Ensimmäinen kohtaus.
Aukea paikka.
(Adriana ja Luciana tulevat.)
ADRIANA.
Ei palaa mieheni, ei palvelija,
Jonk' äsken laitoin herraans' etsimään!
Ja, Luciana, kaksi jo on kello.
LUCIANA.
Lie joltain kauppiaalta kutsun saanut
Ja mennyt syömään suoraan turulta.
Käy, sisko, ruoalle, ja älä narku.
Mies vapautensa herra on, ja aika
On miehen herra, ja kun aika käskee,
Hän tulee, menee. Maltu, sisko, siis.
ADRIANA.
Miks miesten vapaus suuremp' on kuin meidän?
LUCIANA.
Siks että ulkoiset on toimet heidän.
ADRIANA.
Jos minä samoin teen, hän sit' ei siedä.
LUCIANA.
Mies pitää naisen ohjissaan, se tiedä.
ADRIANA.
Noin ohjattava aasi olkohon!
LUCIANA.
Saa piiskaa, jos on äksy, vallaton.
Siteissä kaikk' on, mit' on taivaan alla,
Veess', ilmassa ja maassa, kaikkialla.
Kaloissa, linnuissa ja elukoissa
Naispuol' on urospuolen kammitsoissa.
Mies, jumalainen, luonnon kuningas,
Maan mannerten ja vetten valtias,
Joll' äly suuremp' on ja aatteen-ala,
Kuin mihin lintu yltäisi tai kala,
Hän hallitsee ja käskee vaimoaan;
Siis paras noutaa miehes mieltä vaan.
ADRIANA.
Tuo orjuus se sun naimisista estää.
LUCIANA.
Ei se, vaan vaimon vaikeutt' en vois kestää.
ADRIANA.
Mut orjuudenko? Kestäisitkö sen?
LUCIANA.
Ennenkuin lemmin, opin nöyryyden.
ADRIANA.
Mut jos käy muiden luona valtiaas?
LUCIANA.
Niin varron, kunnes kotiin tulee taas.
ADRIANA.
Kyll' laupeit' ollaan, kun ei ärsytetä;
Kun kaikk' on hyvin, malttikaan ei petä.
Kun kurja raukka voihkaa vaivojaan,
Niin käsket häntä tyyni olemaan;
Mut itselläs jos sama tuskan taakka,
Niin valittelet uupumukseen saakka.
Ei sulla pahaa miestä harmina,
Siis helppo malttia on saarnata.
Mut jos saat vielä oikein häijyn herran,
Niin kyllä hupsu malttis loppuu kerran.
LUCIANA.
Kokeeksi naimisiin ma menen pian. —
Jo tulee herras, näen jo palvelijan.
(Dromio Ephesolainen tulee.)
ADRIANA.
No, joko vitka herras täällä käsin?
DROMIO EPH. Kyllä hän tässä käsin kävi, molemminkin käsin, sen voivat molemmat korvani todistaa.
ADRIANA.
Puhuitko kanssaan? Mielens' arvaatko?
DROMIO EPH.
Kyll', kyllä; kirjoitti sen korvilleni.
Kirottu käsi! Ymmäll' olin aivan.
ADRIANA. Puhuiko hän niin epävarmasti, ett'et pystyny tajuamaan hänen mieltään?
DROMIO EPH. Kyllä hän varmasti iski, niin että liiankin hyvin iskut tajusin, ja kuitenkin niin epävarmasti, että aivan olin ymmällä.
ADRIANA.
Mut sano, eikö hän jo tule kotiin?
Hän koko kohtelias on vaimolleen!
DROMIO EPH.
Oi, herrani on varmaan sarvihullu.
ADRIANA.
Mitä? Sarvihullu?
DROMIO EPH.
Sill' en sano, ett' on
Hänellä sarvet, mutta hullu on hän.
Kun pyysin häntä kotiin ruoalle,
Niin vaati multa tuhat kultamarkkaa.
"Ruoalle", käskin; "rahat!" sanoi hän;
"Kana paahtuu", sanoin; "rahat!" sanoi hän;
"Pois kotiin", minä; "rahat!" sanoi hän;
"Miss' on ne tuhat markkaa, sano, konna?"
"Sika palaa", minä sanoin; "rahat!" hän;
"Rouvani", sanoin minä; "hiiteen rouvas!
En tunne rouvaas; piru vieköön rouvas!"
LUCIANA.
Ken sanoi?
DROMIO EPH.
Herrani. "En tiedä", sanoi,
"Kodista, vaimost' enkä rouvasta."
Asia, jota kielen tuli ajaa,
Tuon kotiin seljässäni, kiitos hälle.
Sanalla sanoen, sain selkääni.
ADRIANA.
Takaisin, orja! Kotiin hänet laita.
DROMIO EPH.
Takaisin, saamaan uuden selkäsaunan?
Ei, Herran tähden, lähettäkää toinen.
ADRIANA.
Takaisin, muuten ristiluusi merkin!
DROMIO EPH.
Hän sitten uudet ristinmerkit antaa.
Näin teette minust' ihan pyhimyksen.
ADRIANA.
Pois, lavertaja! Laita herras kotiin.
DROMIO EPH.
Niin sukeako olen mielestänne,
Ett' ihan potkitte kuin palloa?
Te tuonne, tänne hän, ja päätäpahkaa!
Ken tätä kestää, täytyy olla nahkaa.
(Menee.)
LUCIANA.
Hyi, vihan tuli poskillasi palaa!
ADRIANA.
Hän jotain henttua nyt varmaan halaa,
Kun vaimons' ikävissään täällä riutuu.
Ijänkö tähden poskiltani hiutuu
Sulouden viehätys? Ei: hän sen vei.
Olenko tyhmä? Älyäkö ei?
Elävin mielevyyskin vihdoin turtuu
Ja kivikovaan tylyytehen murtuu.
Hän kauniiseenko pukuun viehättyy?
Hänell' on rahat; mun ei ole syy.
Jos kuihtunut ma olen, niin hän kulon
On itse aikaan saanut, kaiken sulon
Kun mult' on vienyt. Lämmin katse vaan,
Niin taas on kauneuteni ennallaan!
Hän huima kauris on, yl' aidan karkaa
Vain muille laitumille. Voi mua, parkaa!
LUCIANA.
Pois luulevaisuus tuo! Se rauhaas järsii.
ADRIANA.
Ei, tunnoton vain narri moista kärsii.
Hän viipyy luona muiden armahitten,
Ois muuten tullut kotiin aikaa sitten.
Lupasi mulle vitjat, tiedäthän;
Oi, jospa tässä vain mua pettäis hän
Ja palais uskollisna vuoteesensa!
Helein timanttikin somuutensa
Voi menettää; ja kirkkain kultakin,
Kun sitä moni hiertää, väkisin
Voi kulua; ja mainemiehen parhaan
Voi turmelus ja petos viedä harhaan.
Kun sulollani hänt' en voittaa voi,
Pois itken lopunkin, ja kuolen, oi!
LUCIANA.
Noin houkat luulevaiset hupakoi!
(Menevät.)