TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Merenrannikko.
(Antonio ja Sebastian tulevat)
ANTONIO.
Ette tahdo siis enää viipyä? Ettekö salli, että minä teitä seuraan?
SEBASTIAN. Suokaa anteeksi, en. Tähteni tuikkivat minuun synkkinä; kohtaloni vihat ehkä tarttuisivat teihinkin. Pyydän siis, että sallitte minun yksin kantaa onnettomuuteni. Huonosti palkitsisin rakkautenne, jos niistä osankaan laskisin teidän päällenne.
ANTONIO.
Suokaa minun kuitenkin tietää, mihin matkanne pitää.
SEBASTIAN. Anteeksi, ystävä, en. Aiottu matkani on aivan päämäärää vailla. Mutta huomaanpa teissä niin viehättävää hienotunteisuutta, että väkisin ette tahdo minusta kiskoa irti, mitä itse tahdon pitää takanani; sitä enemmän siis kohteliaisuus vaatii minua ilmaisemaan itseni. Tietäkää siis, Antonio, että nimeni on Sebastian, eikä Rodorigo. Isäni oli se Sebastian Messalinalainen, josta olette kuullut puhuttavan, niinkuin tiedän. Hän jätti jälkeensä minut ja sisareni, jotka molemmat olimme samalla tunnilla syntyneet. Oi, jospa taivas olisi sallinut meidän samalla tunnilla kuoliakin! Mutta te, herra, sen ehkäisitte, sillä joku tunti ennen, kuin minut otitte meren kuohuista, hukkui sisareni, —
ANTONIO.
Hyvä Jumala!
SEBASTIAN. — tyttö, joka, vaikka häntä sanottiinkin hyvin minun näköisekseni, kuitenkin monen mielestä oli kaunis; vaan jos kohta minä en voisikaan näin liialliseen ihmetykseen yhtyä, niin rohkenen kuitenkin vakuuttaa, että hänessä oli sielu, jota kateenkin täytyi sanoa kauniiksi. Hän on suolaisiin vesiin hukkunut, vaikka siltä näyttää, kuin tahtoisin minä hänen muistonsa vielä uusiin hukuttaa.
ANTONIO.
Suokaa anteeksi, herra, että vastaanotto on ollut huono.
SEBASTIAN. Oi, hyvä Antonio, suokaa te anteeksi, että minä olen teille vaivaksi ollut.
ANTONIO. Jos ette minua rakkaudesta surmata tahdo, niin suokaa minun olla palvelijanne.
SEBASTIAN. Jos ette tahdo tyhjäksi tehdä tekoanne, se on, surmata sitä, jonka olette pelastanut, niin älkää tätä pyytäkö. Hyvästi kerta kaikista! Sydämmeni on aivan heltyä, ja minussa on vielä niin paljon äitini luontoa, että vähimmästäkin lisäaineesta silmäni sitä kantelevat. Minun on mentävä kreivi Orsinon hoviin; hyvästi!
(Menee.)
ANTONIO.
Jumalat kaikki suosikoot sua tielläs!
Hovissa monta mull' on vihamiestä,
Pianpa muuten kohtaisin sun siellä.
Vaan huoli siitä! Niin sua jumaloin.
Sua seuraan vain ja vaaraa ilkamoin.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Katu.
(Viola tulee, Malvolio hänen jäljissään.)
MALVOLIO.
Tehän se vast'ikään lähditte kreivitär Olivian luota?
VIOLA. Vast'ikään, herra. Kohtalaisella käynnillä en ole ehtinyt tätä pitemmälle.
MALVOLIO. Hän lähettää teille takaisin tämän sormuksen. Olisitte voinut minulta vaivoja säästää ja itse ottaa sen mukaanne. Lisäksi hän käskee teitä herrallenne viemään sen toivottoman tiedon, että kreivitär hänestä ei huoli. Ja vielä yksi asia: älkää ikänä rohjetko palata uudestaan herttuan asioissa, jos ette tule kertomaan, miten herranne on tämän iskun kestänyt.
VIOLA.
Hän otti sormuksen; sen pitäköönkin.
MALVOLIO. Kuulkaapa, herra; näsäkkäästi sen hänen eteensä paiskasitte, ja hänen tahtonsa on, että sen samalla tavalla saatte takaisin. Jos kannattaa sen tähden kyykistyä, niin tuossa se on nokkanne edessä; jos ei, niin olkoon se ensi löytäjän oma.
(Menee.)
VIOLA.
En mitään sormust' antanut ma hälle.
Mit' aikonee hän? Taivas varjelkoon,
Ett'ei lie muotooni hän hurmastunut!
Hän hellän katseen minuun loi, niin hellän,
Kuin silmä rammannut ois kielen hältä;
Niin puhui sekavin ja katkosanoin.
Mua lempii hän, ja lemmen viekkaudella
Tuon jörön kautta vietellä mua koittaa.
Herttuan sormus! Moista ei hän saanut.
Mua lempii hän; — jos niin on, paremp' oisi
Tuon raukan rakastua unelmaan.
Sa, valhepuku, olet ansa, jolla
Saa viekas vihollinen paljon aikaan.
Kuin helppo kauniin mairijan on painaa
Kuvansa vahaiseen naissydämmeen!
Ei meissä syy, vaan heikkoudessamme:
Miks luodut olemme, se luontoamme.
Kuin käynee vain? Oliviaa herttua lempii.
Ma, raukka, rakastan taas herttuaa,
Ja mua hellii pettynyt Olivia.
Kuin päättyy tämä? Miehenä ma itse
Orsinon lemmest' epätoivoss' olen;
Ja naisena, — voi päiviäni, voi! —
Olivian saatan epätoivon tuskaan!
Sun, aika, täytyy tämä selvittää:
On liian tiukka mulle solmu tää.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Huone Olivian asunnossa.
(Herra Topias Räihä ja herra Antreas Kälppäinen tulevat.)
HERRA TOPIAS. Kuulehan, Antreas! Joka ei keskiyön jälkeen ole levolla, se on varhain jalkeilla; ja diluculo surgere, tiedäthän, —
HERRA ANTREAS. En, toden totta, sitä en tiedä; mutta sen minä tiedän, että joka myöhään on jalkeilla, se on myöhään jalkeilla.
HERRA TOPIAS. Väärä päätelmä, ja sellaisia vihaan niinkuin tyhjää haarikkaa. Joka keskiyön jälkeen on jalkeilla, ja silloin menee levolle, on varhainen mies; siis, joka keskiyön jälkeen menee levolle, menee varhain levolle. Eikö elämäämme muodosta ne neljä elementtiä?[4]
HERRA ANTREAS. Niin kyllä, niinhän sitä sanotaan; mutta minä luulen, että sen pikemmin muodostavat syöminen ja juominen.
HERRA TOPIAS.
Sinä olet oppinut mies; syökäämme siis ja juokaamme. — Maria, hoi!
Pullo viiniä!
(Narri tulee.)
HERRA ANTREAS.
Totta jumalauta, tuossa tulee narri.
NARRI. Mitä nyt, rakkaat ystävät? Oletteko koskaan nähneet sitä kolmen narrin kapakkaa?[5]
HERRA TOPIAS.
Terve tultuasi, aasi! Nyt pieni loilotus.
HERRA ANTREAS. Piru olkoon, sillä on mainiot keuhkot, tuolla narrilla. Antaisin vaikka jonkun punnan, jos olisi minulla sellaiset reidet ja sellainen laulunääni, kuin tuolla narrilla on. Totta tosiaan, olitpa sangen lystikäs narri eilen illalla, kun kerroit tuosta Pigrogromituksesta ja Vapiaaneista, jotka kulkevat Quebuksen päiväntasaajan poikki. Se oli, saakeli soikoon, sangen hupaista. Lähetin siitä sinulle roposen henttusi varalle. Saitko sen?
NARRI. Pistin prisanttisi pussiin, sillä Malvolion nokka ei ole mikään piiskanvarsi, fröökinälläni on valkoiset kädet, ja Myrmidonit eivät ole mitään olutkapakoita.
HERRA ANTREAS. Verratonta! Tuopa se on sittenkin mitä hullunkurisinta, lopultakin. Nyt pieni laulu.
HERRA TOPIAS.
Niin oikein; tuossa sinulle kolikko; laula meille laulu.
HERRA ANTREAS.
Tuossa kilukka minunkin puolestani: jos toinen antaa, —
NARRI.
Pitääkö olla lemmenlaulu vai siveellinen laulu?[6]
HERRA TOPIAS.
Lemmenlaulu, lemmenlaulu!
HERRA ANTREAS.
Niin, niin; minä en siitä siveellisyydestä välitä.
NARRI. (Laulaa)
Mun helttuni, miss' olet, hintu?
Oi, kuule, tääll' on lempilintu,
Joka laulaa liirettää.
Tule, tule, armas hempi,
Hämyn tulless' alkaa lempi,
Tyhmäkin sen älyää.
HERRA ANTREAS.
Toden totta, verratonta!
HERRA TOPIAS.
Hyvä, hyvä!
NARRI. (Laulaa)
Mit' on lempi? Hetken ele.
Iloitse ja naureskele,
Huomist' älä mieti lain.
Viipy hedelmää ei kanna;
Tule, pusu mulle anna:
Nuoruus kestää hetken vain.
HERRA ANTREAS.
Ääni makea kuin hunaja, niin totta kuin olen kunniallinen ritari!
HERRA TOPIAS.
Myrkkäinen.
HERRA ANTREAS.
Niin, sangen makea ja myrkkäinen, tosiaankin.
HERRA TOPIAS. Niin, nenällä kuullen, makea kuin myrkkä. Mutta hummataanko nyt, niin että taivas pyörii? Kaikotammeko tarhapöllöt lentoon loilotuksella, joka lappaa kolme sielua kankurista? Mitä sanot?
HERRA ANTREAS. Ystävyyden nimessä, olkoon menneeksi. Olen aivan hullaantunut tuollaisiin koirankurisiin loilotuksiin.
NARRI.
Niin maarinkin, koiratkin niistä hullaantuvat.
HERRA ANTREAS.
Se on vissi, se. Karautappas nyt: "Vait, konna!"
NARRI. "Vait, konna, suusi kiinni," ritari? Minun on silloin pakko sanoa sinua konnaksi, ritari.
HERRA ANTREAS.
Ei se ensi kertaa tapahdu, että ihmisten on pakko sanoa minua konnaksi.
Alota, narri! Se alkaa: "Vait, suusi kiinni."
NARRI.
En pääse ikänä alkuun, jos pitää minun pitää suuni kiinni.
HERRA ANTREAS.
Hyvin, totta vieköön! No, alota!
(Laulavat loilotuksen.)
(Maria tulee.)
MARIA.
Mitkä kissannaukujaiset täällä on? Jos armollinen neiti ei ole kutsunut
Malvoliota, hovimestariaan, luoksensa ja käskenyt häntä ajamaan teitä
pellolle, niin älkää uskoko minua koskaan.
HERRA TOPIAS. Armollinen neiti on toratilli, me olemme valtioviisaita, Malvolio on vanha horuloru, ja (Laulaa.)
"Täss' on kolme veitikkaa."
Enkö minä ole hänen veriheimolaisensa? Enkö ole hänen vertaan? Helsuti rallaa, armollinen neiti! (Laulaa.)
"Babyloniss' eli mies,
Helsuti rallaa!"
NARRI.
Hitto olkoon, sillä ritarilla on ihmeteltävät narrinelkeet!
HERRA ANTREAS. Niin kyllä, hän tekee sen sangen hyvin, kun on sillä päällä, ja niin teen minäkin: hän sen vaan tekee somemmin, mutta minä luontevammin.
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ja kahdestoista joulukuuta," —
MARIA.
Herran tähden, hiljaa!
(Malvolio tulee.)
MALVOLIO. Hyvät herrat, oletteko hullut? Vai mitä olette? Eikö teissä ole älyä, tapoja ja häveliäisyyttä, kun näin myöhään yöllä meluatte kuin kattilanpaikkurit. Luuletteko, että armollisen neidin talo on olutkapakka, koska niin hillimättä täyttä kurkkua hoilaatte noita paikkasuutarin laulujanne? Ettekö tiedä mittaa ja määrää?
HERRA TOPIAS.
Meillä kyllä on laulussamme oikea mitta. Menkää hiiteen!
MALVOLIO. Herra Topias, minun täytyy puhua teille suoraa kieltä. Armollinen neiti käskee minun sanoa teille, että, vaikka hän sukulaisuuden suhteista pitää teitä talossaan, hän ei siltä ole missään suhteessa irstaaseen elämäänne. Jos voitte luopua huonosta käytöksestänne, niin olette tervetullut hänen taloonsa; jos ette voi ja jos teitä haluttaa erota hänestä, niin hän aivan mielellään jättää teidät hyvästi.
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Hyvästi, kulta, mull' on täältä hoppu."
MALVOLIO.
Niin oikein, hyvä herra Topias.
NARRI (laulaa).
"Ja silmä sanoo, ett' on kohta loppu."
MALVOLIO.
Niinkö todellakin?
HERRA TOPIAS (laulaa).
"En tahdo kuolla, en."
NARRI (laulaa).
"Nyt, maarin, narraatten."
MALVOLIO.
Tuo on teille suureksi kunniaksi.
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ajanko hänet pois?"
NARRI (laulaa).
"Mik' ilo siitä ois?"
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ajanko kehnon hornaa kohti?"
NARRI (laulaa).
"Ei, ei, ei, ei, sit' ette tohdi."
HERRA TOPIAS. Eikö mittaa, häh? Valehtelit, herraseni. Oletko sinä muuta kuin hovimestari? Luuletko, että, vaikka itse olet puhdas, sitä ei enää ole olutta ja päällispalaa maailmassa?
NARRI. On kuin onkin, kautta pyhän Annan! ja inkivääriäkin, niin että suuta polttaa.
HERRA TOPIAS. Olet oikeassa. — Mene, hovimestari, ja kiilloita vitjojasi leivän murusilla. — Pullo viiniä, Maria!
MALVOLIO. Mamselli Maria, jos armollisen neidin suosio on teille jonkin arvoinen, niin varmaankaan ette edesauta tuollaista siivotonta elämää. Hän on saapa siitä tiedon; sen vannon kautta tämän käden.
(Menee.)
MARIA.
Horise mitä horiset.
HERRA ANTREAS. Yhtä hyvä kuin juoda nälkäänsä, olisi vaatia häntä miekkasille ja sitten syödä sanansa ja pilkata häntä.
HERRA TOPIAS. Tee se, ritari; minä kirjoitan puolestasi vaatimakirjan, tai ilmoitan hänelle suusanalla suuttumuksesi.
MARIA. Rakas herra Topias, olkaa hiljaa vaan tämä yö. Armollinen neiti on kovin levoton siitä pitäen, kuin tuo nuori herttuan mies kävi hänen luonaan. Mitä tuohon Malvolio herraan tulee, niin kyllä minä hänestä pidän huolen: jos en häntä niin vedä nenästä, että hänestä tulee sananparsi ja yleinen naurunaine, niin älkää luulko, että minulla on kyllin älyä maata suorana vuoteessa. Tiedän, että sen voin.
HERRA TOPIAS.
Anna kuulla, anna kuulla. Kerrohan meille jotakin hänestä.
MARIA.
Niin, nähkääs, hän on väliin noin niinkuin puritaani.
HERRA ANTREAS.
Oi, jos sen tietäisin, niin pieksisin häntä kuin koiraa.
HERRA TOPIAS. Mitä? Siitäkö, että hän on puritaani? Onko sinulla perustettuja syitä siihen, mies hyvä?
HERRA ANTREAS.
Perustettuja syitä minulla ei juuri ole, mutta kuitenkin kyllin hyviä.
MARIA. Ei se lempo ole puritaani eikä mikään muukaan ajan pitkään; tuuliviiri vaan, teeskentelevä aasi, joka on ulkoa oppinut ylhäisiä puheenparsia ja niitä purkaa sakeana höyrynä; äärettömästi itseensä tyytyväinen ja omasta mielestään niin täyteen ahdettu hyviä avuja, että hän uskonkappaleena uskoo, että kaikki, jotka vaan häneen katsovat, rakastuvat häneen. Tuohon heikkouteen on minun sangen sopiva tähdätä kostoni.
HERRA TOPIAS.
Mitä aiot tehdä?
MARIA. Kylvän hänen tielleen salaperäisiä rakkauden kirjeitä, joissa hän itse on kouraan tuntuvalla tavalla kuvattuna: parran väri, säärten muoto, käyntitapa, silmän luonti, otsa, ihokarva. Osaan sangen hyvin jäljitellä armollisen neidin käsialaa; unhottunutta asiaa koskevasta kirjoituksesta voimme tuskin itse päättää, kumman kättä se on.
HERRA TOPIAS.
Oivallista! Vainuan sotajuonta.
HERRA ANTREAS.
Minun se jo tuikkaa nenääni.
HERRA TOPIAS. Hän sitten luulee, että nuo kirjeet, joita sinä kylvät, ovat sisareni tyttäreltä ja että tyttö on häneen rakastunut, niinkö?
MARIA.
Sentapainen se minulla on älli.
HERRA ANTREAS.
Ja se älli tekee hänestä älliön.
MARIA.
Älliön, oikein.
HERRA ANTREAS.
Oi, tästä tulee verratonta!
MARIA. Kuninkaallinen kuje, olkaa varma siitä: minä tiedän, että lääkkeeni häneen tepsii. Asetan teidät kaksi ja narrin kolmanneksi väijyksiin siihen paikkaan, missä hän kirjeen on löytävä. Pankaa merkille, miten hän selittää sen. Ja nyt täksi yötä levolle uneksimaan asiasta. Hyvästi!
HERRA TOPIAS.
Hyvää yötä, Penthesilea!
(Maria menee.)
HERRA ANTREAS.
Totta totisesti, se on kelpo tyttö.
HERRA TOPIAS.
Hurtta, aito rotua, ja minua ihan jumaloiva; mutta mitäpä siihen voi?
HERRA ANTREAS.
Minuakin on kerran jumaloitu.
HERRA TOPIAS.
Nyt levolle, ritari. — Sinun tulee toimituttaa enemmän rahaa.
HERRA ANTREAS.
Jos en saa omakseni sisarenne tytärtä, niin olen myyty mies.
HERRA TOPIAS. Toimituta vaan rahaa, ritari. Jos et häntä lopulta saa, niin sano minua töppöhännäksi.
HERRA ANTREAS. Jos en häntä saa, niin ei ole minuun koskaan uskomista; ymmärtäkää se miten tahdotte.
HERRA TOPIAS. Tule pois, tule! Minä menen kiehauttamaan vähän sektiä; nyt on liian myöhä mennä levolle. Tule, ritari, tule!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Huone herttuan hovissa.
(Herttua, Viola, Curio y.m. tulee.)
HERTTUA.
Nyt soitteloa! — Huoment', ystäväni! —
Cesario hyvä, taas tuo pikku laulu,
Tuo vanhanaikuinen, jonk' eilen kuulin!
Minusta enemmän se liensi tuskaa
Kuin tämän liehuvan ja riehkan ajan
Teeskellyt sävelmät ja löyhät loilut.
No, yksi värsy vaan!
CURIO.
Suokaa anteeksi, teidän arvoisuutenne; hän, sen laulaja, ei ole täällä.
HERTTUA.
Ken se oli?
CURIO. Se ilvehtijä Huvinen, teidän arvoisuutenne; narri, johon neiti Olivian isä oli suuresti mieltynyt. Hän ei liene kaukana täältä.
HERTTUA.
Hae hänet tänne, ja sill'aikaa soittakaa se sävel.
(Curio menee. Soitantaa.)
Lähemmä, poika! Kun sa joskus lemmit,
Niin sulotuskissasi mua muista;
Mun kaltaiseni kaikk' on lempiväiset,
Eleissään muuten liehuvat ja löyhät,
Pait että lakkaamatta armaan kuvaa
He jumaloivat. — Miellyttääkö sävel?
VIOLA.
Oi, lemmen valtaistuimelle asti
Se kaiun antaa!
HERTTUA.
Taitavasti haastat.
Vaikk' olet nuori, vannon, että silmäs
Jo lumonnut on joku mielitietty;
Vai kuinka?
VIOLA.
Kyllä, — teidän korkeutenne.
HERTTUA.
Mimmoinen tyttö?
VIOLA.
Teidän muotoisenne.
HERTTUA.
Hän ei sua ansaitse. Ja kuinka vanha?
VIOLA.
Noin teidän ikäisenne, hyvä herra.
HERTTUA.
Oi, taivas, liian vanha! Naisen tulee
Valita itseänsä vanhemp' aina;
Näin mukautuu hän mieheensä ja saapi
Vakaamman sijan hänen sydämmessään.
Vaikk' itseämme kuinka kehuisimme,
Niin miehen lempi ain' on häälyvämpi,
Herkempi, horjuvampi, kieppuvampi
Kuin naisen.
VIOLA.
Sen ma kyllä luulen, herra.
HERTTUA.
Siis itsellesi nuoremp' ota lemmyt,
Ei lempes ole pysyväistä muuten;
Kuin ruusu nainen on: näet, kukkaan tuskin
Se ehtii, kun jo raukee kukoistuskin.
VIOLA.
Niin kyllä, niin; mut surkeata ois
Noin kesken kukkeuttaan kuolla pois.
(Curio ja narri tulevat.)
HERTTUA.
Nyt, poika, laulu tuo, jonk' eilen lauloit!
Cesario, se on vanhaa, korutonta;
Kutojat, kehrunaiset taivasalla
Ja pitsin ompelijat nuoret immet
Hyräävät sitä; suoraa totuutt' on se,
Se viattoman lemmen kieltä haastaa
Kuin entisaika.
NARRI.
Joko laulan, herra?
HERTTUA.
Jo, laula, laula.
NARRI (laulaa).
Tule pois, tuoni, tule,
Lepo mulle haudassa suo!
Kule pois, henki, kule!
Mun on tappanut immyt tuo.
Lumivalkeat liinat laitelkaa
Valitulle;
Niin kuolo ei kelleen suotuisaa
Kuin mulle.
Ei kukkaa, ei kukkaa
Tomulleni tuhlata saa,
Mua rukkaa, mua rukkaa
Ei ystävät voivottaa.
Ja paikka syrjäinen, jok' ei näy,
Mulle suokaa,
Niin ett'ei lempivät siellä käy
Ja huokaa.
HERTTUA.
Tuossa sinulle vaivastasi.
NARRI.
Ei mitään vaivaa, herra; laulaminen on huvia.
HERTTUA.
Maksan sitten huvistasi.
NARRI.
No, niin, herra; huvista saa aina maksaa, ennen tai myöhemmin.
HERTTUA.
Jätä minulle valta jättää sinut hyvästi.
NARRI. Kyllä; synkkämielisyyden jumala sinua varjelkoon, ja räätäli tehköön sinulle uuden nutun läikkivästä tahtisilkistä, sillä mielesi on oikein läikkivä opaali. Noin jämeitä pukareita pitäisi lähettää merille, jossa saisivat toimittaa vähän kutakin ja koitella jos mitäkin tuulta; sillä kun ei tiedä, mihin matka on, niin pääsee sitä pitemmälle. Hyvästi vaan!
(Menee.)
HERTTUA.
Te muutkin menkää. —
(Curio ja hoviherrat menevät.)
Nyt, Cesario, mennös
Tuon kauniin julman luokse vielä kerran;
Sano: rakkauteni, mailmaa ylevämpi,
Ei kysy halvan mannun paljoutta;
Ne annit, joit' on onni hälle suonut,
Ne pidän yhtä halpana kuin onnen;
Tuo kalleus vaan, tuo ihmekoru, jolla
Somisti hänet luonto, se mua hurmaa.
VIOLA.
Mut jos ei voi hän teitä lempiä?
HERTTUA.
En moista siedä vastausta.
VIOLA.
Täytyy.
Jos tyttö teidän tähden tuskaa tuntee
Niin haikeaa, kuin te Olivian tähden —
Se tyttö löytyy kai; — hänt' ette lemmi;
Sen sanotte; se hänen sietää täytyy.
HERTTUA.
Ei minkään naisen sydän saata kestää
Niin tuimaa lemmen tyrskyä, kuin mikä
Mun povessani käy; ei naisen sydän
Voi sitä mahduttaa, se sit' ei kestä.
Ah, maittia se vaan on naisen lempi —
Ei maksan syttyä, vaan kitalaen —
Sit' inho, tyrtymys ja kyllyys vaivaa;
Mun lempeni on nälkäinen kuin meri
Ja yhtä huvettava. Rakkautta,
Jota nainen minuun tuntee, ällös vertaa
Mun lempeeni Oliviata kohtaan.
VIOLA.
Tiedänpä —
HERTTUA.
Mitä tiedät?
VIOLA.
Liian hyvin
Ma tiedän naisen lemmen. Toden totta,
Heill' yhtä lämmin sydän on kuin meillä.
Isälläni oli tytär, joka lempi
Niinkuin, kenties, jos minä oisin nainen,
Minäkin ehkä teitä lempisin.
HERTTUA.
Ja hänen tarinansa?
VIOLA.
Tyhjä lehti.
Ei ilmaissut hän lempeänsä koskaan;
Vait'olon vaan, kuin madon kukanpointa,
Hän syödä antoi rusoposkeansa;
Miel' apeana, kulonkarvaisena,
Hän mietiskelyyn vaipuneena istui,
Kuin kärsiväisyys hautapatsaan' istuu,
Hymyillen tuskalleen. Tää rakkautt' eikö?
Me miehet, enemmän me puhumme
Ja vannommekin enemmän, mut meissä
Enemmän kuorta on kuin tahtoa,
Ja valamme ne vaan on vahtoa.
HERTTUA.
Mut siskos, kuoliko hän lemmestänsä?
VIOLA.
Sisarista ja veljist' olen minä
Jälellä yksin; kuitenkaan en tiedä —
Menenkö neidin luo?
HERTTUA.
Niin, sehän totta.
Mene, helmi tämä hälle vie ja sano:
Rakkautta pyydän, kieltoa en ano.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Olivian puisto.
(Herra Topias Räihä, herra Antreas Kälppäinen ja Fabio tulevat.)
HERRA TOPIAS.
Tätä tietä tulkaa, herra Fabio.
FABIO. Tulen, tulen. Jos annan yhtäkään hiukkaa tästä huvista hukkaan mennä, niin saatte minut melankoliassa kuoliaaksi paistaa.
HERRA TOPIAS. Etkö iloaisi nähdessäsi tuota itaraa sakramenskatun kanaljaa nolattuna ja häpeissään?
FABIO. Oikeinpa riemahtelisin, ystävä; tiedättehän, että hän kerran saattoi minut emäntäneitini epäsuosioon pienen karhunhärnyyn takia.
HERRA TOPIAS. Hänen harmikseen vielä kerran härnäämme karhun esiin, ja silloin häntä hypittelemme sinermille ja mustelmille. Eikö niin, herra Antreas?
HERRA ANTREAS.
Sen teemme, jumaliste teemmekin.
(Maria tulee.)
HERRA TOPIAS.
Tässä tulee se pikku veitikka. — No, mitä kuuluu, kultanuppuseni?
MARIA. Menkää kaikki kolme tuonne pensasaidan taa. Malvolio tulee alas tätä tietä. Hän on puolen tuntia seisonut tuolla auringossa ja opettanut keikailutemppuja omalle varjollensa. Kaiken naurettavan nimessä, tarkatkaa häntä; sillä tiedän, että tämä kirje tekee hänestä miettiväisen pöllön. Hiljaa, pyhän ilvehen nimessä! (Miehet piiloutuvat.) Makaa sinä tässä, (Heittää kirjeen maahan.) sillä tuossa tulee mullo, joka on kutkulla pyydettävä.
(Menee.)
(Malvolio tulee.)
MALVOLIO. Sulaa onnea, kaikki sulaa onnea! Maria kerran minulle kertoi, että neiti on minuun mieltynyt, ja itse olen kuullut hänen sanovan senkin, että, jos hän kehenkään ihastuisi, niin minun näköiseni mies se olla pitää. Sitä paitse hän minua kohtelee suuremmalla kunnioituksella kuin ketään muuta käskyläistään. Mitä pitää minun tästä arvella?
HERRA TOPIAS.
Tuota itseluuloista lurjusta!
FABIO. Vaiti, vaiti! Mietiskely tekee hänestä oivan kalkkunakukon. Kas, kuinka hän rehentelee; siivet harallaan!
HERRA ANTREAS.
Tuli ja leimaus! Tekisipä mieli sukia selkään sitä lurjusta.
HERRA TOPIAS.
Vaiti, sanon minä.
MALVOLIO.
Kreivi Malvolio, —
HERRA TOPIAS.
Senkin koira!
HERRA ANTREAS.
Ammu hänet, ammu hänet!
HERRA TOPIAS.
Hiljaa, hiljaa!
MALVOLIO. Onhan semmoista ennenkin nähty: hänen armonsa vapaaherratar meni naimisiin kamaripalvelijansa kanssa.
HERRA ANTREAS.
Hyi, senkin Jesebel!
HERRA TOPIAS. Hiljaa! Nyt hän syvältyy oikein; nähkääs, kuinka mielikuvitus häntä pöyhistyttää!
MALVOLIO. Kun näin olen ollut kolme kuukautta naimisissa ja istun korutuolissani, —
HERRA TOPIAS.
Jousi mulle, että ammun häntä silmään!
MALVOLIO. — huudan palvelijani ympärilleni ja kääriydyn kukitettuun samettitakkiini, noustuani suoraa päätä sohvastani, johon olen jättänyt Olivian nukkumaan —
HERRA TOPIAS.
Tulta ja tulikiveä!
FABIO.
Hiljaa, hiljaa!
MALVOLIO. — ja sitten otan tuollaisen ylhäisen katsannon; ja kun olen heitä miettiväisenä silmilläni mitellyt, ja huomauttanut heille, että tunnen asemani ja että hekin tuntekoot omansa, niin kysyn Topias-serkkua.
HERRA TOPIAS.
Puntit ja käsiraudat!
FABIO.
Vaiti, vaiti! Kuulkaa, kuulkaa!
MALVOLIO. Seitsemän miehistäni rientää alamaisella kiireellä häntä noutamaan. Minä sill'aikaa rypistelen kulmiani, ja, kenties, vedän kelloani, tai hypistelen kallista sormustani. Topias lähestyy, ja tekee tuossa kumarruksensa —
HERRA TOPIAS.
Saako tuollainen mies elää?
FABIO.
Vaiti nyt, vaikka suustanne sanat valjakoilla kiskottaisiin.
MALVOLIO. Ojennan hälle käteni näin, laimentaen ystävällistä hymyäni tuimalla nuhdekatseella, —
HERRA TOPIAS.
Ja eikö Topias sivalla teitä vasten suuta? Häh?
MALVOLIO. Sanoen näin: "Topias serkku, koska onni on minut sisarenne tyttäreen liittänyt, niin suonette minulle oikeuden muistuttaa teitä" —
HERRA TOPIAS.
Mitä? mitä?
MALVOLIO.
"Teidän täytyy heittää tuo juominen."
HERRA TOPIAS.
Huuti, rumppi!
FABIO.
Hiljaa siinä, muuten taitamme juoneltamme niskat.
MALVOLIO. "Sitä paitse kulutatte kallista aikaanne erään hupsumaisen herran seurassa" —
HERRA ANTREAS.
Tarkoittaa minua, uskokaa pois.
MALVOLIO.
"Erään herra Antreaksen" —
HERRA ANTREAS.
Tiesinhän sen, että hän minua tarkoitti: moni sanoo minua hupsuksi.
MALVOLIO (huomaa kirjeen).
Mitä tällä lienee virkaa?
FABIO.
Nyt on kurppa likellä ansaa.
HERRA TOPIAS.
Hiljaa, hiljaa! Pilan hengetär neuvokoon häntä lukemaan ääneen!
MALVOLIO (ottaen maasta kirjeen).
Emäntäneitini käsialaa, niin totta kuin elän! Nuo on hänen T:nsä, hänen
L:nsä, hänen Y:nsä, ja ihan tuollainen on hänen iso M:nsä. Hänen
käsialaansa, siitä ei epäilystäkään.
HERRA ANTREAS.
Hänen teensä, hänen ällänsä, hänen yynsä; mitä se on?
MALVOLIO (lukee). "Tuntemattomalle lemmitylle, tämä, ynnä hellät terveiset." Aivan hänen tapaansa! — Luvallasi, sinettivaha! — Vaiti! — Ja sinetissä hänen Lucretiansa, jolla hän aina lukitsee kirjeensä: se on hänen! Kenelle tuo lienee?
FABIO.
Se kietoo hänet suolineen, sorkkineen.
MALVOLIO (lukee).
"Olen kiintynyt;
Mut kenehen?
Suu kiinni nyt:
Sit' en sano, en."
"Sit' en sano, en." Entä sitten? Toista värsymittaa! — "Sit' en sano, en." — Entä, jos se olisit sinä, Malvolio!
HERRA TOPIAS.
Hirteen, senkin mäyrä!
MALVOLIO (lukee).
"Ma käsken, ketä lemmitsen;
Mut vait'olo, kuin Lucretian kalpa,
Lävistää multa sydämmen.
M. O. A. I., olenko halpa?"
FABIO.
Pomppaileva arvoitus!
HERRA TOPIAS.
Oiva tyttöletukka, sen minä sanon!
MALVOLIO. M. O. A. I., olenko halpa? — Ei, mutta alku, — annappas olla, annappas olla!
FABIO.
Minkä myrkkykeitoksen hän on laittanut hänelle!
HERRA TOPIAS.
Ja mitä vauhtia haukka siihen iskee!
MALVOLIO. "Ma käsken, ketä lemmitsen." Niin, hän käskee minua; minä olen hänen käskyläisensä; hän on emäntäni. Tämähän on selvää tavalliselle järjelle; siinä ei mitään vaikeutta. — Mutta loppu? Mitä merkitsevät nuo kirjaimet? Jospa voisin ne jollakin tavalla sovittaa itseeni. — Hiljaa! — M. O. A. I.
HERRA TOPIAS.
A, niin, vainustappas vaan! Nyt hän on jäljillä.
FABIO.
Hurtta haukahtaa, niinkuin se vainuisi kettua.
MALVOLIO.
M, — Malvolio! — M, — niin, sillähän nimeni alkaa.
FABIO. Enkö arvannut, että hän jäljille pääsisi? Sillä hurtalla on erinomaiset haistimet.
MALVOLIO. M, — mutta seuraava ei pidä yhtä; se ei kestä koetusta. A:n pitäisi seurata, mutta siinä on O.
FABIO.
Ja O, se on loppu, toivon ma.
HERRA TOPIAS.
Niin, taikka minä häntä pieksän, siksi että hän huutaa: O!
MALVOLIO.
Ja sitten vasta tulee I.
FABIO.
Niin, vaikka pitkä I vastaan tulisi, et sitä tuntisi.
MALVOLIO. M. O. A. I. — tämä ei ole niin selvää kuin edellinen; kuitenkin, jos sitä vähän pitelee, niin antaa se myöten; sillä kaikki nämä kirjaimet ovat minun nimessäni. Vait! Tässä tulee suorasanaista. — (Lukee.)
"Jos tämä joutuu käsiisi, niin tuumi. Tähtien määräyksestä minä olen sinua ylempi; vaan älä pelkää suuruutta. Toiset ovat syntyneet suuruuteen, toiset hankkivat suuruuden ja toisille suuruus tyrkytetään. Kohtalosi käsi sinulle avautuu, tartu siihen verin, hengin. Ja, tottuaksesi siihen, mikä sinua odottaa, luo päältäsi nöyrä verhosi ja muuta nahkaa. Ole ynseä sukulaiselle, äkeä palvelijoille, anna kielesi kajahutella valtioviisautta; tavoittele ominaista käytöstapaa. Sitä neuvoo hän, joka sinun tähtesi huokailee. Muista, kuka kehui sinun keltaisia sukkiasi ja aina halusi nähdä sinut polukset ristissä. Muista, sanon minä. Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse vaan tahdot; jos et, niin ole ijäti käskyläinen, palvelijain toveri ja kelvoton koskettelemaan onnettaren sormenpäitä. Hyvästi! Hän, joka tahtoo kanssasi vallanalaisuutta vaihtaa, onnellisesti onneton."
Päivän valo ja avara lakeus ei ole kuultavampi. Tämä on ilmeistä. Tahdon ruveta kopeaksi, lukea valtiollisia kirjoja, nolata herra Topiasta ja huuhtoa päältäni kaikki alhaiset tuttavuudet, olla nipistä näppiin se oikea mies. En ole mikään narri, että antaisin mielikuvituksen koiritella kanssani, sillä kaikki merkit johtavat siihen, että neitini rakastaa minua. Tässä taannoin hän ylisteli keltaisia sukkiani ja kiitteli ristipoluksiani; ja nyt hän itse ilmenee rakkaudelleni ja oikein käskemällä vaatii minua näin pukeutumaan hänen mielikseen. Kiitän tähtiäni, olen onnellinen. Tahdon tulla umpimieliseksi, ruveta kopeaksi, käydä keltaisissa sukissa, polukset ristissä, ja niin pian kuin suinkin mahdollista. Jupiter ja tähteni olkoot kiitetyt! — Mutta tässä on vielä jälkilisäys. (Lukee.)
"Et saata olla tietämättä, kuka olen. Jos suosittelet lempeäni, niin ilmaise se hymyssäsi; hymysi suuresti sinua kaunistaa; siis minun läsnä ollessani hymyile aina, sitä rukoilen, rakas kultaseni."
— Jupiter, sinua kiitän! — Hymyillä tahdon; kaikki tahdon tehdä, mitä sinä minulta pyydät.
(Menee.)
FABIO. Osuuttani tässä pilassa en vaihtaisi pois, vaikka saisin tuhansiin menevän vuosieläkkeen isolta Mogulilta.
HERRA TOPIAS.
Minä tästä tepposesta tuon naikkosen vaikka naisin.
HERRA ANTREAS.
Niin minäkin.
HERRA TOPIAS.
Enkä muita myötäjäisiä vaatisi kuin toisen samanlaisen tepposen.
HERRA ANTREAS.
En minäkään muuta.
FABIO.
Tuossa tulee se sievä tulkunpyytäjä.
(Maria palajaa.)
HERRA TOPIAS.
Tahdotko laskea jalkasi minun niskalleni.
HERRA ANTREAS.
Niin, taikka minun?
HERRA TOPIAS.
Tahdotko, että huijaan pois vapauteni lautapelissä ja rupean orjaksesi?
HERRA ANTREAS.
Niin tosiaankin, taikka että minä?
HERRA TOPIAS. Sinä olet hänet sellaiseen uneen heijannut, että hänen täytyy tulla hulluksi, kun hän unestaan virkoo.
MARIA.
Ei, mutta tottako? Vaikuttiko se häneen?
HERRA TOPIAS.
Niinkuin paloviina lastenämmään.
MARIA. Jos nyt tahdotte nähdä pilan tulokset, niin tarkatkaa hänen ensi esiintymistään armollisen neidin luona. Hän tulee hänen tykönsä keltaisissa sukissa, jota väriä neiti inhoo, ja polukset ristissä, jota tapaa hän ei voi sietää; ja sitten hän hänelle hymyilee, joka niin vähän soveltuu neidin mielialaan, — hän kun, näet, on raskasmielisyyteen heittäytynyt — että mies sillä aivan tekee itsensä halveksittavaksi. Jos tahdotte tuota nähdä, niin tulkaa mukaani.
HERRA TOPIAS. Tulen vaikka Tartaruksen oville asti, sinä senkin pirunkurinen veitikka.
HERRA ANTREAS.
Minä kanssa.
(Menevät.)