KOLMAS LUKU
KUINKA TIMANTIN OMISTAJA VIEDÄÄN POIS UPEISSA VAUNUISSA JA HYVÄ ONNI HÄNTÄ VIELÄ EDELLEEN SEURAA.
Minä istuin vaunujen takaistuimella vierelläni sangen sievä nuori nainen, rakkaan Maryni iässä — nimittäin seitsemäntoista vuotta ja yhdeksän kuukautta; ja meitä vastapäätä istui vanha kreivitär ja hänen toinen pojantyttärensä — kaunis hänkin, vaikka kymmentä vuotta vanhempi. Muistan, että minulla tuona päivänä oli ylläni kiiltonappinen sininen takkini ja nankinihousut, valkea koruliivi ja päässä Dandon silkkihattu, joka juuri oli tullut muotiin vuonna 22 ja näytti melkoista loistavammalta kuin paras majavanhattu.
"Ja kuka oli se kamala olento" — alotti hänen armonsa jälleen — "se kauhean raakamainen, suurikitainen tomppeli korkorautaisine kenkineen ja jäljiteltyine kultavitjoineen, joka töllisteli meitä noustessamme vaunuihin?"
Kuinka hän oli saattanut huomata, että Gusin vitjat olivat jäljitellyt, sitä en voi sanoa, mutta niin ne olivat, ja me olimme ostaneet ne viidelläkolmatta shillingillä ja kuudella pennyllä vain viikko takaperin MacPhailin kaupasta St. Paulin kirkkotorin varrelta. Mutta minä en pitänyt siitä, että ystävääni soimattiin ja siksi puhuin hänen puolestaan:
"Rouva hyvä", sanon minä, "se nuori gentlemanni on nimeltään Augustus Hoskins. Me asumme yhdessä eikä löydy parempaa eikä hyväsydämisempää poikaa."
"Te teette aivan oikein puolustaessanne ystäviänne, hyvä herra", sanoi toinen naisista, jonka nimi näkyi olevan lady Jane.
"Niin totta vie tekeekin, lady Jane, ja minä pidän uljuudesta nuoressa miehessä. Vai on hänen nimensä Hoskins? Minä tunnen, ystäväiseni, kaikki Englannin Hoskinsit. Niitä on Lincolnshiren Hoskinsit, Shropshiren Hoskinsit — sanotaan, että amiraalin tytär, Bell, oli rakastunut mustaan palvelijaan tai laivamieheen tai johonkin semmoiseen, mutta maailmahan on niin panettelevainen. Niitä on myöskin tohtori Hoskins Bathista, joka hoiti rakasta Drum-parkaa hänen sairastaessaan kurkkumätää. Ja rakas vanha Fred Hoskins-raukka, luuvaloinen kenraali. Minä muistan, kuinka hän oli hoikka kuin hämähäkki vuonna 84 ja elävä kuin ammatti-ilveilijä ja rakastunut minuun — oo, kuinka hän oli rakastunut minuun!"
"Sinulla näyttää olleen kokonainen lauma ihailijoita noihin aikoihin, isoäiti?" sanoi lady Jane.
"Satoja, rakkahani — satoja tuhansia! Minä olin koko Bathin suosikki ja suuri kaunotar myöskin. Olisitteko koskaan tullut sitä ajatelleeksi nyt, vastatkaa omantunnonmukaisesti ja imartelematta, herra… kuinka se nimenne kuuluikaan?"
"Tosiaankaan, hyvä rouva, en koskaan", vastasin minä, sillä vanha vaimo oli niin ruma kuin olla saattaa. Ja sen sanoessani molemmat nuoret naiset kirkuen nauramaan, ja minä näin, mitenkä suurine poskipartoineen ylvästelevät lakeijat virnottelivat vaunujen perässä.
"Toden totta, Te olette sangen suorapuheinen, herra… mikä olikaan nimenne — sangen suorapuheinen todellakin, mutta minä pidän suorapuheisista nuorista miehistä. Mutta kaunotar minä olin. Kysykääpä ystävänne sedältä, kenraalilta. Hän kuuluu Lincolnshiren Hoskinsien haaraan. Minä näin, että hänellä oli suuressa määrin perheen sukupiirteet. Onko hän vanhin poika? Se on sievä tila, vaikka pahasti velkaantunut, sillä vanha Sir George oli aika pahuus mieheksi — Hanburyn Williamsin ja Lyttletonin ja noiden muiden kauheitten, ilkeitten, hirveitten ihmisten ystäviä! Kuinka paljon luulette, herraseni, hänen saavan nyt, kun amiraali kuolee?"
"Kas sitä en osaa sanoa, mutta amiraali ei ole ystäväni isä."
"Eikö hänen ystävänsä — mutta onpahan, sanon minä, enkä minä ole koskaan väärässä. Kuka hänen isänsä sitten on?"
"Mylady, Gusin isä on nahkakauppias Skinnerkadulta Snow Hillistä, hyvin arvossa pidetty kauppahuone, mylady. Mutta Gus on vain kolmas poika eikä siksi saata odottaa suurta osuutta omaisuudesta."
Molemmat nuoret naiset hymyilivät tälle selitykselle — vanha vaimo sanoi: "Kuinka?"
"Minä pidän siitä, hyvä herra", sanoi lady Jane, "että Te ette häpeä ystäviänne, minkälainen heidän asemansa elämässä lieneekin. Onko meidän sallittu päästää Teidät alas jossakin, herra Titmarsh?"
"Ei mitään hätää, mylady", sanon minä. "Meillä on tänään vapaata konttorista — ainakin antoi Roundhand lupaa minulle ja Gusille, ja minun on erittäin mieluista ajella vähäsen puistossa, ellei se ole vaivaksi."
"Epäilemättä se on meille — äärettömän hauskaa", vastasi lady Jane, vaikka pikemmin vakavan muotoisena.
"Oi, aivan varmasti!" vahvistaa lady Fanny paukuttaen käsiään. "Eikö totta, isoäiti? Ja sen jälkeen kun me olemme olleet puistossa, me saatamme ajella Kensingtonin puutarhassa, jos herra Titmarsh ystävällisesti tahtoo olla seuranamme."
"Mutta, Fanny, emme tee sillä tavoin", sanoo lady Jane.
"Mutta me teemme kumminkin!" huusi lady Drum. "Olenhan vallan menehtyä halusta kuulla jotakin hänen enostaan ja kolmestatoista tädistään, ja te nuoret tytöt pärisette vielä siinä niin, etten tässä saa siunattua sanaa vaihtaa nuoren ystäväni kanssa."
Lady Jane kohautti olkiaan eikä virkennyt enään sanaakaan. Lady Fanny, joka oli iloinen kuin kissanpoikanen (jos minun sallitaan sanoa sillä tavoin ylimystöstä), nauroi ja hihitti ja taas punastui, ja näytti olevan kovasti huvitettu sisarensa huonosta tuulesta. Ja kreivitär kävi heti käsiksi Hoggartyn kolmentoista missin historiaan, joka ei ollut läheskään lopussa, kun me saavuimme puistoon.
Ette voi ajatellakaan, mitkä sadat herrat siellä selkähevosella ajoivat vaunujen tykö ja puhuttelivat naisia. Heillä oli kaikilla leikkisana lady Drumille, jolla näkyi olevan omalaatuinen luonne, kumarrus lady Janelle ja, varsinkin nuorilla miehillä, kohteliaisuus lady Fannylle.
Vaikka lady Fanny kumarteli ja punastui, kuten nuoren naisen tulee, näytti hän kuitenkin ajattelevan jotakin muuta, sillä hän ojenteli päätään ulos vaunuista innolla pälyen ratsastavien joukkoon, ikäänkuin toivoen näkevänsä jonkun. Ahaa, hyvä lady Fanny, minä kyllä tiesin, mitä merkitsi, että teidän kaltaisenne nuori nainen oli hajamielinen ja vaaniskeli ja vain puolittain vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin. Ei huolta Sam Titmarshista, hän kyllä tietää yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, mitä eräs henkilö merkitsee, sen takaan. Kun minä näin näiden temppujen jatkuvan, en malttanut olla vihjaisematta lady Janelle osottaakseni, että tiesin mistä päin tuuli kävi.
"Minä arvaan, että nuori neiti etsiskelee 'erästä henkilöä'", sanon minä.
Silloin oli hänen vuoronsa näyttää totiselta, sen vakuutan, ja hän karahti punaseksi kuin kukko, mutta hetkisen päästä se hyvänluontoinen typykkä katsoi sisareensa ja molemmat nuoret naiset nostivat nenäliinat silmilleen ja alkoivat nauraa — nauraa ikäänkuin minä olisin sanonut kaikkein hullunkurisinta maailmassa.
"IL est charmant, votre monsieur",[11] sanoi lady Jane isoäidilleen. Johon minä kumarsin ja vastasin: "Madame, vous me faites beaucoup d'honneur",[12] sillä minä osaan ranskankieltä ja olin hyvilläni, että nämät hyvät naiset olivat suopuneet minuun. "Minä olen vähäpätöinen poika parka, rouva hyvä, enkä ole tottunut Lontoon hienoon elämään, ja minusta todella te olette hyvin ystävällisiä sillä tavoin ottaessanne minut suojaanne ja antaessanne minun ajella hienoissa vaunuissanne."
Tällä hetkellä kalpeakasvoinen, viiksihuulinen herra mustan hevosen selässä tuli ratsastaen vaunujen luo, ja siitä, että lady Fanny hieman hytkähti ja samassa kääntyi katsomaan muuanne, minä älysin, että eräs henkilö vihdoinkin oli tullut.
"Nöyrin palvelijanne, lady Drum", tervehti hän. "Olen juuri ratsastanut miehen kanssa, joka oli vähillä ampua itsensä rakkaudesta kauniiseen kreivitär Drumiin vuonna — no samapa tuo."
"Oliko se Killblazes?" tiedusti vanha rouva. "Hän on armas vanha äijä, ja minä olen aivan valmis karkaamaan hänen kanssansa tällä samalla hetkellä. Vai oliko se ihastuttava vanha piispa? Hänellä on kihara hiuksistani — hän sai sen ollessaan isän kappalaisena; ja saatanpa sanoa Teille, olisi aika työ löytää toinen semmoinen nyt samalta paikalta."
"Elkää nyt, mylady!" sanon minä, — elkää sanoko niin!"
"Mutta teenpä sen sittenkin, herraseni", sanoo hän, "sillä näin meidän kesken, on minun pääni yhtä paljas kuin tykin kuula — kysykää Fannylta, eikö ole. Mitenkä se lapsirukka säikähtyi kerta pienenä odottamatta tullessaan pukuhuoneeseeni, kun minulla ei ollut tekotukkaa päässä!"
"Minä toivon, että lady Fanny on tointunut siitä pelästyksestä", sanoi "eräs" katsoen ensin häntä ja sitten minua sen näköisenä kuin olisi tahtonut syödä minut. Ja uskoisitteko sen? Lady Fanny ei osannut muuta vastata kuin "kiitos, varsin hyvin, mylord", ja sen hän sanoi niin hämillään ja punastuvana kuin meidän oli tapana koulussa lausua Virgiliusta — kun emme sitä osanneet.
Mylord yhä katseli minua ylen tuikeasti ja mutisi jotakin toivoneensa saavansa sijan lady Drumin vaunuissa, kun oli väsynyt ratsastukseen, mihin lady Fanny hänkin mutisi jotakin "isoäidin ystävästä".
"Sinun ystäväsihän, Fanny, pitäisi sinun sanoa", sanoo lady Jane. "Me emme varmaankaan koskaan olisi tulleet puistoon, ellei Fanny ehdottomasti olisi tahtonut tuoda herra Titmarshia tänne. Sallikaa minun esittää kreivi Tiptoff — herra Titmarsh." Mutta sen sijaan että olisi nostanut hattua, niinkuin minä tein, hänen armonsa murahti toivovansa toista tilaisuutta ja nelisti taas pois mustan hevosensa selässä. Miten pirhanassa minä olisin häntä loukannut, en ollenkaan osaa ymmärtää.
Mutta näyttipä siltä, että minä olin määrätty sinä päivänä loukkaamaan kaikkia herrasmiehiä, sillä eikös nyt tullut paikalle hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä (minkä aivan hyvin tiesin konttorimme kalenterista) ja lady Janen herra mies.
Hänen kunnianarvoisuutensa ratsasti pientä vankkaa kimoa ja oli lihava, kalvakka mies, joka näytti siltä kuin ei hän koskaan liikkuisi raittiissa ilmassa.
"Kuka perhana tuo on?" tokasi hän vaimolleen äreästi katsellen minua ja häntä.
"Oh, hän on isoäidin ja Janen ystäviä", ehätti lady Fanny sanomaan samalla silmäten, kuin mikäkin viekas vekkuli kun hän oli, perin veitikkamaisesti sisareensa, joka puolestaan näytti hirveän säikähtyneeltä ja pyytelevästi katsoi sisareensa eikä uskaltanut ääntää sanaakaan. "Niin, todella", jatkoi lady Fanny, "herra Titmarsh on isoäidin serkku, äidin puolelta, Hoggartyn kautta. Etkö tullut tuntemaan Hoggarteja, Edmund, ollessasi lordi Bagwigin kanssa Irlannissa? Salli minun esittää sinulle isoäidin serkku, herra Titmarsh; herra Titmarsh, lankoni, herra Edmund Preston."
Koko ajan koetti lady Jane polkea sisartansa jalalle niin kovaan kuin taisi, mutta se pieni ilkimys ei ottanut sitä miksikään, ja minä, joka en ollut koskaan kuullut tästä orpanuudesta, olin niin hämilläni kuin olla saattaa. Mutta minä en tuntenut kreivitär Drumia läheskään niin hyvin kuin hänen pojantyttärensä, se hurja tyttö. Sillä vanha vaimo, joka juuri oli kutsunut serkukseen Gus Hoskins parkaa, näytti kuvittelevan koko maailman olevan sukulaisuussuhteissa hänen kanssansa, ja sanoi:
"Niin, me olemme sukua, emmekä kovin etäistäkään. Mick Hoggartyn isoäiti oli Millicent Brady, ja hän ja täti Towzer olivat sukua, kuten koko maailma tietää, sillä Decimus Brady Ballybradystä nai täti Towzerin äidin oikean serkun, Bell Swiftin — hän ei ollut sukua tuomioprovastille, rakkaani, jonka perheen laita oli niin ja näin.[13] No, eikö se ole selvä?"
"Oi, täydellisesti, isoäiti", myönsi lady Jane nauraen, mutta kunnianarvoisa herra, joka vielä ratsasti vierellämme, näytti perin äreältä ja happamalta.
"Varmaanhan sinä tulit tuntemaan Hoggartyt, Edmund? — ne kolmetoista punatukkaista tyttöä — yhdeksän sulotarta ja neljä päällisiksi, kuten Clanboy paran oli tapana kutsua heitä. Clan parka! Teidän ja minun serkkuni, herra Titmarsh, ja hirveästi rakastunut minuun hänkin. Etkö nyt muista niitä kaikkia, Edmund? — etkö muista? — et muista Biddyä ja Minnyä, ja Theddyä ja Widdyä, ja Mysiä ja Grizzyä, ja Pollya ja Dollyä ja niitä muita?"
"Hiiteen kaikki Hoggartyn missit!" sanoi kunnianarvoisa herra, ja sanoi sen niin pontevasti, että hänen harmaa kimonsa äkkiä potkasi takajaloillaan, jolloin herra oli vähällä lentää päistikkaa maahan. Lady Jane kirkasi, lady Fanny nauroi, vanha lady Drum ei näyttänyt olevan millänsäkään ja sanoi: "Sen olette ansainnutkin siinä kiroillessanne, te ilkeä mies!"
"Eikö Teidän olisi parempi tulla vaunuihin, Edmund — herra Preston?" lausui hänen vaimonsa tuskaisena.
"Minä kyllä nousen heti pois, rouva hyvä", sanon minä.
"Mitä joutavia, pysykää paikallanne!" käski lady Drum, "vaunut ovat minun. Ja jos herra Preston näkee hyväksi kiroilla minun ikäiselleni naiselle tuohon inhottavaan moukkamaiseen tapaan — inhottavaan moukkamaiseen tapaan, sanon vieläkin kerran —, en voi käsittää, mistä hyvästä minun ystäväni näkisivät vaivaa hänen vuoksensa. Antaa hänen istua ajajan kanssa, jos hän haluaa, tai tulla istumaan meidän kahden keskelle." Ilmeistä oli, että lady Drum vihasi sydämensä pohjasta poikansa vävyä, ja minä olen huomannut, ettei tämäntapainen viha ole hienoissa perheissä mitenkään harvinainen.
Herra Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä, oli totta puhuaksemme kovasti peloissaan hevosensa selässä ja siksi suuresti iloissaan päästessään pois hyppivältä ja potkivalta elukalta. Hänen kalvakat kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta kuin ennen ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, kun hän kapusi alas kimon selästä ja antoi ohjakset palvelijalleen. Minusta mies — tarkotan isäntää — tuntui vastenmieliseltä heti ensi hetkestä, kun hän tuli luoksemme ja puhutteli niin raa'alla tavalla lempeätä, suloista vaimoansa, ja mielestäni hän oli kurja pelkuri, niinkuin seikkailu kimon selässä osottikin hänen olevan. Sillähän olisi, lempo soi, lapsikin ratsastanut, ja tuossa iso mies haihatteli sydän kurkussa jo ensi potkauksesta.
"Oo, joutukaa, tulkaa toki sisään, Edmund", sanoi lady Fanny nauraen, ja vaunujen astuimet laskettiin alas ja heittäen minuun tuikean silmäyksen hän astui sisään aikoen asettua lady Fannyn kolkkaan (minäpä en mielinyt hievahtaa omastani, sen takaan), kun tuo pieni hulivili huudahti: "Oi ei, ei millään muotoa, herra Preston! Sulkekaa ovi, Thomas. Voi, kuinka hauskaa näyttää koko maailmalle kuinka valtiosihteeri istuu penkillä kolmantena!"
Ja koko murjottavalta se valtiosihteeri näyttikin, sen voin vakuuttaa!
"Ottakaa minun paikkani, Edmund, elkääkä välittäkö Fannyn hullutuksista", pyysi lady Jane arasti.
"Oh, ei, pyydän, rouva hyvä, istukaa pois. Minun on tässä varsin mukava, varsin mukava, ja niin toivon, että herra — tämän herrankin on."
"Täydellisesti, sen vakuutan", sanon minä. "Minä olin aikeissa tarjoutua ratsastamaan hevosenne kotiin Teidän puolestanne, koska Te näytitte sitä kovasti pelkäävän, mutta seikka oli se, että minun oli tässä niin mukava, että todellakaan en voinut irtautua paikaltani."
Kuinka virnistelikään vanha lady Drum, kun minä puhuin näin! Kuinka hänen pienet silmänsä vilkuttivat ja hänen pieni viekas suunsa liehehti! Minä en voinut olla puhumatta, nähkääs, sillä sisuni kiehui.
"Teidän seuranne on aina meille iloksi, serkku Titmarsh", sanoo hän ojentaen minulle kultaista nuuskarasiaa, josta minä otin hyppysellisen ja aivastin ylväästi kuin lordi.
"Koska olette kutsunut tämän herrasmiehen vaunuihinne, lady Jane Preston, niin totta kai kutsutte hänet kotiin päivällisellekin," sanoo herra Preston, sinisenä kiukusta.
"Minä kutsuin hänet minun vaunuihini", oikasee vanha lady, "ja koska olemme menossa päivälliselle Teidän luoksenne ja Te niin hartaasti haluatte, niin on minun erittäin mieluista nähdä hänet siellä."
"Valitan, että olen lupautunut toisaalle", sanoin minä.
"Oh, tosiaan, mikä vahinko!" sanoo kunnianarvoisa herra Edmund, yhä äkäisenä tuijottaen vaimoonsa. "Mikä vahinko, että tämä herrasmies — en muista nimeä — että Teidän ystävänne, lady Jane, on lupautunut toisaalle! Teidän olisi varmaankin ollut erinomaisen mieluista nähdä sukulaisenne Whitehallissa."
Lady Drum oli ilmeisesti hassastunut sukulaisuuksien keksimiseen, mutta tämä hänen kunnianarvoisuutensa puhe oli sentään liika paljon.
"Kuules Sam", sanon minä itselleni, "oles mies ja näytä kuntoasi!" Ja niin minä heti puutuin puheeseen ja sanoin: "No koska herra valtiosihteeristä se on niin kovasti tärkeätä, hyvät naiset, niin minä peruutan toisaalle antamani lupauksen, ja todellisella mielihyvällä haukkaan palasen hänen kanssaan. Mikä on Teidän ruokailuaikanne, sir?"
Hän ei alentunut vastaamaan enkä minä puolestani pitänyt sillä väliäkään, sillä nähkääs, ei minulla ollut aikomus syödä miehen kanssa päivällistä, vaan ainoastaan opettaa hänelle ihmistapoja. Sillä vaikka minä olen vain köyhä poikaparka ja kuulen ihmisten huutavan, kuinka alhaista on syödä herneitä veitsellä tai kolmasti pyytää juustoa tai muuta sentapaista metkua, niin on minun mielestäni olemassa jotakin paljoa alhaisempaa kuin tämä, ja se on häpeämättömyys alempiansa kohtaan. Minä vihaan olentoa, joka täten käyttäytyy, yhtä syvästi kuin halveksin alhaissäätyistä, joka tekeytyy ylhäiseksi, ja siksi minä päätin sanoa suorat sanat herra Prestonille.
Kun vaunut pysähtyivät hänen kotinsa edustalle, autoin minä naiset ulos niin kohteliaasti kuin taisin ja seurasin eteiseen, ja sitten, ovessa ottaen herra Prestonia napista kiinni, sanoin hänelle, naisten ja kahden pitkän palvelijan edessä — kautta kunniani, sen tein — "Herraseni", sanoin minä: "Tämä ystävällinen vanha rouva kutsui minut vaunuihinsa, ja minä ajoin niissä hänen mieliksensä, en omakseni. Kun Te yhdyitte meihin ja kysyitte, kuka perhana minä olin, niin arvelin, että olisitte saattanut asettaa kysymyksenne vähän kohteliaampaan muotoon, mutta minun asiani ei ollut siihen puuttua. Kun Te piloillanne kutsuitte minut päivälliselle, arvelin, että saattaisin piloillani vastata minäkin, ja tässä minä olen. Mutta elkää peljätkö, en minä aio syödä kanssanne päivällistä. Vaan jos Te haluatte käyttää samaa pilapuhetta muille — joillekuille meidän konttorimme pojille esimerkiksi —, niin minä kehotan teitä pitämään varanne, sillä he saattavat ottaa Teidän sananne todeksi."
"Onko siinä kaikki, herraseni?" sanoo herra Preston vielä raivoisempana. "Jos olette lopettanut, niin Te lähdette tästä talosta, tai heittävät minun palvelijani Teidät ulos. Heittäkää ulos tuo mies! Kuuletteko!" ja hän tempautui irti minusta ja julmistuneena syöksyi huoneeseensa.
"Hän on ilkeä, kauhea peto ihmiseksi, tuo sinun herra miehesi!" sanoi lady Drum ottaen vanhempaa pojantytärtään käsivarresta, "ja minä vihaan häntä. Ja kas, mennään nyt, sillä päivällinen odottaa ja jäähtyy." Ja hän oli ilman muuta juoksuttaa pois lady Janen. Mutta tämä ystävällinen rouva astui luokseni hyvin vaaleana ja vapisevana ja sanoi: "Herra Titmarsh, minä toivon, että Te ette ole pahoillanne — minä tarkotan, että Te voisitte unohtaa, mitä on tapahtunut, sillä uskokaa minua, minun on ollut suuresti —" Suuresti mitä, sitä en koskaan saanut tietää, sillä nais-paran silmät täyttyivät kyynelillä, ja huudahtaen: "so, so, ei mitään tyhmyyksiä!" lady Drum veti häntä käsipuolesta portaista ylös. Mutta pikku lady Fanny astui rivakkaasti luokseni, ojensi minulle pienen kätösensä, puristi vankasti käpälääni ja sanoi: "hyvästi, rakas herra Titmarsh," niin perin ystävällisesti, että minä totta toisen kerran punastuin korvia myöten ja vereni alkoi suhista korvissani.
No, kun hän oli mennyt, löin hatun päähäni ja astuin ulos ovesta ylpeänä kuin riikinkukko ja tuimana kuin leijona, ja minä vain toivoin että joku noista hävyttömistä, virnottelevista palvelijoista olisi sanonut tai tehnyt minulle jotakin vähimmässäkään määrässä epäkohteliasta, jotta minä olisin ilokseni voinut hieman kurittaa häntä ja lähettää parhaat terveiseni isännälle. Mutta ei kukaan heistä tehnyt sitä palvelusta, ja minä menin pois ja söin kotona keitettyä lammasta ja lanttuja kaikessa rauhassa Gus Hoskinsin kanssa.
En katsonut sopivaksi kertoa Gusille (joka, näin meidän kesken puhuen, on sangen utelias ja taipuvainen lörpöttelemään) kaikkia sen perhekiistan yksityiskohtia, jonka syynä ja todistajana minä olin ollut, ja sanoin siksi vain, että vanha rouva — ("se oli Drumin vaakuna", sanoo Gus, "minä kävin samalla hetkellä katsomassa sen Aateliskalenterista") —, että vanha rouva oli sattunut olemaan minulle sukua ja oli ottanut minut ajelemaan puistoon. Seuraavana päivänä me menimme konttoriin tavallisuuden mukaan, ja saatte olla varma siitä, että Hoskins kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja koko joukon enemmänkin, ja miten olikaan, vaikka minä en ollut viiden pennin edestä välittävinäni koko jutusta, täytyy minun tunnustaa, että olin varsin hyvilläni siitä, että toverit konttorissa saisivat kuulla vähän seikkailustani.
Mutta kuvitelkaa hämmästykseni, kun illalla kotiin tullessani tapasin rouva Stokesin, emäntäni, neiti Selina Stokesin, ja nuoren herra Bob Stokesin (laiska nuori vetelehtijä, joka aina oli marmorikuulasilla St. Briden kirkon rappusilla tai Salisburyn torilla, — kun tapasin heidät suurella touhulla ja tohinalla kapuamasta edelläni ylös portaita huoneisiimme, toiseen kertaan, ja näin siellä, pöydällä, missä huilumme olivat toisella puolen ja toisella albumini, Gusin "Don Juan" ja Aateliskalenteri, seuraavata:
1. Korillisen suuria punaisia persikoita, kauniit kuin rakkaan Mary Smithin posket.
2. Samaten korillisen isoja, lihavia, mehukkaita, raskaita viinirypäleitä.
3. Aikamoisen kimpaleen lampaanlihaa, kuten luulin, mutta rouva Stokes sanoi sen olevan komein hirvipaisti, mitä hän koskaan on nähnyt.
Ja kolme korttia, nimittäin:
leskikreivitär Drum
Lady Fanny Rakes
Herra Preston
Lady Jane Preston
Kreivi Tiptoff
"Mimmottiset vaaknut!" sanoo rouva Stokes (sillä siihen tapaan haastoi se vanha vaimo-parka), "Mimmottiset vaaknut! Kruunui joka paikas! Ja mimmottiset livereijat! Kaks suurt pikenttii ja niil semmottiset punaset pulisonkit ja keltaset samettipöksyt, ja sisäs hyvin vanha frouva, kel oli valkonen olkihattu ja toinen nuari frouva, kel oli iso leekhornihattu ja siniset nauhat, ja pitkä, salskea, kalpeaverinen herra, kel oli partaa huules."
'Pyyrän, frouva hyvä, asuuks herra Titmarsh tääl', sanoo nuari frouva heliäl äänelläns.
'Juu, armollinen frouva', sanon minä. Mut hä on konttoris ny, West
Diddlesex palo- ja henkivakuutuskonttoris Cornhillis.'
'Kalle, nosta ulos tavarat', sanoo herra juur förnäämist.
'Kyl, mylord', sanoo Kalle ja tuo minul paistin aviisis ja posliiniastias, just kuin sen näette, ja nua kaks fruktikorii lisäks.'
'Olkai niin ystävällinen, frouva hyvä,' sanoo mylord, 'ja viekäi nämä tavarat herra Titmarshin huaneisiin ja meirän, lady Jane Prestonin terveiset, ja pyytäkää hänet pitämään hyvänäns, ja sit hä telläs kortit pöyräl ja tän spreivin, jos on hänen ylhäisyytens oma kruunu."
Ja näin sanoen rouva Stokes antoi minulle kirjeen, jota, sivumennen sanoen, vaimoni säilyttää vielä tänäpäivänä, ja joka kuuluu näin:
"Kreivi Tiptoff on lady Jane Prestonilta saanut toimeksi ilmaista syvän valituksensa ja mielipahansa siitä, että hänellä ei eilen ollut iloa nauttia herra Titmarshin seurasta. Lady Jane on juuri lähtemässä pois kaupungista eikä sen tähden saata ottaa vastaan ystäviään Whiteball Placessa tällä seurakaudella. Mutta kreivi Tiptoff uskoo, että herra Titmarsh ystävällisesti suostuu vastaanottamaan muutamia tuotteita myladyn puutarhasta ja metsästä ja niillä kenties kestitsemään muutamia niistä ystävistä, joiden puolesta hän osaa niin hyvästi puhua."
Kirjeessä oli myöskin paperi, jossa oli sanat: "Lady Drum kotosalla perjantai-iltana kesäk. 17 p:nä". Ja kaikki tämä sen tähden, että täti Hoggarty oli antanut minulle timanttineulan!
Minä en lähettänyt takaisin hirvipaistia. Ja miksikä olisinkaan? Gus olisi tahtonut lähettää sen heti johtajallemme Broughille ja viinirypäleet ja persikat tädilleni Somersetshireen.
"Eipä sentään", sanon minä, "me kutsumme tänne Bob Swinneyn ja puolisen tusinaa muita poikiamme ja pidämme iloisen illan lauantaina." Ja iloinen ilta meillä olikin. Ja vaikka meillä ei ollut viiniä kaapissa, olipa meillä viljalta olutta ja päälliseksi viinapunssia. Ja Gus istui pöydän alapäässä ja minä yläpäässä, ja me lauloimme lauluja, sekä iloisia että surullisia, ja joimme maljoja, ja minä pidin puheen, josta en mitenkään voi tehdä selkoa tässä, koska entre nous, aamulla olin kerrassaan unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut vissin ajan jälkeen edellisenä yönä.