Timon Ateenalainen

by William Shakespeare

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ateenan muurien ulkopuolella.
(Timon tulee.)

TIMON.
Sua kerran vielä silmään. Muuri, sinä,
Jok' ympäröit nuo sudet, maahan vaivu,
Ateenaa älä suojaa! Vaimot, irstaiks,
Ja, lapset, ynseiks tulkaa! Orjat, narrit,
Sijaltaan syöskää kurttu senaatti,
Ja itse sijaan käykää! Immet nuoret.
Häpeän saastaan oiti rypemään,
Ja vanhempainne nähden! Pidä puoltaa,
Häverikki, älä maksa; veitsi maalle,
Ja velkojaisi kurkkuhun se iske!
Varasta, elinorja! Arvo herras
On pitkäkynsi rosvo, joka ryöstää
Lain mukaan. Tyttö, herran viereen maata;
Rouva on portto! Ramman taattos sauva
Pois tempaa, poika kuusitoistias,
Ja hältä aivot murskaa! Hellyys, rakkaus,
Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha,
Yölepo, kotikuri, ihmissopu,
Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot,
Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat
Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen,
Ja eläköön vain tuho! Ihmisvaivat,
Te, kuumeet ankarat ja tarttuvaiset,
Ateenaan kypsään syöskää! Lonkkatauti,
Senaattorimme halpaa, että heillä
Käy raajat yhtä rammaksi kuin tavat!
Himo irras hiivi nuorten luihin, mieliin,
Ett', ahertaissaan hyveen virtaa vastaan,
Hekumaan hukkuvat! Ateenaan tehkööt
Äkämät, paiseet kylvön, jost' on sato
Yleinen kuppa! Hengen kautta henkeen
Levitköön rutto, että myrkkyist' olkoon
Niin seuraelämä kuin ystävyyskin!
Alastomuuteni ma sain, en muuta,
Sinulta, sinä inhottava kylä!
Vie tuokin, kirottu sa tuhannesti!
Nyt metsään Timon käy: on arvelutta
Parempi korven susi ihmissutta.
Jumalat, kuulkaa! Kaikki tuhotkaat
Tään kaupungin ja maankin asukkaat;
Timonin viha nouskoon ikää myöden,
Isoiset, halvat, kaikki alleen lyöden!
Aamen.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Huone Timonin talossa.
(Flavius ja pari kolme Timonin palvelijaa tulee.)

1 PALVELIJA. Oi, hovimestari, miss' isäntämme? Eroko meillä? Häviö? Ja hukka?

FLAVIUS.
Voi, ystäväni, mitä sanoistakaan?
Jumalten vanhurskaitten kautta vannon,
Ett' olen yhtä köyhä mies kuin tekin.

1 PALVELIJA.
Ja talo tämmöinenkö häviöllä!
Näin jalo herra myyty! Kaikki mennyt!
Eik' ystävää, jok' auttais onnetonta
Ja häntä seurais!

2 PALVELIJA.
Niinkuin selin käännyt
Sa toveriisi, jonka hautaan laskit,
Niin onnen haudalta nyt suosikitkin
Pois hiipi, valhevalans' antain hälle
Kuin tyhjän kukkaron; hän itse, raukka,
Kuin ilmain varaan jäänyt kerjäläinen,
Köyhyydessä ja vierottuna kulkee,
Kuin herja, yksin. — Lisää kumppaneita.

(Toisia palvelijoita tulee.)

FLAVIUS.
Hävinneen talon särkynyttä kamaa!

3 PALVELIJA.
Sydämmell' yhä Timonin on puku,
Sen näen silmistänne. Tovereita
Siis ollaan vielä murheen palkoissakin.
Sai laiva vuodon, ja me, laivamiehet,
Nyt, seisten kannell' uppoovalla, kuullaan
Melua tyrskyn; tähän ilmamereen
Hajoomme kaikki.

FLAVIUS.
Ystävät, nyt teille
Ja'an viime roponi. Miss' yhdytäänkin,
Timonin tähden tovereita ollaan.
Ja päätä pudistellen sanokaamme,
Kuin hautaan soittain isäntämme onnen:
"Parempaa näimme". Hiukan kullekin.
(Antaa heille rahaa.)
Ei, kaikkein kädet! Vaikka puuttehessa,
Surusta rikkaat ollaan erotessa.
(Syleilevät toisiaan. Palvelijat menevät.)
Mink' armottoman tuhon tuo se loisto!
Ken tahtoisikaan saada rikkautta,
Jos herjaa vain se tuo ja surkeutta?
Ken olla onnen pilkkana? Tai elää
Vain ystävyyden unelmissa? Nähdä
Komean loistonsa vain maalattuna
Kuin ystävien kaunisteltu joukko?
Ah, herra parka! Sydämmes sun sorti!
Sun hyvyys tappoi! Kumma veren vietti,
Kun liika hyvyyskin on suurin synti!
Ken puolinkaan noin hyvä olla voi,
Jumalten tunnus tuo jos tuhon toi?
Oi, rakas herra, —
Siunattu, tullaksesi kirotuksi,
Ja rikas köyhtyäkses, — varat suuret
Nyt raskain tuskas on. Ah, oiva herraa!
Raivossaan heitti hylky-ystäväinsä
Pesänkin kiittämättömän.[10] Ei hällä
Nyt hengenpidett', ei sen hankkijaa.
Jälestä käyn ja olinpaikkans' etsin.
Niin hyvin, kuin vain voin, hänt' auttaa koitan;
Jos kultaa saan, niin talouttaan hoidan.

(Menee.)

Kolmas kohtaus

Metsä.
(Timon tulee.)

TIMON.
Oi, aurinko, sa siunauksen lähde,
Utuja mädänneitä ime maasta
Ja siskos radall' ilma myrkytä!
Samaisen kohdun kaksoisveljeksille,
Joill' yksi melkein siitto on ja synty
Ja asunto, jaa osat erilaiset,
Niin paremp' ivaa huonompaa; näet, luonto,
Jot' ahtaa kaikki kurjuus, onnen suuruutt'
Ei kestä, polkematta luontoa.
Tuo nosta kerjääjä, tää herra sorra,
Niin syntykunnian saa kerjäläinen
Ja senaattori perinnäisen herjan.
Ruoasta toisen veljen kyljet paisuu,
Nälästä toinen laihtuu. Ken, ken tohtii
Mies olla puolestaan ja sanoa:
"Tuo tuoss' on imartaja". Jos on yksi,
Niin ovat kaikki; ylempätään aina
Alempi nuolee; kultaist' älliötä
Kumartaa oppi viisas. Kaikk' on kierää;
Ei kirotuissa meissä muuta suoraa
Kuin suora konnuus. Inhotut siis olkaa
Kaikk' ihmistungot, juhlat, seurapiirit!
Vertaistaan Timon vihaa, itseäänkin.
Tuho ihmissuvulle! — Maa, anna juurta!
(Kaivaa.)
Ken sinust' etsii parempaa, sen kitaan
Vihaisin myrkkys vala. — Mitä? Kultaa?
Keltaista kiiltokultaa? Jumalani,
En tyhjää pyynnyt! Juurta, kirkkaat taivaat!
Tuo tuota, niin on musta valkoinen,
Ruma kaunis, huono hyvä, vanha nuori,
Pelokas urhoollinen, halpa jalo.[11]
Jumalat, miksi tätä, miksi tätä?
Tää pappinnekin viehtää alttarilta,
Pään alta potevalta patjan riistää.
Tää orja keltainen se pyhät liitot
Sitoo ja purkaa, siunaa kirotut,
Jumaltaa kupansyömät, varkait' auttaa
Ja heidät kunniaan ja arvoon nostaa
Senaattorien rinnalle; niin, tämä
Se pidellynkin lesken jälleen naittaa,
Ja sen, jot' inhat haavasairaalatkin
Kuoten kammoo, höystää se ja maustaa
Kevätkukkaseksi. Kirottu sa kuona,
Sa ihmiskunnan katuluuska, joka
Kapinaan kansat nostat, maahan jälleen,
Se paikkas on! —
(Marssi kuuluu etäältä.)
Haa, rumpu! — Vaikka elät,
Sun hautaan toki; karkaat, valtarosvo,
Kun luuvaloinen herras ei voi seista; —
Ei, hiukan käsirahaksi.

(Pidättää omalle varalleen vähän kultaa.)

(Alcibiades tulee sotasaalossa, rumpujen ja pillien soidessa,
Phrynia ja Timandra hänen seurassaan.)

ALCIBIADES.
Ken siellä? Mitä?

TIMON.
Eläin, niinkuin sinä.
Sydämmes ruumiinmato kalvakoon,
Kun mulle ihmishaamun taasen näytät.

ALCIBIADES.
Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat,
Vaikk' olet itse ihminen?

TIMON.
Ma olen
Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa.
Voi, jos sa koira oisit, että voisin
Sua hiukan rakastaa!

ALCIBIADES.
Sun hyvin tunnen,
Mut kohtalosi vierasta on mulle.

TIMON.
Minäkin tunnen sun, ja muut' en pyydä,
Kuin että tunnen. Rumpuasi seuraa;
Maa ihmisverillä sa punaa, punaa!
Jumalten lait ja ihmislait on julmat;
Miks sotaa siis? Tuo tuliportto tuoss' on
Tuhompi miekkaasi, vaikk' onkin hällä
Keruubin katse.

PHRYNIA.
Huules syököön rutto!

TIMON.
En suudella sua tahdo; silloin rutto
Omille huulillesi palajaisi.

ALCIBIADES.
Kuink' on noin muuttunut se jalo Timon?

TIMON.
Kuin kuu, kun ei voi valoa se antaa;
Enk' uudistunut minä, niinkuin kuu:
Ei aurinkoa, miltä lainata.

ALCIBIADES.
Mill' auttaa voin sua, jalo Timon?

TIMON.
Sillä,
Ett' uskoani tuet.

ALCIBIADES.
Mitä, Timon?

TIMON.
Niin, lupaa ystävyyttä, vaan äl' anna;
Jos sin' et lupaa, jumalat sua pieskööt,
Kosk' olet ihminen! Ja jos et anna,
Sun ruhjokoot, kosk' olet ihminen!

ALCIBIADES.
Ma kurjuudestas olen hiukan kuullut.

TIMON.
Sen silloin näit, kun elin onnessa.

ALCIBIADES.
Nyt näen sen; silloin riemunaika sulla.

TIMON.
Kuin sulla nyt: kaks huoraa kainalossa.

TIMANDRA.
Ateenan suosikkiko tuo, se, jota
Niin mailma kiitti?

TIMON.
Sinäkö Timandra?

TIMANDRA.
Se olen.

TIMON.
Ikäsi sä ollos portto!
Ne, jotka sua käyttää, ei sua lemmi.
Kun kutkun saat, niin palkaks anna tauti;
Himoitus-aikaas käytä; uhri? höystä
Ja laita syljetys- ja hioskoppiin;
Ja nuorukaiset rusoposkisetkin
Nälälle kypsyttele!

TIMANDRA.
Hirteen, hirmu!

ALCIBIADES.
Suo hälle anteeks, armas; kurjuus hältä
Hukannut on ja upottanut järjen. —
Rahasta mull' on puute, kelpo Timon;
Siks köyhä joukkonikin joka päivä
On kapinassa. Surren kuulin, ett' on
Ateena kurja, arvos unehuttain
Ja urotyös, kun uhkas lähivallat
Sen kukistaa, jos miekkas ei ja onnes, —

TIMON.
Lyö rumpuas ja mene!

ALCIBIADES.
Arvo Timon,
Min' olen ystäväs ja sua säälin.

TIMON.
Kuin säälit häntä, jota kiusaat näin?
En seuraa tarvitse.

ALCIBIADES.
Hyvästi siis!
Tää kulta ota!

TIMON.
Pois! Sit' en voi syödä.

ALCIBIADES.
Ateenan ylpeän kun kukistan, —

TIMON.
Ateenaa vastaan käyt?

ALCIBIADES.
Sen teen, ja syystä.

TIMON.
Jumalat kaatakoot sun kauttas kaikki,
Ja sitten sinut, joka heidät kaasit.

ALCIBIADES.
Miks minut?

TIMON.
Siksi, että saman tien
Kun konnat tapat, isänmaani kaadat,
Vie kultas! Mene, — kultaa tääll' on, — mene!
Ole niinkuin tähtein lennättämä rutto,
Kirotun kaupungin kun yli Zeus
Kautt' ilman sairaan kylvää myrkkyjänsä!
Sun miekkas älköön ketään säästäkö,
Ei arvo vanhustakaan valkopartaa,
Ei, hän on korkuri. Lyö maahan monna,
Hän teeskelee, häll' on vain puku siivo,
Hän parittaa. Äl anna immen posken
Terääsi tylsentää: tuo maitorinta,
Jok' ikkunasta kutkoo miehen silmää,
Ei armolistass' ole; hän vain häijy
On petturi. Äl' imulasta säästä,
Min hymykuopat houkast' itkun kiertää:
Ehk' äpärä se on, jonk' ennustavat
Sinulta vielä katkaisevan kaulan;
Säälittä silvo se! Kiroa kaikki!
Pue vahvaan rautaan korvasi ja silmäs,
Ett' äitein, tyttöin, imulasten huuto
Ja veristyväin messupappein parku
Ei läpi tunge! Tuossa sotilaillesi
(Antaa kultaa.)
Sa hukkaa tee: ja, kun on raivos tyhjä,
Niin huku itse! Vaiti vain, ja mene!

ALCIBIADES.
Sull' onko vielä kultaa? Kultas otan,
Mut neuvojasi en.

TIMON.
Tee miten tahdot,
Mut kirotkoon sun taivas!

PHRYNIA ja TIMANDRA.
Kultaa, Timon!
Sull' onko vielä?

TIMON.
Kyllin, että sillä
Saan portot vannomaan pois ammattinsa
Ja parittajat porttokaupan. Haaskat,
Vyöliina ylös! Valaa teilt en ota, —
Vaikk' kyllä tiedän, että vannoisitte
Ja vielä niinkin kauhistavan valan,
Ett' ikijumalat, sen kuullessaan,
Sais kuumeenväristyksen, — säästöön valat,
Luontoonne luotan; portoiks' yhä jääkää;
Ja jos ken hurskas tahtoo kääntää teitä,
Kujeilkaa porton tapaan, vietelkää se
Ja kärventäkää; kuuma hekkumanne
Se voiton vieköön hänen sauhustaan!
Työss' aina! Puoli vuotta olkoon vaiva
Vain toinen. Peittäkää nuo harvat katot
Ryösteillä ruumiin[12] — vaikka hirtetynkin,
Vähät siitä! — Teikailkaa ja viekoitelkaa
Ja huorailkaa! Rusetta poskiin pankaa,
Niin että hepokin sen saastaan hukkuu!
Kirotut kurtut!

PHRYNIA ja TIMANDRA.
Hyvä! Lisää kultaa!
Pyh! Kullan vuoksi teemme, mitä tahdot.

TIMON.
Miehiltä luut siis hivuttakaa! Vahvat
Rammatkaa pohkeet, että kannus herpoo!
Lainmiehen ääni rikkokaa, ett' enää
Ei vääryyttä hän puoltaa voi ja huutaa
Kujeitaan julki! Suomuloitkaa papit,
Jotk' aina lihaa sättivät, mut itse
Puhettaan eivät usko! Lättään nokka.
Niin ihan lättään! Nenäluu pois siltä,
Jok' etuaan vain haistaa, eikä vainu
Yleistä hyvää! Rentun kährätukka
Kolikaa kaljuksi, ja arvettomaan
Sotilas-öyhkäriinkin teistä hiukan
Kipua pankaa! Saastuttakaa kaikki!
Tuhotkoon ammattinne, kuivattakoon
Elämän lähteet tyhjiin! — Tuossa kultaa!
Kirotkaa muut, ja kirotkoon tää teidät!
Loakko teidän kaikkein hauta olkoon!

PHRYNIA ja TIMANDRA.
Hyvä Timon, lisää neuvoja ja kultaa!

TIMON.
Ei, lisää huoruutt' ensin, lisää turmaa!
Tää vain ol' alkumyönti.

ALCIBIADES.
Rummut käymään!
Ateenaa vastaan nyt! Hyvästi, Timon!
Jos käy, kuin toivon, vielä tavataan.

TIMON.
Jos käy, kuin suon, en näe sua enää.

ALCIBIADES.
En koskaan sulle pahaa tehnyt.

TIMON.
Teitpä:
Mua kiitit.

ALCIBIADES.
Pahaksiko sitä sanot?

TIMON.
Se nähdään joka päivä. Mene matkaan,
Ja mukaas ota narttusi.

ALCIBIADES.
No, mennään!
Me häntä häiritsemme. — Rumpu soimaan!

(Rummut soivat. Alcibiades, Phrynia ja Timandra menevät.)

TIMON.
Oi, ett' on luonnon nälkä, vaikka potee
Kovuutta ihmisten! —
(Kaivaa.)
Sa, kaiken äiti,
Min kohtu ääretön ja rinta määrätön
Kantaa ja ruokkii kaikki! Sama siemen,
Jost' ylvä lapses, ihminenkin, alkaa,
Se siittää mustan konnan, sinikäärmeen,
Sokean kyyn ja kultakuori vankaan
Ja kaikki hirmuluomat taivaan alla.
Miss' elontulta Hyperion hehkuu.
Ken ihmislapsiasi vihaa, hälle
Povestas rikkaast' anna juuri-raiska!
Sikistä sikiävä kohtus, ett' ei
Se kiittämätönt' ihmist' enää kanna!
Sen hedelmänä olkoon lohikäärmeet
Ja sudet, karhut, tiikerit; luo lisää
Petoja uusia, joit' avokasvos
Ei ole taivaan marmor'asunnoille
Näytellyt ennen! — Juuri, ah! — Suur' kiitos! —
Mehusi, peltos, viinamaasi kuivaa,
Joist' ihminen, tuo kiittämätön, imee
Herkut ja hiivat, joilla puhtaan sielun
Niin ryöttää, että järki hänet jättää!
(Apemantus tulee.)
Taas ihminenkö? Kirous ja tuska!

APEMANTUS.
Mua tänne neuvottiin; käy huhu, että
Mun tapojani apinoit ja matkit.

TIMON.
Sen teenkin, kun ei sulla ole koiraa,
Jot' apinoisin. Rutto sinut syököön!

APEMANTUS.
Tuo sairaan luonnon ilmett' on, vain kurjaa
Ja miehuutonsa apeutta siitä,
Ett' onni petti. Täällä? Lapioko?
Ja orjan puku tuo? Ja surun katse?
Imartajasi silkiss' yhä käyvät.
Patjoilla maaten, marjaviinaa juovat,
Sylissä sairaat lemut; eivät muista
He Timonia lainkaan. Älä metsää
Häväise sill', ett' ilkkujata matkit!
Imartaa ala, hyödyksesi käännä
Se, mikä sorti sinut. Polvi maahan.
Sun päästäs suosijasi pelkkä henki
Puhukoon lakin; ilkipaheitaan
Hyveiksi kiitä; samoin tehtiin sulle.
Kuin krouvari sa nyökyit tervetulleiks
Konnat ja kaikki; kohtuus on, ett' itse
Rupeat konnaks; taas jos saisit kultaa,
Niin veis sen konnat. Mua älä matki.

TIMON.
Jos sua matkin, itseäni poljen.

APEMANTUS.
Kun itseäsi matkit, itses poljit.
Niin kauan hupsu, ja nyt narri! Mitä?
Viluko ilma, ärjy passarisi,
Sun paitas lämmittäis? Nuo sammalpuutko,
Nuo kotkain ikäiset, sua seuraisivat,
Kannoilla juosten? Kylmä puronenko,
Jään sokeroima, aamuruokas höystäis,
Yön mässäiltyäs? Eläimiä kutsu,
Jotk' alastonna ilmain ärjyt kestää,
Alttiina elementtein raivolle,
Ja suojaa vailla, luontoaan vaan noutaa, —
Oo, niitä pyydä sua mairimaan.
Niin näet, —

TIMON.
Ett' olet narri sinä. Mene!

APEMANTUS.
Sa rakkaamp' olet mulle nyt kuin koskaan.

TIMON.
Sa vihatumpi.

APEMANTUS.
Miks?

TIMON.
Kun kurjaa mairit.

APEMANTUS.
En mairi, sanon vain, ett' olet raukka.

TIMON.
Miks etsit mua?

APEMANTUS.
Rääkätäkseni.

TIMON.
Alati konnan virkaa, taikka narrin!
Se onko hauskaa?

APEMANTUS.
On.

TIMON.
Siis konnankin?

APEMANTUS.
Hyv' ois, jos muikean tuon muodon otit
Kopeuttas kukistaaksesi; mut teit sen
Pakosta vain: jos et ois kerjäläinen,
Tulisit hovikoksi. Ehdon kurjuus
Se kruunattuna elää loiston jälkeen;
Ei täyty toinen, vaikka täytetäänkin,
Osaansa toinen tyytyy. Kurja, inha
On epätyytyväisen paras tila,
Huonompi kuin on tyytyväisen huonoin.
Halata kuolemaa noin kurjan pitäis.

TIMON.
Ei, jos sen sanoo vielä kurjempi.
Sin' olet orja, jot' ei onni koskaan
Halannut sylin hellin; koiraks synnyit.
Jos sinä, niinkuin me, jo kehdost' oisit
Nuo nautteen asteet käynyt, jotka avaa
Elämä sille, joka orjanansa
Voi käyttää tuota kärsiväistä laumaa,
Hekuman kuiluun uponnut jo oisit,
Nuoruutes sulattanut himon helmaan,
Ja, järjen jäistä ääntä oppimatta,
Vain syössyt makosaaliiseen. Mut minä,
Joll' oli mailma mesileipurina,
Suut, kielet, silmät, ihmissydämmetkin
Apuna, enemmän kuin käyttää voinkaan, —
Kuin lehdet tammess' epälukuisina
Minussa riippuivat, mut ensi halla
Ne puusta karisti, ja paljas runko
Jäi tuulen, myrskyn viimaan, — moista minun,
Parempaa kokeneen, on raskas kestää.
Sun elos tuskall' alkoi; aika sun on
Karaissut. Sull' ei syytä ihmisvihaan:
He ei sua mairineet. Mit' annoit heille?
Jos mieli kirota, niin kiroo taattos,
Tuo kurja raukka, joka kerjuunaisen
Uhalla makasi ja sinut siitti,
Jo perinnältä vaivaisen. Pois täältä! —
Jos syntynyt et ihmishyljyks oisi,
Niin konna olisit ja imartaja.

APEMANTUS.
Viel' ylväs?

TIMON.
Niin, siit', etten ole sinä.

APEMANTUS.
Siit' ylväs minä, etten tuhlar' ollut.

TIMON.
Ja minä siitä, että yhä olen.
Jos sinuun mättää voisin rikkauteni,
Niin saisin luvan hirttää sen. Pois mene! —
Josp' ois Ateenan elo kaikki tuossa!
Näin söisin sen.

(Syö juurta.)

APEMANTUS.
He! Ruokaas parannan.

(Tarjoo hänelle jotakin.)

TIMON.
Paranna ensin seurasi; pois täältä!

APEMANTUS.
Omani parannan, kun sinut jätän.

TIMON.
Et sillä sitä paranna, vaan paikkaat:
Sen ainakin ma soisin.

APEMANTUS.
Mit' Ateenalle soisit?

TIMON.
Sinut sinne
Vihurin voimalla. Jos tahdot, sano,
Ett'en ma kultaa puutu. Katsos, tässä!

APEMANTUS.
Ei täällä kulta kelpaa.

TIMON.
Varsin hyvin:
Se täällä nukkuu eikä pahaan lahjo.

APEMANTUS.
Mut missä makaat yöt?

TIMON.
Sen alla, jok' on yllä.
Mut sinä, missä sinä päivin syöt?

APEMANTUS.
Siellä, missä nälkäni tapaa ruokaa, tai, oikeammin, missä sitä syön.

TIMON.
Voi, sentään, jos myrkky kuulisi minua ja tietäisi mieleni!

APEMANTUS.
Niin mihin sen laittaisit?

TIMON.
Höystämään sinun ruokiasi.

APEMANTUS. Ihmisyyden keskitietä et ole koskaan tuntenut, molemmat sen äärimmäisyydet vain. Kun kuljit sinä kullan kiillossa ja lemuksissa, niin pilkattiin sinua liiasta sieventelystä; ryysyissäsi olet siitä vapaa, mutta nyt sinua inhotaan sen vastakohdasta. Tuossa on koiranpuuta, syö sitä.

TIMON.
En syö sitä, mitä vihaan.

APEMANTUS.
Vihaatko sinä koiranpuuta?

TIMON.
Vihaan, vaikka se olisi sinunkin näköisesi.

APEMANTUS.
Jos ennen olisit koiria vihannut, niin rakastaisit nyt enemmän itseäsi.
Oletko koskaan tuntenut tuhlaria, jota olisi rakastettu sen jälkeen,
kuin varat ovat lopussa?

TIMON. Ketä olet nähnyt rakastettavan, joka on ollut vajaa noita mainitsemiasi varoja?

APEMANTUS.
Itseäni.

TIMON.
Ymmärrän sinut; sinulla oli siksi varoja, että voit ostaa koiran.

APEMANTUS.
Mitä maailmassa lähinnä vertaisit imartelijoihisi?

TIMON. Lähinnä, naisia; mutta miehet, miehet ne ovat sitä itsestään. Mitä sinä, Apemantus, tekisit maailmalla, jos se olisi vallassasi?

APEMANTUS.
Antaisin sen eläimille, päästäkseni ihmisistä.

TIMON. Tahtoisitko itse hävitä ihmisten kanssa ja joutua eläimeksi eläinten joukkoon?

APEMANTUS.
Tahtoisin, Timon.

TIMON. Eläimellinen toivomus, jonka jumalat suvaitkoot täyttää! Jos olisit jalopeura, niin kettu sinut pettäisi; jos olisit lammas, niin kettu sinut söisi; jos olisit kettu, niin jalopeura sinua epäilisi, jos sattumalta aasi sinua syyttäisi; jos olisit aasi, niin tyhmyytesi sinua vaivaisi, ja saisit elää vain joutuaksesi suden suuruspalaksi; jos olisit susi, niin ahnautesi sinua kiusaisi, ja saisit usein uskaltaa henkesi päivällisruoastasi; jos olisit yksisarviainen,[13] niin ylpeys ja viha sinut kukistaisi, ja joutuisit oman raivosi uhriksi; jos olisit karhu, niin hevonen sinut tappaisi; jos olisit hevonen, niin leopardi sinuun iskisi; jos olisit leopardi, niin olisit jalopeuran sukulainen, ja sukupilkkusi tuomitsisivat sinut hengiltä; ainoana turvanasi olisi piiloutuminen ja puolustuksenasi poissaolo. Mikä eläin voisit olla, että et joutuisi toisen eläimen saaliiksi? Ja mikä eläin sinä jo oletkaan, kun et näe, mitä tässä muunnoksessa menettäisit?

APEMANTUS. Jos ylipäänsä puheesi minua mielyttäisi, niin tässä se olisi paikalle osattu: Ateenan yhteiskunnasta on tullut metsän täysi eläimiä.

TIMON. Kuinka on aasi muurin läpi päässyt, koska sinä olet kaupungin ulkopuolella?

APEMANTUS. Tuossa tulee runoilija ja maalari. Seuran rutto sinuun ruvetkoon! Minä pelkään tarttumista ja menen tieheni. Kun ei ole muuta parempaa tehtävää minulla, niin tulen taas sinua katsomaan.

TIMON. Kun ei ole muuta elävää olemassa kuin sinä, niin silloin olet tervetullut. Ennen olisin minä kerjäläisen koira kuin Apemantus.

APEMANTUS.
Sin' olet sentään kaikkein narrein pää.

TIMON.
Sun-laisees ryöttään sylkeä ei viitsi.

APEMANTUS.
Ruton oma, kirottavaks liian halpa!

TIMON.
Sun rinnallas on puhdas joka konna.

APEMANTUS.
Pitaalia on kaikki, mitä haastat.

TIMON.
Jos sinut nimitän. —
Sua pieksisin, mut kädet saastuis siitä.

APEMANTUS.
Voi, että kieleni ne mädättäisi!

TIMON.
Rupisen koiran pentu, sinä, pois!
Ma kuolen kiukusta, kun elät. Pyörryn,
Kun näen sun.

APEMANTUS.
Pakahdu!

TIMON.
Pois, rietas konna!
Kiveä sinuun tuhlata on sääli.

(Heittää kiven hänen jälkeensä.)

APEMANTUS.
Peto!

TIMON.
Orja!

APEMANTUS.
Sammakko!

TIMON.
Konna, konna, konna!
(Apemantus peräytyy, ikäänkuin aiheessa lähteä.)
Tää viekas maailma mua inhottaa;
Muu siin' ei miellytä kuin täysin puute.
Siis, Timon, hautasi nyt oiti kaiva!
Siin' uinu, missä meren kevyt vaahto
Päivittäin hautakumpuasi huuhtoo.
Ja hautakivehesi piirrä tää:
Minuss' ilkkuu kuolo muiden elämää.
(Katselee kultaa.)
Sa, armas kuningasten murhaaja!
Isän ja pojan kallis sovun rikko!
Hymenin puhtaan vuoteen kirkas ryöttä!
Urhakka Mars! Sa pulska, vehmas, kaunis,
Kosio ikinuori, jonka hehku
Dianan helman pyhät lumet sulaa!
Näkyvä jumala, jok' yhteen juotat
Mahdottomat ja suukkosille laitat!
Sa puhut kaikin kielin kaikkein mieleen!
Sydänten koitinkivi! Oletappa,
Ett' ihminen, tuo orjas, kapinoi,
Ja moiseen tuhotaistoon aja kaikki,
Ett' eläimet saa maailmassa vallan!

APEMANTUS.
No niin! Mut ensin minä tahdon kuolla.
Kullastas kerron; kohta ympärilläs
On tungos.

TIMON.
Minun?

APEMANTUS.
Sinun.

TIMON.
Käänny pois!
Eläös tyytyvänä kurjuuteesi!
Noin elä kauan, ja noin kuole! —
(Apemantus poistuu.)
Vapaa! —
Viel' ihmislajia? — Syö, ja inhoo heitä!

(Varkaita tulee.)

1 VARAS. Mistä hän olisi tuon kullan saanut? Varmaankin joku vaivainen säästö, joku tähteelle jäänyt rippunen. Kullan puute ja ystäväin luopumus, nehän ne hänet saattoivat tähän synkkämielisyyteen.

2 VARAS. Huhutaan, että hänellä on suuri aarre.

3 VARAS. Tehkäämme hänessä pieni koetus: jos hän ei välitä siitä, niin antaa hän sen meille hyvällä; mutta jos hän sitä ahneesti puoltaa, kuinka me sen silloin häneltä saamme?

2 VARAS. Oikein haastettu; sillä ei hän sitä yllään kanna; se on kätkössä.

TIMON ATEENALAINEN. IV, 3.

1 VARAS. Eikö se tuo ole hän?

TOISET.
Missä?

2 VARAS. Kertomuksen mukaan se on hän.

3 VARAS. Hän se on, minä hänet tunnen.

KAIKKI.
Hyvää päivää, Timon!

TIMON.
Mitä? Varkaita?

KAIKKI.
Sotureita, eikä varkaita.

TIMON.
Kumpiakin, ja vaimon kantamia.

KAIKKI.
Ei varkaita, vaan puutteenalaisia.

TIMON.
On suurin puute teillä leivän puute.
Miks puutetta? Kas, juuria on maassa;
Lähteitä sata penikulmalla;
On tammen terhoja ja kiulakoita;
Tuo antimuori, luonto, joka pensaast'
Ylöten ruokaa tarjoo. Puutettako?

1 VARAS.
Ei vesi, ruoho, marjat meitä ruoki
Kuin kaloja, lintuja ja eläimiä.

TIMON.
Ja kalat, linnut, eläimet ei liioin;
Te syötte ihmisiä. Kiitos toki,
Kun julki rosvootte ja ette piile
Pyhimyshuntuun! Rosvoutt' ääretöntä
Lain varjoll' ajetaan. He, rosvokoirat,
He, kultaa! Viinimarjain veret vienot
Imekää, kunnes tulikuuma polte
Verenne vahdottaa ja hirsipuusta
Pelastaa teidät! Lääkärist' ei turvaa:
Hän vastamyrkyin myrkyttää, hän tappaa
Enemmän kuin te rosvoatte. Viekää
Rahat ja henki; tehkää konnantöitä,
Se virkanne on, teill' on kirjat siihen.
Esimerkkejä on varkauteen kyllin:
Aurinko varas on, sen vetovoima
Mert' aavaa ryöstää; kuu on aika varas,
Se kalvaan valons' auringosta sieppaa;
Meri on varas, suolakyyneleitä
Sen hyrsky imee kuusta; maa on varas,
Se ahmii, kahmii lantaa, jota mailman
Ruvasta ryöstää; varkaita on kaikki;
Lakikin, ruoskanne ja ohjaksenne,
Varastaa uhmalla ja hillimättä.
Yht' älkää pitäkö; ei, ryöstelkää
Yks toistaan! Tuossa kultaa! Kurkut poikki!
Ken kohtaa teit', on varas. Pois Ateenaan!
Taloihin murtaukaa! Mit' ikään viette,
On varkaan omaa. Yhä varastelkaa,
Vaikk' annankin ma teille tuon; ja kulta
Tuhotkoon teidät kaikitenkin! Aamen?

(Timon poistuu luolaansa.)

3 VARAS. Hän on melkein manannut minut pois ammatistani, kehottamalla minua siihen.

1 VARAS. Vihasta ihmiskuntaan hän vain mokomia neuvoja antaa, eikä siksi, että menestyisimme virassamme.

2 VARAS. Minä häntä uskon niinkuin vihamiestä ja heitän elinkeinoni.

1 VARAS. Ensin pitää tulla rauha maahan.

2 VARAS. Ei ole aikaa niin tukalaa, ettei ihminen voisi olla rehellinen.

(Varkaat menevät.)
(Flavius tulee.)

FLAVIUS.
Oi, hyvät jumalat! Tuo hävinnytkö
Ja hyljeksitty mies on isäntäni?
Noin perin kurja! Kumma muistopatsas
Pahasti palkitusta hyvyydestä!
Mink' arvon muunnoksen täss' aikaan saanut
On tuskallinen puute!
Mit' onkaan kurjempaa kuin ystävät,
Jotk' ylvään hengen tuhoon syöksevät!
"Rakastakaamme vihollisiamme",
Sopiva käsky meidän aikanamme!
Rakastan ennen miestä turman tuopaa,
Kuin viekastelijaa ja pahansuopaa.
Hän huomaa mun; suruni syvän tahdon
Hänelle osoittaa ja isäntääni
Palvella kuoloon asti. — Rakas herra!

(Timon tulee luolastaan.)

TIMON.
Ken olet? Pois!

FLAVIUS.
Mun unhotitteko?

TIMON.
Kysytkö? Ihmiskunnan unhotin ma,
Ja sinut myös, jos ihmisestä käyt.

FLAVIUS.
Rehellinen ja köyhä palvelijanne.

TIMON.
Siis en sua tunne; rehellist' ei miestä
Talossain ollut: kaikki heittiöitä
Ja pöytäpassareita heittiöille.

FLAVIUS.
Jumalat tietkööt, ett'ei ole koskaan
Syvemmin köyhä talonvouti surrut
Herransa tuhoa, kuin minä teidän.

TIMON.
Voi! Itketkö? — Käy tänne! Sua hellin,
Kosk' olet nainen ja tuon kivikovan
Miessuvun kiellät, jok' ei itke muusta
Kuin naurunhalusta. Oi, sääli nukkuu,
Kun itku itkuun ei, vaan nauruun hukkuu!

FLAVIUS.
Oi, tuntekaahan minut! Suruani
Noin älkää hyljätkö! Nää vähät varat
Mun suokaa yhä hoitaa hyväksenne.

TIMON.
Noin uskollinen, kelpo palkkalainen
Mull' oliko, ja nyt noin auttavainen?
Se miltei hurjaa luontoani liennä.
He, kasvos näytä! Tottakin, tuo mies
On naisen synnyttämä! — Anteeks suokaa
Pikainen, poikkeukseton kiroukseni,
Ijäti tyynet jumalat! Ma myönnän:
Yks kelpo mies on — kuulkaa oikein — yksi,
Ei enempää — ja se on talonvouti. —
Vihata mielin koko ihmiskuntaa,
Mut sinä pääsit; kaikki, paitse sinut,
Kiroillani ma ruhjon. Minust' olet
Nyt rehellinen enemmän kuin viisas:
Jos sortanut ja pettänyt mun oisit,
Niin oisit ennen saanut toisen paikan;
Monikin vanhan herran hartioilta
Kumartaa uutta herraa. Sano totta, —
Viel' epäilen, vaikk' olenkin jo varma, —
Ei ystävyytes vain lie viekas, ahnas?
Vain korkur'ystavyyttä? — rikkaan lahja,
Sataisen voiton toivoss' annettu?

FLAVIUS.
Ei, rakas, kallis herra, jonka rintaan
Epäilys asustui, mut liian myöhään.
Epäillä olis tullut onnen aikaan,
Nyt kaikk' on mennyt, nyt ei siitä taikaa.
Mun tänne sula rakkaus toi, sen vannon,
Ja harras usko jaloon sydämmeenne
Ja huoli hengen elatuksestanne.
Oi, uskokaa mua, armollinen herra:
Jos ylin onni suotais nyt tai vasta,
Niin vaihtaisin sen tähän yhteen toivoon:
Ett' oisi teillä valtaa, varoja
Mua omall' onnellanne palkita.

TIMON.
Niin onkin, näet! — Sa ainut kunnon mies,
Tuoss', ota! — kurjuudestani on sulle
Jumalat aarteen lähettäneet. Mene,
Ja elä onnessa ja rikkaana!
Yks vain on ehto: ihmisiä karta!
Vihaa ja kiroo kaikki! Hellyys pois!
Äl' ennen auta kerjääjää, kuin nälkä
Sen luista lihat syö! Suo koirille,
Mit' ihmisiltä kiellät! Tyrmä nielköön,
Ja velka heidät tyyni uuttakoon!
Kuin kuiva metsä ihmiskunta kuolkoon,
Ja viekkahat sen veret tauti nuolkoon!
Hyvästi vain, ja onnea!

FLAVIUS.
Oi, suokaa
Mun jäädä tänne lohduksenne, herra!

TIMON.
Jos vihaat kiroja, niin älä viivy!
Pakene, siunattu kun oot ja vapaa:
Ihmistä karta, mua älä tapaa!

(Menevät eri taholle.)