NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Towerin edustalla.
(Toiselta puolen tulevat kuningatar Elisabeth, Yorkin herttuatar ja markiisi Dorset; toiselta Anna, Glosterin herttuatar, taluttaen kädestä Margareeta Plantagenetiä, Clarencen nuorta tytärtä.)
HERTTUATAR.
Ken? Plantagenet, poikaniko tytär,
Taluttamana mummo Glosterin?
Ja, toden totta, Toweriin on matka
Sulasta rakkaudesta nuoreen prinssiin. —
Terveeksi, tytär!
ANNA.
Iloist' onnenpäivää
Jumala suokoon teidän armoillenne!
ELISABETH.
Sinulle samaa, sisko; minne matka?
ANNA.
Ei Toweria edemmä, ja, luulen,
Samassa hurskaass' aikeessa kuin tekin,
Tervehtimähän pikku prinssejä.
ELISABETH.
Sua kiitän, sisko; yhtenä nyt sisään.
(Brakenbury tulee.)
Paraiksi tulee tässä linnan herra. —
Anteeksi, herra: teidän luvallanne,
Kuin voivat York, mun poikani, ja prinssi?
BRAKENBURY.
Hyvinpä, rouva; mutta, suokaa anteeks,
En tohdi teitä päästää heidän luokseen:
Kuningas kovin on sen kieltänyt.
ELISABETH.
Kuningas? Kuka?
BRAKENBURY.
Herra protektori.
ELISABETH.
Jumala moisest' auta kuninkaasta!
Hän mun ja heidän rakkautensa väliin
Paneeko sulun? Äiti olen minä;
Ken estää mua lapsieni luota?
HERTTUATAR.
Min' olen isoäiti; sisään päästä.
ANNA.
Min' olen tätipuoli, lemmen puolest'
Äidinkin veroinen. Mua älä estä;
Ma vastaan rikoksestasi ja otan
Omalla uhallani virkas sulta.
BRAKENBURY.
Ei, rouva, niin en virkaani ma heitä:
Mua vala velvoittaa; siis anteeks suokaa.
(Menee.)
(Stanley tulee.)
STANLEY.
Hetkistä myöhäisemmin, herttuatar,
Teit' oisin tervehtinyt kahden kauniin
Kuningattaren äidiksi. — (Annalle.) Te, rouva,
Westminsteriin mua joutuun seuratkaa,
Richardin puolisona kruunattavaks.
ELISABETH.
Kureeni auki, että hengen tilaa
Saa ahdistettu sydän, muuten pyörryn
Ma tähän surmasanaan.
ANNA.
Kiusan sana!
Vihattu viesti!
DORSET.
Hyväll' olkaa mielin. —
Kuink', armollinen äiti, voitte?
ELISABETH.
Dorset,
Mua älä puhuttele; joutuun pois!
Tuho ja surma kantapäilläs väijyy;
Emosi nimi turmioks on lasten.
Jos elää tahdot, mene merten taa,
Richmondin luokse, helvettiä pakoon.
Oi! vältä, vältä tätä murhan majaa,
Niin ett'et lisää vainajien määrää
Ja minä Margareetan kiroon kuole
Leskenä, lapsetonna, kruunutonna.
STANLEY.
Tää neuvonne on täysin viisas, rouva. —
Eduksi hetket kiirein käyttäkää;
Mukaanne laitan kirjeen pojalleni:
Hän teitä auttaa, teill' on vastassanne;
Älytön viipy tyrmään teidät saattaa.
HERTTUATAR.
Tuhoova surkeuden hirmumyrsky!
Kirottu kohtuni, sa surman vuode!
Maailmaan sinä haudoit basiliskin,
Jonk' uupumaton katse viepi hengen.
STANLEY.
Pois tulkaa, rouva; kiire mull' on toimi.
ANNA.
Ma tulen, mutta vastenmielisesti. —
Suo, Jumalani, että kultavirve,
Jok' otsahani pannaan, tulipunaist'
Olisi rautaa, joka aivot polttaa!
Mua voideltakoon kuolettavin myrkyin,
Ett' ehdin kuolla ennen kuin soi huuto:
"Eläköön kuningatar!"
ELISABETH.
Sielu parka,
En onneasi karsaa; mulle mieliks
Äl' itsellesi tuskaa toivo.
ANNA.
Enkö?
Kun, viedessäni Henrikkiä hautaan,
Hän tuli, joka nyt on puolisoni,
Käsissä vielä veri, joka juoksi
Tuost' enkelistä, ensi miehestäni,
Ja tuosta pyhimyksestä, jot' itkin;
Oi! Richardin kun silmiin silloin katsoin.
Niin toivoin näin: kirottu sinä, joka
Minusta nuoresta teit vanhan lesken!
Jos nait, niin suru vuotees saartakoon,
Ja vaimos olkoon — jos on ken niin hupsu —
Elämäs kautta kurjempi, kuin miksi
Teit minut puolisoni surman kautta!
Mut kiroust' en toistaa ehtinyt,
Kun äkisti naissydämeni oli
Tuon mesikielen julkipauloiss' aivan
Ja oman kiroukseni alainen,
Jok' on mua siitä saakka valvottanut;
Tuon miehen vuoteess' unen kultakastett'
En koskaan tuntiakaan nauttinut,
Kun havahduin jo ilkeist' unelmistaan.
Lisäksi hän mua vihaa Warwickin,
Isäni, tähden, ja mun pian surmaa.
ELISABETH.
Hyvästi, sydän parka! Sua säälin.
ANNA.
Ja mun on yhtä paljon teitä surku.
DORSET.
Hyvästi, joka tuskall' arvoon nouset!
ANNA.
Hyvästi, raukka, joka arvos heität!
HERTTUATAR.
(Dorsetille) Richmondin luo käy sinä: onnen huomaan!
(Annalle) Glosterin luokse sinä: Herran turviin!
(Elisabethille) ja turvapaikkaas sinä: rauha sulle!
Hautaani minä, jossa lepoon pääsen.
Kahdeksankymment' elin vuotta, oi,
Ja hetken ilo viikon tuskat toi!
ELISABETH.
Seis! Katse vielä taakse Toweriin.
Sa, vanha louhe, lapsuisia sääli,
Jotk' ilkeys kytki muuriesi sisään!
Sa, kova kehto hentoisille noille!
Kolea, köntistynyt imettäjä,
Ja jäykkä leikki veikko ruhtinaille!
Oi, vaali heitä, sitä, houkka, anon;
Kiville teille jäähyväiset sanon.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Valtasali hovilinnassa.
(Torventoitauksia. Richard, kruunu päässä,
Buckingham, Catesby, hovipoika y.m. tulee.)
RICHARD.
Pois kaikki syrjään! — Lanko Buckingham, —
BUCKINGHAM.
Kuninkaallinen majesteetti!
RICHARD.
Kätesi!
(Richard nousee valtaistuimelle.)
Apusi ja neuvos kautta
Näin ylös Richard kuningas on noussut: —
Mut kestääkö se päivän vaan, tää loisto,
Vai kauemmin, ja iloako tuo se?
BUCKINGHAM.
Viel' elää se ja ijät eläköön!
RICHARD.
Ah, Buckingham! Nyt olen koitinkivi,
Ja koitan, puhdastako olet kultaa. —
Nuor' Edward elää. — Arvaa, mitä tahdon.
BUCKINGHAM.
Sanokaa, rakas prinssi.
RICHARD.
Sen ma sanon:
Kuningas olla tahdon, Buckingham.
BUCKINGHAM.
Se olette jo, armollisin herra.
RICHARD.
Haa! Kuningasko olen? Niinpä olen;
Mut Edward elää.
BUCKINGHAM.
Totta, jalo prinssi.
RICHARD.
Oi, mikä kirveltävä johtopäätös,
Ett' Edward elää! — "Totta, jalo prinssi!" —
Noin laimea et ennen ollut, lanko. —
Lausunko? — Äpärille tahdon surman,
Ja tahdon, että täytetään se oiti.
Nyt mitä sanot? Joutuun, lyhyesti!
BUCKINGHAM.
Tahtonne tehkää, armollinen herra.
RICHARD.
Haa! Jäätä olet, lempesi jo hyytyy.
No, sano, heidän surmaansako suostut?
BUCKINGHAM.
Oi, hengenaikaa suokaa, pieni loma,
Ett' asiaa saan tarkoin ajatella.
Koht' annan teidän armollenne vastuun.
(Menee.)
CATESBY (syrjään).
Kuningas vihoissaan on: puree huultaan.
RICHARD (astuu alas valtaistuimelta).
Visapäät narrit, mielettömät pojat
Ne mun on miehiäni; noist' en huoli,
Jotk' urkkivat mua tutkivaisin silmin.
Ylävä Buckingham käy juonikkaaksi.
Hoi, poika!
HOVIPOIKA.
Herra kuningas!
RICHARD.
Tiedätkö miestä, jota kullan kiilto
Vois salamurhan tekoon houkutella?
HOVIPOIKA.
Ma tunnen nurkuvaisen herrasmiehen,
Jonk' ylpeyteen ei vastaa köyhyytensä;
Ei kymmenkunta puhujaa voi sitä,
Min kulta voi; se hänen saa jos mihin.
RICHARD.
Nimensä mikä?
HOVIPOIKA.
Nimensä on Tyrrel.
RICHARD.
Ma tunnen miehen; käske hänet tänne. —
(Hovipoika menee.)
Tuo mietteliäs, viekas Buckingham
Ajuni uskotuks ei enää kelpaa.
Näin kauan kestikö hän väsymättä
Ja hengähtää nyt tahtoo? — Hyvä, hyvä! —
(Stanley tulee.)
No, mitä nyt, lord Stanley? Mitä uutta?
STANLEY.
Kuningas armollisin, tietäkää:
Markiisi Dorset niille maille, kuulin,
On paennut, miss' oleksii nyt Richmond.
RICHARD.
Käy tänne, Catesby. Levittele huuto,
Ett' Anna, vaimoni, on pahoin sairas:
Ma laitan niin, ett' alallaan hän pysyy.
Ja etsi köyhä aatelinen, jolle
Clarencen tyttären voin heti naittaa; —
On poika typerä, en häntä pelkää. —
Mit' uneksit? — Levitä, että sairas
On Anna, kuningatar, kuolemallaan;
No, joutuun! Poistaa täytyy kaikki toiveet,
Joist' olla voisi vaaraa, jos ne kasvaa. —
(Catesby menee.)
Mun täytyy veljentyttäreni naida,
Kuninkuuteni täpäräll' on muuten. —
Ma veljet murhaan, sitten siskon nain!
Peliä rohkeaa! Mut veren tie
On moinen: toinen synti toiseen vie.
Tää silmä säälin kyyneleit' ei tunne. —
(Hovipoika palajaa Tyrrellin seurassa.)
Nimesi Tyrrel?
TYRRELL.
James Tyrrel, nöyrin palvelijanne.
RICHARD.
Oletko oikein?
TYRRELL.
Koitelkaa mua, armo.
RICHARD.
Tohditko tappaa yhden ystäväni?
TYRRELL.
Miks ei; mutt' ennen kaksi vihamiestä.
RICHARD.
Niin oikein: kaksi perivihollista
Kaks unen viejää, rauhan häirijää;
Mist' annan sinulle nyt tekemistä,
Noist' äpäristä, näet, Towerissa.
TYRRELL.
Jos vaan saan vapaan pääsön heidän luokseen
Niin pelostanne teidät oiti päästän.
RICHARD.
Säveltä somaa soitat. Tänne, Tyrrel:
Kas, tässä merkki, — nouse, korva tänne:
(Kuiskaa hänen korvaansa.)
Ei muuta mitään; — sano: "se on tehty",
Niin suosioni saat ja arvoon nouset.
TYRRELL. Sen heti toimitan. (Menee.)
(Buckingham palajaa.)
BUCKINGHAM.
Tuot' olen seikkaa miettinyt, mylord,
Jot' äsken tiedustitte.
RICHARD.
Se saa jäädä.
Richmondin luo on Dorset paennut.
BUCKINGHAM.
Niin olen kuullut kuninkaani.
RICHARD.
Stanley,
Hän poikapuolenne on, — huomatkaa.
BUCKINGHAM.
Mylord, nyt pyydän lupaamanne lahjan.
Jot' arvonne ja kunnianne takaa,
Herefordin kreivikunnan sekä kaiken
Minulle lupaamanne irtaimiston.
RICHARD.
Varokaa vaimoanne, Stanley: kirjeet
Käy Richmondille teidän vastuullanne.
BUCKINGHAM.
Mik' armollisin vastuu pyyntööni?
RICHARD.
Nyt muistan — ennustihan Henrik kuudes.
Ett' tulis Richmondista kuningas,
Kun vielä piskuinen hän oli poika.
Kuningas! — ehkä —
BUCKINGHAM.
Mylord, —
RICHARD.
Mut miks ei ennustaja silloin
Sanonut mulle, läsnäolevalle,
Ett' olin minä hänet surmaava.
BUCKINGHAM.
Mylord, tuo lupaamanne kreivikunta, —
RICHARD.
Richmond! — Kun Exeteriss' olin taannoin,
Niin nöyrä määri näytti mulle linnaa;
Sen nimi — Rougemont — mua hätkähdytti:
Irlannin baardi kerran taikoi, että
Richmondin näkemäst' en kauan eläis.
BUCKINGHAM.
Mylord, —
RICHARD.
Niin; mit' on kello?
BUCKINGHAM.
Rohkenen
Muistuttaa teitä lupauksestanne.
RICHARD.
Mut mit' on kello?
BUCKINGHAM.
Kuusi lyönnilleen.
RICHARD.
No, lyököön ensin.
BUCKINGHAM.
Miksi lyököön ensin?
RICHARD.
Siks, että sinä, niinkuin kellonkieli
Mun mietteitäni vongunnallas häirit;
En ole tänään antimielellä.
BUCKINGHAM.
Sanokaa toki, saanko vaiko en.
RICHARD.
Mua häirit; nyt en sillä mielell' ole.
(Kuningas Richard seurueineen poistuu.)
BUCKINGHAM.
Vai niin! Ivalla maksaa hartaan työni!
Ma siksi teinkö hänet kuninkaaksi!
Hastingsin muistan; Brecknockiin nyt vaan,
Kun vielä mull' on pääni paikoillaan.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Paikka sama.
(Tyrrel tulee)
TYRRELL.
Työ verinen ja hirveä on tehty,
Ilettävin ja kauhistavin murha,
Mik' Englannin on syyksi koskaan tullut.
Dighton ja Forrest, jotka ostin tähän
Kamalaan tappotyöhön, vaikka ovat
Pääkonnia ja verikoiria, sulivat säälistä ja hellyydestä,
Kuin lapset itkein murhenäytelmälle.
"Noin", sanoi Dighton, "makasivat piskut" —
"Noin", sanoi Forrest, "vyöttäin toisiansa
Puhtailla alabaster-kätösillään,
Ja huulet, niinkuin neljä ruusukukkaa
Yhdellä varrella, ne toinen toistaan
Kesäisess' upeudessaan suutelivat.
Rukouskirja oli pieluksella:
Tuo", sanoi Forrest, "oli muuttaa mielen;
Mut paholainen" — siihen päätti konna.
Ja Dighton jatkoi näin: "Me tukautimme
Täydellisimmän taitotyön, min luonto
On luomispäiväst' alkain aikaan saanut."
Niin tunnonvaivoiss' olivat, ett'eivät
Puhua voineet; silloin heidät jätin
Ja tiedon tuon nyt verikuninkaalle.
(Kuningas Richard tulee.)
Hän tuossa tulee. — Terve, majesteetti!
RICHARD.
No, onneako uutisesi tuovat?
TYRRELL.
Jos se, ett' teko käsketty on tehty,
On onnea, niin onnellinen olkaa,
Se tehty on.
RICHARD.
Näit heidät kuolleina?
TYRRELL.
Näin, herra.
RICHARD.
Myöskin haudattuina, mitä?
TYRRELL.
Towerin kappalainen heidät hautas,
Mut mihin, sit' en, toden totta, tiedä.
RICHARD.
Tyköni tule illallisen jälkeen
Ja kerro mulle heidän kuolemansa.
Sill' aikaa mieti, mitä palkaks soisit,
Niin toiveittesi perijäksi teen sun.
Hyvästi siksi.
TYRRELL.
Nöyrät jäähyväiset.
(Menee.)
RICHARD.
Clarencen pojan olen kytkyyn pannut,
Ja tytön halpaan säätyyn naittanut;
Aapramin helmass' Edwardin on pojat,
Ja Anna jättänyt on maailman.
Kun tiedän, että Richmond silmäns' iskee
Elisabethiin, veljentyttäreeni,
Ja sitä tietä kuninkuuteen pyrkii,
Niin uljaasti nyt itse kosin häntä.
(Catesby tulee.)
CATESBY.
Kuningas, —
RICHARD.
Hyvääkö vai pahaa tiedät,
Kun noin vaan suoraan sisään ryntäät?
CATESBY.
Pahaa:
Richmondin luo on Morton paennut,
Ja Walesin uljaat miehet Buckingham
Vie taisteluun, ja joukkons' yhä kasvaa.
RICHARD.
Pelottavammat Ely on ja Richmond,
Kuin Buckinghamin haalitut on joukot.
Sen tiedän, että arka mietiskely
On hidas orja vitkan viivytyksen,
Jot' ohjaa kerjuun rampa raakunkulku.
Nyt nosta siipes, joutu tulisin,
Sa airut kuninkaan ja Merkurin!
Väkeä kokoon! Nyt vaan kysyn säilää;
Kun uhkaa petturit, niin miekka häilää.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Hovilinnan edusta.
(Kuningatar Margareeta tulee.)
MARGAREETA.
Nyt heidän onnens' alkaa olla kypsä
Ja karistua surman mätään suuhun.
Näill' olen mailla salaa väijynyt
Tuhoa nähdäkseni vainoojaini.
Kamalat alkajaiset näin; ja nyt
Pois Ranskaan lähden toivoss', että jatko
On yhtä synkkä, surkea ja musta.
Pois kurja Margareeta! Joku tulee.
(Kuningatar Elisabeth ja Yorkin herttuatar tulevat.)
ELISABETH.
Oi, prinssi raukat! hennot pisku piltit!
Suloiset ummut, viel' ei puhjenneetkaan!
Viel' ilmassa jos sielusenne lentää,
Ijäiseen tuomioonsa kiintymättä,
Liidelkää vaiheillani liihosiivin
Ja kuulkaa äiti-raukan valitusta.
MARGAREETA (syrjään.)
Liidelkää vaiheillaan ja sanokaa:
Niin vaatii koston rankaiseva haamu,
Ett' ikiyöksi muuttuu nuori aamu.
ELISABETH.
Niin kurjuus vei mult' äänen, että kieli,
Parusta uupunut, on vait ja mykkä. —
Edward Plantagenet, miks olet kuollut?
MARGAREETA (syrjään).
Plantagenet Plantagenetin vaati,
Edwardin Edwardista kuolo kaati.
ELISABETH.
Miks, Jumala, noin hennot vuonat hylkäät
Ja suden suuhun viskaat? Milloin ennen
Moisilta töiltä silmäs ummistit?
MARGAREETA (syrjään).
Kun poikani ja pyhä Henrik kuoli.
HERTTUATAR.
Sokea näkö, kuollut elämä,
Manalan haamu elävitten mailla,
Sa tuskan kisakenttä, mailman herja,
Elämän anastama haudan oikeus,
Sa pitkäin päiväin lyhyt muistikirja,
Lepuuta levottuuttas Englannin
Lain turvaamassa maassa, jota näin
Juovuttaa laittomasti syytön veri!
(Istuutuu.)
ELISABETH.
Jos luilleni niin valeen haudan soisit,
Kuin kolkon tarjoot istuimen, niin täss' en
Lepuuttais niitä, tähän hautaisin ne.
Ah, kell' on syytä surra, jos ei meillä?
(Istuutuu hänen viereensä.)
MARGAREETA (astuu esiin).
Jos vanhalla on surull' arvo suurin,
Niin mun on surullani iän etuus,
Ylinnä sen siis suokaa valitella.
Ja jos voi suru sietää toisen seuraa,
(Istuutuu heidän viereensä.)
Omaanne verratkaa mun suruihini.
Mull' oli Edward, vaan sen Richard tappoi;
Mull' oli Henrik, senkin Richard tappoi;
Sull' oli Edward, vaan sen Richard tappoi;
Sull' oli Richard, senkin Richard tappoi.
HERTTUATAR.
Mull' oli Richard myös, sen sinä tapoit;
Ja Rutland myös, ja senkin surmaa autoit.
MARGAREETA.
Sull' oli Clarence myös, sen Richard tappoi.
Sun kohdustas se manan koira kömpi,
Jok' ajaa meidät hengiltä: tuo hurtta,
Jok' ennenkuin se silmät sai, sai hampaat,
Mill' uuhta raataa ja sen verta nuolla,
Jumalan töiden häijy pilloja,
Maailman valtatyranni, jonk' alaa
On kurjain raukkain itkettyneet silmät,
Se sinun kohtus onkalosta pääsi
Ajamaan meitä hamaan hautaan asti.
Vakava oikeuden Jumala,
Sua kiitän, että tämä verihurtta
Emonsa kohdun hedelmää nyt raataa
Ja hänet tuntemaan saa muiden tuskaa.
HERTTUATAR.
Tuskaani, vaimo Henrikin, äl' ilku:
Sun tuskaas itkin minä, Herra tietköön.
MARGAREETA.
Anteeksi suo: mun kostoa on nälkä
Ja kyllält' ahmin nyt sen näkemistä.
Sun Edwardis on kuollut, joka tappoi
Mun Edwardini; toinen Edwardisi
Myös kuollut minun Edwardini kostoks;
York oli korvaus vaan, kun nämä kaksi
Mun suurta hukkaani ei vastanneet.
On kuollut sulta Clarence, joka surmas
Mun Edwardini; synkkään hautaan syösty
Tään raivon näytelmän on näkijätkin,
Himokas Hastings, Rivers, Vaughan, Grey.
Richard vaan elää, manan musta airut,
Jonk' ammatti on ostaa sieluja
Ja manaan laittaa; kohta, kohta hänkin
Saa surkean ja surkuttoman lopun:
Maa ammottaapi ja horna hehkuu
Ja rymät ulvoo ja pyhät palvoo,
Ett' äkkiä hän temmattaisiin täältä. —
Elämäst' irti hänet sano, Herra,
Ett' eläissäni sanoa ma saisin:
Se koira kuoli!
ELISABETH.
Ennustitpa, että
Apuas vielä kaipaan kiroomaan
Mujuista tuota kyssää, rupikonnaa.
MARGAREETA.
Ja valekuningattareks sun sanoin,
Ett' olit vallastani kurja varjo,
Mun olentoni pelkkä jälkikuva,
Valeohjelma vaan julmaan näytelmään,
Vivuttu ylös, syöstäväksi maahan,
Emo, jok' ivakseen sai kauniit pojat,
Unelma entuudestas, kirjolippu
Jokaisen vaara-iskun maaliks pantu,
Vaan korkeuden kare, kupla, kyltti,
Vaan suotta-kuningatar näyttämöllä.
Miss' on nyt miehesi? Ja veljes missä?
Kaks poikaas missä? Missä ilon päiväs?
Ken nöyrästi nyt polvistuu ja sanoo:
Jumala varjelkoon kuningatarta?
Miss' imarat ja pokkuroivat päärit?
Miss' ympärilles tunkeilevat joukot?
Oi, muista tää, ja nykyisyyttäs katso:
Nyt onnen puoliso on one leski;
Iloinen äiti lapseton nyt raukka;
Kerjääjä nyt, jolt' äsken kerjäiltiin;
Kuningatar nyt huolihuntu orja;
Mun ilkkujani nyt mun ilkkumani;
Nyt kaikkein pelko yhtä pelkäävä
Ja kaikkivoipa nyt ei mitään voipa.
Näin oikeuden on pyörähtynyt pyörä
Ja jättänyt sun saaliiks ajan kouriin.
Sull' on vaan muisto siitä, mitä olit
Jott' enemmin sua vaivais se, mik' olet.
Sa multa paikan veit ja etkö sillä
Myös vienyt suruistani määräosaa?
Puolt' iestäni ylvä niskas kantaa;
Nyt pääni väsyneen sen alta vedän
Ja taakan jätän sulle kokonaan.
Hyvästi, Yorkin vaimo! Ranskan maalla
Englannin tuskat vaihtuu ilohon;
Hyvästi, ruhtinatar onneton!
ELISABETH.
Oi, viivy, kiron oppinut, ja neuvo
Mua vihamiehiäni kiroomaan!
MARGAREETA.
Öit' älä nuku, paastoele päivät;
Elävän tuskiin vertaa kuolleen onni;
Suloista sulommiksi lapses kuvaa,
Ja surmaajansa rumaa rumemmaksi;
Katosi kanssa inhos kasvaa vaan;
Sit' aattele, niin opit kiroomaan.
ELISABETH.
Sä sanani voit tylsät teroittaa.
MARGAREETA.
Ne tuskas kyllä teräviksi saa.
(Margareeta menee.)
HERTTUATAR.
Miks onnirikoll' on niin runsaat sanat?
ELISABETH.
Ilmaiset mykän tuskan apurit,
Perijät välhöt perittömän riemun,
Kurjuuden läähöttävät ilmituojat!
Suo niille tilaa; jos ne muut' ei auta,
Saa edes sydän helpon niiden kautta.
HERTTUATAR.
Siis kieltäs älä säästä; seuraa mua,
Niin katkeroiden sanojemme katkuun
Mun inhan poikani me tukautamme.
Mi kauniit poikas sulta tukautti.
(Torven toitaus kuuluu.)
(Kuningas Richard tulee marssien seurueineen.)
RICHARD.
Ken kulussani mua pidättää?
HERTTUATAR.
Hän, jonk' ois tullut sua pidättää,
Kuristamalla kohtuuns' onnettomaan,
Murhista noista tekemistäs, konna.
ELISABETH.
Tuon otsan kultakruunullako peität,
Johonka poltettavaks oikeus vaatis
Sen prinssin veren, jonka kruunu oli,
Ja poikaini ja veljieni hurmeet?
Miss' on mun lapseni? sa konna, sano.
HERTTUATAR.
Sa rupikonna, miss' on veljes Clarence
Ja Ned Plantagenet, sen pikku poika?
ELISABETH.
Ja missä uljas Rivers, Vaughan, Grey?
HERTTUATAR.
Ja missä kunnon Hastings?
RICHARD.
Soi, torvi, pärrää, rumpu, jotta taivas
Ei kuulisi, kun Herran voideltua
Herjaavat juoruämmät! Torvet soimaan! —
(Torvien toitausta ja rumpujen pärinää.)
Puhukaa maltilla ja kauniisti,
Tai annan sodan rämisevän räikän
Näin tukeuttaa teidän kirkunanne.
HERTTUATAR.
Mun poikaniko sinä olet?
RICHARD.
Olen;
Luojalle, isälle ja teille kiitos.
HERTTUATAR.
Maltilla siis mua maltitonta kuule.
RICHARD.
Minuss' on hiukka teidän luonnettanne:
Se moitteen äänt' ei siedä, rouvaseni.
HERTTUATAR.
Oi, suo mun haastaa!
RICHARD.
Kyllä; olen kuuro.
HERTTUATAR.
Ma puhun lempeää ja hellää kieltä.
RICHARD.
Ja lyhytt', äiti hyvä, mull' on kiire.
HERTTUATAR.
Vai kiire? Minä sua, Herra tietköön,
Kivulla, hengentuskall' odottelin.
RICHARD.
Ja enkö teille vihdoin hoivaa tuonut?
HERTTUATAR.
Et, kautta pyhän ristin! Maalle tullen
Sa heti maan teit helvetiksi mullen.
Sun syntys oli inha kohdun tuska;
Lapsuutes juonikas ja itsepäinen;
Kamala, raju, hurja kouluaikas;
Nuoruutes rietas, hillitön ja raivo,
Miehuutes korska, viekas, verinen,
Maireempi vaan, ja tyyni vihassaan.
Nimittää voitko yhden ilonhetken,
Jonk' on sun seuras armahtanut mulle.
RICHARD.
Kyll' yhden, jolloin armo rouva läksi
Pois seurastani muiden murkinoille.
Näin vähän jos saan teiltä armoa,
Mun suokaa mennä, ett'en teitä loukkais. —
Hoi, rumpu soimaan!
HERTTUATAR.
Pyydän, mua kuule.
RICHARD.
Puhutte liian katkeraan.
HERTTUATAR.
Vaan sana;
En vasta enää sua puhuttele.
RICHARD.
No, hyvä!
HERTTUATAR.
Jos sin' et taivaan kostost' ennen kuole,
Kuin tästä sodast' ehdit voittajana.
Niin minä vanhuuteen ja tuskaan lannun
Enk' enää koskaan kasvojasi näe.
Siis tässä raskain ota äidin kirous!
Se taiston päivänä sua enemmän
Kuin koko rauta-asus painakoon!
Sua vastaan rukouksin taistelen ma,
Ja Edwardinkin lasten hennot sielut
Kuiskaavat vihamiehiis innostusta
Ja onnen lupaavat ja voiton heille.
Verinen olit sinä, veriin nukut;
Häpeäss' elit, häpeään sa hukut.
(Menee.)
ELISABETH.
Syyt' enemmän on kiroomiseen mulla,
Mut voimaa vähemmän; vaan aamen sanon.
(On menemäisillään.)
RICHARD.
Ei, jääkää, rouva, mull' on puhumista.
ELISABETH.
Ei kuninkaallist' enää poikaa mulla
Sun murhatakses; — tyttäreni, Richard,
He rukoella saavat luostarissa,
Eik' itkustella valtaistuimilla;
Siis älä pyydä heidän henkeään.
RICHARD.
Teill' yksi tytär on: Elisabeth,
Siveä, kaunis, ylevä ja hurskas.
ELISABETH.
Ja siksi surman saa? Suo hänen elää;
Ma sulot hältä sotken, tavat tahraan,
Aviorikoks itseäni herjaan,
Häpeän hunnun hänen päälleen heitän:
Jos sillä välttää surman verisen.
Hänt' Edwardin en lapseks sano, en.
RICHARD.
Hänt' älä soimaa: hän on prinsessa.
ELISABETH.
Sen kiellän, säästääkseni hengen hälle.
RICHARD.
Syntynsä yksin hengen hälle turvaa.
ELISABETH.
Se turva hänen veljilleen toi surman.
RICHARD.
He nurjan tähden alla syntyivät.
ELISABETH.
Ei, nurjat ystävät heilt' otti hengen.
RICHARD.
Ei kohtalon voi tuomiota kääntää.
ELISABETH.
Ei, kohtalon jos kääntymätön määrää.
Nuo piltit kauniimman ois kuolon saaneet.
Jos sulle kauniimp' oisi elo suotu.
RICHARD.
Minäkö orvot orpanani tapoin?
ELISABETH.
Niin, orvot orpanasi; heiltä orvoit
Vapauden, vallan, ilon, heimon, hengen.
Ken sydämmet nuo hennot lävistikään,
Sun pääsi ohjaton se ohjas iskun.
Oli tylsä varmaan murhaveitsi, kunnes
Sun kovan sydämmesi hiomana
Se karitsaini sisuksissa riehui.
Jos hurja tuska totunnast' ei talttuis,
Niin poikiani nimiltä en ehtis
Ma huutaa korviis, ennen kuin sun silmiis
Jo ankkuroisi kynteni, ja minä
Noin hirveässä surman poukamassa,
Kuin haaksi, purjeitta ja taklingitta,
Sun riuttarintahasi murskaantuisin.
RICHARD.
Niin totta hankkeeni kuin onnistukoot
Ja tämän verisodan vaaratoimet,
Niin totta hyvää enemmän suon teille,
Kuin mitä pahaa olen teille tehnyt.
ELISABETH.
Mitäpä hyvää taivaan kasvot kätkee,
Jonk' ilmisaanti hyväks olis mulle?
RICHARD.
Lapsenne voivat nousta, arvo rouva.
ELISABETH.
Pään menoksiko mestauslavalle?
RICHARD.
Ei, onnen korkeuteen ja valta-arvoon,
Ylimpään maisen loiston kunniaan.
ELISABETH.
Hyväile tuolla tuskaani ja sano,
Mink' arvon, kunnian ja onnen tilaan
Sa yhdenkään voit lapsistani saattaa?
RICHARD.
Mit' omaa mull' on, itseni ja kaikki
Eräälle lapsellesi lahjoitan,
Vihaisen sielus Letheen hukuta
Siis kaikki muistot niistä vääryyksistä,
Joit' arvelet sa minun tehneen sulle.
ELISABETH.
Lyhemmin, muuten hyvyytesi tarjo
Voi kestää kauemmin kuin itse hyvyys.
RICHARD.
Sydämmestäni tytärtäsi lemmin.
ELISABETH.
Sen äitinsäkin sydämmissään uskoo.
RICHARD.
Mit' uskoo?
ELISABETH.
Ett' tytärtäni sydämmissäs lemmit,
Kuin veljiäänkin sydämmissäs lemmit,
Ja siitä sydämmissäni sua kiitän.
RICHARD.
Noin ruttoon älä sanojani väännä;
Sydämmestäni tytärtäsi lemmin,
Teen hänet tään maan kuningattareksi.
ELISABETH.
Ken sitten tulee hänen kuninkaakseen?
RICHARD.
He, kuningattareksi tekijänsä.
ELISABETH.
Ken? Sinä?
RICHARD.
Minä niin; mit' arvelette?
ELISABETH.
Kuin saatat sinä häntä kosia?
RICHARD.
Sen juuri tahtoisin ma teiltä tietää,
Te parhain tuntenette tytön mielen.
ELISABETH.
Tahdotko tietää?
RICHARD.
Sydämmestän' aivan
ELISABETH.
Veljeinsä murhaajalla laita hälle
Verinen sydänpari; niihin uurra
Edward ja York; jos hän siit' itkuun heltyy,
Niin tuo, — kuin isällesi Margareeta
Rutlandin veriin kastetun toi liinan, —
Sinäkin hälle liina, joka, sano,
Veljeinsä ruumiist' imi rusonesteen,
Se anna hälle kuiveeks silmiensä.
Jos täst' ei syötistä hän lempeen taivu,
Niin laita hälle lasku urotöistäsi
Sano, ett' tapoit Clarence setänsä
Ja Rivers enonsa, ja hänen vuokseen
Teit kelpo Anna tädist' äkkilopun.
RICHARD.
Ivaatte, rouva; tätä tiet' en voittaa
Voi tytärtänne.
ELISABETH.
Muut' ei ole tietä,
Jos et voi pukeutua toiseen muotoon
Kuin Richardin, mi tään on kaiken tehnyt.
RICHARD.
Mut jos tuon teinkin rakkaudesta häneen?
ELISABETH.
Niin silloin hän sua toden totta vihaa,
Kun moisin veritöin sa rakkautt' ostat.
RICHARD.
Niin, mik' on tehty, sit' ei nyt voi muuttaa.
Älyttä usein toimii ihminen,
Katua saaden töitään ajan pitkään.
Jos pojiltanne riistin valtakunnan,
Niin palkkeeks tyttärellenne sen annan.
Jos tapoin teiltä kohdunhedelmänne,
Niin tyttärenne kohdusta ma taasen
Herätän siemenenne uuteen eloon.
Vähemmän ei lie mummon nimi rakas
Kuin herttainen ja maire äidin nimi,
Ja lapsia ne lapsenkin on lapset,
Ne teidän voimaa on ja teidän verta
Ja samaa vaiviota, — se vaan ero,
Ett' on nyt hänellä se tuskan yö,
Mik' ennen teillä hänen tähtens' oli.
Nuoruuden vaivaks omat oli lapset,
Vanhuuden lohduks minun ovat teille.
Kuninkaaks poikaanne kun ette saanut,
Kuningattareks saatte tyttärenne.
En palkita voi teitä niinkuin soisin,
Siis ottakaa, mit' antaa hyvä tahto.
Poikanne Dorsetin, jok' ulkomailla
Arkaillen kuljeksii ja nurkumielin,
Tää armas liitto pian kotiin kutsuu
Ylhäisiin arvo-toimiin. Kuningaskin,
Mi kaunotytärtänne vaimoks sanoo,
Dorsetianne veljyekseen mainii.
Kuninkaan äiti teistä tulee taaskin
Ja sortoajan kaikki tuskat korvaa
Taas kaksinkertaisesti runsas riemu.
Oi, monta ilonpäivää vielä näämme:
Hereät kyynelvetenne ne vielä
Palaavat Idän helmiks muuttuneina,
Näin onnen voiton kymmenkertaisen
Koroiksi teille tuoden lainastanne.
Mene, äiti, mene tyttäresi luo:
Ujoa neittä tiedoillasi rohkaa,
Totuta nuorta korvaa lemmen kieleen,
Kultaisen korkeuden hehkaa lietso
Sydämmeen hentoon; johda prinsessa
Avio-ilon helliin salaisuuksiin.
Tää käsi kun tuon kapinoivan kyyssän
On suistanut, tuon tyhmän Buckinghamin,
Palajan, voitonseppel' otsallani.
Ja urhon vuoteeseen vien tyttäresi,
Hänelle voitot luovutan, hän yksin
On voittajatar. Caesar Caesarin.
ELISABETH.
Mitenkä sanoisin? Ett' isän veli
Hänt' anoo aviokseen? Vaiko setä?
Vai veljien ja setäin murhaajako?
Kenenkä nimeen kosisin, niin että
Jumala, laki, kunnia ja lempi
Sen hentuvalle tekis suotuisaksi?
RICHARD.
Siin' aviossa, sano, maan on rauha.
ELISABETH.
Jonk' ainaisella sodalla hän ostaa.
RICHARD.
Kuningas, sano, käskijänä pyytää.
ELISABETH.
Min kieltää kuningasten kuningas.
RICHARD.
Sano, mahtikuningatar hänest' elpyy.
ELISABETH.
Nimeään itkevä, kuin äitinsäkin.
RICHARD.
Rakastan häntä ijät päivät, sano.
ELISABETH.
Kuin kauan nämä iät päivät kestää?
RICHARD.
Sen, minkä sulo ikä armahalla.
ELISABETH.
Kuin kauan armahalla sulo ikää?
RICHARD.
Niin kauan kuin vaan taivas suo ja luonto.
ELISABETH.
Niin kauvan kuin vaan horna suo ja Richard.
RICHARD.
Alainen hälle valtias on, sano.
ELISABETH.
Hän, alaisena, inhoo moista valtaa.
RICHARD.
Minulle hänet sulopuhein voita.
ELISABETH.
Totuuden sana vaatii suoraa kieltä.
RICHARD.
Siis suoraan hälle rakkauteni kerro.
ELISABETH.
Ruma on suoruus ilman totuutta.
RICHARD.
On syynne liian kevyet ja herkät.
ELISABETH.
Ei, syyni liian raskaat on ja kuolleet: —
Laps raukat kuolleet raskaan mullan alla.
RICHARD.
Sit' älä syytä koske; se on mennyt.
ELISABETH.
Koskenpa, kunnes sydänsyyt ne kätkee.
RICHARD.
Tään ristin, polvinauhan, kruunun, kautta, —
ELISABETH.
Häväistyn, liatun ja anastetun!
RICHARD.
Ma vannon.
ELISABETH.
Tyhjään; se ei vala kelpaa.
Häväisty ristisi on pyhä kiilto,
Liattu polvinauhas ritar'arvo,
Ryövätty kruunus kuninkuuden loisto;
Jos valan tahdot uskottavan tehdä,
Johonkin vanno, jot' et häväissyt.
RICHARD.
No, maailmaan, —
ELISABETH.
Se täynn' on ilkitöitäs.
RICHARD.
Isäni kuoloon, —
ELISABETH.
Elosi sen tahras.
RICHARD.
No, itseeni, —
ELISABETH.
Häväisit itse itses,
RICHARD.
Siis, Jumalaan, —
ELISABETH.
Jumalan herja pahin.
Jos et ois rikkonut, min Häneen vannoit,
Niin puolisoni rakentama sopu
Ei rikki ois ja veljeni ei kuollut.
Jos et ois rikkonut, min Häneen vannoit,
Niin päätäs ympäröivä kultavanne
Mun hennon Edwardini kiertäis otsaa
Ja molemmat viel' eläisivät prinssit;
Maan mullass' on nyt hentoisien kehto;
Teit heistä madonruokaa, valarikko.
Nyt mihin vannot?
RICHARD.
Tulevaisuuteen.
ELISABETH.
Sen menneisyydessä jo tahrasit.
Tulevaisuuttan' kyynelin ma huuhdon,
Kun tahrasit sa multa menneisyyden.
Viel' elää lapset, joilta isät tapoit,
Ikänsä itkein nuorta orpouttaan;
Viel' elää isät, joilta lapset tapoit,
Ikänsä itkein tyhjää ahteruuttaan.
Tulevaisuuteen älä vanno, sen
Pilasi menneisyytes verinen.
RICHARD.
Niin totta hyvää tarkoitan ja kadun,
Kuin tämän sodan vaaratöissä hyvin
Mun käyköön! Oma käsi surmatkoon mun!
Taivas ja sallimus mult' ilon vieköön!
Yö, rauhas kiellä, päivä, valosi!
Kaikk' olkoot onnen tähdet mulle nurjat,
Jos hurskain mielin, pyhäss' aikehessa,
Puhtaasta tosilemmestä en kosi
Suloista tytärtäsi, prinsessaa!
Hänessä mun on onneni ja sinun,
Hänettä kohtaa sua, mua, häntä,
Ja maatakin ja monta kristittyä
Kadotus, surma, hävitys ja hukka,
Jota ei muulla välttää voi kuin tällä,
Ja jot' ei muulla välttää saa kuin tällä.
Siis, kallis äiti, — niin nyt teitä kutsun, —
Puhukaa puolestani, kertokaa,
Mit' aion olla, eikä mitä olen,
Ei hyveitäni, vaan mit' aion hyvää;
Vedotkaa ajan luonteeseen ja pakkoon
Ja suuriss' älkää hankkeiss' oikutelko.
ELISABETH.
Näin perkeleenkö kiusata mua annan?
RICHARD.
Niin kyllä, perkele jos hyvään kiusaa.
ELISABETH.
Näin itse unhotanko itseni?
RICHARD.
Niin, itsenne jos muisto teitä loukkaa.
ELISABETH.
Mut murhasithan sinä lapseni.
RICHARD.
Ne tyttärenne kohtuun minä hautaan;
Ja siitä höystepesäst' iloksenne
He nousevat kuin Phoenix uuteen eloon.
ELISABETH.
Menenkö siis ja tyttäreni voitan?
RICHARD.
Tulette sillä äidiks onnekkaaksi.
ELISABETH.
No, menen. — Kirje mulle pian laita,
Niin hänen mielens' ilmoitan ma sulle.
RICHARD.
Tää harras lemmenmuisku hälle viekää;
Hyvästi! (Suutela häntä.)
(Kuningatar Elisabeth menee.)
Löyhä hupsu! Heikko vaimo! —
No, mitä? Mitä uutta?
(Ratcliff tulee: Catesby hänen jäljissään.)
RATCLIFF.
Kuningas, herra! Länsirannikolle
Suur' ahtaa laivasto, ja rantaan tunkee
Epäiltäviä ystäviä joukoin;
Aseitta ovat, veltot vastarintaan.
Sen päälliköksi Richmondia luullaan.
Se luovailee ja vartoo Buckinghamilt'
Apua vaan, ett' astua vois maalle.
RICHARD.
Norfolkin luokse juoksujalkaa viesti! —
Sa, Ratcliff, — taikka Catesby; missä hän on?
CATESBY.
Täss', armo herra.
RICHARD.
Herttuan luokse lennä.
CATESBY.
Kyll', armo herra, mitä kiiruimmin.
RICHARD.
He, tänne, Ratcliff; mene Salisburyyn;
Kun sinne saavut, — (Catesbylle.) Mitä kuhnailet,
Haluton hölmö, miks et lähde matkaan?
CATESBY.
Suvaitkaa, kuningas, mun ensin tietää,
Mik' armonne on käsky herttualle.
RICHARD.
Niin, oikein, Catesby; käske, että oiti
Hän kokoo voitavansa sotavoiman
Ja kohtaa mua heti Salisburyssä.
CATESBY.
Ma lähden.
(Menee.)
RATCLIFF.
Suvaitkaatte ilmoittaa,
Mit' on mun tekeminen Salisburyssä.
RICHARD.
Mit' ennen mua siellä tekisit?
RATCLIFF.
Te käskitte mun mennä ennakolta.
RICHARD.
Nyt muutin mieleni. —
(Stanley tulee.)
Mit' uutta, Stanley?
STANLEY.
Niin hyvää ei, ett' ilo sit' on kuulla,
Mut ei niin pahaa, ett'ei kuulla voisi.
RICHARD.
Hei, arvoitus! Ei hyvää, eikä pahaa!
Miks siis noin monta peninkulmaa kierrät,
Kun asian voit oikoteinkin ajaa?
Mit' uutta, sano?
STANLEY.
Vetten pääll' on Richmond.
RICHARD.
Upotkoon sinne, vedet hänen päälleen?
Se valkomaksa luopio mit' aikoo?
STANLEY.
En tiedä, suuri valtias, mut arvaan.
RICHARD.
No, mitä arvaat?
STANLEY.
Että kiihtämänä
Dorsetin, Mortonin ja Buckinghamin
Hän tulee Englantiin ja kruunun vaatii.
RICHARD.
Kuin? Onko istuin tyhjä? Miekka jouten
Kuningas kuollut? Valtakunta päätön?
Muit' eloss' onko Yorkeja kuin minä?
Englannin eikö kuninkaita Yorkit?
Siis sano, miksi vesillä hän liikkuu?
STANLEY.
No, ell'ei siksi, niin en oikein arvaa.
RICHARD.
Et arvaa, miksi tulee walesiläinen,
Ell'ei hän tule kuninkaaksi sulle.
Mun petät kai ja hänen luokseen karkaat.
STANLEY.
En, hyvä kuningas; moist' älkää luulko.
RICHARD.
Mut missä joukkos, millä häntä häädät?
Miss' seuralaisesi ja vasallisi?
Eivätkö ole länsirannikolla
Ja auta kapinoitsijoita maalle?
STANLEY.
Ei, ystäväni ovat pohjolassa.
RICHARD.
Jääkylmät ystävät: miks pohjolassa,
Kuninkaan lännessä kun heit' on tarvis?
STANLEY.
He käskyä ei saaneet, majesteetti.
Jos suvaitsette, herrani, niin heti
Väkeni kokoan ja yhdyn teihin
Miss' ikään vaan ja milloin käskette.
RICHARD.
Niin, niin, sa Richardiin kai yhtyisit;
En sua usko.
STANLEY.
Suuri valtias,
Te syyttä ystävyyttän' epäilette;
En pettur' ole ollut enkä ole.
RICHARD.
Väkeä nosta siis; mut poikas Yrjö
Jälkeesi jätä. Sydämmes jos horjuu,
Niin, tiedä, pojan pää ei lujass' ole.
STANLEY.
Mun käytökseni mukaan hälle käyköön.
(Menee.)
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Suur' valtias, mull' ystävilt' on tieto,
Ett' aseiss' ovat Devonshiressä
Sir Edward Courtney ja sen vanhin veli,
Tuo pöyhkä pappi, Exeterin piispa,
Ja vielä monta muuta liittolaista.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
2. SANANSAATTAJA.
Kentissä aseiss' ovat Guildfordit,
Ja joka hetki kapinoiviin liittyy
Useita lisää; niiden voima paisuu.
(Kolmas sanansaattaja tulee.)
3. SANANSAATTAJA. Kuningas, suuren Buckinghamin joukko —
RICHARD.
Pois, pöllöt! Ainaistako kuolin virttä?
(Lyö häntä.)
Kas tuossa, kunnes kerrot parempaa.
3. SANANSAATTAJA.
Kuningas, kertoa ma teille aioin.
Ett' äkkitulvat sekä rankkasateet
Hajoittaneet on Buckinghamin joukon,
Ja ett' on yksinään hän pakoon mennyt,
Ei kukaan tiedä, minne.
RICHARD.
Anteeks anna!
Kas, tuossa kultaa vamman vaimenteeksi.
Ja kukaan neuvokasko palkintoa
Ei julistanut kiinni-ottajalle?
3. SANANSAATTAJA. Julistus moinen annettu on, herra.
(Neljäs sanansaattaja tulee.)
4. SANANSAATTAJA.
Markiisi Dorset ja sir Thomas Lovel
Yorkshiress' aseiss' ovat, sanotaan;
Mut lohduksi ma saatan tämän tiedon:
Bretagnen laivat haiskannut on myrsky;
Richmond on Dorsetshirest' aluksella
Kysymään pannut rannan asukkailta,
Ovatko hänen puoltaan vaiko ei;
Buckingham, sanoivat he, laittoi heidät
Avuksi hälle, hän ei uskonut,
Vaan täysin purjein läksi Bretagneen.
RICHARD.
Mars, taisteluun, kun kerta aseiss' ollaan;
Jos ulkovihollista emme voita,
Niin kotikapinoitsijat me lyömme.
(Catesby tulee.)
CATESBY.
Kuningas. Buckingham on saatu kiinni;
Se paras uutiseni. Kreivi Richmond
Milfordiin maatunut on suurin joukoin;
Se pahemp' on, mut kerrottava sekin.
RICHARD.
Pois Salisburyyn! Näin tässä juorutessa
Ois valtatappelu jo suoritettu,
Jokunen Buckinghamin toimittakoon
Salisburyyn oiti; muut mua seuratkoot.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Huone Stanleyn asunnossa.
(Stanley Ja Cristopher Urswick tulevat.)
STANLEY.
Sir Christopher, näin sano Richmondille.
Tuon verta himoitsevan karjun lättiin
On Yrjö poikani nyt salvattuna;
Jos kapinoin, niin pojan menee pää;
Se pelko pidättää nyt apuani.
Niin, mene, terveiset vie herrallesi
Ja sano: kuningatar hälle kernaast'
Elisabethin antaa, tyttärensä.
Mut sano, miss' on nyt se uljas Richmond?
URSWICK.
Pembrokessa tai Harford-westissa.
STANLEY.
Ketk' ovat mainemiehet hänen puoltaan?
URSWICK.
Sir Walter Herbert, kuulu soturi,
Sir Gilbert Talbot ja sir William Stanley,
Pelätty Pembroke, Oxford, sir James Blunt,
Ja Rice ap Thomas uljain joukkoinensa
Ja monta muuta arvon, maineen miestä:
Ja Lontooseen he voimans' ohjaavat,
Jos heidän päällensä ei tiellä käydä.
STANLEY.
Luo herras riennä; kättään suutelen;
Miel'alani hän näkee kirjeestäni.
Hyvästi!
(Antaa Urswickille papereita. Menevät.)