ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus
Sama paikka.
(Lord Bardolph tulee.)
BARDOLPH.
Hoi! Miss' on portinvahti? —
(Portinvartija avaa portin.)
Miss' on kreivi?
PORTINVARTIJA.
Keneltä terveiset saan viedä?
BARDOLPH.
Sano,
Ett' odottaa lord Bardolph häntä täällä.
PORTINVARTIJA.
Puutarhassaan on armollinen herra;
Ovea kolkuttaa jos suvaitsette,
Niin vastannee hän.
(Northumberland tulee.)
BARDOLPH.
Tuossa kreivi tulee.
NORTHUMBERLAND.
Mit' uutta, Bardolph? Joka tuokio
Nyt saattaa jotain merkillistä siittää.
Hurja on aika: viha, niinkuin ratsu
Ylölleen syötetty, on irti päässyt
Ja juoksee kumoon kaikki.
BARDOLPH.
Jalo kreivi,
Tuon Shrewsburystä minä varmat tiedot.
NORTHUMBERLAND.
Ja, Luoja suokoon, hyvät.
BARDOLPH.
Toivon mukaan.
Kuningas kuoliaaks on haavoitettu;
Voittoisa poikanne on Henrik prinssin
Tuhonnut paikkaansa; molemmat Bluntit
On Douglas kaatanunna; paenneet on
Juhani prinssi, Westmoreland ja Stafford;
Sir John, se runto, Henrik prinssin karju,
Poikanne vankina. Oi, moista päivää,
Noin ylvää, urhoollista, voitokasta,
Ajoista Caesarin ei ole nähty
Maailman kaunisteena!
NORTHUMBERLAND.
Mitä tämä?
Tulette Shrewsburystä? Kentän näitte?
BARDOLPH.
Puhelin erään sieltä tulleen kanssa,
Ylimysmiehen, hyvämaineisen;
Tosiksi vakuutti hän nämä tiedot.
NORTHUMBERLAND.
Kas, tuossa Travers, jonka tiistaina
Ma uutisien urkintahan laitoin.
BARDOLPH.
Sen miehen ohi tiellä ratsastin,
Parempaa tiedon varmuutta ei hällä.
Kuin mitä perässäni ehkä matkii.
(Travers tulee)
NORTHUMBERLAND.
No, Travers, mitä hyvää sinä tiedät?
TRAVERS.
Sir John Umfrevile ilouutisilla
Mun kotiin laittoi; edelle hän ehti,
Kun paremp' oli ratsu. Jälkeen riensi
Ylimys, kiitäin melkein hengetönnä;
Veristä ratsuaan hän puhallutti
Ja kysyi tietä Chesteriin; ma hältä
Utelin uutisia Shrewsburystä.
Kapinan sanoi huonosti hän käyneen
Ja ett' on nuoren Percyn kannus kylmä.
Näin virman ratsunsa taas lentoon päästi,
Eteenpäin kumartui ja kehrää myöten
Nyt hevosraukan väriseviin kylkiin
Löi kannuksensa; niin hän matkaan kiiti,
Kuin tien hän hulmaissut ois vauhdissaan.
En muuta kuullut.
NORTHUMBERLAND.
Niinkö? — Vielä kerran!
Ettäkö nuoren Percyn kannus kylmä?
Tulikannus vilukannusko? Ja huonost'
On käynyt kapinanko?
BARDOLPH.
Ei, sen sanon:
Jos poikanne ei päivän sankar' ole,
Niin, kautta kunniani, silkkirihmaan
Paroonikuntan' vaihdan. Lörpötystä!
NORTHUMBERLAND.
Kuink' ylimys, jok' yhtyi Traversiin,
Noin tarkoin saattoi tietää tappiomme?
BARDOLPH.
Ken? Hänkö? Kurja raukka! Ratsuns' oli
Hän varastanut; kautta henkeni,
Hän puhui umpimähkään! — Lisää uutta.
(Morton tulee.)
NORTHUMBERLAND.
Tuon miehen otsa, niinkuin nimilehti,[1]
Ilmaisee traagillista sisällystä.
Tuollainen ranta on, miss' ylvän virran
On väkivallan merkit nähtävissä. —
Tulitko Shrewsburystä, Morton, sano?
MORTON.
Ma juoksin, herra hyvä, Shrewsburystä,
Miss' yrmy surma, julmin hahmo yllään,
Pelottaa tahtoi meikäläisiä.
NORTHUMBERLAND.
Kuin poikani ja veljeni on laita?
Sa vapiset ja poskiesi kalpeus
Paremmin ajaa asian kuin kieles.
Noin raukea, noin eloton, noin synkkä,
Noin kuollut katseeltaan, noin tuskansyömä
Se mieskin, joka sydänyönä nosti
Priamon uudinta ja aikoi huutaa:
"Tuless' on Troia!", tää kun tulen keksi,
Ennenkuin sanan hän; ja samoin minä
Myös Percyn surman, ennenkuin sen kerrot.
Sanoa aiot: noin, noin teki poikas,
Noin veljesi, noin taistel' uljas Douglas, —
Suurtöillä täyttäin ahnaan korvani; —
Mut vihdoin — tukkiaksesi sen aivan —
Pois kiitoksesi huokauksin lietsot
Ja päätät: veli, poika, kaikki kuolleet!
MORTON.
Elossa Douglas on ja veljennekin;
Mut herra poikanne —
NORTHUMBERLAND.
Niin, hän on kuollut. —
Kas, kuink' on epäluulon kieli kärkäs!
Ken pelkää, mit' ei tietää sois, hän vainuu
Jo toisen silmist', ett' on tapahtunut
Se, mitä pelkäsi. Mut puhu, Morton:
Valheiksi sano kreivis aavistukset;
Sen suloiseksi herjaksi ma katson,
Ja rikkaaksi sun teen, kun näin mua solvaat.
MORTON.
Suur' ootte liiaksi mun vastustella;
Vainunne, pelkonne on liian tosi.
NORTHUMBERLAND.
Sittenkin eitä, ett' on Percy kuollut.
Näen silmissäsi oudon tunnustuksen;
Pudistat päätäsi ja pelkäät, kammot
Puhua totta. Kuollutko, niin sano;
Sen surman kertojan on kieli syytön.
Rikos on, kuolleesta kun valhehtii,
Mut ei, kun sanoo, ettei kuollut elä.
Mut turman sanan ensi saattajalla
On kiittämätön toimi: hänen kielens'
On jälkikumahdusta surukellon,
Mi hautaan soitti kuollutt' ystävää.
BARDOLPH.
En usko minä, ett' on Percy kuollut.
MORTON.
Surettaa, että pakottaa mun täytyy
Teit' uskomaan, mit' itse, totta Jumal',
En olis nähdä suonut. Näillä silmin
Näin, kuinka verissään ja uupuneena
Ja vähin hengin heikosti hän maksoi
Monmouthin iskut, jonka vinha vimma
Löi ikiuskalikkaan Percyn maahan,
Mist' ei hän hengiss' enää ylös noussut.
Lyhyesti, surma miehen, — jonka henki
Loi innon leirin jäykimpäänkin moukkaan, —
Tutuksi tullen, tulen, innon riisti
Rohkeimmaltakin urholt' armeijassa.
Karaisi miehiään hän teräksellään,
Mut kun se teräs raukesi, niin kaikki
Taas hervahtui kuin tylsä, raskas lyijy.
Ja niinkuin kappal', itsestänsä raskas,
Pakosta suurimman saa lennon, samoin
Väkemme, Percyn kadon painamana,
Pelollaan niin tään painon pani vauhtiin,
Ett' äkimmin ei nuoli määrään lennä,
Kuin soturimme, turva määränänsä,
Kentältä pakenivat. Jalo Worcester
Vangittiin kohta; hurja skottilainen,
Verinen Douglas tuo, jonk' uuras miekka
Kuninkaan valhehaamuun kolmast' iski,
Typertyi aivan, selin kääntyvien
Häpeää kaunisti ja paetessaan
Pelosta kompastui ja joutui kiinni.
Kuningas voittanut on, siinä kaikki,
Ja vastahanne pikajoukon pannut,
Jot' ohjaa nuori Lancasterin prinssi
Ja Westmoreland. Nyt kaikki tiedätte.
NORTHUMBERLAND.
On kyllin aikaa mulla tuota surra.
Lääkkeeksi myrkky on, ja tämä tieto,
Jok' ois mun tervehestä sairaaks tehnyt,
Nyt sairaasta mun miltei terveeks saattaa.
Mies, jonka kuumeen syömät raajat notkuu
Saranan velton lailla ruumiin alla,
Hän houreen vimmassa kuin panu syöksee
Käsistä vartijainsa; samoin myöskin
Mun jäseneni, tuskan hivuttamat,
Nyt, tuskan raivostuttamina, voiman
Saa kolminkertaisen. Pois, vento sauva!
Nyt terässuomuksinen sotikinnas
Käteni peittäköön! Pois, kipukääre!
Sa liian löyhä suoja olet päälle,
Jot' ylväät voitonruhtinaatkin mielii.
Nyt otsaan rauta! Jylhin tulkoon hetki;
Mit' aika voi ja viha suinkin siittää
Uhaksi raivoisan Northumberlandin!
Suudelkoon taivas maata! Hillitönnä
Veet paisukohot! Kuolkoon luonnon meno!
Ja vihan vitkaa sommiskelmaa älköön
Maailma enää näyttämölleen tuoko!
Vaan esikoisen Kainin henki yksin
Vallatkoon mielet, verta joka sydän
Vaan vaanikoon, ett' elo kauhuun päättyy
Ja kuolleen mailman hautaa pimeys!
TRAVERS.
Tuo kiivaus haitaksi on teille, kreivi.
BARDOLPH.
Ei viisautt' erottaa saa kunniasta.
MORTON.
Niin, kaikkein ystäväinne elinehto
On terveytenne; sen jos vihan myrsky
Saa valtaansa, niin väkisin se riutuu.
Te sodan menon arvioitte, laskuun
Otitte vaiheet kaikki, ennenkuin
Vastustaa päätitte. Miss' iskut lensi,
Siell' arvaten voi poikannekin kuolla;
Hän vaaran äärtä astui, tiesitten,
Mist' ennen sortuu mies kuin yli pääsee;
Tiesitte, että lihans' oli altis
Haavoille, naarmuille; ett' uljas henki
Pahimpaan vaaran leikkiin häntä johti;
Sanoitte sentään: "mene!" Mikään pelko,
Jos kuinka päivänselvä, jyrkkää päätöst'
Ei estää voinut. Mit' on tapahtunut
Tai mitä muuta uljas hanke tuonut,
Kuin ett' on tullut, mikä piti tulla?
BARDOLPH.
Me, tappiossa osakkaat, me tiettiin,
Ett' uskalsimme vaaran ulapalle,
Miss' yksi kymmenestä pääsee hengin.
Mut sentään uskalsimme; voiton toivo
Se tukahutti kaiken vaaran pelvon;
Ja lyötyinäkin vielä uskallamme.
Siis, kaikki kaupan, tavara ja henki!
MORTON.
Jo kyllä vaan on aika; jalo herra,
Ma kuulin varmana ja puhun totta:
Ylevä Yorkin piispa jo on valmis
Ja kelpo varusteissa; sepä mies
Väelleen tarjoo kaksinaisen takuun.
Vaan pelkät ruumiit oli pojallanne,
Vaan varjot, miesten haamut sotaan viedä.
Kapinan pelkkä sana se jo heissä
Erotti sielun ruumiin tehtävistä;
Pakosta, inhoten he tappelivat,
Kuin juodaan rohtojuomaa; puolellamme.
Vaan heidän aseens' oli; henki, sielu
Kapinan nimestäkin niin jo jäätyi
Kuin kala lammikkoon. Mut nytpä piispa
Kapinan tekee uskon asiaksi;
Pyhänä, hurskahana maineeltansa
Hän ruumiit saa ja sielut puolelleen;
Kivistä Pomfretin hän virikkeeksi
Richardin hurskaan veripilkut kaapii;
Taivaasta syynsä, asiansa juontaa;
Veristä maata sanoo suojaavansa,
Mi Bolingbroken sorron alla hiukuu;
Ja pienet, suuret joukoin häntä seuraa.
NORTHUMBERLAND.
Tuon tiesin ennalta; mut, totisesti,
Nykyinen tuska mielestä sen huhtoi.
Mua seuratkaa, ja kukin neuvokoon
Tien parhaan kostohon ja pelastukseen.
Ko'otkaa ystäviä, joutuun vaan:
Nyt niitä tarvis on, jos milloinkaan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Lontoo. Katu.
(Sir John Falstaff tulee paashinsa kanssa, joka
kantaa hänen miekkaansa ja kilpeänsä.)
FALSTAFF.
No, sinä roikale, mitä sanoo tohtori vedestäni?
PAASHI. Hän sanoi, että vesi itsessään on hyvää ja terveellistä vettä; mutta sen omistajassa niitä lienee tauteja enemmän, kuin hän itse tietääkään.
FALSTAFF. Kaikensorttiset ihmiset pitävät kunnianaan minua pistellä. Tuon narrimaisesti kokoontöhrityn savimöhkäleen, tuon ihmisen, aivot eivät kykene keksimään muuta naurettavaa, kuin mitä minä olen keksinyt tai minusta on keksitty. Minä en ole ainoastaan itse sukkela, vaan syynä myöskin muiden sukkeluuteen. Tässä kävelen edelläsi niinkuin emäsika, joka on syönyt kaikki porsaansa paitsi yhden. Jos prinssi on sinut palvelukseeni pannut muun vuoksi kuin paremmin silmään pistääkseni, niin ei ole minulla älyä päässä. Senkin riivattu para, paremmin sopisit lakissani kannettavaksi kuin kintereilläni kulkemaan! Ei ole vielä tähän saakka mikään piikirpale minua palvellut; mutta minäpä en juota sinua kultaan enkä hopeaan, vaan halpaan ryysyyn, ja lähetän sinut takaisin leluksi herrallesi, prinssille, tuolle lellulle, jolla ei vielä ole höyhentä leuassa. Ennen minulle kasvaa partaa kämmeneen, kuin hänelle poskeen, ja kuitenkin hän kehtaa sanoa, että hänen naamansa on kruunun naama.[2] Jumala sen voi päiseksi tehdä, milloin tahtoo, vielä ei ole siihen karvaakaan haaskattu. Pitäköön vaan vastakin kruununnaamansa, sillä parturi ei siitä koskaan saa äyriäkään irti; ja kuitenkin hän tahtoo kukkona kurista, ikäänkuin olisi ollut miesten kirjoissa jo silloin kuin hänen isänsä vielä oli poikamies. Pitäköön itse armonsa, minun armoni hän on menettänyt, se on viljainen vissi. Mitä sanoi mestari Dumbledon siitä silkkikankaasta, jota tarvitsen lyhyeen vaippaan ja roimahousuihin?
PAASHI.
Sanoi, että teidän pitäisi hankkia hänelle parempi takausmies kuin
Bardolph; ei voinut hyväksyä hänen ja teidän nimeänne; vakuus ei häntä
miellyttänyt.
FALSTAFF. Kirottu olkoon niinkuin rikas mieskin! Vielä pahemmin kielensä kitaan juuttukoon! Senkin saatanan Achitophel! Senkin saakelin vakuuttaja konna! Syöttää aatelismiestä lupauksilla ja sitten vaatia vakuutta! Nuo perkeleen kaljupäät eivät nykyaikaan tiedä muuta kuin käydä korkeilla koroilla ja avainkimppu vyöllä, ja jos joku heidän kanssaan ryhtyy rehelliseen luottokauppaan, niin eikös ne vielä vaadi vakuutta! Yhtä mielelläni annan ajaa rotanmyrkkyä suuhuni, kuin sallin sen sullottavan täyteen vakuutta. Luulin hänen lähettävän minulle kaksikolmatta kyynärää silkkikangasta, niin totta kuin olen kunniallinen ritari, ja hän lähettääkin vaan vakuutta! Hyvä, nukkukoon siinä vakuudessaan; hänellä on runsauden sarvi ja hänen vaimonsa irstaisuus kuultaa sen läpi; eikä hän kuitenkaan voi nähdä, vaikka hänellä on oma lyhty näyttämässä. — Missä on Bardolph?
PAASHI.
Meni Smithfieldiin ostamaan teidän ylhäisyydellenne ratsun.
FALSTAFF.
Minä ostin hänet Paavalinkirkosta,[3] ja hän nyt minulle ostaa ratsun
Smithfleldistä. Jos nyt vaan saisin vielä vaimon porttolasta, niin
olisin minä miehitetty, ratsutettu ja vaimotettu.
(Ylituomari tulee oikeudenpalvelijan kanssa.)
PAASHI. Herra, tuossa tulee se ylimys, joka prinssin vangitsi, kun tämä häntä löi Bardolphin tähden.
FALSTAFF.
Kulje kintereilläni; en tahdo nähdä häntä.
YLITUOMARI.
Kuka se tuossa kulkee?
PALVELIJA.
Falstaff, teidän armonne.
YLITUOMARI.
Hänkö, joka oli tutkittavana maantienrosvoudesta?
PALVELIJA.
Sama mies, mylord; mutta sen jälkeen hän on tehnyt hyviä töitä
Shrewsburyssä, ja on nyt, kuulemma, jollekin virka-asialle menossa
Lancasterin prinssin, Juhanin, luo.
YLITUOMARI.
Mitä? Yorkiinko? Huuda hänet takaisin.
PALVELIJA.
Sir John Falstaff!
FALSTAFF.
Poika, sano, että olen kuuro.
PAASHI.
Olkaa hyvä, puhukaa lujemmin, herrani on kuuro.
YLITUOMARI. Niin, sen kyllä uskon, kun hän saa jotakin hyvää kuulla. — Mene ja nykäise häntä käsivarresta, minun pitää saada puhutella häntä.
PALVELIJA.
Sir John, —
FALSTAFF. Mitä? Noin nuori loikariko kerjää? Eikö ole sotia? Eikö ole työtä? Eikö kuningas tarvitse alamaisia? Eikö kapinoitsijat sotureita? Vaikka onkin häpeä olla muulla puolella kuin yhdellä, niin on kuitenkin vielä pahempi häpeä kerjätä kuin olla pahimmalla puolella, vaikka se olisi vielä pahempikin, kuin mitä kapinan nimi saattaa ilmaista.
PALVELIJA.
Erehdytte, herraseni, mitä minuun tulee.
FALSTAFF.
Kuinka niin, herraseni? Sanoinko, että olette kunniallinen mies?
Syrjäten ritari- ja soturiarvoni, olisin valehdellut omaan kurkkuuni,
jos sen olisin sanonut.
PALVELIJA. Syrjätkää siis, herraseni, olkaa niin hyvä, ritari- ja soturiarvonne, ja sallikaa minun sanoa teille, että valehtelette omaan kurkkuunne, jos sanotte, että minä olen muuta kuin kunniallinen mies.
FALSTAFF. Minäkö sallisin sinun sanoa sitä minulle? Minäkö sen syrjäisin, joka on kasvanut minuun kiinni? Jos saat minun mitä sallimaan sinulle, niin hirtä minut; jos itse sallit mitä itsellesi, niin olet itse hirtettävä. Senkin vainuhurtta, pois, tiehesi!
PALVELIJA.
Mylord tahtoo teitä puhutella.
YLITUOMARI.
Sir John Falstaff, sananen teille.
FALSTAFF. Arvoisa herra! — Jumal' antakoon hyvää päivää teidän arvoisuudellenne! Hauska nähdä teidän arvoisuuttanne ulkoilmassa; kuulin sanottavan, että teidän arvoisuutenne oli sairas; toivoakseni teidän arvoisuutenne on luvalla ulkona. Vaikka ette vielä ole kokonaan heittänyt nuoruuttanne, niin on teidän arvoisuudessanne kuitenkin jonkinlaista vanhuuden eltaa, jonkinlaista ajan suolan makua, jonka vuoksi nöyrimmästi rukoilen teidän arvoisuuttanne pitämään parempaa huolta terveydestänne.
YLITUOMARI.
Sir John, minä teitä haetin ennen Shrewsburyyn lähtöänne.
FALSTAFF. Teidän arvoisuutenne luvalla, — kuulen, että hänen majesteettinsa on palannut hiukan alakuloisena Walesista.
YLITUOMARI. Minä en nyt puhu hänen majesteetistaan. — Ette tullut, kun teitä haetin.
FALSTAFF. Lisäksi kerrotaan, että hänen korkeuttansa taas on kohdannut tuo riivattu apopleksia.
YLITUOMARI.
No, Jumala hänet parantakoon! — Pyydän, suokaa minun puhutella teitä.
FALSTAFF. Tuo apopleksia on, minun luullakseni, jonkinlaista letargiaa, teidän arvoisuutenne luvalla, jonkinlaista untumusta veressä, jotakin saakelinmoista kutkutusta.
YLITUOMARI.
Mitä se tähän kuuluu? Oli mitä oli.
FALSTAFF. Siihen on syynä paljot huolet, lukeminen ja aivojen epäjärjestys. Syyt sen vaikutuksiin olen lukenut Galenuksesta; se on jonkinlaista kuuroutta.
YLITUOMARI. Luulenpa, että se tauti on teitäkin kohdannut, sillä ette kuule, mitä sanon.
FALSTAFF. Aivan hyvin, mylord, aivan hyvin; pikemmin, jos suvaitsette, se on se kuulemattomuuden tauti, se vamma, jota sanotaan tarkkaamattomuudeksi, mikä minua vaivaa.
YLITUOMARI. Jalkaside varmaankin korjaisi korvavikanne, enkä minä haikailisi ruveta teidän lääkäriksenne.
FALSTAFF. Mylord, minä olen niin köyhä kuin Job, mutta en niin kärsivällinen. Teidän arvoisuutenne saattaa määrätä minulle putkarohtoa köyhyyteeni nähden, mutta olenko kyllin kärsivällinen noudattamaan määräyksiänne, siinäpä se puntti, joka saattaa viisaatkin päät panna hiukan puntarukselle.
YLITUOMARI. Haetin teitä puheilleni, kun teitä oli syytetty henkeä koskevista asioista.
FALSTAFF. Ja minä noudatin tämän maapalveluksen lakeihin perehtyneen asianajajani neuvoa enkä tullut.
YLITUOMARI.
Mutta, sir John, totuus on, että elätte suuressa häpeässä.
FALSTAFF.
Joka minun vyöni vyötäröilleen kinnaa, ei voi elää vähemmässä.
YLITUOMARI.
Teidän varanne on laihat, mutta elätte runnosti.
FALSTAFF. Soisin, että olisi toisin: että olisi varani runnommat ja runtoni laihempi.
YLITUOMARI.
Olette vienyt nuoren prinssin harhateille.
FALSTAFF. Nuori prinssi se on vienyt minut harhateille; minä olen se suurimahainen mies, ja hän on minun koirani.[4]
YLITUOMARI.
No niin, minulle on vastenmielistä repiä auki äsken parattua haavaa.
Teidän päivätyönne Shrewsburyssä on hiukan kullannut öiset tekonne
Gadshillissä; saatte kiittää rauhattomia aikoja siitä, että olette
rauhassa päässyt tästä asiasta.
FALSTAFF.
Armollinen herra, —
YLITUOMARI. Mutta koska nyt kaikki on hyvin taas, niin olkoon sinään. Älkää herättäkö nukkuvaa sutta.
FALSTAFF.
Suden herättäminen on yhtä ilkeätä kuin ketun haisteleminen.
YLITUOMARI.
Hoo, te olette niinkuin kynttilä, jonka paras osa on loppuun palanut.
FALSTAFF. Niin, oikein pitokynttilä: puhdasta talia; voisin sanoa vahaakin ja osoittaa mahaani.
YLITUOMARI.
Noiden valkokarvain kasvoissanne tulisi jokaisen osoittaa arvoisuutta.
FALSTAFF.
Karvaisuutta, karvaisuutta!
YLITUOMARI. Te seuraatte nuorta prinssiä kaikkialla niinkuin hänen paha enkelinsä.[5]
FALSTAFF. En toki, mylord. Tuollainen paha enkeli on vajaapainoinen, mutta toivon, että jokainen, joka minut näkee, ottaa minut punnitsematta täydestä; ja kuitenkin on minun, myönnän sen, tavallansa vaikea pysyä liikkeessä. Kunto on näinä kamasaksan aikoina niin huonossa arvossa, että tosi urhous on ruvennut karhunkuljettajaksi. Nero on tehty krouvariksi ja tuhlaa terävää älyään laskujen tekoon. Kaikki muut lahjat, jotka ihmiselle kuuluvat, eivät maksa karvamarjaa, niin on tämän ajan juonisuus niitä muovaellut. Te, vanhat, te ette ota huomioon, mihin me kykenemme, me nuoret; te mittaatte maksojemme kuumuutta oman sappenne karvaudella; ja me, jotka vielä olemme nuoruutemme alkupuoliskolla, olemmekin, myönnän sen, aika huimapäitä.
YLITUOMARI. Tekö nimenne panette nuoruuden kirjoihin, te, jonka kaikki vanhuuden merkit jo ovat ikäkuluksi leimanneet? Onhan silmänne vetinen, kätenne kuiva, poskenne keltainen, partanne valkea, pohje kurttunut, maha turpunut. Onhan teillä ääni käheä, hengitys lyhyt, leuka kaksinkertainen, ymmärrys yksinkertainen ja joka paikka teissä vanhuuden kärventämä. Hyi, hyi, hyi, sir John!
FALSTAFF. Mylord, minä synnyin noin kolmen paikkeilla iltapäivällä, pää valkoisena ja vatsa hiukan pyöreähkönä. Mitä ääneen tulee, niin olen sen turmellut huutamalla ja virsiä laulamalla. Edelleen todistella nuoruuttani en aio; tosi vaan on, että vanha olen ainoastaan ymmärrykseen ja arvostelukykyyn nähden; ja joka tahtoo kanssani kipakoida tuhannen punnan vedosta, lainatkoon rahat minulle ja pitäköön puoliaan. Mitä korvapuustiin tulee, jonka prinssi teille antoi, niin antoi hän sen raakana prinssinä, ja te sen otitte vastaan hienotunteisena miehenä. Minä olen häntä torunut siitä, ja nuori leijona tekee katumusta, tosin ei tuhassa ja säkissä, vaan uudessa silkissä ja vanhassa sektissä.
YLITUOMARI.
Jumala suokoon prinssille paremman seurakumppanin!
FALSTAFF. Jumala suokoon seurakumppanille paremman prinssin! Minä en hänestä pääse.
YLITUOMARI. No niin, kuningas onkin teidät ja Henrik prinssin toisistanne erottanut. Te saatte, kuulemma, mennä Lancasterin prinssin, Juhanin, kanssa arkkipiispaa ja Northumberlandin kreiviä vastaan.
FALSTAFF. Niin, niin, siitä saan kiittää teidän näppärää pikkuälyänne. Mutta rukoilkaa kauniisti kaikki te, jotka täällä kotoisalla rouva Rauhaa suutelette, että armeijamme eivät törmäisi yhteen kuumana päivänä; sillä minä en, jumaliste, ota mukaani enempää kuin kaksi paitaa, enkä aio ylenmäärin hikoilla. Jos tulee kuuma päivä ja minä muuta heiluttelen kuin pulloani, niin en ikänä enää aio sylkeä valkoista. Jos missä joku vaarapaikka keksitään, niin eikös heti minua sinne pistetä. No, no, enhän minä voi ijänkaiken kestää. Mutta meidän englantilaisissa on aina ollut se ominaisuus, että mitä heissä on hyvää, se tehdään liian arkinaiseksi. Jos välttämättä tahdotte väittää, että minä olen vanha mies, niin saisitte antaa minun olla rauhassa. Suokoon Jumala, ettei nimeni olisi viholliselle niin kauhistava, kuin se on! Parempi olisi ruosteesta syöpyä kuoliaaksi, kuin näin alituisesta liikkeestä hivua mitättömiin.
YLITUOMARI. No niin, eläkää hurskaasti, eläkää hurskaasti! Ja Jumala siunatkoon yritystänne!
FALSTAFF. Ettekö tahtoisi, teidän arvoisuutenne, lainata minulle tuhatta puntaa varustuksiin?
YLITUOMARI. En penniäkään, en penniäkään; olette liiaksi kärsimätön, ette siedä punnausta. Hyvästi vaan! Sanokaa terveisiä langolleni Westmorelandille.
(Ylituomari ja oikeudenpalvelija poistuvat.)
FALSTAFF. Jos sen teen, niin saatte antaa minulle nokkapiuvin kolmen miehen juhmurilla. Ihminen voi yhtä vähän erottaa vanhuutta itaruudesta, kuin estää nuoria jäseniä irstaisuudesta. Mutta leini vaivaa toista ja kuppa ahdistaa toista, ja näin kumpikin ikäkausi ehdättää kiroukseni. — Poika!
PAASHI.
Herra?
FALSTAFF.
Paljonko on rahaa kukkarossani?
PAASHI.
Seitsemän ropoa ja kaksi äyriä.
FALSTAFF. Minä en keksi mitään parannuskeinoa tälle kukkaron hivutustaudille; lainaaminen sitä vaan pitkittää, mutta tauti on parantumaton. — Mene ja vie tuo kirje Lancasterin prinssille, tuo lord Westmorelandille, ja tämä vanhalle rouva Ursulalle, jonka viikko viikolta olen vannonut naida aina siitä aikain, kuin huomasin ensimmäisen valkoisen karvan leuvassani. Joutuun! Tiedät, missä minut tapaat. (Paashi menee.) — Kuppa tämän leinin periköön, tai leini tämän kupan, sillä toinen tai toinen niistä riihaa kuin riivattu isossa varpaassani! Vähätpä siitä, jos onnunkin; voin siitä syyttää sotaa, ja eläkkeeni näyttää vaan sitä kohtuullisemmalta. Älymies käyttää kaikki hyödykseen, ja minä käännän tauditkin voitoksi.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
York. Huone arkkipiispan hovilinnassa.
(Yorkin arkkipiispa, loordit Hastings, Mowbray ja
Bardolph tulevat.)
ARKKIPIISPA.
Nyt syymme tunnette ja apukeinot;
Ja, hyvät ystävät, nyt kukin suoraan
Sanokoon arvelunsa toiveistamme;
Lord marsalkka, te ensin puhukaa.
MOWBRAY.
Hyväksyn kyllä sodan perustuksen.
Mut siitä soisin saada varmemmuuden,
Mitenkä näillä keinoin käydä voimme
Kylläksi tarmokkain ja rohkein mielin
Kuninkaan valtavata voimaa vastaan.
HASTINGS.
Jo viisikolmatta on tuhatta
Valiomiestä luettelossamme,
Ja vahvikkeesta antaa vahvan toivon
Northumberlandin kreivi, jonka povi.
On solvauksist' ilmi liekissä.
BARDOLPH.
Lord Hastings, se siis vaan kysymys:
Nää viisikolmattako tuhatta
On ilman hänen apuansa kyllin.
HASTINGS.
Sen kanssa varmaan.
BARDOLPH.
Siinäpä on mutka:
Jos ollaan ilman häntä liian heikot,
On paras varovammin liikuskella,
Siks kunnes ihan saatuvill' on apu.
Näin verenkarvaisessa hankkehessa
Nuo epävarman avun odotukset
Ja luulot, toiveetkin on hyljättävät.
ARKKIPIISPA.
Niin tosiaan, lord Bardolph; sepä juuri
Se Hotspurinkin Shrewsburyssä kaasi.
BARDOLPH.
Niin kyllä; toiveissa hän herkutellen
Luvatun avun tyhjää ilmaa ahmi,
Uneksuin lisävoimaa, joka sitten
Vähempi oli vähint' aatostaankin;
Näin, mielessänsä suuret haaveilut,
Hän kuoloon johti joukkojaan kuin hullu,
Ja umpisilmin syöksyi turmioonsa.
HASTINGS.
Mut, anteeks, haitaksi ei ole koskaan
Lukuhun ottaa luultavuus ja toiveet.
BARDOLPH.
On kylläkin, täänlaiseen sotaan nähden;
Näin rutto tuuma, hetkellinen hanke
Se toivoss' elää, niinkuin aikaisen
Keväimen umppu; toivo hedelmästä
Ei niinkään taattava kuin pelko, että
Sen halla viepi. Rakentaa kun aiot,
Niin katsot paikan, teetät piirustuksen,
Ja, nähtyäsi rakennuksen kaavan,
Voit tekokustannukset arvioida;
Ja jos nyt huomaat, että niit' et voita,
Niin mitä? Teetät uuden piirustuksen
Vähempihuoneisen, tai ehkä laisin
Et rakennakaan. Paljon enemmän
Suurtyössä tässä, — missä valtakunta
Hajoitetaan ja uusi sijaan pannaan, —
On tarvis paikkaa tarkastaa ja kaavaa,
Varmasta perustasta yhtyä,
Kysyä mestareita, varat tietää,
Kuink' ovat moiseen työhön riittäviä
Ja vastustajan vertaisia; muuten
Varustus vaan on kaava paperilla,
Ja miesten sijass' on vaan miesten nimet;
Käy niinkuin sen, mi teettää talon kaavan,
Vaan rakentaa ei jaksa; puolivalmiiks
Sen jättää hän ja keskeneräiseksi,
Alastomaksi taivaan kyyneleille
Ja tylyn talven hirmuvallan kouriin.
HASTINGS.
Vaikk' ois tää hyvää ennustava toivo
Kuolleena syntynyt, ja miestäkään
Ei meill' ois lisää odotettavissa,
Niin voimamme on, luulen, nykyäänkin
Kuninkaan vastapainoks kyllin vahva.
BARDOLPH.
Viiskolmattako tuhatta vaan hällä?
HASTINGS.
Ei meitä vastaan muuta, tuskin sitä.
Näin riehkaan aikaan kolmia hän joukkons'
On jakanut: on Ranskaa vastass' yksi,
Yks Glendoweria vastassa, ja kolmas
Sodittaa meitä. Heikko kuninkaamme
Näin kolmijaoss' on, ja kirstut kumaa
Komoa köyhyyttä ja tyhjyyttä.
ARKKIPIISPA.
Ei siitä pelkoa, ett' eri joukot
Hän yhteen kokoisi ja täysin voimin
Meit' ahdistais.
HASTINGS.
Jos tekee sen, niin selkä
Jää paljaaksi ja kintereillä näykkii
Walesin ja Ranskan miehet; — siit' ei vaaraa.
BARDOLPH.
Ken tullee johtajaksi meitä vastaan?
HASTINGS.
Westmoreland ja Lancasterin prinssi;
Hän itse sekä Henrik Walesiin marssii;
Mut kuka lähtee ranskalaista vastaan,
En varmaan tiedä.
ARKKIPIISPA.
Liikkehelle siis!
Sotamme syyt nyt kuulutamme julki.
Sairaana valtio on valinnastaan,
Sit' ällöttää jo liika lemmen naute.
Se huone horjuva on, epävarma,
Mi rakettu on joukon sydämmelle.
Typerä joukko! Taivast' isoin äänin
Sa pieksit Bolingbroken kiitoksilla,
Siks että hänet sinne sait kuin tahdoit!
Nyt laiteltu kun hän on mieliksesi,
Niin kylläs hänest' olet, huima peto,
Ett' itse pyydät antaa hänet ylön.
Näin ahmo makosi, sa koiransiitto,
Kakaisi kelpo Richard kuninkaankin,
Ja omia nyt okseitasi ulvot
Ja syödä mielit. Mihin nyt voi luottaa?
Nyt hautaan Richardin ne rakastuvat,
Jotk' eläissään ois suoneet surman hälle.
Sa, joka likaa loit tuon hurskaan päähän,
Kun jumaloidun Bolingbroken jälkeen
Kautt' ylvään Lontoon huoaten hän kulki,
Nyt huudat: "maa, se kuningas tuo jälleen,
Ja ota tää!" Oi, kurjaa! Tulevat
Ja menneet kelpaa, vaan ei olevat.
MOWBRAY.
Nyt tarkastus, ja sitten matkaan vaan!
HASTINGS.
Meit' aika käskee, alamaisiaan.