ALKULAUSE.
Nykyisen kahdennenkymmenennen vuosisadan kynnyksellä elämme vielä sen kehityskauden mainingeissa, jolloin vallalla ollut aatesuunta kielsi talismaanien taikavoiman, väittäen moisen uskon tietämättömyyden menneisyydessä synnyttämäksi äpärälapseksi, jonka olisi väistyttävä tiedon oikean rintaperillisen, kokemusperäisen, materialistisen tutkimuksen tieltä, Materialismin oli kuluneen vuosisadan järki omistanut siihen määrin lapsekseen, että se, hyljätessään vanhojen taiat ja talismaanit, kielsi myöskin henkimaailman olemassaolon ja asettui johdonmukaisesti kielteiselle kannalle koko henkisen kehityksen pitkittyvään jatkuvaisuuteen, ainakin mikäli se koski ihmistä eristettynä yksilönä.
Tämmöistä asiain tilaa ei kumminkaan kestänyt kauan. Pian alkoi kuulua voimakkaita, tieteellisesti perusteltuja, ääniä päinvastaiseen suuntaan. Moni nosti sormensa varoitukseksi, ellei ilman tutkimatta heittää hukkaan vanhojen taikakaluja ja vaistomaisesti alistutaan vähitellen antamaan niille edes tavallinen vanhuudelle kuuluva kunnioitus, jonka materialismi tahtoi niiltä pois riistää — ehkäisten menettelyllä talismaanien tuhoatuottavien ominaisuuksien ilmipuhkeamisen.
Talismaaneille pitäisi näet olla sekä hyvää-, että pahaa-tuottavia ominaisuuksia:
Ellei tahdota täydelleen ummistaa silmiä tosiasioille, pitää tämä luulo paikkansa ainakin eräällä rajoitetulla alalla, nimittäin niihin talismaaneihin nähden, jotka "pyhien kirjojen" nimellisinä omaavai erikoisen merkityksen sekä yksilöiden, että koko ihmiskunnan henkisessä kehityksessä. Mikä merkillinen tenho lieneekään niihin kytketty, sillä näyttää siltä, kuin niiden kunnioittamisesta, tai hylkimisestä riippuisi elämä ja kuolema koko sille kansalle, jolle ne alkujaan on uskottu:
Niinpä nähdään, että niin kauan kuin Hermeksen "lauluja" pidettiin siksi arvossa, että niiden ohjeita toteutettiin jokapäiväisessä elämässä, niin kauan kesti elossa se mahtava sivistys, jonka perustana ne tuhansia vuosia olivat seisoneet.
"Kuolleiden kirjan" mukana hautautui maailman näkyvistä ei ainoastaan Osiris-mysteerioiden suuret henkiset salaisuudet, vaan myöskin koko egyptiläinen kulluuri, joka aikoinaan oli häikäissyt maailmaa loistollaan.
Zend-Avestan palvonnan lakattua hukkui kaldealainen sivistys, jonka sirpaleetkin todistavat nykyajalle sen muinoista upeata mahtavuutta.
Orphilaisten hymnien lakattua soimasta, sai koko varhainen kreikkalainen henkisyys iskun, jonka jälkeen se ei koskaan kyennyt nousemaan siihen korkeuteen, jossa tarut kertovat sen kerran olleen.
Päinvastaisia kiellä talismaanien hyvistä, eli suojelevista ominaisuuksista, puhuu taas Veedojen ja hindulaisen sivistyksen keskinäinen suhde. Iästään ja vanhoillisuudestaan huolimalta elää hindulainen kansallisuus tänäkin päivänä elinvoimaisena, vaikkakin siitä läpi vuosituhansien on isketty suonta alinomaa ja sen verta imetty muiden kansallisuuksien ylläpitämiseksi, sillä se on edelleenkin, kaikista houkutuksista huolimatta, jatkuvasti ylläpitänyt kunnioitustaan ja uskoaan Veedojensa suojeluskykyyn.
Samoin on Juutalaisuuden laita. Sitkeys sen elinvoimassa on suurimmaksi osaksi luettava sen kunnioituksen ansioksi, jota se aina on osoittanut Vihityn opettajansa, Mooseksen, antamaan lakiin.
Selvintä kiellä talismaanien taikavoiman puolustukseksi puhuu kumminkin Suomen kansan Kalevala, joka sen merkityksen nojalla, mikä sillä on ollut Suomen kansan olemassaololle, on hyvällä syyllä oikeutettu luettavaksi samanlaisien ja saman arvoisten "pyhien kirjojen" joukkoon, kuin 'yllä mainitut. Kiin kauan kuin se oli salassa nykyisiltä suomensukuisilta kansoilta — — — tai toisin sanoen, oli salassa vain kansalta, mutta kyllä vielä tallella kansan keskuudessa elävien tietäjien omaisuutena — — — piti se hiljaisuudessa yllä kansan elinvoimaa, ehkäisten sitä sen vaikeuksien aikana kokonaan kuolemasta, kunnes aika oli kypsä kansalle ja Kalevalalle sen uudelleen julkituomiseen.
Ja mikä ihmeellinen käännös tapahtuikaan Suomen kansan kehityksessä tuona merkillisenä hetkenä?
Heti kun Kalevala pääsi uudelleen päivän valoon, alkoi Suomen kansa herätä vuosisataisesta, ellei vuosituhansisesta, unestaan: alkoi tuntea oman arvonsa, kansallisvelvollisuutensa omassa maassaan, sekä nähdä, että sillä kansallisuutena oli erikoisia velvollisuuksia, erikoisine kultuuritehtävineen, koko maailman sivistykselle ja koko ihmiskunnan henkiselle kehitykselle. Vaikkapa riistettäisiinkin Kalevalalta tämä yleismaailmallinen kunnia, niin joka tapauksessa täytyy myöntää, -että suomalaisuuden kansallinen herääminen tapahtui samanaikaisesti Suomen suuren talismaanin, Kalevalan, julkisuuteen tuomisen kanssa.
Näin ollen voidaan täydellä syyllä kysyä, mikä mahtanee olla se taika, joka pyhien kirjojen talismaaneille antaa niiden mullistavan voiman?
Vertaamalla kaikkien kansallisuuksien pyhiä kirjoja toisiinsa, huomaa niissä helposti'muutamia yhteisiä piirteitä, joita lähemmin tutkimalla saa houkutuksen pitämään taian syinä. Yksi niisiä, ehkä kaikista helpommin huomattavin, on se, että ne kaikki aivan erikoisesti painostavat henkimaailman olemassa-oloa ja henkisyydelle perustettua maailmankatsomusta, esittämällä sen ilmenneessä maailmassa ainoaksi olevaiseksi, pysyväiseksi, joskin alituisesti eteenpäinpyrkiväksi, kehityksen alaiseksi tekijäksi. Vaikkakin ne sitten upottavat ihmisen tämän henkisen kehilyksen-lain virtaukseen, niin näyttävät ne samalla ihmiselle tien, kuinka voida itsetietoisesti tarttua kehitys-lain ohjaksiin ja kehittyä aktiiviseksi voimaksi lain sisällä. Olettamalla tämmöinen edellytys, että moinen voiman käyttö todellakin joutuisi yhden, tai useamman ihmisen käsiin jossakin kansallisuudessa, joka tietenkin olisi sitä enemmän mahdollinen, kuta julkisemmin tuo "tie" voiman saavuttamiseen on ilmoitettu kussakin kysymyksessä olevassa talismaanissa, ja kansalla olisi tarjolla "tielle" kelvollisia pyrkijöitä, — — — niin ei suinkaan ole ihmeellistä, jos talismaanien löytö ja julkisuuteen tuominen osottautuisi kysymyksessä olevalle kansallisuudelle niin suurimerkilykselliseksi, että sen olemassaolo riippuisi kokonaan siitä, millä tavoin kansa suhtautuu talismaaniinsa.
Tätä "tietä" kehityksen auran kärkeen pääsemiseen on erikoisista syistä ruvettu kutsumaan "kaidaksi tieksi" ja sen esittäminen on yksi niitä suuria taikavoimia, jotka sisältyvät myöskin Kalevalan talismaaniin. Lemminkäisen tarussa on "kaidan tien" vaatimukset tuotu esille niin suuremmoisesti, ettei vertaa löydy muissa pyhissä kirjoissa salatieteellisiin yksityiskohtiin nähden, vaikka esitys, — joka on säilyttänyt yllään sen mysteerioverhon, joka sillä oli aikoinaan esi-isillämme akkaadilaisilla, kaldealaisten kanssa suoranaisessa vuorovaikutuksessa olleella, roduilla, — näyttää nykyaikaisesta lukijasta vieraalta ja oudolla.
Tapahtuma kerrotaan esitetyn näytelmän muodossa, "lihassa ja veressä" ja lukiessa Kalevalaa, saa kylläkin vakuutusta otaksumalla, että asian laita lienee todella niin ollut. Ideoita personoimalla tuotiin suurin piirtein esiin sekä ihmiskunnan, että ihmisyksilön kehitys aina siihen suureen Vihkimykseen saakka, jolloin ihminen jumalallisen rakkauden läpäisemänä sai yksilökohtaisesti tuntea, että Rakkaus yksinään kykeni voittamaan kuoleman ja olemaan niin muodoin kaiken olemassaolon perustana, joka kokemus siten muodostui Vihitylle ainoaksi laiksi, jota hänen elämässään tuli ehdottomasti totella.
Näyttämökseen rakastivat vanhat erikoisesti mitä jokapäiväisimpää ympäristöä, joka vertauskuvannollisesti valaisi parhaiten silloista kehitystasoa. Niinpä kalevalaisessa vihkimysnäytelmässä esiintyvät henkilöt esimerkiksi pimeässä savutuvassa, joka kuvannee ja edustanee ihmiselämää, joka vielä on vailla vihkimyksen järkeä valaisevaa korkeampaa tietoa. Personoimalla ihmisen henki, ihmisessä piilevän jumaluuden sisäisin puoli, rakastavaksi äidiksi, oli savupirtti mitä sopivin kehys näyttämään, kuinka osattomaksi ja yksinäiseksi ihmisen korkein minuus itsensä tuntee, kun järki, sielun miehinen aspekti, kehittymättömänä pyrkii itsekkäällä tavalla yhdistymään sielun naiselliseen aspektiin, eli tunne-elämään, vallankin kun hengen ainoana toverina ja auttajana oli vain käytännöllisistä, persoonallisen elämän eduista, huolehtiva alin minuus.
Vaivojaan säästämättä ja antaumuksella hoiti rakastava äiti tulta, elinvoimaa, tuvan liedellä, ehkäisten sen koskaan sammumasta ja piti silmällä sielun eri aspekteja edustavien lapsiensa kehitystä, seurasi aivan kuin unessa poikansa: järjen, ja miniänsä: tunne-elämän, vaellusta, iloiten jokaisesta edistyksestä matkan varrella, neuvoen heitä laatimaan kehityksen saavutuksia vastaavat ulkonaiset olosuhteet sisäisen tilan mukaisiksi, ja oli vihdoin valmis uhrautumaan järjen pelastukseksi, kun se "viisauden käärmeen" puremana oli taipuvainen jäämään haudantakaiseen taivasmaailmaan, itsekkäisyyden viimeisen houkutuksen pauloissa nauttimaan levon suloista onnea.
Tämä kehitystaistelu, ynnä monet muut vieläkin syvällisemmin salatieteelliset totuudet Kalevalassa, ovat varmaankin välähdyksiä siitä henkisestä voimasta, joka on tehnyt Kalevalan siksi voimalliseksi talismaaniksi, joka on nostanut Suomen kansan silminnähtävästä kuoleman unesta uudelleen kansakuntien joukkoon.
Tuomalla Kaukomielen tarun näyttämölle, olen mikäli mahdollista pyrkinyt seuraamaan siinä esiintyvää mysteeriosalaisuuksien lankaa arvoituksen henkisen ytimen käsittämiseen, ja jos olisin pyrkimyksessäni onnistunut edes sen verran että antanut vain sysäyksen näkevämmille tuomaan sitä yhä selvemmin esille, niin tuntisin työstäni itseni onnelliseksi.
Mikkelissä 13.9.1916.