KAUKOMIELI:
Etköhän emäntä oiva mua pilkkana pitäne…? Enkö tässä ensikerran kuulle korvin kerrottavan valjahikon vaatimasi?
2:NEN TIETÄJÄ:
Mitä lienet miehiäsi vento vierahia vielä, kun sukuasi et tunne, oman laumasi opasta?
Jo on aika miehen nousta, Kaukomielenkin kavuta, korkealle kukkulalle, vihannalle vainiolle aatemaailman aloilla.
Sieltä iskeös itähän silmäs' päivän nousun puolle, mistä viisaus valuvi, valo koittaa ihmisille, niin sa nähnet hietikolla, kuloharjan kuusikolla, jonka tukka tulta tuiskii, harja suihkivi savua.
Oletko näkyä tuota unissa, tai valveillasi sattunut sa sattumalta — — —
KAUKOMIELI (katkaisten kiihkeästi Tietäjän jatkeen):
näkemähän näykkivätä —
Hiiden hirmuista hepoa?
(Kummastellen.)
Milloinka inehmon mieli
moista tahtoisi tajuta?
LOUHI (varoittaen):
Koita kuuroin korvinesi kuulla kitsastelematta opastusta antamaamme!
2:NEN TiETÄJÄ:
Mikäli pyhäinen pyyde, halu polttavan palava, täyttää rinnan ihmislapsen Tietohon takertumahan ajatustensa avulla, ajopelin aivojensa, — — — sikäli lähellä hetki matkan päähän pääsemähän, näkemähän on näkyä, jossa ratsu raudankarva valmihina vuottelevi päästä vallas valjahisin korjan kestävän etehen.
Ellös tulta tunnustellen säkeniä säikähtele, tukastansa mi tulevi, silmän yltä sinkoavat, jouhista hevosen harjan. Tulta tutkios visusti vakavasti vaaliellen, kohta sen tutuksi tunnet omaksesi arvaelet.
Muistat mustan menneisyyden hetket herkästi hävinneet, jolloin laskit valloillensa järjen, aatosten hevosen, varsan vauhkon, huimapäisen, suitsematta suitsiloilla, päitsemättä päitsilöillä keskitetyn mietiskelyn; ilman kättä ohjaksissa tiedon, taidon, viisauden, jumaluuden julkihyvän, olemuksesi isännän.
Järki pääsi päitsemättä karkuteille karjamailta, laittomille laidunmaille, tiedon pellon pientarille, rikkaruohon riuhdontahan.
Siellä söi se ohdakkeita mali heinän heikaleita, mataroita malkioita, joista juopui ihmisjärki katkeraksi, kirpeäksi, pistäväksi, polttavaksi, tuskan tuiman tuottavaksi itsellensä, kuin myös muille.
KAUKCMIELI (miettiväisenä):
Sanoit sauhun tupruavan harjasta eto otuksen.
2:XEN TIETÄJÄ:
Niin — — —
KAUKOMIELI (katse tuijottaen etäisyyteen):
— Ma sen todeksi uskon ilman sun todistustasi.
2:NEN TIETÄJÄ:
Katsehesi kauko-kanto saapi mielesi matalan mielellänsä myöntämähän, tosissansa tunnustamaan, kuinka on hatara pohja ollut Kauon aatoksilla: poissa keino keskityksen, taju taidon antavainen veistämähän, vuolemahan, kuvioiksi kaartamahan, mestaroimaan miettehensä, asehella aivojensa kielen käytöllä hiotun.
Aattehensa ailahdellen suitsuellut on savuna härmän syksyisen sakean, tuprun tervas-tuuraksesta.
Mikäli on miettehillä piirteinä puhtaina, sikäli ne selvittävät laatua väin laidunmaiden orihisi ohjattoman, järkesi jalosukuisen.
(Osoitellen Kaukomieltä.)
Tuossa pistää kiukun piikki okaisesta ohdakkeesta! Kateuden haisee katku, malin maljasta imetty!
Katso, kuinka siipisulka aattehen on itsekkääksi tahrittu mataran mahlan tahmealla taikinalla!
KAUKOMIELI (hillityllä myöntyväisyydellä):
Sanelet toden tosia, vaikka vastenmielisiä mielen ylpeän aleta omaksensa ottamahan.
(Nöyrtyen.)
Tietäjä ylen ylevä, neuvo mulle neuvot varmat, keinot kestävät selitä, millä voida moinen vamma kohdallensa korjatuksi?
2:NEN TIETÄJÄ:
Tutki tuulen virtaukset, vinhat nuo vihuri-puuskat ajatusten aiheellisten, niistä etsien eroita, aitauksehen aseta, aikeheidesi aseeksi päättäväisyyden pätevä aura, ainut oivallinen, kykenevä kyntämähän rasit aate maailmasi laidunmaiksi laillisiksi.
Sillä muutat liedot luhdat, ohdaketta ottavaiset malin kasvusta, mataran, orahalle oivan ruohon, kantamahan laihon lauhan, rehun, ruuaksi paremman järjen juhdalle jalolle.
Sillä syöttäen elukan muutat varsan vaahtoleuan luonnoltansa lauhkeaksi, sisultansa säyseäksi, tottelevaksi todella kutsuasi kuulemahan, — — tahtoa tajuamahan jumalaisen Kaukomielen, — — vaikkapa sen vangitseisit, kahlehilla kahlehtisit kultaisihin koltuskoihin, hopeaisihin helyihin, taidolla talutellaksi kihlapantiksi paraaksi, tytön pään on päästimiksi.