Hairauksia

by William Shakespeare

Ensimmäinen kohtaus.

(Kauppias ja Angelo tulevat.)
ANGELO.
On sääli, että estin teiltä matkan;
Mut, vannon sen, hän vitjat multa sai,
Vaikk' ei, sen häpeemätön, sitä myönnä.
KAUPPIAS.
Millainen miehellä on maine täällä?
ANGELO.
Hänell' on kunnioitettava nimi,
Rajaton luotto, kaikkein suosio;
Ei kenestäkään jälkeen jää; niin, sanans'
On painavampi kuin mun rikkauteni.
KAUPPIAS.
Vait! Hiljaa! Tuossa, luulemma, hän tulee.
(Antipholus Syrakusalainen ja Dromio Syrakusalainen tulevat.)
ANGELO.
Niin oikein, samat vitjat kaulassa,
Jotk' omaavansa kielsi pyhästi.
Lähemmä tulkaa; puhuttelen häntä. —
Signor Antipholus, on kummaa, miksi
Näin mulle huolta tuotatte ja pilkkaa,
Ja — aito häväistykseks itsellenne —
Valoilla, verukkeilla kiellätte
Nuo vitjat saaneenne, joit' aivan julki
Pidätte nyt. Pait mitä tuosta koitui
Menoja, häpeää ja vankeutta,
Viel' arvon ystävääni hävititte,
Jolt' estyi matka tämän jutun tähden;
Hän muuten merta kyntäisi jo tänään.
Nuo vitjat multa saitte; kiellättekö?
ANTIPHOLUS SYR.
Niin sainkin; sit' en ole kieltänytkään.
KAUPPIAS.
Kyll' olette, ja vielä valalla.
ANTIPHOLUS SYR.
Ken kuuli, että valalla sen kielsin?
KAUPPIAS.
He, itsehän sen kuulin omin korvin.
Häpeä, herja! Synti, että elät
Ja liikut missä kunnon miehet kulkee.
ANTIPHOLUS SYR.
Sin' olet konna, joka noin mua syytät.
Ma heti kuntoni ja kunniani
Sinulle näytän, vastata jos tohdit.
KAUPPIAS.
Sen tohdin; konnaksi sun julistan.
(Paljastavat miekkansa.)
(Adriana, Luciana, huvinainen y.m. tulevat.)
ADRIANA.
Varokaa, Herran tähden! Hän on hullu. —
Käsiksi häneen! Miekka hältä pois!
Myös Dromio sitokaa. Ne viekää kotiin.
DROMIO SYR.
Pois joutuin! Lähi-taloon, Herran tähden!
Pois, tuohon luostariin, tai hukka perii!
(Antipholus ja Dromio pakenevat luostariin.)
(Abbedissa tulee.)
ABBEDISSA.
Seis, ihmiset! Miks tänne tunkeilette?
ADRIANA.
Pois ottamaan mun houkkaa miestäni.
Tie auki, että saamme hänet köyttää
Ja viedä kotiin saamaan parannusta.
ANGELO.
Jo aavistin ett' älyssään ei ollut.
KAUPPIAS.
Pahasti tein, kun miekan paljastin.
ABBEDISSA.
Hän kauanko on tuossa tilass' ollut?
ADRIANA.
Tään viikon hän on ollut kolkon synkkä
Ja aivan erilainen entisestään;
Mut vasta iltapäivällä on tauti
Noin kiihkeäksi raivoks yltynyt.
ABBEDISSA.
Hält' onko meri niellyt tavaraa?
Vai kuollut ystävä? Vai onko silmä
Sitonut mielen luvattomaan lempeen?
Se yleinen on vika nuorten miesten,
Jotk' ovat liiaks silmää iskeneet.
Mikä näistä suruista on ollut hällä?
ADRIANA.
Ei mikään, paitsi ehkä viimeinen;
Pois hänet kodist' usein lempi veti.
ABBEDISSA.
Ois teidän tullut siitä nuhdella.
ADRIANA.
Sen teinkin.
ABBEDISSA.
Ette kyllin ankarasti.
ADRIANA.
Niin ankarasti kuin vain kainous salli.
ABBEDISSA.
Salassa ehkä.
ADRIANA.
Julkisesti myös.
ABBEDISSA.
Mut ette kyllin usein.
ADRIANA.
Tuohan oli
Meill' ainaisena puhe-aiheena.
Ei saanut toraltani makuurauhaa,
Ei ruokarauhaa toraltani saanut;
Kun yksin oltiin, muust' en puhunut,
Kun seurass' oltiin, näykin siitä aina;
Pahaksi, rumaksi sit' aina väitin.
ABBEDISSA.
Ja siitä miehenne on hulluks tullut.
Pahempi hullun koiran puremaa
On luulevaisen naisen toran myrkky.
Sun jankutukses hält' on unen vienyt,
Ja siit' on hänen päänsä heikennyt.
Moitteillas höystit hänen atriansa;
Ei ruoka sula, jos ei ruokarauhaa;
Nuo raivot kuumeen puuskat siitä syntyi.
Ja hulluudenhan oiretta on kuume.
Toreillas estit hältä huvikkeet
Ja virkistyksen sulot; siitä tuli
Tuo tympeä ja raskas mielensynkkyys,
Kamalan epätoivon heimolainen,
Ja kannoill' iso myrkyllinen liuta
Kipuja, kalpeit' elon jäytäjiä.
Jos unet, verot, huvit häiritset,
Höpertyy eläimet ja ihmiset.
Niin, mustasukkaisilla vehkeilläsi
Sin' olet järjen vienyt mieheltäsi.
LUCIANA.
Hän aina nuhteissaan on ollut laaka.
Kun mies on ollut tyly, julma, raaka. —
Sa kuulet nämä moitteet, etkä vastaa?
ADRIANA.
Mun omantuntoni hän herätti. —
Nyt, ihmiskullat, hänet pelastakaa!
ABBEDISSA.
Ei, talooni ei pääse yksikään.
ADRIANA.
No, tuottakaa siis hänet väellänne.
ABBEDISSA.
Ei, ei. Hän turvautui pyhäkköön,
Ja häntä suojelee se käsiltänne,
Siks kunnes hänet taas saan järkiinsä,
Jos, ainakin ma parastani koitan.
ADRIANA.
Ei, minä hoidan miestäni ja vaalin
Ja lääkitsen, se mun on tehtäväni,
En siinä kaipaa muiden apua;
Siis sallikaa mun viedä hänet kotiin.
ABBEDISSA.
Vain malttia! Hänt' ei saa häiritä,
Siks kunnes olen kaikin taatuin keinoin —
Parannusjuomin, lääkkein, rukouksin —
Hänestä yrittänyt tehdä miestä.
Rakkaudentyö mun lupauksiini kuuluu
Ja luostariston pyhiin tehtäviin.
Siis mene pois ja jätä hänet tänne.
ADRIANA.
En täältä mene enkä häntä jätä.
Ei pyhyytenne ole arvoista
Erottaa mies ja vaimo toisistaan.
ABBEDISSA.
Nyt rauhoitu ja mene; hänt' et saa.
(Menee.)
LUCIANA.
Valita herttualle herjastasi.
ADRIANA.
Sen teen; ma jalkoihinsa heittäydyn,
Enk' ennen nouse kuin saa rukoukseni
Ja kyyneleeni aikaan sen, ett' itse
Hän abbedissalt' ottaa mieheni.
KAUPPIAS.
Mut viisari jo, näen mä, näyttää viittä;
Ja kohta varmaan täss' on herttua
Menossa tuohon synkkään, kolkkoon laaksoon,
Kamalaan surman sijaan, mestauspaikkaan,
Mi tuoss' on luostar'ojan takana.
ANGELO.
Hän miksi sinne menee?
KAUPPIAS.
Katsomaan,
Kun Syrakusan arvon kauppias,
Jonk' onnettomuus tänne maihin toi
Lain uhkamääräyksistä huolimatta,
Nyt rikoksestaan julki mestataan.
ANGELO.
Tuoss' ovat. Katselkaamme teloitusta.
LUCIANA.
Polvilles maahan, kun käy herttua ohi!
(Herttua tulee seurueineen; hänen jälkeensä Aegeon,
avopäin, teloittajan ja oikeudenpalvelijain saattamana.)
HERTTUA.
Julistus lue vielä kerran julki:
Jos ystävää on, joka sakon maksaa,
Hän eloon jäädä saa, sen lupaamme.
ADRIANA.
Oikeutta, herttua, abbedissaa vastaan!
HERTTUA.
Hän kunnioitettu on kelpo nainen:
Ei suinkaan sulle vääryytt' ole tehnyt.
ADRIANA.
Anteeksi: mieheni, Antipholus —
Jok' uutterast' on vaatimuksestanne
Mun ja mun tavaraini haltija —
On tänään julman raivopuuskan saanut:
Katuja pitkin juoksee vimmassaan,
Mukana renki, jok' on yhtä hullu,
Ja hyökkää porvarien asuntoihin,
Mist' ottaa kalliit kivet, sormukset,
Niin, kaikki, mitä hullun tekee mieli.
Jo kerran hänet sidoin, kotiin laitoin,
Ja menin tuhot sopimaan, joit' oli
Hän siellä täällä tehnyt raivoissaan,
Mut äkkiä — en tiedä millä keinoin —
Hän pääsi vartijainsa käsistä
Ja tuli hullun palvelijansa kanssa,
Molemmat hurjapäinä, miekka maalla,
Taas meitä vastaan, meitä miekall' uhkas,
Ja pakoon ajoi. Tähän luostariin
He pakenivat; heitä seurasimme,
Mut abbedissa täällä ovet sulkee,
Ei meitä sisään päästä, eikä lupaa
Hänt' antaa meille kotiin viedäksemme.
Siis, armollinen herttua, anna käsky
Ett' ulos meidän hoitoomme hän tuodaan.
HERTTUA.
Mua miehes sodass' ammoin palveli,
Ja ruhtinaallisen tein lupauksen.
Kun hänet vihkikumppanikses otit,
Hänelle tehdä mitä hyvää voin. —
Siis joku kolkuttakoon portille
Ja tuokoon abbedissan puheilleni.
En lähde ennen kuin on tämä selvä.
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA.
Oi, rouva, rouva, pakoon, joutuin pakoon!
On irti herra, sekä renki; piesty
On piiat, sidottu on tohtori;
Kekälein parran hältä kärvensivät,
Ja aina kun se tuleen leimahti,
Valoivat likavettä sangoittain
Sen sammukkeeksi. Kärsimystä herra
Hänelle saarnaa, ja sill'aikaa renki
Pään putipuhtaaks keritsee, kuin narrin.
Jos koht' ei saada apua, niin varmaan
He kahden miehin velhon tappavat.
ADRIANA.
Vait, hölmö! Tääll' on herrasi ja renki;
Valetta kaikki, mitä meille kerrot.
PALVELIJA.
Se totta on, niin totta kuin ma elän,
On tuskin hengenvedon aikaa siitä.
Hän teitä huutaa, vannoo, että teiltä
Hän tavatessa kasvot kärventää.
(Huutoa kuuluu ulkoa.)
Hän tulee, rouva, kuulkaa; pakoon joutuin!
HERTTUA.
Ei vaaraa; jääkää. Peitset tanaan, miehet!
ADRIANA.
Voi, se on mieheni! Nyt näette kaikki:
Hän kulkee näkymättä kautta ilmain.
Vast'ikään oli tuolla luostarissa,
Ja tässä nyt! Tuost' ymmäll' olen aivan.
(Antipholus Ephesolainen ja Dromio Ephesolainen tulevat.)
ANTIPHOLUS EPH.
Oikeutta, herttua! Pyydän oikeutta
Siit' avusta, jonk' ammoin sulle tein',
Kun sodassa sua suojelin ja monta
Sain haavaa henkes pelastaissani;
Sen veren nimessä, jot' edestäsi
Ma vuodatin, nyt pyydän oikeutta.
AEGEON.
Jos kuolon pelosta en houri, — tuossa
On poikani, Antipholus, ja Dromio.
ANTIPHOLUS EPH.
Oikeutta, herttua, tuohon naiseen nähden,
Jonk' itse annoit mulle puolisoksi!
Hän on mua häväissyt ja pilkannut
Syvimmän loukkauksen määrään saakka.
Yl' ihmisymmärryksen käy se herja,
Jot' on hän tänään minuun syytänyt.
HERTTUA.
Kuin, sano vain, niin oikeutta saat.
ANTIPHOLUS EPH.
Hän tänään, herttua, multa ovet sulki
Ja mässäs talossani ruojain kanssa.
HERTTUA.
Suur' rikos! Nainen, teitkö sen?
ADRIANA.
En, herttua.
Minä ja hän ja sisareni tänään
Yhdessä söimme. Autuuteeni vannon,
Ett' on tuo syytös mua kohtaan väärä.
LUCIANA.
Yörauhaani ja päivän valoon vannon,
Ett' ihka totta, mitä sanoo hän.
ANGELO.
Naisvaloja! He väärin vannovat.
Täss' asiass' on hullu oikeassa.
ANTIPHOLUS EPH.
Ma tiedän, herttua, täysin mitä sanon;
Ei viina mua vimmaa, vihan raivo
Ei järkeäni huumaa, vaikka moinen
Vois syytös viisaammankin tehdä hulluks.
Tuo nainen pöydästään mun tänään sulki;
Tää seppä, jos ei yhtä juonta lie,
Todistaa voi sen, mukana hän oli.
Hän meni tuomaan mulle vitjoja,
Luvaten toimittaa ne Piikkisikaan,
Miss' atrioimme, Balthasar ja minä.
Kun oli syöty, eikä tullut hän,
Niin etsin häntä. Kadull' yhdyin häneen
Ja tähän herraan, joka seurass' oli.
Pyhästi siinä luihu seppä vannoi,
Ett' olin tänään hältä vitjat saanut,
Joit' en, sen taivas tietköön, nähnytkään.
Mun kruununmiehen käski vangita.
Ma seurasin, ja kotiin laitoin orjan
Rahoja tuomaan; hän ei niitä tuonut.
Vakaasti silloin pyysin vartijaa
Kotiini käymään minun kanssani.
Me kohtasimme tiellä vaimoni
Ja hänen siskonsa ja apureita
Katalan liudan; niiden joukossa
Ol' eräs Tollo, laiha nälkäkurki,
Luuranko, ennustaja, puoskari,
Räsyinen ilvehtijä, kurja konna,
Kapeaposki, kuoppasilmä otus,
Elävä ruotto. Tämä häijy konna
Rupesi mukamas mua manaamaan,
Mua silmään katsoi, tunnusteli suonta
Ja suipponenällään mua nenäili
Ja huusi: "Hän on hullu." Koko joukko
Nyt hyökkäs minuun, sitoi, vei mun kotiin,
Ja pimeään ja märkään holviin työnsi
Mun sekä rengin, yhteen sidottuina.
Kalusin hampain poikki siteeni
Ja pääsin vapauteen, ja suoraa päätä
Armonne luokse riensin. Pyydän, herttua,
Niin tehkää, että täysin hyvitetään
Tää suuri häväistys ja syvä loukkaus.
ANGELO.
Sen, herttua, voin todistaa, ettei hän
Kotona syönyt; ovet oli kiinni.
HERTTUA.
Mut saiko sulta vitjat nuo, vai ei?
ANGELO.
Sai, herra; nämä ihmiset ne näki
Hänellä kaulassa, kun tuonne juoksi.
KAUPPIAS.
Minäkin vannon korvin kuulleeni
Ett' omistitte vitjat saaneenne,
Vaikk' ensin turulla sen kielsitte;
Siks uhkasin ma teitä miekallani,
Mut silloin pakenitte luostariin,
Jost' ihmeen kautta varmaan pelastuitte.
ANTIPHOLUS EPH.
En ole tuossa luostarissa ollut,
Et ole miekallas mua uhannut,
En vitjojakaan nähnyt. Kautta taivaan,
On väärä syytöksesi mua kohtaan.
HERTTUA.
Haa, tääpä vasta sekava on juttu!
Olette kaikki Circen juomaa juoneet.
Jos tänne hänet veitte, ois hän täällä;
Jos hullu ois, noin tyynesti ei haastais.
Te sanotte, ett' talossaan hän söi,
Mut seppä kieltää sen. — Mies, puhu sinä.
DROMIO EPH.
Tuon kanssa söi hän Piikkisiassa.
HUVINAINEN.
Niin, ja tuon sormuksen vei sormestani.
ANTIPHOLUS EPH.
Se totta on: tää sormus hänen on.
HERTTUA.
Mut näitkö, että luostariin hän meni?
HUVINAINEN.
Niin selvään, herttua, kuin teidät näen.
HERTTUA.
Mut tääpä kummaa! — Tuokaa abbedissa!
Olette kaikki kieropäät, tai hullut.
(Muudan seuralainen menee.)
AEGEON.
Ylevä herttua, sallitteko sanan?
Näen ystävän, jok' ehkä pelastaa
Ja vapauttaa mun maksamalla lunnaat.
HERTTUA.
Vapaasti puhu, Syrakusan mies.
AEGEON.
Nimenne eikö lie Antipholus,
Ja tuoko ei lie Dromio, orjanne?
DROMIO EPH.
Ma tunti sitten orjankahleiss' olin,
Mut hän ne puri poikki, kiitos hälle;
Nyt olen Dromio ja vapaa mies.
AEGEON.
Molemmat kyllä minut tunnette.
DROMIO EPH.
Teiss' itseämme tunnemme: me kahleiss
Olimme äsken niinkuin tekin nyt.
Vai lienettekö Tollon potilaita?
AEGEON.
Mit' oudostatte? Tunnette mun hyvin.
ANTIPHOLUS EPH.
En ole koskaan ennen teitä nähnyt.
AEGEON.
Mun tuska muutti siitä kun mun näitte,
Ja syvä suru ajan riettain käsin
Kaversi oudot uurteet kasvoihin.
Mut sano, etkö tunne ääntäni?
ANTIPHOLUS EPH.
En sitäkään.
AEGEON.
Et, Dromio, sinäkään?
DROMIO EPH.
En, toden totta.
AEGEON.
Tiedän, että tunnet.

DROMIO EPH. Vai niin, herra; mutta minä olen varma siitä, että en tunne; ja kieltäköön sananne kuka hyvänsä, niin olette nyt kiinnitetty häntä uskomaan.

AEGEON.
Et ääntäkään? Oi, näinkö aika karsii!
Vain vuotta seitsemän, ja kieli parka
Niin jäykennytkö on, ett' ainut poika
Sen surun särkemää ei sointaa tunne?
Vaikk' uurtoiset mun kasvoni nyt peittää
Tuon mannonsyöjän talven lumihiuteet,
Ja veren viemärit on kaikki jäässä,
Eloni yöhön tok' on jäänyt muisto
Ja heikko tuike silmään sammuvaan
Ja kuuroon korvaan heikko kuulon tunne:
Nää vanhat todistajat sanoo kaikki,
Ett' olet poikani Antipholus.
ANTIPHOLUS EPH.
Ma isääni en ole koskaan nähnyt.
AEGEON.
On vuotta siitä seitsemän, sen tiedät,
Kun Syrakusass' erottiin. Mut ehkä
Häpeät tunnustaa näin kurjaa miestä?
ANTIPHOLUS EPH.
Ken täällä minut tuntee, herttuakin,
Voi todistaa, ett'ei niin ole laita.
En ole Syrakusaa koskaan nähnyt.
HERTTUA.
Niin, tiedä, mies, kakskymment' olen vuotta
Antipholuksen ollut valtias;
Sill' ajall' ei sun maillas ole käynyt.
Sa pelosta tai vanhuuttasi hourit.
(Abbedissa, Antipholus Syrakusalainen ja
Dromio Syrakusalainen tulevat.)
ABBEDISSA.
Suur' herttua, tässä sorrettu on mies.
(Kaikki tunkeilevat katsomaan heitä.)
ADRIANA.
Kaks miestä mull' on, jos ei silmä petä.
HERTTUA.
Ja toinen niist' on toisen kuvajainen;
Ja sama noiden. Ken on lihaa, verta.
Ja ken on henki? Sanokoon ken voi.
DROMIO SYR.
Min' olen Dromio; pois tuo toinen häädä.
DROMIO EPH.
Min' olen Dromio; minun anna jäädä.
ANTIPHOLUS SYR.
Aegeonko, vai hänen haamunsa?
DROMIO SYR.
Mun vanha herrani! Ken teidät sitoi?
ABBEDISSA.
Ken lienee sitonut, ma siteet päästän,
Ja miehen itselleni vapautan. —
Aegeon, sano, oletko se mies,
Joll' oli vaimo, nimeltään Aemilia,
Ja josta sulle syntyi kaksi poikaa?
Jos se Aegeon olet, oi, niin puhu,
Ja puhu samalle Aemilialle.
AEGEON.
Jos unt' en näe, Aemilia sa olet.
Jos olet se, niin sano, miss' on poika,
Jok' oli kanssas turmalautalla?
ABBEDISSA.
Epidamnolaiset hänet pelastivat
Ja minut myös ja Dromion kaksoisveljen.
Mut poikani ja Dromion multa heti
Korinthon raa'at kalastajat ryösti;
Jäin yksin epidamnolaisten käsiin.
En tiedä mitä heistä tullut on,
Mut mit' on tullut minusta, sen näet.
HERTTUA.
Haa! Tähän liittyy aamullinen taru:
Kaks yhdennäköistä Antipholusta,
Ja kaksi Dromiota yhdenmoista;
Lisäksi haaksirikko, josta kertoi. —
Nuo ovat niiden lasten vanhemmat,
Jotk' yhteen onnen sattuma on tuonut.
Antipholus, Korinthostako tulit?
ANTIPHOLUS SYR.
En minä; Syrakusasta ma tulin.
HERTTUA.
Käy syrjään; teitä en voi erottaa.
ANTIPHOLUS EPH.
Minä, arvon herttua, tulin Korinthosta.
DROMIO EPH.
Ja minä hänen kanssaan.
ANTIPHOLUS EPH.
Toi meidät tänne herttua Menaphon,
Setänne kuulu, mainehikas urho.
ADRIANA.
Ken teistä tänään kanssain atrioi?
ANTIPHOLUS SYR.
Minä, armas rouva.
ADRIANA.
Tehän mieheni?
ANTIPHOLUS EPH.
Ei, sanon minä.
ANTIPHOLUS SYR.
Saman sanon minä;
Ja kuitenkin hän mua siksi kutsui;
Ja hänen siskonsa, tää kaunis neiti,
Mua veljeks sanoi, — Mitä silloin puhuin,
Siit' ensi tilassa kai tulee tosi,
Jos ei lie unta mitä näen ja kuulen.
ANGELO.
Nuo on ne vitjat, jotka multa saitte.
ANTIPHOLUS SYR.
Sen kyllä uskon, enkä sitä kiellä.
ANTIPHOLUS EPH.
Te noista vitjoista mun vangitsitte.
ANGELO.
Sen kyllä uskon, enkä sitä kiellä.
ADRIANA.
Lähetin Dromiolla lunnaiksi
Sinulle rahaa; niit' ei lie hän tuonut.
DROMIO EPH.
Minulla ette.
ANTIPHOLUS SYR.
Tään rahakukkaron ma teiltä sain,
Ja Dromio, renkini, sen mulle toi.
Meist' aina toinen kohtas toisen orjan;
Mua häneks luultiin, häntä minuksi;
Ja siit' on kaikki hairaukset tulleet.
ANTIPHOLUS EPH.
Nyt tällä kullall' ostan vapaaks isän.
HERTTUA.
Ei tarvis; henkiin jääköön isäsi.
HUVINAINEN.
Mut minun pitää saada sormukseni.
ANTIPHOLUS EPH.
Tuoss', ottakaa! Suur' kiitos pidoista!
ABBEDISSA.
Ylevä herttua, suvaitkaahan käydä
Nyt meidän kanssa tähän luostariin,
Niin saatte tyynni kuulla kohtalomme.
Ja kaikki tässä paikall' olevat,
Jotk' ovat tämän päivän hairauksissa
Vääryyttä kärsineet, he tulkoot mukaan,
Niin kaikki saavat täyden hyvitteen.
Viiskolmatt' olen vuotta voihkanut
Ma teidän tähden, poikani; nyt vasta
Ma raskaast' olen kuormastani päässyt. —
Te, herttua, mieheni, ja lapseni,
Ja tekin, näiden synnyinkalenteri,
Pois tulkaa; ristiäiset toimikaamme,
Ja pitkäin tuskain jälkeen iloitkaamme.
HERTTUA.
Ma mielelläni tulen kummiksi.
(Herttua, abbedissa, Aegeon, huvinainen,
kauppias, Angelo ja seuralaiset menevät.)
DROMIO SYR.
Laivasta tuonko tavaranne, herra?
ANTIPHOLUS EPH.
Mit' olet tavaroita laivaan vienyt?
DROMIO SYR.
Ne kapineet, jotk' oli Kentaurissa.
ANTIPHOLUS SYR.
Hän mulle puhuu. — Minä herras olen.
Pois tule; kyllä niistä huolehdin.
Iloitse nyt ja veljes kaulaan karkaa.
(Antipholus Syrakusalainen, Antipholus Ephesolainen,
Adriana ja Luciana menevät.)
DROMIO SYR.
Tuo teidän talon paksu kyökkyri,
Jok' äsken tarjoillaan mua kyökkäytti,
Nyt tulee siskoks mulle, eikä vaimoks.
DROMIO EPH.
Sin' olet peilini, et veljeni;
Sinusta näen, ett' olen sievä mies.
Menetkö tuonne sisään ristiäisiin?
DROMIO SYR.
Edellä en; sin' olet vanhempi.
DROMIO EPH.
Se kysymys; kuink' otat siitä selvän?
DROMIO SYR.
Esikois-oikeudesta solmustamme;
Sill'aikaa mene sinä edellä.
DROMIO EPH.
Parempi näin:
Me veljeksinä tulimme yht'aikaa maailmaan,
Siis käsi kädess' astumme, ei eellä kumpikaan.
(Menevät.)