ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Aleksandria. Huone Cleopatran hovilinnassa.
(Demetrius ja Philo tulevat.)
PHILO.
Tuo päällikkömme lemmenhurma yltyy
Jo määrättömiin. Ylväs silmä, joka
Välähti taajaa sotarintaa pitkin
Kuin pantsaroittu Mars, nyt luo ja kiintää
Katseensa jumaloivan hartauden
Kellervän tummaan otsaan. Sankar'sydän,
Jok' ottelujen pauhinassa särki
Sopansa paulat, miehuutensa kieltää
Ja viuhkana nyt vain ja palkehena
Himoja mustalaisen jäähdyttää.
Kas, tuossa ovat!
(Torventoitauksia. Antonius ja Cleopatra seurueineen
tulevat; kuohilaat leyhyttelevät viuhkoilla Cleopatraa.)
Tarkkaa vain, niin näet,
Kuin maailman on kolmas pylväs tullut
Narriksi porton; katso vain ja huomaa!
CLEOPATRA.
Tää lempeäkö? Sano siis sen määrä.
ANTONIUS.
Vaivainen lemmestään voi laskun tehdä.
CLEOPATRA.
Min' asetan sun lemmellesi määrän.
ANTONIUS.
Luo ensin uusi maa ja uusi taivas.
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA.
Roomasta uutisia!
ANTONIUS.
Kiusallista!
Lyhimmin siis!
CLEOPATRA.
Ei, kuule heit', Antonius!
Vihoissaan ehk' on Fulvia; tai kenties
Tuo liemenparta Caesar mahtikäskyn
Sinulle lähettää: »Tee tuo tai tuo!
Tuo valta valloita, tuo vapauta!
Ja oiti, muuten voi sua!»
ANTONIUS.
Mitä, armas?
CLEOPATRA.
Kenties — ei, tietystikin — tääll' et olla
Saa kauemmin; pois Caesar sinut kutsuu.
Siis häntä kuule! — Mik' on Fulvian haaste —
Caesarin, tarkoitin — ei, kumpaisenkin?
Siis kutsu airuut. — Punastut, Antonius!
Niin totta kuin Egyptin olen valtias,
Tuo puna veroa on Caesarille,
Tai maksaa poskes sillä häpeänsä
Tuon Fulvian räikän nuhteista. — No, airuut!
ANTONIUS.
Liuetkoon Rooma Tiberiin! Tuo ylväs
Suurvalta pylvästöineen sortukoon!
Mun maailmani tääll' on; vallat ovat
Tomua vain; niin ihminen kuin eläin
Maan lannast' elää; suurint' elämässä
On tehdä näin,
(Syleilee häntä.)
kun voi sen moista kaksi,
Näin sopusoiva pari, jonka vertaa —
Tuhonsa uhalla sen mailma tietköön —
Ei ole toista.
CLEOPATRA (syrjään).
Aimo kavaluutta!
Miks Fulvian hän nai, kun hänt' ei lemmi? —
Ma houkon osaa näyttelen; Antonius
On mikä on.
ANTONIUS.
Mut Cleopatran kautta. —
Nyt lempeämme ja sen nautinnoita
Ei nurja haastelu saa katkeroittaa.
Ei elämästä tuokiota saisi
Huvitont' olla nyt. Mit' illaks saamme?
CLEOPATRA.
Airutta kuule!
ANTONIUS.
Armas riidan henki,
Sua kaikki kaunistaa: tora, nauru, itku;
Sinussa joka kiihko kilvan koittaa
Ihailtavaksi tulla, kaunihiksi.
Ei, muut' ei airutta kuin sun! Tän' yönä
Katuja kahden käymme, tiedustellen
Yleisön mieltä. Tule, valtiaani!
Sit' eilen halusit. — En tahdo kuulla.
(Antonius ja Cleopatra poistuvat seurueineen.)
DEMETRIUS.
Noin halpako Antoniost' on Caesar?
PHILO.
Välistä, kun hän ei Antonius ole,
Se jalous hältä puuttuu, joka tulis
Antoniolla olla.
DEMETRIUS.
Mieltä särkee.
Kun näin hän oikeuttaa ne juorut, joita
Roomassa liikkuu hänestä; mut toivon
Parempaa huomisesta. Hyvää yötä!
(Poistuvat.)
Toinen kohtaus.
Paikka sama. Toinen huone.
(Charmiana, Iras, Alexas ja tietäjä tulevat.)
CHARMIANA. Alexas, rakas Alexas, ainokaiseni, kultukaiseni, sano, Alexas, missä on se tietäjä, jota kuningattarelle niin kovin kehuit? Tahtoisin tuntea sen aviomieheni, jonka sanot kukilla sarvensa koristelevan.
ALEXAS.
Tietäjä, hoi!
TIETÄJÄ.
Mitä tahdotte?
CHARMIANA.
Tuoko se on? Tekö se olette kaikkitietävä?
TIETÄJÄ.
Ma luonnon suurten salaisuutten kirjaa
Lukea osaan hiukan.
ALEXAS.
Näytä kätes!
(Enobarbus tulee.)
ENOBARBUS.
Ruokia joutuun! Riittävästi juomaa!
Cleopatran nyt malja juodaan.
CHARMIANA.
Ystävä, anna minulle onnea.
TIETÄJÄ.
Ma sit' en anna, ma vain ennustan.
CHARMIANA.
No, ennustahan sitä sitten mulle.
TIETÄJÄ.
Näköisämmäksi tulette kuin nyt.
CHARMIANA.
Tarkoittaa pintaa.
IRAS.
Eikä, kuin että vanhaksi tultuasi maalaat poskesi.
CHARMIANA.
Rypyistä varjele!
ALEXAS.
Rohveettaa älä häiri! Kuule tarkkaan!
CHARMIANA.
Hst! hiljaa!
TIETÄJÄ.
Enemmän rakkautt' annatte kuin saatte.
CHARMIANA.
Ennemmin viinillä maksaani kuumennan.
ALEXAS.
No, mutta kuulehan häntä!
CHARMIANA. No, siis jotakin oikein verratonta! Laita, että tulen naiduksi kolmelle kuninkaalle yhtenä aamupäivänä ja sitten leskeksi heistä kaikista. Anna minun viisikymmenvuotiaana saada lapsi, jota itse Judean Herodes herranansa kumartaa. Laita, että tulen Octavius Caesarin vaimoksi ja yhdenvertaiseksi hallitsijattareni kanssa.
TIETÄJÄ.
Elämään jäätte emäntänne jälkeen.
CHARMIANA.
Verratonta! Pitkää ikää himoitsen enemmän kuin viikunoita.
TIETÄJÄ.
Suurempi teill' on onni takananne
Kuin edessänne.
CHARMIANA. Siis jäävät lapseni varmaankin nimettömiksi: — sano kuitenkin, montako poikaa ja tyttöä saan?
TIETÄJÄ.
Jos kaikill' oisi toiveillanne kohtu
Ja kaikki hedelmikkäät: miljoonan.
CHARMIANA.
Ulos, narri! Saat anteeksi, koska olet velho.
ALEXAS.
Luuletko, ettei muut kuin hurstisi tunne sinun toiveitasi?
CHARMIANA.
No, sano Iraankin toivomukset.
ALEXAS.
Kaikki tahdomme tietää kohtalomme.
ENOBARBUS. Minun ja meidän useampain kohtalo on mennä tänä iltana päissämme makuulle.
IRAS.
Tuossa on käsi, joka tietää siveyttä, jos mitään.
CHARMIANA.
Aivan niinkuin Niilin tulviminen tietää nälkää.
IRAS.
Vait, sinä hillitön vieruskumppanini! Sinä et osaa ennustaa.
CHARMIANA. Jos ei kostea käsi tiedä hedelmällisyyttä, niin en osaa minä korvuksiani kynsiä. — Kas niin, ennusta hänelle nyt jotakin arkionnea.
TIETÄJÄ.
On yhdenlaiset teidän kohtalonne.
IRAS.
Mutta kuinka? Kuinka? Selitä tarkemmin.
TIETÄJÄ.
Nyt olen kaikki sanonut.
IRAS.
Siis ei tuumaakaan enemmän onnea kuin tuolla?
CHARMIANA. Mutta jos nyt saisit tuuman verran enemmän onnea, niin missä sen olisi paikka?
IRAS.
Ei ainakaan mieheni nenässä.
CHARMIANA. Taivas varjele pahoista ajatuksista! — Alexas, tule! Hänenkin kohtalonsa! Anna hänelle vaimo, joka ei osaa kävellä, rakkahin Isis, sitä sinulta rukoilen! Ja anna sen sitten kuolla, ja laita hänelle vielä pahempi sijaan, ja pahemman jälkeen vieläkin pahempi, kunnes pahin kaikista saattaa nauraen hänet hautaan, tuon viisikymmenkertaisen aisankannattajan! Isis hyvä, kuule rukoukseni, vaikka minulta kieltäisitkin paljon painavampaa; Isis hyvä, sua rukoilen!
IRAS. Aamen! Rakas jumalatar, kuule kansasi rukous! Sillä jos sydäntä särkee nähdä kaunista miestä haureelliseen naiseen kytkettynä, niin on surmaavan surullista katsella rumaa lurjusta sarvettomana. Siis, rakas Isis, noudata säädyllisyyttä ja anna hänelle ansaittu osansa.
CHARMIANA.
Aamen!
ALEXAS. Kas, kas vain! Jos noiden vallassa olisi tehdä minusta aisankannattaja, niin rupeisivatpa vaikka portoiksi sen asian vuoksi.
ENOBARBUS.
Antonius tulee. Hst!
CHARMIANA.
Ei, kuningatar.
(Cleopatra tulee.)
CLEOPATRA.
Näittekö herraa?
ENOBARBUS.
Emme, kuningatar.
CLEOPATRA.
Tääll' eikö ole ollut hän?
CHARMIANA.
Ei, rouva.
CLEOPATRA.
Hän oli hilpeä, mut äkist' iski
Hänehen aatos, joka Roomaa koski. —
Enobarbus!
ENOBARBUS.
Ruhtinatar?
CLEOPATRA.
Etsi hänet
Ja tänne hänet tuo. Miss' on Alexas?
ALEXAS.
Täss' olen; käskekää. — Jo saapuu herra.
(Antonius seurueineen ja airut tulevat.)
CLEOPATRA.
En tahdo häneen katsoa. Pois tulkaa!
(Cleopatra, Enobarbus, Alexas, Iras, Charmiana,
tietäjä ja seurue poistuvat.)
AIRUT.
Ensinnä Fulvia, vaimos, sotaan lähti.
ANTONIUS.
Luciota, veljeäni vastaan?
AIRUT.
Niin.
Pian sota päättyi; ajan pakko heistä
Tek' ystäviä; Caesaria vastaan
He yhtyivät; mut tämä, jolle onni
On suopeempi, ens' ottelulla heidät
Italiast' ajoi.
ANTONIUS.
Hyvä! Pahempaako?
AIRUT.
Sanoman huonous kertojaankin tarttuu.
ANTONIUS.
Niin, narreissa ja pelkureissa. Jatka!
Minust' on mennyt mennyttä. — Se tiedä:
Ken toden mulle sanoo, vaikka piilis
Sanoissaan surma, häntä kuuntelen ma
Kuin mairitusta ikään.
AIRUT.
Labienus —
Ikävä tieto! — Euphratista saakka
On Aasian valloittanut partheillansa;
Syyriast' aikain Lyydiaan ja Jooniaan
Voittoisa liehuu lippunsa; sill'aikaa —
ANTONIUS.
Antonius, aiot sanoa.
AIRUT.
Oi, herra!
ANTONIUS.
Sano suoraan, kansan puheit' älä peitä;
Cleopatraa vain Rooman tavoin rienaa,
Herjaile niinkuin Fulvia; virheitäni
Vapaasti moiti, niinkuin voi vain totuus
Ja ilkeys. Oo, rikkaruoho versoo,
Jos laimea on tuuli! Paheen soima
Pois paheen kitkee. Kyllin täksi erää!
AIRUT.
Niin kuin vain suvaitsette.
(Poistuu.)
ANTONIUS.
Sicyonista mit' uutta? Anna kuulla!
1 PALVELIJA. Hoi, Sicyonin mies! Sit' onko siellä?
2 PALVELIJA. Hän vartoo käskyä.
ANTONIUS.
No, sisään tulkoon!
Egyptin kahleet nää mun murtaa täytyy,
Tai hulluuteen ma sorrun.
(Toinen airut tulee.)
Mitä tiedät?
2 AIRUT. Fulvia, vaimosi, on kuollut.
ANTONIUS.
Missä?
2 AIRUT.
Sicyonissa: kuin kauan sairaus kesti
Ja muuta, mit' on tärkeä sun tietää,
Tää kirje kertoo.
(Antaa hänelle kirjeen.)
ANTONIUS.
Poistu! —
(Airut poistuu.)
Siinä lähti
Ylevä henki! Tuotahan ma toivoin.
Mink' ylenkatsein viskaat pois, sit' usein
Halajat jälleen; mikä nyt on mieliks,
Ajalle vaihtuu vastakohdaksensa.
Nyt, kuolleena, hän hyvä on. Tää käsi,
Mi hänet hylki, nyt hänt' eloon pyytää.
Paeta tuota hurmaajaa mun täytyy;
Tuhannen tuskaa, pahempaa kuin tiedän,
Tää laiskuus ilmi hautoo. — Enobarbus!
(Enobarbus tulee.)
ENOBARBUS.
Tahtonne, herra?
ANTONIUS.
Mun täytyy päästä joutuun täältä pois.
ENOBARBUS. Mutta niinhän me surmaamme kaikki naisemme. Näemmehän jo, kuinka pieni epäkohtelu on hengen päälle käypä; jos heidän nyt täytyy erommekin kestää, niin on kuolema varma.
ANTONIUS.
Mun täytyy täältä päästä.
ENOBARBUS. Jos siihen on pakottavat syyt, niin kuolkoot naiset. Vahinko olisi viskata heitä pois turhanpäiten; mutta kun heidät ja tärkeä asia pannaan rinnan, niin ovat he tyhjänarvoiset. Jos Cleopatra saa vähääkään vihiä tästä, niin kuolee hän heti paikalla; olen nähnyt hänen parikymmentä kertaa paljon turhemmastakin kuolevan. Arvelen, että tuossa kuolemassa on jotakin tenhoa, joka lempiseikan lailla hurmaa, koska hän on niin kärkäs kuolemaan.
ANTONIUS.
Hän on viekkaampi, kuin mitä aatella saattaa.
ENOBARBUS. Ei, herra, ei suinkaan. Hänen himonsa eivät ole muuta kuin puhtaan rakkauden hienoimpia hiukkeita. Tuulta ja sadetta ne eivät enää ole, nuo hänen huokauksensa ja kyyneleensä; vaan suurempia myrskyjä ja rankkasäitä, kuin mitä almanakkakaan tietää. Viekkautta se ei voi olla; jos se sitä on, niin saa hän aikaan sadekuuron yhtä hyvin kuin Jupiter.
ANTONIUS.
Voi, ett'en olis koskaan häntä nähnyt!
ENOBARBUS. Rakas herra, niinhän olisi teiltä jäänyt ihmeellinen taiturintyö näkemättä; ja sitä onnea vajaana olisi koko matkanne ollut joutava.
ANTONIUS.
Fulvia on kuollut.
ENOBARBUS.
Mitä?
ANTONIUS.
Fulvia on kuollut.
ENOBARBUS.
Fulvia?
ANTONIUS.
Kuollut!
ENOBARBUS. No, laittakaa siis kiitosuhri jumalille. Kun heidän taivaalliset ylhäisyytensä suvaitsevat ottaa mieheltä vaimon, niin muistuttaa tämä maallisista räätäleistä, lohduttaen sillä, että kun vanha vaate on kuluksi pidetty, ovat he miehiä tekemään uuden. Jos ei muita naisia olisi kuin Fulvia, niin olisitte varmaankin myyty mies, ja tapaus olisi surkuteltava. Tällä surulla on lohdutus kaunistuksena; vanhasta paidasta voi tehdä uuden alushameen; ja, totta puhuen, sipulista ovat ne kyyneleet kasvaneet, jotka tätä surua kostuttavat.
ANTONIUS.
Hän valtioss' on vehkeit' aikaan saanut,
Jotk' eivät täällä viipyä mun salli.
ENOBARBUS. Ja ne vehkeet, joita te olette täällä aikaan saaneet, eivät salli teidän lähteä; vallankin suhteenne Cleopatraan, joka kokonaan kysyy täällä-oloanne.
ANTONIUS.
Jo pila riittää. Päälliköille tieto
Vie aikeestamme. Kuningattarelle
Syyn kerron äkki-lähtöömme ja koitan
Sovussa erota. Ei Fulvian kuolo
Ja muut sellaiset hellät seikat yksin
Pakota lähtöön; hartaat ystävätkin
Roomasta kirjoittavat, kovistaen
Kotihin meitä. Caesarille pystyn
Sextus Pompejus tehnyt on ja merell'
On vallan saanut. Horjuvainen kansa,
Jok' arvon antaa ansiolle vasta,
Kun ansio on mennyttä, nyt alkaa
Pompejon suuren teot siirtää poikaan.
Tää, jolla nimi on ja valta suuri
Ja vielä suuremp' urheus ja mieli,
Nyt päivän sankar' on. Jos maineens' yltyy.
Niin mailman järjestystä uhkaa vaara.
On hautumassa paljo, jossa vasta
On, niinkuin jouhen karvass', elon alku,
Vaan myrkkyä ei vielä. Päälliköille
Vie tieto, että tahtomme on täältä
Pois päästä viipymättä.
ENOBARBUS.
Kyllä, herra.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Paikka sama. Toinen huone.
(Cleopatra. Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)
CLEOPATRA.
Miss' on hän?
CHARMIANA.
Hänt' en sitten ole nähnyt.
CLEOPATRA.
Tiedusta, missä on hän, kenen kanssa
Ja mitä tekee — mua älä maini —
Jos murheissaan on, sano, että tanssin;
Jos iloissaan, niin kerro, että äkist'
Olen sairastunut. Joutuin tieto!
(Alexas menee.)
CHARMIANA.
Rouva,
Jos oikein häntä lemmitte, niin minust'
Ei viisas tämä keino vastalempeen
Pakottaa häntä.
CLEOPATRA.
No, mut kuinka tehdä?
CHARMIANA.
Mukautua, ei missään esteeks olla.
CLEOPATRA.
Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.
CHARMIANA.
Varokaa liiaks häntä kiusaamasta.
Mit' usein kaihdat, sitä vihdoin vihaat.
(Antonius tulee.)
Tuoss' on hän.
CLEOPATRA.
Sairas olen, haluton.
ANTONIUS.
Mun raskas aiettan' on ilmi tuoda.
CLEOPATRA.
Charmiana, auta, auta; minä kaadun!
On kohta loppu; ihmisluonto moista
Ei saata kestää.
ANTONIUS.
Armas kuningatar —
CLEOPATRA.
Ei, pysy etäämmällä.
ANTONIUS.
Mikä on sun?
CLEOPATRA.
Luen silmistäsi ilonsanomaa.
Mitä sanoo vihkivaimo? Mene, mene!
Voi, että sinut tänne päästikään!
Sanoa ei hän saa, ett' estän sua;
Ei mulla sinuun valtaa: hänen olet.
ANTONIUS.
Oo, taivas tietää —
CLEOPATRA.
Näin ei kuningatart'
Ikänä vielä petetty; mut näinkin
Jo oiti vilpin idun.
ANTONIUS.
Cleopatra! —
CLEOPATRA.
Kuin voinkaan uskoa — jos kohta vannoit,
Niin että jumaltenkin istuin järkkyi —,
Ett' olla voisit mun ja uskollinen,
Kun Fulvialle olit uskoton.
Oo, hullutusta, luottaa lörpän valaan,
Mi vannoissa jo rikkuu!
ANTONIUS.
Kuningatar, —
CLEOPATRA.
Ei, älä kaunistele lähtöäsi;
Hyvästi sano vain ja mene. Taannoin
Kun pyysit jäädä, silloin puhe tulvi,
Ei mielessäkään lähtö. Huulet, silmät
Ne taivaan hurmaa oli; kulmain kaarros
Ol' itse autuus; minuss' ei niin turhaa,
Jonk' alkuperä jumalist' ei ollut.
Sit' on se vieläkin, tai olet sinä,
Maailman suurin soturi, nyt suurin
Valehtelija.
ANTONIUS.
Mutta, ruhtinatar, —
CLEOPATRA.
Nuo jäntees anna mulle, niin saat tuta,
Ett' Egyptiss' on sydäntä.
ANTONIUS.
Mua kuule!
Tapausten tuima pakko toimiani
Ajaksi kysyy; vaan sun haltuus tänne
Jää sydän kokonaan. Italiassa
Ylt' yltään sota riehuu, miekka välkkyy;
Pompejus Rooman valkamaa jo uhkaa;
Kaks yhdenarvoist' omamaista valtaa
Vaarallist' eripuraisuutta siittää.
Vihattu, valtaan noustuaan, nyt nousee
Myös suosioon. Maanpakojain Pompejus,
Isänsä maineest' ylvästellen, mairii
Nyt niiden mieltä, joita nykyolot
Ei tyydytä ja joit' on julma joukko.
Levosta sairas rauha lääkett' etsii
Rajuista muutoksista. Lisäsyy,
Jonk' enin pitäis sua rauhoittaa,
On Fulvian kuolema.
CLEOPATRA.
Ikäisekseni
Ma saatan hupsu olla, mutta toki
En lapsimainen. Voiko Fulvia kuolla?
ANTONIUS.
Kuningatar, hän kuollut on. Kas tässä:
Lukea joskus voitte, minkä hälyn
Hän aikaan sai, ja — paras viimeiseksi —
Havaita, miten kuoli hän ja missä.
CLEOPATRA.
Oi, sua uskotonta! Missä pyhät
On maljat, jotka murheen kyynelillä
Sun tuli täyttää? Fulvian kuolemasta
Ma näen nyt, kuinka mua suret vasta.
ANTONIUS.
Torasi heitä; maltahan ja kuule
Mun tuumaani; se kestää taikka kaatuu,
Mitenkä vaadit vain. Kautt' auringon,
Mi Niilin liejun elvyttää, nyt lähden
Soturinasi, palvelijanasi!
Tee, miten mielit, sota taikka rauha.
CLEOPATRA.
Charmiana, vyöni päästä! — Ei, ei tarvis! —
Tilani vuoroin hyvä on ja paha,
Niinkuin Antonion lempi.
ANTONIUS.
Vaiti, armas!
Todista totta lemmestä, mi kestää
Kovimmat koitokset.
CLEOPATRA.
Sen Fulvia tietää.
Pois käänny, häntä itke; sano sitten
Hyvästi mulle, sano kyyneleesi
Mua tarkoittavan. Kelpo teeskelyllä
Osaasi näytä; paina siihen täysi
Totuuden leima.
ANTONIUS.
Vereni jo kuohuu.
CLEOPATRA.
Kah, hyvin käy; mut osaat paremminkin.
ANTONIUS.
Haa, kautta miekkani!
CLEOPATRA.
Ja kilpesi!
Yhä parempaa, mut viel' ei parahinta.
Charmiana, kas, kuin Rooman Herkulesta
Tuo raivo kaunistaa.
ANTONIUS.
Hyvästi, rouva!
CLEOPATRA.
Sananen vielä, kohtelias herra!
Erota meidän täytyy, — ei, ei sitä —
Olemme lempineet, — ei, sitäkään ei —
Sen kyllä tiedät; mitä aioinkaan ma? —
Oh, muistini on oikea Antonius,
Unohdan kaikki!
ANTONIUS.
Jos ei houre oisi
Sun valtas orja, luulisin ett' olet
Sa houre itse.
CLEOPATRA.
Tuskalloist' on kantaa
Houretta moista sydäntään niin liki
Kuin minun tätä. Vaan suo anteeks mulle!
Suloni surmaa mun, jos ei sun silmääs
Se sulosta. Sua kunniasi kutsuu.
Siis kuuroks turhille jää houreilleni.
Jumalat varjelkoot sua! Seppelöitköön
Miekkaasi voitto! Hyvänsuopa onni
Kukittakoon sun tiesi!
ANTONIUS.
Lähtekäämme!
Eromme kiirehtii ja aikailee:
Sa tänne jäät, mut seuraat kanssani,
Ma lähden pois, mut jään sun luoksesi.
Tule!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Rooma. Huone Caesarin asunnossa.
(Octavius Caesar ja Lepidus tulevat seuralaisineen.)
CAESAR.
Nyt näette, Lepidus, ja käsitätte,
Ett' ominaist' ei ole Caesarille
Vihata suurta liittoveljeämme.
Näin Egyptistä kerrotaan: hän siellä
Kalastaa, juo ja aamuyöhön mässää;
Cleopatraa hän miesmäisemp' ei ole,
Ptolemeon leski hänt' ei naisekkaampi.
Puheilleen tuskin päästää; virkaveljist'
Ei ole tietääkseenkään. Kaikki virheet,
Mit' ihmisissä olla voi, ne häness'
On yhtyneinä.
LEPIDUS.
Minust' ei nuo virheet
Viel' ihan kaihda hänen avujansa;
Vikansa, niinkuin taivaan tähdet, välkkyy
Heleimmin mustass' yössä; perityt
Ne ovat pikemmin kuin hankitut,
Ei vapaan valinnan, vaan pakon tuomat.
CAESAR.
Olette liian suopea. Mut olkoon:
Rypeköön Ptolemeon vuotehessa,
Huveihin valtakunnat vaihtakoon,
Lasia kilistelköön orjain kanssa,
Kaduilla päivät hoippukoon ja käyköön
Likaisten ruojain kanssa nyrkkisille:
Sopikoon hälle tuo, — ja kumma luonne
Se ompi, jok' ei moisesta saa tahraa —
Mut siinä hän on syyssä, että meille
Näin irstaisuudellansa lisää kuormaa.
Jos hekkumaan hän joutohetket käyttää,
Niin kyllästys ja luiden kuivuus siit' on
Vain seuraus. Mut jok' aikaa moista tuhlaa,
Mik' ilon helmast' irti häntä toittaa
Ja meidän kanssa yhteistyöhön kutsuu,
Sit' ompi nuhdeltava niinkuin poikaa,
Jok', ikään varttuneena, järkens' antaa
Haluilleen alttiiksi, näin niskuroiden
Älyä vastaan.
(Airut tulee.)
LEPIDUS.
Lisää uutisia!
AIRUT.
Täytetty tahtosi on, suuri Caesar;
Saat tapauksista joka tunti tiedon.
Pompejus merellä on valtiaana
Ja, niinkuin näyttää, niiden suosiossa,
Jotk' yksin Caesaria peljänneet on.
Satamat täynnä nurkuvia on;
Vääryytt' on hälle tehty, väittää kansa.
CAESAR.
Sen arvasin. Jo ammoisist' on tietty:
Ken jotain on, hänt' ikävöidään, kunnes
Hän näyttää, mitä on; ja mennyt mies,
Jok' ennen lemmen arvoinen ei ollut,
Kuollessaan arvon saa. Tuo roistoväki,
Kuin vita virrassa se killuu, kelluu.
Ajellen vuoroveden mukaan, kunnes
Mädäntyy vihdoin.
AIRUT.
Lisää kuule, Caesar:
Menecrates ja Menas, kuulut rosvot.
Vallanneet ovat meren, jota nyt he
Vakovat, raatelevat emäpuillaan.
Mont' ilkihyökkäyst' ovat maahan tehneet;
Pelosta rantalaiset kalpenevat,
Ripeä nuoruus kapinoi. Jos laiva
Näkyviin nousee, siepataan se oiti:
Pompejon nimi surmaavampi on
Kuin julki sota.
CAESAR.
Oi, Antonius, heitä
Humusi hurjat! Kun Modenasta,
Miss' ensin Hirtion ja Pansan voitit,
Sä itse karkoitettiin, kulki nälkä
Sun jäljissäs; mut hemmoteltunakin
Sen vaivat sinä kestit kärsivämmin,
Kuin voisi raakalainen; hevon virtsat
Sa joit ja kuljuvedet, joita inhoo
Jo itse peto; hylkinyt ei suusi
Koleimman pensaan katkerinta marjaa;
Kuin hirvi, lumen peittäessä nurmet,
Nakersit puiden kuorta; Alpeill' olit
Niin inhaa lihaa syönyt, että monen
Sen pelkkä näkö tappoi. Kaiken tään —
Voi kunniaasi, että nyt sen kerron! —
Niin urhokkaasti kestit, ett'ei poskes
Ohennut siitä lainkaan.
LEPIDUS.
Surku miestä!
CAESAR.
Häpeä hänet Roomaan pian tuokoon!
Nyt sopiva on aika meidän kahden
Sodassa näyttäytyä; siksi oiti
Kutsumme kokoon neuvoston; Pompejus
Vain hyötyy työttömyydestämme.
LEPIDUS.
Caesar,
Huomenna annan tarkan tiedon siitä,
Mit' aikaan merellä ja maalla saan
Nykyisen vaaran torjuksi.
CAESAR.
Se sama
On huolena myös mulla. Hyvästi!
LEPIDUS.
Hyvästi! Mitä ulkoasioista
Sill' aikaa saatte tietoonne, niin suokaa
Minulle siitä osa.
CAESAR.
Tietystikin;
Velvollisuushan sitä multa vaatii.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)
CLEOPATRA.
Charmiana, —
CHARMIANA.
Rouva?
CLEOPATRA.
Ho, hoo! Anna mulle
Mandragoraa!
CHARMIANA.
Mut miksi?
CLEOPATRA.
Nukkumalla
Tät' ajan suurta juopaa täyttääkseni,
Kun poissa on Antonius.
CHARMIANA.
Aattelette
Liiaksi häntä.
CLEOPATRA.
Kavaltaja!
CHARMIANA.
Enkä!
Erehdytte.
CLEOPATRA.
Mardianus, eunukki!
MARDIANUS.
Mit', armollinen rouva, halaatte?
CLEOPATRA.
En suinkaan lauluasi; kuohilaasta
En mitään halaa. Onneks sulle, että
Sun, siittömän, ei irstain aatos lennä
Pois Egyptistä. Kiihkoako sulla?
MARDIANUS.
On, armollinen rouva.
CLEOPATRA.
Oikeinko?
MARDIANUS.
Ei oikein, rouva; muuta en voi tehdä,
Kuin mik' on oikein kunniallista.
Mut ajukiihko mull' on; kuvittelen,
Mit' oli Venukselle Mars.
CLEOPATRA.
Charmiana!
Miss' ollee nyt hän? Seisooko vai istuu?
Jalanko on vai ratsain? Onnen hepo,
Joll' ompi kantamuksenaan Antonius!
Ylpeile, hepo! Tiedä, ketä kannat:
Maan toista Atlast'. ihmiskunnan turvaa
Ja kypärää. Hän haastaa nyt tai kuiskaa:
»Miss' olet, vanhan Niilin käärmehyinen?»
Mua siksi kutsuu hän. Nyt ravintoni
On myrkky suloisin. — Mua muisteletko,
Mua, Phoibon lemmenliekin paahtamaa
Ja syvään ajan uurtamaa? Kun sinä,
Leveäotsa Caesar, täällä liikuit.
Min' olin valtain herkku; Pompejuskin
Pysähtyi, silmäns' otsahani juotti
Ja siihen katseens' ankkuroi, ja kuoli
Näin elämänsä katsomiseen.
(Alexas tulee.)
ALEXAS.
Terve,
Egyptin hallitsija!
CLEOPATRA
Kovin olet
Antoniost' erilainen. Hänen luotaan
Sa toki tulet, ja se tenholiuos
Sun kiillollaan on kullannut. — Kuin voipi
Mun uljas Antonioni?
ALEXAS.
Kuningatar,
Hän viime työkseen painoi viimeisimmän
Monista suuteloista tähän helmeen. —
Sanansa juuttui sydämmeeni.
CLEOPATRA.
Sieltä
Mun korvani ne nyhtää.
ALEXAS.
Näin hän käski
Mun sanoa: »Egyptin mahdikolle
Lähettää uskollinen roomalainen
Tään simpsun kalleuden, ja halpaa lahjaa
Korottaakseen, hän aikoo valtikoilla
Sirottaa hänen ylväst' istuintaan;
Kaikk' itämaa, niin sano, valtiaanaan
Kumartava on häntä». Päätään nyökkäs
Ja tyynnä nousi hurjan ratsun selkään.
Jok' irjuin hirnui, että suussan' aivan
Mykistyi puhe.
CLEOPATRA.
Iloinenko oli
Vai suruinenko?
ALEXAS.
Niinkuin vuoden aika
On lämpimän ja kylmän taittehessa:
Ei iloinen, ei suruinen.
CLEOPATRA.
Se vasta
Tasainen mieli! Näetkös, Charmiana,
Näetkös: siinä mies! Ei suruinen.
Näin valostaakseen niitä, jotka hältä
Katseensa lainaavat; ei iloinenkaan.
Näin osoittaen, ett' Egyptin riemuss'
Elelee muistoineen; vain sillä välin!
Ihana seos! — Ilo taikka suru —
Kummankin liiallisuus sopii sulle,
Jos kellekään. — Lähettiäni näitkö?
ALEXAS.
Näin niitä pariin kymmeneen. Mut miksi
Niin monta, rouva?
CLEOPATRA.
Kerjääjänä kuolee
Sen päivän saalas, jolloin ei Antonius
Saa sanaa multa. — Kirjoittimeni! —
Alexas, tervetullut! — Charmiana,
Näin rakas minullenko Caesar koskaan?
CHARMIANA.
Se jalo Caesar!
CLEOPATRA.
Tukehtukoon henkes,
Jos toiste kuulen moisen huudahduksen!
Jalo Antonius! sano.
CHARMIANA.
Ylväs Caesar!
CLEOPATRA.
Kautt' Isiksen! Lyön, että hampaas vertyy,
Jos tätä miesten miestä Caesariin
Sa vielä vertaat.
CHARMIANA.
Teidän luvallanne
Vain teitä säistin.
CLEOPATRA.
Kevätaikaan, milloin
Älyni taimell' oli. — Kylmä sydän,
Jok' ajattelet niin kuin minä silloin! —
No, tänne mustetta ja paperia!
Hän joka päivä terveiset on saapa,
Vaikk' asukkaist' Egypti tyhjentyisi.
(Menevät.)