TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Lontoo. Huone lumilinnassa.
(Kuningas Edward, jota sairaana talutetaan sisään,
kuningatar Elisabeth, Dorset, Rivers, Hastings,
Buckingham, Grey y.m. tulevat.)
EDWARD.
Kas niin! — nyt hyvä päivätyö on tehty. —
Pyhänä, päärit, pitäkää tää liitto!
Vapahtajaltani ma joka päivä
Odotan vapahduksen kutsumusta;
Taivaaseen sielu rauhaisemmin astuu,
Kun maassa ystävilläni on rauha.
Rivers ja Hastings, kättä paiskatkaa!
Pois äkä! Ystävyyden vala tehkää!
RIVERS.
Minussa, tottakaan, ei vihan kaunaa;
Ja ystävyyttä vannon tuohon käteen.
HASTINGS.
Niin totta Jumal'auta, samaa minä!
EDWARD.
Varokaa pilaa kuninkaanne nähden!
Kuningas kuningasten pian saattaa
Salatun vilpin häpeään, ja hankkii
Toiselle teistä toisen kautta surman.
HASTINGS.
Niin totta Jumala mua auttakoon,
Ma ystävyyttä vannon!
RIVERS.
Samaa minä,
Niin totta kuin on Hastings mulle rakas!
EDWARD.
Te, rouva, tekin saman neuvon saatte; —
Poikanne Dorset myös; — myös Buckingham; —
Olette riidoin olleet keskenänne;
Käsi Hastingsin nyt suudeltavaks, rouva;
Ja minkä teette, vilpittä se tehkää.
ELISABETH.
Kas tuossa, Hastings: iki-unhoon vihat,
Niin totta Jumala meit' auttakoon!
EDWARD.
Dorset ja Hastings sopusyleilykseen!
DORSET.
On rikkumaton, mitä minuun tulee,
Tää ystävyyden liitto, sen ma vannon.
HASTINGS.
Ja samaa minä vannon.
(Dorset ja Hastings syleilevät toisiaan.)
EDWARD.
Lujita liitto, jalo Buckingham,
Syleillen puolisoni heimokuntaa;
Mua sovullanne onnelliseks saata.
BUCKINGHAM (kuningattarelle).
Jos vihaa teille kantaa Buckingham
Ja alamaisen lemmen kieltää teiltä
Ja omaisiltanne, niin lemmen sijaan
Hän taivaan vihat rangaistukseks saakoon.
Kun kipeimmin ma ystävätä kaipaan,
Ja ystävyydestään kun varmin olen,
Niin luihu, viekas, juonikas hän olkoon;
Niin käyköön, Jumal'aut, jos jäähtyy teihin
Minussa rakkaus tai omaisiinne!
(Syleilee Riversiä ja toisia.)
EDWARD.
Suloista lääkett', oiva Buckingham,
Valasi sairaalle on sydämmelle.
Veljemme Gloster nyt vaan puuttuu täältä
Sovinnon siunatuksi päätökseksi.
BUCKINGHAM.
Paraiksi herttua jo tulee tuossa.
(Gloster tulee.)
GLOSTER.
Huomenta, armolliset majesteetit!
Iloista päivää, ruhtinaiset päärit!
EDWARD.
Iloinen tosiaan on ollut päivä: —
Olemme tehnyt kristillisen työn,
Torasta sovun, vihast' ystävyyden
Kopeiden pääriemme välillä.
GLOSTER.
Siunattu puuha, jalo majesteetti! —
Jos tässä ruhtinasten seurass' ykskään
Pahasta luulosta tai panetuksest'
On mulle vihamielinen;
Jos tietämättäni tai raivost' olen
Jotakin tehnyt, josta joku tässä
Minua kaunaa, pyydän hänen kanssaan
Sopia rauhass', ystävyydessä;
Viha on mulle surmaa, sitä kammon
Ja kaikkein hyväin rakkautta kaipaan. —
Teilt' ensin, rouva, tosi rauhaa anon,
Jonk' alttiill' aion palveluksen' ostaa;
Ja teiltä, jalo lanko Buckingham,
Jos vihaa onkaan välillämme ollut;
Ja teiltäkin, lord Rivers, — teiltä, Dorset,
Jotk' olette mua syyttä karsastelleet;
Lord Woodville, teiltä; teiltäkin, lord Scales;
Kaikilta teiltä, herttuat, kreivit, loordit.
En tiedä yhtään miestä Englannissa,
Jon kanssa mull' ois senkään verran riitaa
Kuin tänä yönä synnytetyn lapsen.
Nöyryydestäni kiitän Jumalaani.
ELISABETH.
Tää päivä olkoon meille juhlapäivä;
Jumala riidoista jo lopun suokoon!
Kuningas, herrani, ma rukoilen:
Veljemme Clarence armoon ottakaa.
GLOSTER.
Siks, rouva, teinkö teille lemmen tarjon,
Ett' ivaks tässä paarein nähden joudun?
Ken hyvää herttuaa ei kuolleeks tiedä?
(Kaikki kauhistuvat.)
Ei sovi vainaan ruumist' ilkastella.
EDWARD.
Ken hänt' ei kuolleeks tiedä! Ken sen tietää?
ELISABETH.
Hyväinen taivas, tätä mailmaa!
BUCKINGHAM.
Minäkö kalvas niinkuin muut, lord Dorset?
DORSET.
Niin kyllä, loordi; tääll' ei ainoata,
Jonk' ei nyt poskilt' oisi puna poissa.
EDWARD.
Clarenceko kuollut? Peruutinhan käskyn.
GLOSTER.
Mies parka kuoli ensi käskystänne,
Perille sen vei siivekäs Mercurius;
Tuo vastakäskyn tuoja oli rampa,
Hän tuli parahiksi hautajaisiin.
Jumala suokoon, ett'ei moniaat,
Vähemmän ylevät ja taatut, mutta
Enemmän veriset kuin verelliset,
Pahempaa ansaitse kuin Clarence parka,
Ja sentään epäluulost' ole vapaat!
(Stanley tulee.)
STANLEY.
Hyvistä töistä, herra, pieni armo!
EDWARD.
Vait, vaiti! Sieluni on huolta täynnä.
STANLEY.
En nouse, kunnes herrani mua kuulee.
EDWARD.
No, sano sitten joutuun, mitä pyydät.
STANLEY.
Rikotun hengen palvelijalleni;
Hän taannoin tappoi erään renttuherran,
Jok' ennen palvellut on Norfolkilla.
EDWARD.
Tää kieli veljen kuolemanko lausui,
Ja nytkö orjalle se armon soisi?
Ol' aatos, eikä murha veljen rikos,
Ja sentään siitä katkeran sai surman.
Ken häntä puolsi? Raivotessani
Ken polvistui ja malttumaan mua pyysi?
Ken maini veljyyttä? Ken rakkautta?
Ken muisti, että Clarence parka jätti
Tuon ylvään Warwickin ja minuun liittyi?
Ken, että, Tewksburyn kun kentäll' Oxford
Mun voitti, hän mun pelasti ja lausui:
"Eläös, veljyt, nouse kuninkaaksi"?
Ken muisti, että, kentällä kun maattiin
Vilusta puolikuolleina, hän kääri
Mun vaippaansa ja melkein alastonna
Antautui itse öisen viiman valtaan?
Tuon kaiken synnillinen irstas raivo
Mun mielestäni vei, ja kellään silloin
Ei lempeyttä muistuttaa mua siitä.
Mut jospa joku orja, palkkalainen
On päissään tehnyt murhan, ryvettäen
Näin rakkaan vapahtajan kalliin kuvan,
Rukoillaan polvill' oiti armoa;
Ja — väärin kyllä — antaa mun se täytyy.
Mut veljeäni puoltanut ei ykskään,
En itsekään, jok' unhotin tuon raukan,
Ma kiittämätön. — Ylväimmällä teistä,
Jonk' elämässä tuli kiittää häntä,
Ei puolta sanaa hänen elämäkseen. —
Jumala! Varon, että mulle, teille
Ja omaisillemme sen syystä kostat. —
Mua auta, Hastings, makuulle. Ah, Clarence parka!
(Kuningas, kuningatar, Hastings, Rivers, Dorset ja Grey menevät.)
GLOSTER.
Sen pikaisuus saa aikaan! — Nähkääs, kuinka
Kuningattaren syypäät sukulaiset
Clarencen kuolemasta kalpenivat!
Sit' aina kuninkaalle hokivatkin;
Mut Jumala sen kostaa. Eikö mennä
Nyt kuningasta lohduttamaan, loordit?
BUCKINGHAM.
Niin kuin vaan suvaitsette, herttua.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Lontoo. Huone hovilinnassa.
(Yorkin herttuatar tulee Clarencen pojan ja tyttären kanssa.)
POIKA.
Sano, mummo hyvä, onko isä kuollut?
HERTTUATAR.
Ei, lapseni.
TYTTÖ.
Mut miks niin usein itket, rintaas lyöt
Ja huudat: "Clarence, polo poikani?"
POIKA.
Miks meitä katselet ja päätäs puistat
Ja sanot: "hyljätyt te orpo raukat!"
Jos hyvä isä vielä eloss' oisi?
HERTTUATAR.
Mua ymmärrätte väärin, lapsukaiset:
Kuninkaan sairautt' aihkelen, ja hänen
Mä pelkään kuolevan, enk' isänne!
Ois hukkatyötä surra hukkunutta.
POIKA.
Siis, luulet, mummo, että hän on kuollut.
Kuningas, setämme, on siihen syypää;
Mut Jumala sen kostaa: sitä yksin
Rukoilen Hältä hartain rukouksin.
TYTTÖ.
Ja myöskin minä.
HERTTUATAR.
Vait, lapset, vait! Kuningas pitää teistä.
Te tyhmät, viattomat ette arvaa,
Ken syypää isänne on kuolemaan.
POIKA.
Tiedänpäs; hyvä Gloster setä kertoi;
Kuningattaren yllyst' itse keksi
Kuningas kanteen hänet vangitakseen.
Ja setä itki, kun hän tämän kertoi,
Poskelle suuteli ja surkutteli
Ja käski häneen turvaamaan kuin isään,
Luvaten rakastaa mua niinkuin lastaan.
HERTTUATAR.
Noin kauniin muodon voiko vilppi ottaa
Ja perki paheet hyveen kuoreen peittää?
Mun poikan' on hän, se mun häpeäni,
Mut vilppiään ei minust' imenyt.
POIKA.
Luuletko, mummo, sedän teeskennelleen?
HERTTUATAR.
Sen luulen, lapsi.
POIKA.
Mut min' en luule. Kuules; mikä melu?
(Kuningatar Elisabeth tulee epätoivoisena;
Rivers ja Dorset hänen jäljessään.)
ELISABETH.
Miks en saa itkeä ja valitella,
Osaani laittaa, itseäni piestä?
Teen mustan epätoivon kanssa liiton
Vihollistani, itseäni vastaan.
HERTTUATAR.
Mut mikä kurjan tuskan kohtaus tämä?
ELISABETH.
Vain traagillisen raivon alkunäytös: —
Kuningas, poikas, mieheni on kuollut.
Elääkö oksat, kun on juuri poissa?
Ja mehun puutteess' eikö lehvät kuihdu? —
Ken elää mielii, itkeköön! Ken kuolla,
Sen tehköön joutuun, jotta sielumme
Kuninkaan sielun lennoss' ennättäisi
Ja nöyrän alamaisen tavoin seurais
Ikuisen levon valtakuntaan häntä!
HERTTUATAR.
Suruusi mull' on osaa yhtä paljon,
Kuin oikeutt' ennen jaloon puolisoosi,
Minäkin kunnon miehen surmaa itkin
Ja kuviensa katsomisest' elin;
Kaks tämän ylvään muodon kuvastinta
Nyt ilkisurma pirstoiksi on lyönyt,
Ja mulle lohduks jäi vaan kiero lasi,
Joss' inholl' oman häpeäni näen.
Sin' olet leski, mut myös äiti olet,
Ja lohduks sulle lapsesi on jäänyt;
Mut kuolo mun vei rinnoiltani miehen,
Käsistä heikon kaksi sauvaa riisti,
Clarencen, Edwardin. Oi! syytä mulla —
Kun sull' on puolet vaan mun murheistani —
Tukeuttaa parkuuni sun voihkinasi.
POIKA.
Isämme surmaa ette, täti, surrut;
Kuink' itkemään me teitä auttaisimme?
TYTTÖ.
Ei meidän orpoin hätää surkuteltu;
Siis teidänkään ei lesken huolta surra.
ELISABETH.
Apua voihkinaani min' en pyydä,
En tyhjä minä valituksist' ole.
Virtailkoot silmihini lähteet kaikki,
Kuun kostean ett' ohjaamana sitten
Maailman upottaisin kyyneltulvaan!
Voi miestäni, voi kelpo Edwardia!
LAPSET.
Voi isäämme, voi kelpo Clarencea!
HERTTUATAR.
Voi Edwardia ja voi Clarencea!
ELISABETH.
Tukeni Edward oli; hän on poissa.
LAPSET.
Tukemme Clarence oli; hän on poissa.
HERTTUATAR.
Tukeni kumpikin; he ovat poissa.
ELISABETH.
Moist' onko tappiota leski tehnyt?
LAPSET.
Moist' onko tappiota orpo tehnyt?
HERTTUATAR.
Moist' onko tappiota äiti tehnyt?
Voi! Minä äiti olen näiden tuskain:
Mun yhteist' on, mut heidän osittaista.
Hän itkee Edwardia, jota minäi;
Min' itken Clarencea, jot' ei hän;
Nuo lapset Clarencea, jota minäi;
Ja minä Edwardia, jot' ei he. —
Te kolme minuun, kolmin kerroin kurjaan,
Nyt vuodattakaa kaikki kyyneleenne:
Min' olen surujenne imettäjä,
Ma niitä valituksillani ruokin.
DORSET.
Tyvetkää, äiti! Pahoitatte taivaan,
Jos sallimuksestaan näin nurisette.
Sanotaan, että kiittämätönt' ompi
Hitaalla ynsyydellä maksaa velka,
Jonk' ystävyydest' aulis käsi antoi;
Mut kiittämättömämpää jäykistellä
Taivasta vastaan, kun se lainaamansa.
Kuninkaallisen velan jälleen vaatii.
RIVERS.
Poikaanne muistakaa kuin hellä äiti;
Tuottakaa nuori prinssi, kruunattakoon
Hän oiti; siitä teille lohtu koituu.
Surunne kuollut Edward hautaan vieköön,
Elävä Edward ilon teille tuokoon.
(Gloster, Buckingham, Stanley, Hastings, Ratcliff y.m. tulevat.)
GLOSTER.
Rohkeutta, sisko! Syytä meill' on kaikin
Tään kirkkaan tähden sammumista surra,
Mut tuskaans' ei voi kenkään itkull' auttaa. —
Anteeksi, äiti; armollinen rouva,
En nähnyt teitä. — Nöyrään polvill' anon
Nyt siunaustanne.
HERTTUATAR.
Siunatkoon sua Herra!
Sydämmes taivuttakoon hurskauteen,
Nöyryyteen, hellyyteen ja hyviin töihin!
GLOSTER.
Aamen? (Syrjään.) Ja kauan maassa elää suokoon!
Se äidin siunauksen on loppuponsi;
Kuink' armo rouva nyt sen unehutti?
BUCKINGHAM.
Kaihoisat prinssit, huolestuneet päärit,
Joit' yhteinen tää surun taakka painaa,
Sovussa rohkaiskaa nyt toisianne.
Vaikk' isän luona elonteko päättyi,
Uus alkaa elonteko pojan luona.
Tuo paisuneiden sydämenne murto,
Jok' äsken sidottiin ja lastoitettiin,
On hoidettava, vaalittava tarkoin.
Minusta paras pienin saatoin tuoda
Ludlow'sta nuori prinssi Lontooseen
Kruunattavaksi täällä kuninkaaksi.
RIVERS.
Miks pienin saatoin, mylord Buckingham?
BUCKINGHAM.
Siks, että suuri joukko repis auki
Tuon vasta parannetun äkähaavan;
Jok' oisi sitä vaarallisempaa,
Kun nuor' on valtio ja johtajatta,
Ja joka hevonen on omin valloin
Ja juosta saapi, minne itse mielii.
Niin vaaran pelkokin kuin itse vaara
On minun mielestäni torjuttava.
GLOSTER.
Kuningas sopuun liitti meidät kaikki;
Vakaana, vahvana sen liiton pidän.
RIVERS.
Niin minäkin; ja niinpä, luulen, kaikki,
Mut kun se viel' on nuori, niin ei hyvä
Sit' uskaltaa noin rikkumisen vaaraan;
Ja niin voi käydä, jos on saatto suuri.
Siis olen jalon Buckinghamin mieltä,
Ett' tulee prinssi noutaa vähin joukoin.
HASTINGS.
Sit' olen mieltä minäkin.
GLOSTER.
Niin olkoon siis; ja päättämään nyt käymme,
Kenenkä Ludlow'hon on rientäminen.
Te, äiti, ja te rouva, suvainnette
Täss' asiassa antaa lausuntonne.
(Kaikki poistuvat, paitsi Buckingham ja Gloster.)
BUCKINGHAM.
Ken prinssin noutaneekin, Herran tähden,
Me emme molemmin saa kotiin jäädä:
Matkalla keinon keksin, miten alkaa
Sovittu juonemme ja prinssist' eriin
Kuningattaren pöyhkä suku saada.
GLOSTER.
Mun toinen itseni, mun neuvostoni,
Oraakkeli ja profeetta! — Kuin lapsi,
Ma seuraan johtoasi, armas lanko.
Ludlow'hon siis! Me emme kotiin jää.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama seutu. Katu.
(Kaksi porvaria kohtaa toisensa.)
1. PORVARI. Huomenta, naapuri! No, mihin kiire?
2. PORVARI.
Sit' itse tuskin tiedän, totta vieköön.
No, tiedättehän uutisen?
1. PORVARI.
Niin, ett' on
Kuningas kuollut.
2. PORVARI.
Huono uutinen,
Niin maarin, niinkin. Harvoin hyvää kuuluu.
Pahoinpa pelkään, ett' on mailma nurin.
(Kolmas porvari tulee.)
3. PORVARI. Huomenta, miehet!
1. PORVARI.
Jumal' antakoon!
3. PORVARI. Kuninkaan kuolemako yhä totta?
2. PORVARI. On, liian totta; Herra auta meitä!
3. PORVARI. Siis myrsky tulossa?
1. PORVARI.
Ei, poika meitä
Jumalan armosta on hallitseva.
3. PORVARI. Voi maata, jonka valtias on lapsi!
2. PORVARI.
On silloin toki toivo hallinnosta,
Kun holho-ajan ensin neuvoskunta,
Ja, täyteen ikään tulleena, hän itse
Siks on ja silloin hallitseva hyvin.
1. PORVARI.
Niin oli myös, kun kuudes Henrik kruunun
Yhdeksän-kuisena sai Pariisissa.
3. PORVARI.
Kuin? Niinkö? Ei; sen tietköön Jumala!
Maa silloin syväst' oli valtataidost'
Ylenkin kuuluisa; ja kuninkaalla
Tukena silloin oli kunnon sedät.
1. PORVARI. Niin tälläi isän puolelta ja äidin.
3. PORVARI.
Josp' isän puolelt' olisivat kaikki
Tai isän puolelt' ei niin yhtäkään!
Kilpailu ensipaikasta se meitä
Käy liian liki, jos ei Herra auta.
Oi! Gloster herttua on vaarallinen,
Kuningattaren suku pöyhkä, röyhkä:
He hallittavat ois, ei hallitsevat,
Jott' entiselleen sairas maa taas toipuis.
1. PORVARI. Pahinta pelkäämme; käy kaikki hyvin.
3. PORVARI.
Kun pilvi uhkaa, pannaan vaippa ylle;
Kun lehti varisee, on talvi läsnä;
Ken yöt' ei odota, kun päivä laskee?
Ajaton myrsky kallist' aikaa tietää.
Kaikk' ehkä hyvin käy, jos Luoja sallii,
Mut sit' en toivo, sen ei olla väärtit.
2. PORVARI.
Niin, totta, kauhua on mielet täynnä;
Jos ketä puhuttelet, kaikki ovat
Niin tuskaiset ja synkän näköiset.
3. PORVARI.
Niin ennen suurta muutosta on aina:
Taivaallisella vaistoll' ihmismieli
Läheistä vaaraa varoo, niinkuin näemme,
Ett' ennen myrskyilmaa meri paisuu.
Kädessä kaikk' on Herran. Minne matka?
2. PORVARI. He, meidät haastettu on oikeuteen.
3. PORVARI. Niin minutkin; no, tehdään sitten seuraa.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Lontoo. Huone hovilinnassa.
(Yorkin arkkipiispa, nuori Yorkin herttua, kuningatar Elisabeth
ja Yorkin herttuatar tulevat.)
ARKKIPIISPA.
Olivat viime yön Northamptonissa,
Ja Stony-Stratfordissa ensi yön,
Ja täällä huomenna tai toisena.
HERTTUATAR.
Sydämmestäni halaan nähdä prinssin;
Lie kasvanutkin viime näkemästä.
ELISABETH.
Ei kaiketikaan; York, mun poikani,
Mitassa, kuulen ma, jo hänet voittaa.
YORK.
Niin, äiti; mutta minä sit' en tahtois.
HERTTUATAR.
Kuin, nuori lanko? Hyväksihän kasvu.
YORK.
Näet, mummo, setä Rivers kerran sanoi,
Kun illasteltiin, kasvuss' että voitin
Jo veljeni; "niin", sanoi setä Gloster,
"On yrtti hento, mutta ruhka rento."
Sen jälkeen min' en tahdo joutuun kasvaa,
Kosk' yrtti viipyy, mutta ruhka rientää.
HERTTUATAR.
Ei, totta, sopinut se sananparsi
Hänehen, joka sovitti sen sinuun!
Hän oli pienest' alkain kurja raukka,
Niin pitkään, vitkaan kasvoi, että hänen
Pitäisi säännön mukaan olla hyvä.
ARKKIPIISPA.
Epäilemättä onkin, rouva hyvä.
HERTTUATAR.
Kenties, mut epäillä tok' äidin suokaa.
YORK.
Tuon hoksannut jos oisin, totta maarin,
Sill' oisin setä hyvää pistellyt
Ja vielä tuntuvammin kuin hän mua.
HERTTUATAR.
Mitenkä, pikku York? No, anna kuulla.
YORK.
Hän kasvoi, sanotaan, niin joutuun, että
Jo kaksituntisena leipää järsi;
Ma vasta kaksivuotisna sain hampaan.
Purevaa pilaa, mummo, eikö totta?
HERTTUATAR.
Mut, hyvä York, ken tuota sulle kertoi?
YORK.
He, mummo, hänen imettäjänsä.
HERTTUATAR.
Jopa! Hän kuoli ennen kuin sa synnyit.
YORK.
En tiedä, ken sen kertoi, jos ei hän.
ELISABETH.
Ovela vesa! Mene, senkin viiso!
ARKKIPIISPA.
Ei suuttumista lapseen, hyvä rouva.
ELISABETH.
Tyynessä kala kutee,
(Sanansaattaja tulee.)
ARKKIPIISPA.
Kas, tuossa sanantuoja. — Mitä uutta?
SANANSAATTAJA.
Semmoista, jota kertoa on tuska.
ELISABETH.
Kuink' onpi prinssin?
SANANSAATTAJA.
Hyvin; hän on terve.
HERTTUATAR.
No, mitä tiedät uutta?
SANANSAATTAJA.
Lord Grey, lord Rivers ja lord Thomas Vaughan
Pomfretiin vankeina on lähetetty.
HERTTUATAR.
Ken vanginnut on heidät?
SANANSAATTAJA.
Ylväät herttuat
Gloster ja Buckingham.
ELISABETH.
Ja mistä syystä?
SANANSAATTAJA.
Kaikk' olen ilmoittanut, minkä tiedän.
Ne herrat miks on vangittu ja mistä,
Siit' olen tietämätön, armo hyvä.
ELISABETH.
Mua voi! Näen huoneeni jo kukistuksen.
Nyt tiiker' iskenyt on hentoon hirveen;
Tyrannin röyhkän sorron alle joutuu
Viaton, poljeksittu valtaistuin. —
Nyt terve veri, murha, teurastus!
Näen hengessä jo, miten kaikki päättyy.
HERTTUATAR.
Kirotut, rauhattomat riidan hetket,
Kuin monta teitä olenkaan ma nähnyt!
Hengellään puolisoni kruunun maksoi;
Nakeltiin poikiani sinne, tänne;
Ilon tai itkun voitto toi tai tappio.
Ja valtaan päästyään ja kansais-riidan
Näin juurittuaan, voittajat nyt alkoi
Sodittaa toistaan, veli veljeänsä,
Veri vertaan, itse itseään; — Oi, hullu
Typerä vimma, sappes heitä, tai mun
Suo kuolla näkemästä uutta surmaa!
ELISABETH.
Pois, poikani, pyhäkköön paetkaamme.
Hyvästi, rouva!
HERTTUATAR.
Varro, mukaan tulen.
Siis. Ei teillä syytä.
ARKKIPIISPA (Elisabethille).
Menkää, hyvä armo;
Aarteenne, tavaranne mukaan viekää.
Pois tässä annan teille sinetin.
Niin totta onni mulle hyvää suokoon,
Kuin minä teille sekä huoneellenne.
Pois tulkaa, pyhäkköön ma teidät saatan.
(Menevät.)