Viides kohtaus.
Naisluostari.
(Isabella ja Francisca tulevat.)
ISABELLA.
Sekö se teidän nunnain koko vapaus?
FRANCISCA.
Se eikö riitä?
ISABELLA.
Kyllä. Tät' en kysy
Siks, että enempää ma halaisin;
Päin vastoin pitäis kovemp' olla pakko
Sanct Claran nunnain siskokunnassa.
LUCIO (ulkoa).
Hoi! Rauha tälle paikalle!
ISABELLA.
Ken huutaa?
FRANCISCA.
On miehen ääni. Hyvä Isabella,
Sa avaa hälle, kysy mitä tahtoo.
Sa voit, ma en; sa viel' et valaa tehnyt;
Sen tehnyt ei saa miehen kanssa haastaa
Pait abbedissan läsnä ollessa;
Jos haastaa, ei saa kasvojansa näyttää,
Jos näyttää kasvonsa, ei haastaa saa.
Hän taaskin huutaa; pyydän, vastaa hälle.
(Menee.)
ISABELLA.
Jumalan rauha! Ken se?
(Lucio tulee.)
LUCIO.
Terve, impi,
Jos impi liette, niinkuin todistavat
Nuo posken ruusut. Voitteko mua auttaa
Ja saattaa minut Isabellan luo?
Hän tässä luostariss' on kokelas
Ja nuoren Claudio-raukan kaunis sisko.
ISABELLA.
Miks Claudio-raukan? Kysyä mun suokaa,
Sit' enemmän, kun sanon, että itse
Ma Isabella, hänen siskons', olen.
LUCIO.
Sulo kaunotar, tuon Claudion terveiset.
Mut lyhykäisesti: hän tyrmäss' istuu.
ISABELLA.
Voi mua! Mistä syystä?
LUCIO.
Semmoisesta,
Jost' — ainakin, jos minä tuomar' oisin —
Hän rangaistuksen saisi kiitoksissa:
Hän laittoi ystävälleen pikkuiset.
ISABELLA.
Mua älkää uskotelko.
LUCIO.
Se on totta.
En tahtois — vaikka helmasyntini
On naista naurattaa ja haastaa toista,
Toist' aatella — näin tehdä kaikkiin nähden.
Olette maasta yletty ja pyhä
Ja kieltäymyksen kirkastama henki;
Vakaasti tulee teidän kanssa haastaa
Kuin pyhimyksen kanssa ainakin.
ISABELLA.
Pyhyyden herjaust' on moinen pilkka.
LUCIO.
Ei suinkaan. Suorin sanoin näin on laita:
Syleilyyn yhtyi veljenne ja tyttö;
Ravinto ruumiin täyttää; heiteen aika
Se vakoon kuivaan siittää siemenestä
Satoisan viljan; niin myös tytön kasvu
Todistaa kylvömiehen uurastusta.
ISABELLA.
Kenenkä tytön? Serkku Julianko?
LUCIO.
Hän serkkunneko?
ISABELLA.
Valikoinnan kautta,
Niinkuin on tyttöin tapa rakkaudesta
Nimiä vaihtaa suotta.
LUCIO.
Hän se on.
ISABELLA.
No, naikoon hänet!
LUCIO.
Siinäpä se mutka.
Täält' oudosti on herttua poistunut,
Mont' ylimystä, minua ja muita,
Petellen viran toiveilla; ne, joilla
On valtajuonet tiedossa, ne väittää,
Ett' aivan toista häll' on mielessä
Kuin kielellä. Ja hänen sijallaan
Rajattomalla valtuudella pitää
Nyt valtaa Angelo, — mies, jonka veri
On lumivettä; jolle vierast' on
Kaikk' aistin himartavat kutkutukset,
Ja joka luonnon kiihkaa tylsyttää
Vain hengentyöllä, paastoll', opinnoilla.
Hän — peloittaakseen pois nuo irstaat tavat,
Jotk' ovat kauan kierrelleet lain uhkaa
Kuin hiiret leijonaa — nyt keksii säännön,
Jonk' ahtaan mielen mukaan Claudio henkens'
On menettävä, heittää hänet tyrmään
Ja muille varoitukseks tarkoin noutaa
Lain ankaruutta. Kaikk' on toivo mennyt,
Jos teill' ei voimaa kauniin rukouksin
Hänt' armoon taivuttaa. Tää lyhyesti
Se tehtävä, jonk' antoi Claudio mulle.
ISABELLA.
Hänt' aikoo hengiltäkö?
LUCIO.
Tuomio
Jo langennut on; pyöveli jo, kuulin,
On saanut käskyn hänet teloittaa.
ISABELLA.
Kuink' auttaa häntä minä raukka voin?
LUCIO.
Ois koittaa voimaanne.
ISABELLA.
Ah! voimaani!
Epäilen —
LUCIO.
Epäilys on petturi:
Meilt' edun vie, jonk' usein voittaisimme,
Jos tohtisimme koittaa. Angelolle
Te näyttäkää ett' immet mitä pyytää,
Sen miehet antavat kuin jumalat;
He vain kun itkevät ja polvistuvat,
Niin, mitä pyytävät, se täyttyy niin
Kuin oisi se jo heidän omanansa.
ISABELLA.
Koetan mitä tehdä voin.
LUCIO.
Mut joutuin.
ISABELLA.
Ma heti menen. Kauempaa en viivy,
Kuin että abbedissalle ma tiedon
Asiast' annan. Nöyrät kiitokseni!
Terveiset veljelleni! Ennen iltaa
Hän toimistani varman tiedon saa.
LUCIO.
Hyvästi sanon.
ISABELLA.
Jääkää Herran haltuun!
(Menevät.)