SISÄLLYS:
Wilkie Collins, elämäkerrallinen esitys.
Piirustuksen opettaja Walter Hartrightin Clements-Innistä, alkama kertomus. Luvut I-XV.
Kertomusta jatkaa Wincent Gilmore, asianajaja Chancery-Lanesta.
Luvut I-IV.
Maria Halcomben jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan. Luvut I-XII.
Wilkie Collins.
Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun", sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman kykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita joiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta ainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä, että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään jäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät hyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovat vain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty yhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat joko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät ainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.
Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken jännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on tämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään salaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä tavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin tietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden ala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on hyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain olemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua", vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi parempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet nykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka he kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan teknilliset kehitykset — puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton" j.n.e. — sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii lyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin nimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on jäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden haara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.
Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa nykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille tapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta. Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen arvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi, joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän kirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan kertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä käytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua kuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta ainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle sellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa, joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö mieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo. Uusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.
Wilkie Collinsin esittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä vakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava yleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta, kirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja menneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät kerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta ole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajin luoja. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia piirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa yhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle lukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä kykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin eriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja muiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo se, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin kykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa. Mutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte, kun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä havaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan taiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä lisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia, sielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka niille antavat aatteellista merkitystä.
Collins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin muoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen, joka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan kukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi hän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän on suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina painoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen vauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.
Yhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin sivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla aloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja, jotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria. Huomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa ja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain käsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa vallitsevaksi muodoksi.
Tähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu William Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824 Lontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta, jolloin Lytton-Bulwer parhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla rikollissankareillaan ja Charles Dickens alotti kansallisten porvariromaaniensa sarjan "Pickwick-klubin papereilla". Collinsilla oli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin, jotka — - omituista kyllä — olivat melkein järjestään samalla taiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten tyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins (1788—1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles Allston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän ystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän oli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa ympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen suurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi vanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan ja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen. Nuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.
Toiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin Antropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien ja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta kuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin harrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer, jonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä "Antoninan". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän tajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa vapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin kuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v. 1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla, vapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli taidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana vuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli suurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana vuonna sai tavatonta kiittelyä "Antoninan" julkaistuansa ja pian jälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen antautua vakinaiseksi kirjailijaksi.
Dickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä neljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista rikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi vakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään. Molemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana selväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen, mutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien kehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien tunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa romaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen aiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten täydensivät toisiaan.
Aluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä, joista draama "Jäätyneellä syvyydellä" ja novelli "Sisar Rosa" ovat suomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen pääteoksensa "Valkopukuinen nainen" v. 1860 ilmestyi jatkuvana Dickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä "All the Year Round" vallotti Collins varsinaisesti yleisön. "Valkopukuinen nainen" on epäilemättä Collinsin paras teos. "Syöstyinä salaperäisyyteen ennen ensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa melkein viimeiselle sivulle asti", lausuu vakava historioitsija William Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry Cornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä painoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille käännettynä. "Valkopukuinen nainen" on jännistysromaaniemme suuri esikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen "Naisen haamu" tahi salapoliisikertomusten "John Jagon henki", mainitaksemme loputkin Collinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.
Olisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia tuotteita. Riittää mainita muutamat "Valkopukuisen naisen" jälkeen huomattavimmat. "Kuollut salaisuus" (1857) on tutkielma sokeudesta. "Armadale" (1866) ja "Kainin perintö" (1888) käsittelevät kumpikin perinnöllisyyskysymystä. "Kuukivi" (1868) on "Valkopukuisen naisen" rinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin ihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan lääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava. "Mies ja vaimo" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan, jolla Englannissa voimailua harrastetaan. "Kaksi kohtaloa" (1876) käsittelee telepatiaa — ajatustensiirtoa — harvinaisella sukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen yhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli "Ilman menestystä", on suomennettu.
V. 1873—4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan luentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä palattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei erakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien öiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen ja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin prerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.
Olemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen, aatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin — todella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu jännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden kohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on Collinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin eriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa ennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim. ranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin käyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä sielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle ominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy suunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins saavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa vielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen nykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa sivistysmaissa yhä uusina painoksina.
Kun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että hän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon paljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika saada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s. jännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. "Valkopukuinen nainen" on meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja suosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla sanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan maailmankirjallisuudessa.