuinka sir Percival ja kreivi alkoivat käyttää edellisen puolen päivää, ei sir Percivaliin nähden tullut ainakaan tyydytetyksi, sillä hän poistui luotamme heti aamiaisen jälkeen ja meni ulos sateesta huolimatta. Hän ei sanonut meille, mihin hän menisi eikä milloin hän tulisi. Me näimme hänen nopeasti poistuvan ruokailuhuoneen ikkunain ohi korkeat saappaat jalassa ja sadetakki päällä, siinä kaikki.
Kreivi vietti aamupäivän hiljaisuudessa osaksi kirjastossa, osaksi salongissa, soittaen pianolla erilaatuisia kappaleita ja laulaen hiljakseen mukaan. Ulkonäöstä päättäen jatkui hänen luonteensa tunteellinen puoli itsepäisesti. Hän oli hiljainen ja herkkätunteinen sekä valmis huokailemaan ja vaipumaan syviin mietteisiin vähimmästäkin aiheesta.
Päiväsuuruksemme aika oli saapunut, eikä sir Percival vielä ollut tullut takaisin. Kreivi otti ystävänsä paikan pöydässä — nieleksi surullisella ilmeellä suurimman osan hedelmätorttua, joka oli haudattu kermatulvaan. "Rakastaa makeisia ja torttuja", sanoi hän lempeällä äänellä, "on naisten ja lasten viaton ominaisuus. Minusta on rakasta jakaa tämä ominaisuus heidän kanssaan — taaskin yksi side, kalliit naiset, teidän ja minun välilläni."
Kymmenen minuutin kuluttua poistui Laura pöydästä. Minä olisin sanomattoman mielelläni tahtonut seurata häntä mutta en halunnut herättää epäluuloja, ja mikä oli vielä pahempaa, jos Anna Catherick saisi nähdä Lauraa seuraavan hänelle aivan tuntemattoman henkilön, menettäisimme me todenmukaisesti hänen luottamuksensa koskaan sitä enää voittamatta takaisin.
Minä odotin siis niin kärsivällisesti kuin voin, kunnes palvelija tuli korjaamaan ruoat pois pöydältä. Poistuessani huoneesta ei sir Percival vielä näkynyt palanneen kotiin. Viimeksi näin minä kreivin seisovan sokeripala suussa ilkeän papukaijan kiivetessä liiviä ylös ottaakseen sitä, samalla kun kreivitär Fosco, istuen miestään vastapäätä, seurasi kohtausta sellaisella tarkkuudella, ikäänkuin hän ei koskaan elämässään olisi nähnyt mitään sellaista. Matkalla puistoon pysyttäydyin minä varovasti poissa tieltä, ett'ei minua nähtäisi huoneen ikkunoista. Ei kukaan huomannut minua, ei kukaan seurannut minua. Kelloni oli silloin neljänneksen yli 3.
Jouduttuani puiden joukkoon kiiruhdin minä kulkuani, kunnes olin ehtinyt puolimatkaan puistoa. Saavuttuani niin pitkälle hiljensin minä käyntiäni ja etenin varovammin — en nähnyt enemmän kuin kuullutkaan ketään ihmistä. Hetkisen kuluttua näin minä venehuoneen takasivun — pysähdyin ja kuuntelin — menin sitten edemmäksi, kunnes minä olin aivan sen vieressä ja olisin epäilemättä kuullut, jos joku tai joitakin ihmisiä olisi ollut sisässä puhumassa. Kumminkin oli hiljaisuus aina yhtä syvä; ei lähellä eikä etäällä näkynyt ketään elävää olentoa.
Katsottuani huoneen sivuseinien edustaa — ensin yhdeltä, sitten toiselta puolelta — onnistumatta kumminkaan mitään huomaamaan, uskalsin minä mennä sen etupuolelle ja katsoa sisään —; se oli tyhjä.
Minä huusin: "Laura!" ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin. Ei kukaan vastannut eikä ketään näkynyt. Mikäli minä voin huomata, olin minä ainoa ihmisolento järven läheisyydessä ja tässä osassa puistoa.
Sydämmeni läpätti kovasti, mutta minä pysyin lujasti päätöksessäni ja tarkastin ensin venehuoneen ja tutkin sitten sen edessäolevan maan saadakseni selville, oliko Laura ollut täällä vai ei. Sisällä huoneessa ei mikään todistanut hänen käyntiään, mutta ulkona löysin minä hänen askeleensa jäljet hiekassa.
Minä huomasin kahden henkilön askeleet — toiset suuret kuin miehen ja toiset pienet, joiden minä uskoin olevan Lauran. Maa oli kummallisesti sotkettu venehuoneen edustalla. Aivan seinän vieressä ja esiinpistävän katon suojassa huomasin minä pienen kuopan hiekassa, joka oli epäilemättä tehty. Minä huomasin vain sivumennen tämän ja käännyin sen jälkeen nopeasti pois seuratakseni jälkiä niin pitkälle kuin voin.
Ne johtivat minut vasemmalle venehuoneesta, pitkin puiston reunaa noin neljän- tai viidensadan kyynärän matkan eteenpäin ja lakkasivat sen jälkeen näkymästä. Minä huomasin niiden henkilöiden, joiden jälkiä seurasin, tästä menneen puistoon, ja luonnollisesti tein minä samoin. Aluksi en minä voinut huomata mitään tietä, mutta etempänä löysin puiden seasta polun, jota minä seurasin. Hetkisen johti se minua sille taholle, jossa kylä on, mutta heti tulin minä paikkaan, jossa toinen polku meni sen yli. Sen molemmilla puolin kasvoi tiheää orjanruusu- ja vadelmapensaikkoa. Minä pysähdyin epävarmana, kumpaako tietä minun tulisi kulkea, kunnes minä okaisella oksalla huomasin pienen palan olkahuivin tupsua. Lähemmin katsoessa huomasin minä sen olevan Lauran olkahuivista ja seurasin siis enempää epäröimättä tätä polkua. Suureksi lohdutuksekseni johti se minut lopulta kartanoon asuinhuoneen takapuolelle. Minä sanon: suureksi lohdutuksekseni, koska minä käsitin, että Lauran oli täytynyt jostain tuntemattomasta syystä palata kotiin tätä syrjätietä. Minä astuin pihalle takaportin kautta. Ensimäinen, jonka minä tapasin eteisessä, oli taloudenhoitajaa rouva Michelson.
"Voitteko sanoa minulle", kysyin minä, "onko lady Glyde tullut kotiin kävelyltään vai ei?"
"Mylady tuli sisään hetkinen sitten yhdessä sir Percivalin kanssa", vastasi taloudenhoitajatar. "Minä pelkään, neiti Halcombe, että jotakin varsin ikävää on tapahtunut."
Sydämeni lakkasi melkein tykyttämästä, "Tarkoitatteko jotakin onnettomuuden tapausta?" kysyin minä heikolla äänellä.
"Ei, ei — Jumalan olkoon kiitos, ei mitään onnettomuuden tapausta. Mutta mylady juoksi huoneeseensa itkien, ja sir Percival on sanonut minulle että käskisin Fannyn laittautumaan valmiiksi poistuakseen talosta tunnin kuluttua."
Fanny oli Lauran kamarineito, siivo uskollinen tyttö, joka oli palvellut häntä monta vuotta — ainoa henkilö koko talossa, jonka uskollisuuteen ja palvelevaisuuteen me täysin voimme luottaa.
"Missä on Fanny?" kysyin minä.
"Minun huoneessani, neiti Halcombe. Tyttöraukka on aivan lohduton, ja minä pyysin häntä asettumaan sinne hieman rauhoittuakseen."
Minä menin rouva Michelsonin huoneeseen ja löysin Fannyn yhdestä nurkasta katkerasti itkemässä ja järjestämässä matka-arkkuaan.
Hän ei voinut antaa minulle vähintäkään tietoa syystä, miksi hänen pitäisi muuttaa. Sir Percival oli käskenyt, että hän saisi kuukauden palkan kuukauden irtisanomisen sijaan ja heti matkustaa. Ei mitään syytä oltu ilmoitettu eikä mitään huomautusta tehty hänen käytöstään vastaan. Häntä oli kielletty vetoamasta emäntäänsä — kielletty edes näkemästä häntä ottaakseen jäähyväiset. Hänen pitäisi matkustaa selityksittä, jäähyväisittä — ja sen piti tapahtua heti.
Rauhoitettuani tyttö-raukkaa muutamilla ystävällisillä sanoilla kysyin minä, missä hän aikoi viettää ensi yön. Hän vastasi ajattelevansa mennä kylässä olevaan pieneen majataloon, jonka emäntä oli kunnioitettava nainen ja tuttu Blackwater-Parkin palvelusväen kanssa. Aamulla hyvissä ajoin aikoi hän matkustaa sitten edemmäksi ystäviensä luokse Cumberlandiin pysähtymättä Lontoossa, jossa hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä.
Minä huomasin silmänräpäyksessä, että Fannyn matka hankkisi meille varman keinon lähettää kirje sekä Lontooseen että Limmeridge-Houseen, mikä meille voisi tulla varsin tarpeelliseksi. Sanoin siis hänelle, että hän voisi odottaa illan kuluessa kuullakseen jotain emännältään tai minulta ja että hänen pitäisi luottaa siihen, että me molemmat tahtoisimme tehdä kaiken voitavamme auttaaksemme häntä näissä olosuhteissa. Sanottuani nämä sanat ojensin minä käteni hänelle jäähyväisiksi ja menin ylös.
Minä menin Lauran huoneen edessä olevan eteisen ovelle. Koettaessani avata sitä huomasin minä sen olevan sisäpuolelta lukitun.
Koputettuani ovelle avasi sen sama kömpelö, epämiellyttävä olento, jonka raaka, välinpitämätön esiintyminen oli pannut kärsivällisyyteni niin kovalle koetukselle sinä päivänä, jolloin minä löysin sairaan koiraraukan. Sittemmin olin saanut tietää, että hänen nimensä oli Margaret Porcher ja että hän on kelvottomin, huolimattomin ja itsepäisin kaikista kartanon palvelijoista.
Avattuansa oven astui hän käytävään ja asettuen minun tielleni tuijotti ääneti minuun tyhmästi irvistäen.
"Miksi asetut sinä tielleni?" kysyin minä. "Etkö näe minun haluavan tulla sisään?"
"Kyllä, mutta siitä ei tulekaan mitään", vastasi hän vielä tyhmemmin nauraen.
"Kuinka uskallat sinä puhua minulle tuolla tavoin? Poistu heti tieltä!"
Hän ojensi suuret punaiset kätensä molemmin puolin sulkeakseen kerrassaan minulta sisäänkäytävän ja nyökkäsi hitaasti paksulla päällään.
"Niin on talon isäntä käskenyt", sanoi hän ja nyökkäsi vielä kerran.
Minä tarvitsin kaiken itsehillintäni ollakseni enempää väittelemättä hänen kanssaan ja muistaakseni, että minun täytyi ensi sanani lausua hänen isännälleen. Käänsin hänelle selkäni ja menin etsimään sir Percivalia. Päätökseni pysyä levollisena, vaikka sir Percival käytöksellään voisi panna sen kovalle koetukselle, oli tällä hetkellä täysin unhotettu — minun täytyy sanoa se häpeäkseni, ikäänkuin minä en koskaan olisi päättänyt sitä. Teki minulle hyvää — kaiken sen jälkeen, mitä minä olin kärsinyt ja sietänyt tässä talossa — teki oikein hyvää tuntea, kuinka suuttunut minä olin.
Salongissa ja ruokailuhuoneessa ei ollut yhtään ihmistä. Minä menin kirjastoon ja tapasin siellä sir Percivalin, kreivin ja rouva Foscon. He seisoivat kaikki kolme yhdessä ja sir Percival piti pikku paperia kädessään. Samassa kun minä avasin oven, kuulin minä kreivin sanovan hänelle: "Ei — tuhannesti ei!"
Minä menin oitis sir Percivalin luo ja katsoin häntä suoraan silmiin.
"Jos minä ymmärrän Teitä oikein, sir Percival, on Teidän vaimonne huone vankila ja Teidän sisäkkönne hänen vartijansa", sanoin minä.
"Niin, juuri niin Teidän on ymmärrettävä minua", vastasi hän. "Ja kavahtakaa, ettei vanginvartijani saa kaksinkertaista edesvastuuta — kavahtakaa, ett'ei Teidänkin huoneenne tule vankilaksi."
"Ottakaa Te huomioon, kuinka Te kohtelette vaimoanne ja kuinka Te uskallatte uhata minua", huudahdin minä vihani viehättämänä. "Meillä on laki Englannissa, joka suojelee naisia julmuudelta ja väkivallalta. Jos Te uskallatte hiuksenkaan taivuttaa Lauran päästä, jos Te uskallatte uhata minun vapauttani, niin vetoan minä tähän lakiin, maksakoon mitä tahansa."
Sen sijaan että olisi vastannut minulle, kääntyi hän kreiviin.
"Mitä minä sanoin sinulle?" kysyi hän. "Mitä sanot nyt?"
"Samaa, kuin äskenkin sanoin", vastasi kreivi. — "Ei!"
Kiivaassa suuttumuksessanikin tunsin minä, kuinka hänen rauhalliset, kylmät, harmaat silmänsä olivat suunnatut kasvoihini. Ne kääntyivät pois minusta niin pian kun hän oli puhunut, ja suunnattiin merkitsevällä ilmeellä hänen vaimoonsa. Kreivitär astui samassa tuokiossa minun vierelleni ja puhui sir Percivalille, ennenkun kukaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan.
"Minä pyydän Teidän huomiotanne silmänräpäykseksi", lausui hän kirkkaalla, jääkylmällä, hillityllä äänellään. "Minun on kiitettävä Teitä, sir Percival, vierasvaraisuudestanne, mutta minun täytyy samalla sanoa, ett'en minä enempää voi käyttää sitä hyväkseni. Minä en jää taloon, jossa naisia kohdellaan siten, kuin Teidän rouvaanne ja neiti Halcombea on tänään kohdeltu!"
Sir Percival astui askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen kuolonhiljaisena. Selitys, jonka hän oli saanut, — selitys, josta hän yhtä hyvin kuin minäkin varsin varmasti tiesi, ett'ei rouva Fosco olisi antanut sitä ilman miehensä lupaa — näytti aivan kivetyttävän hänet. Kreivi seisoi vieressä ja katseli rouvaansa lämpimimmän ihailun ilmeellä.
"Hän on ylevä!" lausui hän itsekseen. Hän lähestyi kreivitärtä puhuessaan ja otti hänen kätensä omaansa. "Luota minuun, Eleonor", jatkoi hän tyynellä arvokkaisuudella, jota minä en koskaan ennen ollut huomannut hänessä. "Pyydän myöskin netti Halcomben luottamaan minuun, jos hän tahtoisi kunnioittaa minua vastaanottamalla kaiken avun, jonka minä voin antaa."
"Kirottua! Mitä tämä merkitsee — mitä tarkoitat?" huusi sir Percival, kreivin hiljaa mennessä ovea kohden käsikynkässä rouvansa kanssa.
"Toisissa tilaisuuksissa tarkoitan minä, mitä itse sanon; mutta tälläkertaa tarkoitan minä, mitä vaimoni sanoo", vastasi tuo viekas italialainen. "Me olemme kerran vaihtaneet osia, Percival, ja kreivitär Foscon ajatus on minunkin."
Sir Percival rutisti kokoon paperin, jota hän vieläkin piti kädessään, töytäsi kreivin ohi vieläkin kiroten ja asettausi hänen ja oven väliin.
"Tee niinkuin sinua huvittaa", sanoi hän tukahdetulla raivolla hiljaisessa, puoleksi kuiskaavassa äänessään. "Tee niin, kuin sinua huvittaa, — ja sinä saat itse nähdä, mitä seuraa." Näin sanottuaan poistui hän huoneesta.
Kreivitär katsoi kysyvästi mieheensä. "Mitä tämä merkitsee?"
"Se merkitsee, että sinä ja minä olemme saattaneet järkiinsä miehen, jolla on pahin luonne koko Englannissa", vastasi kreivi. "Se merkitsee, neiti Halcombe, että lady Glyde on päässyt vapaaksi mitä arvottomimmasta kohtelusta ja että Te olette vapautunut kärsimästä toistamiseen anteeksiantamatonta loukkausta. Sallikaa minun lausua ihailuni Teidän esiintymisestänne ja rohkeudestanne varsin vaikeassa asemassa."
"Ihailen Teitä vilpittömästi", lausui rouva Fosco.
"Niin vilpittömästi", kuului kreivin ääni kuin kaikuna.
Minulla ei ollut kumminkaan enää ensimäistä, vihastunutta vastustusvoimaani loukkausta ja vääryyttä vastaan, joka piti rohkeutta yllä. Tuskainen ikäväni nähdä Laura — tunne täydellisestä tietämättömyydestäni siitä, mitä oli venehuoneessa — nämä yhdessä tuottivat minulle sietämättömiä tuskia. Minä koetin pitää hyvää naamaa ja puhua kreivin ja hänen rouvansa kanssa samalla äänellä, jota he olivat käyttäneet minua kohtaan. Mutta sanat kuolivat huulilleni — minä hengitin kiivaasti ja vaikeasti ja katsoin ikävöiden ovelle. Kreivi, joka ymmärsi levottomuuteni, poistui äkkiä huoneesta ja sulki oven perästään. Samassa kuulin minä sir Percivalin askeleet portaissa. Minä kuulin molempain herrojen kuiskaavan toistensa kanssa oven edessä, samalla kun rouva Fosco kaikkein rauhallisemmalla ja nöyrimmällä tavallaan vakuutti minulle olevansa kaikkein meidän takia iloinen, ett'ei sir Percival ollut käytöksellään pakoittanut häntä ja hänen puolisoaan poistumaan Blackwater-Parkista. Ennenkuin hän oli lopettanut selityksensä, oli kuiskaava keskustelu päättynyt, ovi avattiin uudelleen ja kreivi katsoi sisään.
"Tunnen itseni onnelliseksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "voidessani sanoa Teille lady Glyden taaskin olevan talonsa hallitsijattaren. Minä uskoin olevan Teistä mieluisampaa saada tämä hyvä tieto minulta kuin sir Percivalilta. — Minä tulin siis sisään ilmoittaakseni vain tämän Teille."
"Mikä ihailtava hienotunteisuus!" sanoi rouva Fosco, maksaen siten miehelleen ihailuveronsa kreivin omalla tavallaan. Kreivi kumarsi hymyillen, aivankuin hän olisi saanut kohteliaisuuden vieraalta, ja vetäytyi sivulle laskeakseen minut menemään ohitsensa.
Sir Percival seisoi eteisessä. Kiiruhtaessani portaille kuulin minä hänen kärsimättömästi huutavan kreiviä tulemaan ulos.
"Miksi viivyt sisällä?" kysyi hän. "Minun täytyy puhua kanssasi."
"Mutta minun täytyy miettiä hieman yksinäisyydessä", vastasi toinen.
"Odota myöhempään, Percival — odota myöhempään."
Ei kumpainenkaan lausunut enempää. Minä olin jo päässyt portaista ylös ja kiirehdin käytävää pitkin. Kiireessäni ja mielenliikutuksissani jätin minä etehisen oven sulkematta, mutta sisähuoneen oven suljin minä heti sisään tultuani.
Laura oli yksin. Hän istui aivan huoneen perällä käsivarret hervottomina pöydällä ja kasvot peitettyinä käsiin. Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta nähdessään minut.
"Kuinka olet päässyt huoneeseen?" kysyi hän. "Kuka on päästänyt sinut tulemaan! Eihän Percival?"
Valtaavassa levottomuudessani kuulla, mitä hänellä oli minulle sanottavana, en minä voinut hänelle vastata — minä voin vain puolestani tehdä hänelle kysymyksiä. Lauran into saada tietää, mitä alakerroksessa oli tapahtunut, oli kumminkin liian suuri vastustettavaksi. Hän toisti sitkeästi kysymyksiään.
"Kreivi, luonnollisesti", vastasin minä kärsimättömästi. "Kenenkäs vaikutus tässä talossa —?"
Hän keskeytti minut vastenmielisyyden liikkeellä.
"Älä puhu hänestä", huudahti hän. "Kreivi on alhaisin ihminen maan päällä! Kreivi on halveksittava vakooja —!"
Ennenkun kumpikaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan enemmän, kuulimme me jonkun aivan hiljaa koputtavan ovelle.
Menin katsomaan, kuka se oli. Kun minä avasin oven, seisoi kreivitär sen edessä minun nenäliinani kädessään.
"Te pudotitte tämän aliseen eteiseen, neiti Halcombe", sanoi hän, "ja minä otin sen tuodakseni Teille, kun minä kaikessa tapauksessa menen huoneeseeni". Hänen kasvonsa, jotka aina olivat värittömät, olivat nyt niin aavemaisen kalpeat, että minä säpsähdin ne nähdessäni. Hänen muutoin varmat ja vakavat kätensä vapisivat kovasti, ja hänen silmäyksensä kiisivät ohitseni avonaisesta ovesta kiintyäkseen petomaisen julmasti Lauraan.
Hän oli kuunnellut ennen koputtamistaan! Minä näin sen hänen kalpeudestaan, minä näin sen hänen vapisevasta kädestään, minä näin sen hänen Lauraan kiinnittämästä katseestaan.
Viivyttyään pari silmänräpäystä kääntyi hän hiljaa pois minusta ja meni tiehensä.
Minä suljin taas oven. "Ah, Laura, Laura! Me saamme molemmat katkerasti katua sitä päivää, jolloin sinä sanoit kreiviä vakoojaksi!"
"Sinä olisit itse kutsunut häntä siksi, Marian, jos sinä tietäisit mitä minä tiedän. Anna Catherick oli oikeassa. Meitä vartioimassa oli kolmas henkilö eilen puistossa; ja tämä kolmas henkilö —".
"Oletko varma, että se oli kreivi?"
"Täysin varma. Hän oli sir Percivalin vakooja — hän ilmaisi asian hänelle — hän kehoitti häntä koko tämän aamupäivän odottamaan ja väijymään Anna Catherickiä ja minua."
"Onko Anna huomattu? Tapasitko sinä hänet järven luona?"
"Ei, hän pelastautui pysymällä poissa kohtauspaikalta. Mentyäni venehuoneelle ei siellä ollut ketään."
"Enemmän, enemmän!"
"Minä menin sisään ja odotin muutamia minuutteja. Levottomuuteni saattoi kumminkin minut nousemaan ylös ja katsomaan ulkona ympärilleni. Tultuani ulos näin minä muutamia merkkejä hiekassa aivan venehuoneen vieressä. Minä kumarsin alas katsoakseni, mitä ne olivat, ja huomasin silloin hiekkaan kirjoitetun sanan. Sana oli — etsikää!"
"Ja sinä pyyhit pois sen hiekasta?"
"Miten sinä sen tiedät, Marian?"
"Minä näin itse paikan hakiessani sinua venehuoneesta. Jatka, jatka!"
"Niin, minä kaaputin pois hiekan ja löysin kohta paperin, johon oli kirjoitettu ja jossa oli allekirjoitus A. C."
"Missä se on?"
"Sir Percival on ottanut sen."
"Voitko muistaa sen sisällön? Luuletko voivasi kertoa sen minulle?"
"Pääasiallisen sisällön voin minä varmaan sanoa sinulle, Marian. Se oli varsin lyhyt. Sinä olisit varmaan muistanut sen sana sanaltaan."
"Koeta sanoa minulle, miten se kuului, ennenkun kerrot enemmän."
Hän täytti pyyntöni. Minä merkitsen kirjeen sisällön tähän aivan niin, kun hän lausui sen minulle:
"Minut näki yhdessä Teidän kanssanne eilen suuri ja lihava, vanha mies. Olin pakotettu juoksemaan välttääkseni joutumasta hänen käsiinsä. Hän ei ollut kyllin nopea seuratakseen minua, joten minä hävisin hänen näkyvistään puiden sekaan. En uskalla tulla takaisin tänään samalla tunnilla. Kirjoitan tämän ja kätken sen hiekkaan kello 6 aamulla ilmoittaakseni tästä Teille. Kun me ensi kerran tahdomme puhua rikollisen puolisonne salaisuudesta, niin täytyy meidän olla turvassa vainoomiselta tai olla kokonaan puhumatta. Koettakaa olla kärsivällinen. Lupaan tavata Teitä taaskin ja oikein pian. — A. C."
Kuvaus "suuri ja lihava, vanha mies", jonka Laura vakuuttaa sananmukaisesti toistaneensa minulle, ei jättänyt minulle epäilyksen varjoakaan siitä, kuka vakooja oli. Minä muistin edellisenä päivänä sanoneeni sir Percivalille kreivin läsnäollessa Lauran menneen venehuoneeseen etsimään rintaneulaansa. Luultavasti oli hän seurannut häntä päättävällä tavallansa rauhoittaakseen häntä allekirjoitusjutun johdosta heti sen jälkeen, kun hän oli kertonut minulle sir Percivalin suunnitelmain muutoksesta. Siinä tapauksessa olisi hän voinut olla venehuoneen läheisyydessä vain sen hetkisen, jolloin Anna Catherick huomasi, että hän ja Laura olivat vartioidut. Epäiltävä, kiireinen tapa, jolla hän erosi Laurasta, oli varmaankin aiheuttanut hänen turhan yrityksensä ahdistaa häntä. Heidän edellisestä keskustelustaan ei hän ollut voinut kuulla mitään. Verratessani matkaa asuinkartanon ja järven välillä sekä sitä aikaa, jolloin hän jätti minun salonkiin, siihen aikaan päivällä, jolloin Laura ja Anna Catherick olivat keskustelleet toistensa kanssa, täytyi minun tulla täydellisesti siihen vakuutukseen, että asianlaita oli niin.
Päästyäni siten jonkunlaiseen varmuuteen oli minun ensimäinen, innokas harrastukseni tutkia, mitä huomioita sir Percivalin oli onnistunut tehdä kreivi Foscon ilmiannon johdosta.
"Millä tavoin sinä menetit kirjeen?" kysyin minä. "Mitä teit sinä sillä löydettyäsi sen hiekasta?"
"Luettuani sen läpi kerran", vastasi Laura, "otin minä sen mukaani venehuoneeseen lukeakseni sen vielä kerran. Lukiessani lankesi varjo paperille. Katsoessani ylös seisoi sir Percival ovella ja katseli minua."
"Koetitko kätkeä kirjeen?"
"Kyllä, kyllä koetin — mutta hän esti sen. 'Sinun ei tarvitse vaivata itseäsi salaamalla sitä', sanoi hän! 'Minä olen sattumalta lukenut kaikki tyyni.' Minä voin vain katsoa häntä lohduttomalla silmäyksellä — mitä voisin minä vastata? 'Ymmärrätkö minua?' alkoi hän, taas 'minä olen lukenut sen. Kaivoin sen hiekasta kaksi tuntia sitten, panin sen takaisin, kirjoitin sanan paikalle ja sovitin parhaalla tavalla, että se joutuisi käsiisi. Sinä et voi kiemurrella asiasta valehtelemalla. Sinä näet Anna Catherickin salaa eilen ja nyt istut sinä siinä hänen kirjeensä käsissäsi. Minä en ole vanginnut häntä vielä, mutta sinä olet vallassani. Anna minulle kirje. Hän tuli luokseni — minä olin yksin hänen kanssaan Marian — mitä voin tehdä? — Minä annoin hänelle kirjeen".
"Mitä hän sanoi annettuasi kirjeen?"
"Ensin ei hän sanonut mitään. Hän tarttui käsivarteeni ja saattoi minut venehuoneesta sekä katsoi ympärilleen kaikille tahoille, ikäänkuin hän olisi peljännyt jonkun ihmisen näkevän tai kuulevan minua. Sitten puristi hän kätensä lujemmin käsivarteni ympäri ja kuiskasi minulle? 'Mitä sanoi Anna Gatherick eilen sinulle? Minä tahdon kuulla joka ainoan sanan ensimmäisestä viimeiseen'."
"Kerroitko hänelle sen?"
"Minä olin yksin hänen kanssaan, Marian — hänen kova kätensä kouristi niin pahoin käsivarttani — mitä piti minun tehdä?"
"Näkyykö vielä mitään merkkiä käsivarressasi? Annas katson."
"Miksi tahdot katsoa, Marian?"
"Minä tahdon nähdä sen, Laura, koska tästä päivästä meidän kärsivällisyytemme täytyy loppua ja meidän vastarintamme alkaa. Tämä hänen julmuutensa jälki on ase häntä vastaan. Anna minun nyt nähdä se — kenties täytyy minun vastaisuudessa valalla vahvistaa se."
"Oi, Marian, älä katso minuun noin! Älä puhu tuolla tavoin! Ei se koske enää!"
"Anna minun nähdä se!"
Hän kääri hihansa, ja minä näin sir Percivalin raa'an väkivallan jäljet. Minä olin jo kokenut niin paljon, etten minä enää voinut murehtia, en vuodattaa kyyneltä — enpä edes kauhistua siitä. Sanotaan meidän naisten olevan joko parempia tai huonompia kuin miehet. Jos se houkutus rikokseen, joka esiintyy muutamille sukupuoleni onnettomille olennoille ja tekee heidät huonommiksi, tällä hetkellä olisi ilmaantunut minulle —! Jumalan olkoon kiitos! kasvoni eivät kumminkaan paljastaneet mitään sir Percivalin puolisolle. Tuo lempeä, viaton, rakastava olento luuli vain minun peljästyneen ja tulleen suruiseksi hänen tähtensä — eikä ajatellut sen enempää.
"Älä ole niin kovin levoton, Marian", sanoi hän yksinkertaisesti vetäessään alas hihaansa. "Ei se koske enää."
"Minä tahdon koettaa ajatella sitä levollisesti sinun tähtesi, rakkahani. — No hyvä, puhu enemmän. — Sinä sanoit hänelle kaikki, mitä Anna Catherick oli kertonut sinulle — kaikki, mitä sinä kerroit minulle?"
"Niin, kaikki. Hän vaati sen — minä olin yksin hänen kanssaan — minä en voinut mitään salata."
"Sanoiko hän mitään sinun lopetettuasi?"
"Hän katsoi minuun ja nauroi itsekseen ivallisen katkerasti. — 'Minä saan kyllä sinun tunnustamaan kaiken muunkin', sanoi hän, 'kuuletko — kaiken muunkin'. Minä vakuutin hänelle sanoneeni jo kaiken, minkä tiesin. 'Älä luule voivasi minulle kuvitella sitä', vastasi hän, 'sinä kyllä tiedät enemmän, kuin sinä tahdot tunnustaa minulle. Etkö tahdo tunnustaa kaikkea? Sinun täytyy tunnustaa! Minä pakotan sinut tunnustamaan tultuamme kotiin, vaikkakaan minä en voi tehdä sitä täällä!' — Hän vei minut mukanaan toista tietä puiston kautta — tietä, jolla minä en ollenkaan voinut toivoa tapaavani sinua — eikä sanonut sanaakaan, ennenkun me olimme asuinkartanon läheisyydessä. Hän pysähtyi silloin taas ja sanoi: 'Tahdotko miettiä asiaa paremmin nyt, ennenkun on myöhäistä, ja sanoa minulle kaikki?' — Minä voin vain toistaa, mitä olin jo sanonut. Hän kirosi minun itsepäisyyttäni, meni nopeasti eteenpäin ja veti minut mukanaan portista. 'Sinun ei onnistu pettää minua', sanoi hän, 'sinä tiedät enemmän, kuin sinua miellyttää ilmoittaa minulle. Minä saan kyllä sinun tunnustamaan — minä pakotan sinun arvoisan sisaresi tekemään samoin. Nyt tulee loppu kaikista kuiskailemisista ja kaikista punomistanne juonista. Te ette saa nähdä toisianne, ennenkuin olette tunnustaneet kaikki tyyni. Minä annan vartioida teitä joka vuorokauden tunti, kunnes olette sanoneet totuuden'. Hän oli kerrassaan kuuro ottaakseen huomioon, mitä minä sanoin, ja vei minut mukanaan huoneeseeni. Fanny istui siellä ompelemassa minulle, mutta hän käski hänen mennä heti ulos! 'Minä ryhdyn toimenpiteihin, ett'et sinä voi käydä yhteen liittoon', sanoi hän. 'Sinun täytyy muuttaa täältä tänä päivänä. Jos emäntäsi tarvitsee kamarineitoa, niin valitsen minä itse hänelle sellaisen'. — Hän lykkäsi minut tänne huoneeseen, sulki oven ja asetti tuon raa'an naisen minua vartioimaan eteiseen. — Oi Marian. Hän näytti mielettömältä ja puhui kuin mieletön. Sinä et sitä ehkä usko, — mutta minä vakuutan sinulle, että hän teki niin."
"Minä uskon sen, Laura. Hän on mieletön — mieletön rikollisen omantunnon tuskan takia! Joka sana, minkä sinä olet lausunut minulle, saattaa minut yhä varmemmaksi, että Anna Catherickin poistuessa luotasi eilen olit sinä huomaamaisillasi salaisuuden, joka olisi voinut saattaa ilkeän miehesi turmioon — ja hän uskoo sinun huomanneen sen. Sinä et voisi sanoa tai tehdä mitään, joka voisi tyynnyttää tätä kamalaa epäluuloa tai vakuuttaa hänen petollista mieltään sinun rehellisyydestäsi. Minä en sano, rakkahani, tätä pelottaakseni sinua. Minä sanon sen avatakseni sinun silmäsi näkemään, millainen sinun asemasi todellisuudessa on, ja vakuuttaakseni sinua, kuinka äärettömän välttämätöntä on, että sinä sallit minun ryhtyä niihin toimenpiteisiin sinun turvaksesi, joihin minä mahdollisesti voin ryhtyä niin kauan, kun meillä on vielä vapautta siihen. Kreivi Foscon välitys on hankkinut minulle tilaisuuden tulla luoksesi tänään, mutta kukapa tietää, eikö hän kiellä tätä suosiotaan huomenna. Sir Percival on jo poistanut Fannyn, koska hän on viisas tyttö ja sinuun hyvin kiintynyt — ja ottanut sijaan toisen henkilön sinua palvelemaan, joka ei vähääkään harrasta sinun hyvääsi ja jonka alhainen käsityskanta kohottaa häntä tuskin pihakoiraa korkeammalle. On mahdotonta sanoa, mihin väkivaltaisiin toimenpiteisiin tästä lähtein ryhdytään, jollemme me estä häntä ja hanki itsellemme jotain suojaa."
"Mitä voimme me tehdä, Marian? Oi, jospa me voisimme poistua tästä paikasta ainaiseksi!"
"Kuule minua, Laura — ja koeta uskoa, ett'et sinä kumminkaan ole aivan turvaton niin kauan, kun minä olen luonasi."
"Minä tahdon uskoa sen — minä uskon sen todellakin. Mutta älä unhota aivan Fanny-raukkaakaan koettaessasi auttaa minua. Hänkin tarvitsee turvaa ja lohdutusta."
"Minä en unhota häntä. Puhuin hänen kanssaan ennen tänne tuloani ja minä olen jo sopinut hänen kanssaan tavata vielä kerran tänä iltana. Ei ole turvallista panna kirjeitä Blackwater-Parkin postilaukkuun — ja minun on kirjoitettava tänään kaksi kirjettä sinun tähtesi, joita ei voi jättää kenenkään muun käsiin kuin Fannyn."
"Mitä kirjeitä?"
"Ajattelen kirjoittaa herra Gilmoren liikekumppanille, joka on tarjonnut apuansa, jos joitain enempiä vaikeuksia meille ilmaantuisi. Niin vähän, kuin minä tunnenkin lakia, olen minä kumminkin vakuutettu sen suojaavan naisia sellaiselta kohtelulta, jota tämä konna osoitti tänään sinua kohtaan. Minä en aio mennä selittämään mitään yksityiskohtia Anna Catherickiin nähden, koska minä en voi antaa mitään varmoja tietoja tästä asiasta. Mutta asianajajalle ilmoitetaan sinun käsivarressasi olevat väkivallan merkit ja se hävytön tapa, jota miehesi on osoittanut sinulle tässä huoneessa — hän on saapa minun kirjeeni, ennenkun minä tänä iltana suljen silmäni!"
"Mutta ajattelehan julkista häväistysjuttua, Marian!"
"Olen tarkoin sitä ajatellutkin — sir Percivalilla on enemmän pelkäämistä kuin sinulla. Pelko tämän asian julkisesta käsittelystä voisi kenties saada hänet järkiinsä, kun ei mikään muu voisi auttaa."
Puhuessani tätä nousin minä ylös, mutta Laura pyysi minua jäämään luokseen.
"Sinä saatat täten hänet raivoon", sanoi hän, "ja teet asemamme kymmentä kertaa vaarallisemmaksi."
Minä tunnustin totuuden — näiden sanojen masentavan totuuden mutta en kumminkaan voinut sitä myöntää hänelle. Siinä levottomuutta herättävässä asemassa, johon me olimme joutuneet, ei ollut mitään apua eikä mitään toivoa, jollemme me uskaltaneet ryhtyä äärimmäisyyteenkin. Minä sanoin sen hänelle vaikka niin lievästi kuin voin. Hän huokasi syvään, mutta ei väittänyt vastaan. Hän kysyi vain, kenelle minä kirjoittaisin toisen kirjeen.
"Herra Fairlielle", sanoin minä. "Setäsi on sinun lähin miessukulaisesi ja perheen päämies. Hänen täytyy, hän tulee suojelemaan sinua."
Laura pudisti päätänsä suruisen näköisenä.
"Niin, niin", jatkoin minä, "sinun setäsi on heikko, itsekäs maailmanmies, sen tiedän kyllä; mutta hän ei ole kuitenkaan sir Percival Glyde, eikä hänellä ole sellaista ystävää luonaan kuin kreivi Fosco. Minä en odota mitään hyvää koituvan hänen hyväntahtoisuudestaan tai harrastuksestaan sinua tai minua kohtaan. Mutta hän tekee mitä tahansa saadakseen laiskotella ja elää häiritsemättömässä levossa. Jos minä vain saan hänet siihen vakuutukseen, että hänen välityksensä tällä hetkellä pelastaa hänet muutoin välttämättömästä levottomuudesta, huolesta ja edesvastuusta tulevaisuudessa, niin saadaan hänet pakotetuksi toimimaan itsensä vuoksi. Minä tiedän, kuinka on meneteltävä hänen kanssaan. Laura — minä olen saanut kokemusta."
"Jos sinä vain saisit hänen suostumaan siihen, että minä joksikin ajaksi saisin palata Limmeridgeen olemaan hiljaisuudessa sinun kanssasi, Marian, niin luulisin minä itseni melkein yhtä onnelliseksi kuin ennen avioliittoani."
Nämä sanat johdattivat ajatukseni toiselle taholle. Eiköhän olisi mahdollista pakottaa sir Percival valitsemaan toinen kahdesta vaihtoehdosta: joko joutumaan häväistysjutun alaiseksi julkisen syytöksen takia väkivallasta vaimoansa kohtaan tahi jonkun aikaa kestävään eroon ilmoittamalla syyksi vaimon poissa-oloon käynti sedän luona? Eiköhän sir Percival suostuisi jälkimäiseen vaihtopuoleen? Se oli epäiltävää — enemmän kuin epäiltävää. Niin vähän toivoa kuin olikin kokeen onnistumisesta, oli kumminkin syytä koettaa sitä — ja minä päätinkin tehdä niin — suorassa epätoivossa siitä, ett'en tietänyt parempaa neuvoa.
"Setäsi saa tietää toivomuksesi", sanoin minä, "ja kaikissa tapauksissa tahdon minä pyytää myöskin herra Kyrlen neuvoa tässäkin pulmassa. Voihan mahdollisesti olla jotakin hyvää siitä — niin, minä tahdon toivoa, että niin tapahtuu!"
Sanoessani tätä nousin minä jälleen ylös, mutta uudelleen koetti
Laura saada minut pysähtymään.
"Älä mene luotani", sanoi hän levottomasti. "Minun salkkuni on pöydällä. Voithan sinä kirjoittaa täällä."
Minua vaivasi sanomattomasti ollessani pakotettu kieltäytymään, vaikka minä teinkin sen pitäessäni hänestä huolta. Mutta me olimme jo olleet liian kauan erillämme kaikista muista talon henkilöistä. Toivomme saada taaskin tavata riippui kenties aivan yksinomaan siitä, ett'emme herättäisi uusia epäluuloja. Oli siis oikea aika näyttäytyä taaskin levollisena ja huolettomana alakerrassa noiden halveksittavain ihmisten joukossa, jotka kenties parhaillaan puhuivat meistä. Minä selitin tämän onnettoman välttämättömyyden Lauralle ja sain hänen katsomaan asiaa samalta kannalta.
"Minä tulen takaisin, rakkahani, tunnin kuluttua", sanoin minä. "Tällä kerralla on pahin kyllä ohi. Ole levollinen äläkä pelkää mitään."
"Onko avain ovessa, Marian? Voinko minä sulkea sen sisäpuolelta?"
"Niin tässä on avain. Sulje ovi äläkä avaa kenellekään muulle kuin minulle."
Minä suutelin häntä ja poistuin. Poistuessani oli lohduttavaa kuulla, kuinka hän kiersi avainta lukossa, ja tietää, ett'ei kukaan voinut päästä sisään ilman hänen suostumustaan.