TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Paikka sama. Linnan piha.
(Banquo ja Fleance tulevat,
jälkimmäinen tulisoihtu kädessä.)
BANQUO.
Mik' aika yöst' on, poika?
FLEANCE.
Kuu on maillaan;
En kuullut ole kelloa.
BANQUO.
Puol'yöstä
Se mailleen käy.
FLEANCE.
On myöhempi, ma luulen.
BANQUO.
He, miekkan' ota! — Taivaass' ollaan tiukat:
Sen kaikki kynttilät on sammuksissa. —
Tuoss', ota tuokin? — Raskas niinkuin lyijy
Mua painaa uupumus, ja kuitenkaan
En tahtois nukkua. Oi, armon vallat,
Aatokset häijyt torjukaatte, joilla
Leponi häirii luonto! — Miekkan' anna!
(Macbeth tulee; ja palvelija, tulisoihtu kädessä.)
Ken siellä?
MACBETH.
Ystävä.
BANQUO.
Viel' ylähällä? Kuningas jo nukkuu.
Hän oli harvinaisen iloinen
Ja väellenne jakoi runsaat lahjat.
Nyt tällä timantilla tervehtii hän
Suloista emäntäänsä, sulkein siihen
Kiitokset äärettömät.
MACBETH.
Äkkipäätä
Tahtomme joutui puutteen alamaiseks
Ja suurt' ei aikaan saanut.
BANQUO.
Hyvin kaikki. —
Unissan' yöllä näin nuo velhosiskot:
Osaksi totta ennustivat teille.
MACBETH.
Mitäpä heistä! Mut jos aika myöntäis,
Puhella sopis asiasta hiukan.
Määrätkää hetki.
BANQUO.
Milloin suvaitsette.
MACBETH.
Jos tuumaan suostutten, kun siksi tulee, —
Keräätte kunniaa.
BANQUO.
Jos kerätess' en
Vaan sitä menetä; jos puhtahana
Valani säilyy, povi saastatonna,
Niin suostun kyllä.
MACBETH.
Hyvää yötä siksi.
BANQUO.
Ma kiitän; samaa teille.
(Banquo ja Fleance lähtevät.)
MACBETH.
Poika, käske,
Ett' emäntäs, kun juomani on valmis,
Kilistää kelloa. Käy maata sinä. —
(Palvelija lähtee.)
Tuo onko puukko, silmissäni tuossa,
Päin kättä kahva? Annas sinuun tartun! —
En sua saanut, ja tok' yhä näen sun.
Sa, turman ilmiö, sua eikö koura
Käsitä niinkuin silmä? Taikka tietkö
Vaan mieliluulon puukko, tyhjä haamu,
Vaan kiihtyneiden aivojeni luoma?
Sun yhä näen, niin käsin tuntuvana
Kuin tämän, jonka tässä paljastan.
Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;
Ja tuommoist' asett' on mun juuri tarvis. —
Muun aistimiston narriks silm' on tullut,
Tai vie se niistä voiton. Yhä näen sun,
Terä, kahva täynnä veripisaroita,
Joit' äsken niiss' ei ollut. — Tyhjää kaikki;
Verinen teko vaan se silmissäni
Näin kuvastuu. — Nyt toinen puoli maata
On niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii
Makaajan luo läp' uudinten; nyt velhot
Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;
Ja laiha murha, vartijansa, suden,
Kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,
Kuin himokas Tarquinius, määränpäähän
Salaisin rosvoaskelin kuin haamu
Näin hiipivi. — Sa luja, vankka maa,
Äl' askelteni astuntaa sa kuule,
Ett' eivät itse kivetkin ne kielis
Mun teistäni ja häiris tätä julmaa
Yön rauhaisuutta, joka niille sopii! —
Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vaan
Ne kylmää leyhkää kuumaan toimintaan.
(Kello kilisee.)
Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.
Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen
Sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!
(Lähtee.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Lady Macbeth tulee.)
LADY MACBETH.
Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;
Mi heidät sammutti, mun tulistutti. —
Vaiti — Hiljaa! — Huuhkain vaan se siellä huikaa,
Se turman enne, joka huutaa julmaa
Hyv'yötänsä. — Hän työss' on; ovi on auki;
Kuorsaillen juopunehet vartijat
Ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,
Ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,
Ovatko hengissä he vaiko kuolleet.
MACBETH (sisältä).
Ken siellä?
LADY MACBETH.
Voi, heränneen heidän pelkään
Ja tekemättä jääneen työn; — ei rikos,
Vaan yritys se meidät tuhoo. — Vaiti! —
Asetin valmihiksi miesten puukot;
Ne huomasi hän kai. — Jos ei hän olis
Isääni muistuttanut nukkuessaan,
Min' oisin tehnyt sen. — Mun mieheni!
(Macbeth tulee.)
MACBETH.
Nyt on se tehty. — Kuulitko sa mitä?
LADY MACBETH.
Yöhuuhkan huudon vaan ja sirkan laulun.
Puhuitko sinä?
MACBETH.
Milloin?
LADY MACBETH.
Äsken.
MACBETH.
Alas
Kun astuinko?
LADY MACBETH.
Niin.
MACBETH.
Hiljaa!
Ken tuossa kamariss' on?
LADY MACBETH.
Donalbain.
MACBETH (katsellen käsiään).
Oi, näky surkea on tuo!
LADY MACBETH.
Sa hupsu!
Vai näky surkea!
MACBETH.
Siell' unissansa
Yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että
Heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;
Rukouksen sitten lukivat ja uneen
Taas vaipuivat.
LADY MACBETH.
Kaks siell' on nukkumassa.
MACBETH.
"Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!"
Kuin nämä pyövelkäten' ois he nähneet.
Kuunnellen heidän tuskaans', suustan' "ament'"
En saanut, he kun sanoivat: "Kies' siunaa!"
LADY MACBETH.
Noin syvään älä tuota mielees paina!
MACBETH.
Mut miks en sanoa ma voinut "amen"?
Ma siunausta tarvitsin, ja "amen"
Kurkkuuni tarttui.
LADY MACBETH.
Noin ei tuommoisista
Saa tuskitella; voipi tulla hulluksi.
MACBETH.
Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
"Herätkää! Macbeth unen murhaa!" — unen,
Tuon viattoman, joka huolten vyhdet
Sekavat suorii, päivittäisen kuolon,
Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
Tuon luonnon toisen atrian ja parhaan
Elämän juhlaruoan.
LADY MACBETH.
Mitä puhut?
MACBETH.
"Herätkää!" huuto kautta linnan kaikui.
Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor
Unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.
LADY MACBETH.
Mut ken se huusi noin? Oi, armas thani,
Sun jalo pontes hervahtuu, jos moista
Noin kiihkoisesti mietit. Nouda vettä
Ja käsistäs nuo rumat merkit huuhdo! —
Miks tänne puukot kannoit? Siellä niiden
On paikka. Pois ne vie, ja verin tuhri
Makaavat vartijat.
MACBETH.
En sinne mene:
Aatella pelkään tekoani; nähdä
Sit' uudelleen en tohdi.
LADY MACBETH.
Arka raukka!
Tuo tänne puukot! Nukkuneet ja kuolleet
Kuvia vaan on; lasta peljättää voi
Kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa,
Niin sillä kultaan vartijoiden muodon,
Syyn muodon näin he saavat.
(Lähtee. Kolkutusta ulkoa.)
MACBETH.
Mikä kolke? —
Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!
Kenenkä kädet nää? Haa! Päästäni ne
Repivät silmät maalle! Voiko suuren
Neptunin koko valtameri pestä
Tuon veren kädestäni pois? Ei, ennen
Tää käsi meret määrättömät punaa,
Viherjän muuttain ruskeaks.
(Lady Macbeth palajaa.)
LADY MACBETH.
Mun käten'
On samankarvaiset kuin sun, mut sydän
Noin vaalas mua hävettäis.
(Kolkutusta.)
Tuo kolke
Eteläportin' on. Pois kamariimme!
Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo;
Kuin kevyt on se sitten! Sinust' uljuus
On luopunut.
(Kolkutusta.)
Haa! kuules, taasen kolke!
Yöpuku ylles, ett'ei kutsuttaissa
Havaittais meidän valvoneen. — Äl' anna
Noin raukkamaisest' aatoksilles valtaa.
MACBETH.
Tekoni tietäen mun paremp' oisi,
Ett' itseän' en tietäisi
(Kolkutusta.)
Kolkkehellas
Herätä Duncan! Voi, jos sen sa voisit!
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Portinvartija tulee.)
PORTINVARTIJA. Sepä vasta kolkutusta, totta tosiaankin! Jos olisit helvetin porttien vartija, kylläpä saisit avainta kiertää! (Kolkutusta.) Kolk, kolk, kolk! Beelsebubin nimessä, ken siellä? — Kas vaan, jyväsaksa, joka hirtti itsensä pelätessään hyvää vuodentuloa. Aikanasi tulet! Onko vaan hurstia tarpeeksi mukanasi, sillä täällä sitä hikoilla saat? (Kolkutusta.) Kolk, kolk? Toisen perkeleen nimessä, kuka siellä? — Lainvääntelijä, tottamaar, joka kummankin riitapuolen asian valallansa vahvistaa, ja joka on Jumalan kunniaksi paljon konnankoukkuja harjoitellut, vaan ei kuitenkaan ole voinut itseänsä taivaaseen koukutella. Käy sisään, lainvääntelijä! (Kolkutusta.) Kolk, kolk, kolk! Kuka siellä? — Vai niin, englantilainen räätäli, tänne tullunna siitä, että ranskalaisen housuista kaistaleen[8] varasti. Käy sisään, räätäli, täällä kyllä saumarautasi kuumenee! (Kolkutusta.) Kolk, kolk! Ei koskaan rauhaa. Ken olette? — Mutta tämä paikka on helvetiksi liian kylmä. Lempo sitä kauemmin olkoon pirun portinvartijana! Ajattelin muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa muutamia, jotka ruusuista tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan. (Kolkutusta.) Kohta, kohta! (Avaa.) Pyydän muistamaan portinvartijaa.
(Macduff ja Lenox tulevat.)
MACDUFF.
Niin myöhäänkö sä maata kävit, veikko,
Kun myöhään näin sä nukut?
PORTINVARTIJA. Niin, nähkääs, ryyppäsimme toiseen kukonlauluun; ja juominen se vaikuttaa tuntuvasti kolmea asiata.
MACDUFF.
Mitä kolmea asiaa se juominen sitten erittäin vaikuttaa?
PORTINVARTIJA. Niin, nähkääs, punaisia neniä, unta ja kusta. Lemmenseikoissa se auttaa ja kaataa: himoa se auttaa, mutta kyvyn se kaataa. Voipi sanoa, että liika juominen pitää lemmen suhteen lainvääntelijän virkaa: se luo sen ja tappaa sen; nostaa sen ja kaataa sen; yllyttää sitä ja kyllyttää sitä; voimistuttaa ja laimistuttaa; sanalla sanoen: vääntää sen uneen, pettää sen ja jättää sen.
MACDUFF.
Luulenpa, että viina sinut viime yönä petti.
PORTINVARTIJA. Niin kylläkin, suut, silmät täyteen; mutta minäpä petoksen kostin; ja luulenpa, että kylläkin puoltani pidin, sillä vaikka hän pari kertaa sieppasi jalat altani, keksinpä keinon saada hänet maalle samaa tietä, mitä oli tullutkin.
MACDUFF.
Hereillä onko herras? — Kolkkeellamme
Me hänet herätimme: tuossa on hän.
(Macbeth tulee.)
LENOX.
Huomenta, jalo thani!
MACBETH.
Terve teille!
MACDUFF.
Kuningas joko noussut lie?
MACBETH.
Ei vielä.
MACDUFF.
Hän käski, että varhain herättäisin;
Lie myöhä jo.
MACBETH.
Vien teidät hänen luokseen.
MACDUFF.
Sen tiedän suloiseksi vaivaks teille;
Mut vaivaa on se kuitenkin.
MACBETH.
Työ mieleinen se meille vaivan korvaa.
Tuoss' ovi on.
MACDUFF.
Ma huutaa rohkenen;
Se työks on mulle pantu.
(Menee.)
LENOX.
Lähteneekö
Kuningas tänään?
MACBETH.
Lähtee — niin on määrä.
LENOX.
Yö oli jylhä. Majassamme tuuli
Kukisti savutorvet; valitusta
Ilmassa kuultiin, julmaa kuolontuskaa
Ja hirmuäänin ennustelemista,
Paloa, murhaa, hävitystä hurjaa
Ajalle tuskaiselle syntyväksi.
Pimeyden lintu kaiken yötä huusi;
Sanovat maankin olleen kuumeissansa
Ja värisseen.
MACBETH.
Niin, jylhä oli yö.
LENOX.
Mun nuori muistini ei toista muista
Sen vertaista.
(Macduff palajaa.)
MACDUFF.
Oo, kauheata, kauheata, kauheata!
Ei kieli eikä sydän sua saata
Käsittää eikä nimittää!
MACBETH & LENOX.
Mik' ompi?
MACDUFF.
Nyt taitotekonsa on tuho tehnyt!
Kuin kirkonvaras murtanut on murha
Vihittyyn Herran huoneeseen ja hengen
Templistä ryöstänynnä.
MACBETH.
Kuinka? Hengen?
LENOX.
Kuninkahanko?
MACDUFF.
Menkää huoneeseen, ja
Sokaiskoon silmät teiltä toinen Gorgo; —
Mua älkää puhumahan vaatiko —
Nähkää, ja puhukaatte sitten itse. —
(Macbeth ja Lenox lähtevät.)
Hoi, hätäkello soimaan! — Nouskaa, nouskaa! —
Petosta! Murhaa! Banquo, Donalbain!
Ja Malcolm! Nouskaa! Pois tuo veltto uni,
Tuo kuolon hahmo; itse kuoleman te
Nyt näette! — Nouskaa katsomahan kuvaa
Sen suuren tuomion! — Malcolm! Banquo! Nouskaa
Kuin haudasta ja aavein' ilmi tulkaa,
Ett' ois tää hirmu täysi! Kello soimaan!
(Hätäkelloa soitetaan.)
(Lady Macbeth tulee)
LADY MACBETH.
Miks talon nukkujia kokoon kutsuu
Noin jylhä torvi? Sanokaa!
MACDUFF.
Lady armas,
Mun kerrottavani ei sovi teille:
Sanani murhan tois, jos vaimon korvaan
Ne koskis.
(Banquo tulee.)
Banquo! Banquo! Murhattun' on
Kuninkaamme ja herramme!
LADY MACBETH.
Voih! voih!
Meilläkö?
BANQUO.
Hirveintä, miss' olkoonkin! —
Sanasi, Macduff, peruuta, ja sano,
Ett'ei niin ole.
(Macbeth ja Lenox palajavat.)
MACBETH.
Voi, jos oisin kuollut
Vaan tiimaa ennen tätä tapausta!
Olisin autuas silloin. Tästä lähtein
Ei totuutt' ole lainkaan maailmassa;
Petosta kaikki! Armot, arvot tyhjää!
Elämän viini maahan juossut on,
Ja kerskaks kellariin jäi pelkkä sakka.
(Malcolm ja Donalbain tulevat)
DONALBAIN.
Hukassa mikä?
MACBETH.
Te, vaikk' ette tiedä:
Verenne alku, synty, hetesuoni
Tukittu on, tukittu itse lähde!
MACDUFF.
Isänne on he murhanneet.
MALCOLM.
Voi! Ketkä?
LENOX.
Sen passarit on nähtävästi tehneet.
Verissä oli kädet, kasvot heillä,
Ja puukot heidän pieluksillaan vielä
Ol' aivan kosteat. He tuijottivat,
Tunnoiltaan ollen aivan. Moisten hoidoss'
Ei ole turvattuna ihmishenki.
MACBETH.
Voi, että vimmoissani tapoin heidät!
MACDUFF.
Miks teitte sen?
MACBETH.
Ken säikkynyt ja viisas
Voi samass' olla, lempeä ja hurja,
Kuninkaan mies ja puoleton? Ei kenkään.
Tulinen lempi kiihkoissansa voitti
Sävyisän järjen. Tässä makas Duncan.
Hopeapäässä veren kultareunus
Ja haavat ammottain kuin aukko, josta
Tuho sisään ryntää; tuossa murhamiehet,
Värihin ammattinsa tahrattuina,
Rivoina puukot hurmeen tahmass' aivan.
Ken, joll' on sydän lempivä, ja siinä
Rohkeutta näyttää tätä lempeänsä,
Vois mieltään malttaa?
LADY MACBETH (pyörtyvinään).
Auttakaa mua täältä!
MACDUFF.
Ladyä hoitakaa!
MALCOLM.
Me vait olemme,
Me, joill' on tässä suurin surun syy!
DONALBAIN.
Vait'-olo paras: täällä kova onni
Vois kairanreiän lymyst' äkkipäätä
Karata meihin. Pois! Ei kyyneleemme
Viel' ole kypsät.
MALCOLM.
Eikä valloillansa
Surumme suuri.
BANQUO.
Ladyä hoitakaa!
(Lady Macbeth kannetaan pois.)
Alastoman ja paljaan heikkoutemme
Kun saamme verhotuksi, yhtykäämme
Tät' inhaa verityötä tutkimaan.
Meit' epäilys ja kauhu värisyttää;
Kädessä Kaikkivallan seison tässä,
Ja luihun kavalluksen salajuonta
Ma sodin vastaan.
MACDUFF.
Minä myös.
KAIKKI.
Me kaikki.
MACBETH.
Nyt täysi miehen asu joutuun ylle!
Salissa sitten yhdytään.
KAIKKI.
Hyv' on!
(Kaikki lähtevät, paitse Malcolm ja Donalbain.)
MALCOLM.
Mit' aiot? Hyv' ei ole tänne jäädä.
Surua teeskellä on viekkaan helppo.
Ma lähden Englantiin.
DONALBAIN.
Min' Irlantiin.
On ero turvaks kummallenkin meille.
Tääll' ovat hymyt tikareita täynnä,
Ja verisin on veriheimolainen.
MALCOLM.
Tuo murhan nuoli, joka ammuttiin,
On vielä lennossansa. Paras meidän
On sitä karttaa. Ratsun selkään siis!
Vähemmälle nyt jäähyväiset jääkööt.
Pois varkain! Konsa turma tuloss' on,
Ei varas lie ken turvaa pakohon.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Linnan edustalla.
(Rosse ja eräs vanhus tulevat.)
VANHUS.
Vuoskymmeniä seitsemisen muistan;
Sill' ajall' olen monta kummaa nähnyt
Ja julmaa päivää; mutta kaikki leikiks
Tää hirmu-yö on tehnyt.
ROSSE.
Näet sä, isä:
Vihoissaan ihmistöistä taivas uhkaa
Veristä lavaa. Kello näyttää päivää,
Mut synkkä yö tukeuttaa taivaan lampun.
Yön kunniaksko vaiko päivän hävyks
Maan kasvot hautaa pimeys nyt, kun niitä
Elävän valon tulis suudella?
VANHUS.
Se luonnotont' on kuin tuo öinen työkin.
Tiistaina hiirensyöjä huuhka sieppas
Ja tappoi pilviss' ylvästävän haukan.
ROSSE.
Duncanin ratsut — kumma, mutta totta —
Nuo somat, kauniit, rodun valiot,
Hurjistuneina pilttuuns' särkivät,
Kurista huolimatta maalle syösten
Ikäänkuin sotaan ihmiskuntaa vastaan.
VANHUS.
Sanotaan, että toisiaan he söivät.
ROSSE.
Niin tekivätkin; sen ma kummakseni
Näin omin silmin. — Tuossa kunnon Macduff!
(Macduff tuke.)
No, miltä näyttää?
MACDUFF.
Ettekö te näe?
ROSSE.
Jo tiettyn' onko, ken on murhan tehnyt?
MACDUFF.
Ne, jotka Macbeth tappoi.
ROSSE.
Taivaan taatto!
Mik' etu heillä siitä?
MACDUFF.
Lahjotuita!
Kuninkaan pojat, Donalbain ja Malcolm,
Paenneet ovat, joka tekee heidät
Epäiltäviksi.
ROSSE.
Sekin luonnotonta!
Oo, kunnianhimo ahnas, joka ahmaat
Noin oman elinmehus! — Luultavasti
Kuninkaaks nyt saa Macbeth.
MACDUFF.
Nimitetty
Hän on ja Sconiin kruunattavaks mennyt.
ROSSE.
Ja missä Duncanin on ruumis?
MACDUFF.
Colmes-killin pyhään kätköpaikkaan viety,
Miss' esi-isienkin lepää luut.
ROSSE.
Menettekö te Sconihin?
MACDUFF.
En, serkku;
Ma Fifeen lähden.
ROSSE.
Minä menen Sconiin.
MACDUFF.
Hyvästi! Ett'ei toteen vaan käy aate:
Parempi uutta oli vanha vaate!
ROSSE.
Hyvästi, isä!
VANHUS.
Herran siunaus teille
Ja niille, jotka pahan hyväks sääntää
Ja vihamiehet ystäviksi kääntää!
(Lähtevät.)