XI LUKU
Yön hetkinä
"Louis, lähde minun mukaani", sanoi Savrola Moret'lle; "sinä voit tulla minun tietäni ja jatkaa sitten edelleen samalla hevosella." Monen muun korkealentoisen luonteen tavoin hän kaipasi moisina hetkinä myötätuntoa ja kiitosta; ja hän tiesi saavansa sitä Moret'lta.
Hänet nähdessään tungos työntyi eteenpäin. Lucil menetti jalansijan ja pusertui erästä tummaa äreännäköistä miestä vastaan. Ritarillinen kohteliaisuus ei kuulu kiihtyneiden demokraattien luonteenominaisuuksiin. Taakseen katsahtamatta mies survaisi kyynärpäällään ja iski häntä keskelle rintaa. Se tuotti sietämätöntä tuskaa; tahtomattaan hän parahti.
"Hyvät herrat", huusi Savrola, "täällä on nainen loukkaantunut; kuulin hänen huutavan. Väistykää tieltä!" Hän riensi rappuja alas. Väkijoukko antoi tilaa. Toistakymmentä innokasta ja palvelunhaluista kättä ojentui auttamaan Lucilia, jonka kauhu oli herpaissut. Nyt hänet tunnettaisiin; seuraukset olisivat liian kamalia ajatellakin.
"Kantakaa hänet tänne", sanoi Savrola. "Moret, auta minua!" Hän puolittain kantoi, puolittain ohjasi Lucilia portaita myöten vähäiseen odotussuojaan. Codoy, Renos ja puolikymmentä johtomiestä, jotka olivat pohtineet äskeistä puhetta, ryhmittyivät uteliaina hänen ympärilleen Savrola sijoitti hänet eräälle tuolille. "Vettä!" hän komensi kiireesti. Joku ojensi lasin hänelle, ja hän kääntyi tarjoamaan sitä vieraalleen. Kykenemättä puhumaan tai liikahtamaan Lucil näki, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Savrolan täytyi tuntea hänet. Nauru, pilkka, vaara, kaikki olivat hänelle ilmeisiä. Kun hän koetti heikosti torjua vesilasia, katsoi Savrola häneen kiinteästi paksun harson lävitse. Äkkiä hän hätkähti läikyttäen lattialle vettä, jota juuri ojensi juotavaksi. Hän oli siis tuntenut! Nyt se tulisi — hirveä paljastus!
"Hyvänen aika, Mirette", Savrola huudahti, "pikku sisarentyttäreni! Kuinka sinä saatoit myöhään illalla lähteä yksinäsi sellaiseen tungokseen? Kuulemaanko minun puhettani? Godoy, Renos, tämä vasta on tunnustus! Se merkitsee minulle enemmän kuin kansan kaikki eläköön-huudot. Tässä on sisareni tytär, joka on uskaltautunut moiseen ahdinkoon saadakseen kuulla minun puhuvan. Mutta sinun äitisi", hän kääntyi Lucilin puoleen, "ei olisi saanut päästää sinua lähtemään; ei tämä ole mikään sopiva paikka yksinäiselle tytölle. Minun täytyy toimittaa sinut kotiin. Et kai ole loukkaantunut? Jos olisit ilmoittautunut minulle, niin olisin varannut sinulle tuolin väljemmässä paikassa. Ovatko vaununi vielä ulkona? Hyvä, meidän on parasta lähteä heti kotiin; äitisi voi olla hyvin levoton. Hyvää yötä, herrat. Tulehan nyt, kultaseni." Hän tarjosi käsivartensa ja talutti hänet portaita alas. Kadun täyttävä kansa, jonka ylöspäin kääntyneet kasvot hohtivat kalpeina kaasuvalossa, hurrasi hurjasti. Savrola opasti Lucilin vaunuihin. "Ajakaa!" hän virkkoi ajurille astuen itsekin sisään.
"Minne, herra?" kysyi ajuri.
Moret lähestyi vaunuja. "Minä nousen etuistuimelle", hän sanoi. "Minä voin jatkaa eteenpäin sinun asunnoltasi." Ja ennenkuin Savrola ennätti sanoa sanaakaan, hän oli jo kavunnut ajurin viereen.
"Minne ajetaan, herra?" kysyi ajuri toistamiseen.
"Kotiin", virkkoi Savrola epätoivoissaan.
Vaunut lähtivät liikkeelle, vierivät halki hurraavien väkijoukkojen ja sitten edelleen kaupungin hiljaisempiin osiin.
Lucil nojautui vaunujen pieluksiin suunnatonta huojennusta tuntien. Savrola oli pelastanut hänet. Kiitollisuuden tunne valtasi hänen mielensä, ja hetken mielijohteesta hän tarttui seuralaisensa käteen ja puristi sitä. Kolmatta kertaa heidän uudistuneen tuttavuutensa aikana heidän kätensä nyt yhtyivät, ja joka kerta oli merkitys muuttunut.
Savrola hymyili. "Teidän armonne menetteli varsin varomattomasti lähtiessään moiseen tungokseen. Onneksi keksin ajoissa pelastuskeinon. Toivottavasti ette loukkaantunut tungoksessa?"
"En", vastasi Lucil; "muuan mies tyrkkäsi minua kyynärpäällään ja minä parahdin siitä. Minun ei olisi sopinut tulla sinne."
"Se oli vaarallista."
"Minä tahdoin —" Hän vaikeni.
"Kuulla minun puhuvan", Savrola lisäsi päättäen lauseen hänen puolestaan.
"Niin; tahdoin nähdä teidän käyttävän valtaanne."
"Olen ylpeä kuullessani, kuinka suurta mielenkiintoa te osoitatte minua kohtaan."
"Oh, se johtui vain valtiollisista syistä."
Hänen kasvoillaan väikkyi hymyn häivä. Savrola katsahti häneen nopeasti. Mitä hän tarkoitti? Miksi oli tarpeen sanoa niin? Hänen mielensä oli siis pohtinut toista syytä.
"Toivottavasti en ikävystyttänyt teitä?"
"Sellainen mahti on jotakin kamalaa", Lucil vastasi vakavana; ja sitten tuokion kuluttua: "Minne me ajamme?"
"Olisin vienyt teidät palatsiin", sanoi Savrola, "mutta meidän kekseliäs nuori ystävämme tuolla etuistuimella pakottaa meitä jatkamaan tätä ilveilyä hiukan kauemmin. Meidän täytyy päästä eroon hänestä. Toistaiseksi teidän on parasta pysyä minun sisarentyttärenäni."
Lucil katsahti häneen huvitettuna hymyillen ja virkkoi sitten vakavasti: "Oli kerrassaan loistavaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, ja jaloa panna se toimeen. En unohda sitä koskaan, te olette tehnyt minulle suuren palveluksen."
"Nyt olemme perillä", sanoi Savrola viimein, kun vaunut tulivat hänen asuntonsa edustalle. Hän avasi vaunujen oven; Moret hyppäsi maahan etuistuimelta ja soitti kelloa. Hetken kuluttua vanha emännöitsijä avasi oven. Savrola puhutteli häntä. "Ah, Bettine, hyvä, että olette vielä ylhäällä. Täällä on sisarentyttäreni, joka tuli kokoukseen kuullakseen minun puhuvan ja joutui siellä kovaan tungokseen. Alina en salli hänen lähteä yksinään kotiin. Onko teillä makuuhuonetta kunnossa?"
"Ensi kerroksessa on varahuone", vastasi emännöitsijä; "mutta pelkään, ettei se kelpaa".
"Miksi ei?" kysyi Savrola nopeasti. "Ison vuoteen peitteitä ei ole tuuletettu eikä siellä ole ollut tulta pitkään aikaan."
"No niin, teidän täytyy koettaa järjestää se parhaanne mukaan. Hyvää yötä, Moret. Lähetä vaunut takaisin, niin pian kuin olet päässyt perille. Minun pitäisi lähettää toimitukselle muutamia tietoja huomista pääkirjoitusta varten. Älä unohda — niin pian kuin saatat, sillä olen lopen väsynyt."
"Hyvää yötä", sanoi Moret. "Sinä olet pitänyt oivallisimman puheen elämässäsi. Meitä ei pidätä mikään, niin kauan kuin sinä olet tietä näyttämässä."
Hän astui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Savrola ja Lucil nousivat portaita myöten saliin, sillä välin kun emännöitsijä touhusi tiehensä valmistautuakseen tuulettamaan peitteitä ja pieluksia. Lucil silmäili huonetta mielenkiinnolla ja uteliaana. "Nyt minä olen vihollisleirin sydämessä", hän sanoi.
"Te olette vielä monen sydämessä elämänne aikana", virkkoi Savrola, "joko sitten pysytte kuningattarena tai ette."
"Te aiotte siis yhä vielä karkoittaa meidät?"
"Kuulittehan, mitä tänä iltana sanoin."
"Minun pitäisi vihata teitä", sanoi Lucil; "enkä kuitenkaan tunne, että olisimme vihollisia."
"Me olemme vastakkaisilla puolilla", Savrola vastasi. "Meidän väliimme tunkeutuu vain politiikka."
"Politiikka ja persoonat", Savrola lisäsi merkitsevästi käyttäen kulunutta sanontatapaa.
Lucil katsahti häneen hätkähtäen. Mitä hän tarkoitti? Oliko hän lukenut syvemmältä hänen sydämestään kuin hän itsekään uskalsi katsoa? "Minne tuo ovi johtaa?" hän kysyi toiseen asiaan siirtyen.
"Sekö? Se johtaa katolle — minun observatoriooni."
"Oi, näyttäkää se minulle", hän huudahti. "Sielläkö te tähtiä tarkkaatte?"
"Katselen niitä usein. Rakastan niitä; ne ovat niin täynnä aatteita."
Hän avasi oven ja opasti vieraansa kapeita kiertoportaita myöten katolle. Oli jälleen noita Lauranian tavallisia ihania öitä. Lucil asteli suojuskaiteen ääreen ja katsahti sen ylitse: alapuolella vilkkuivat kaupungin lyhdyt, ja yläpuolella olivat tähdet.
Äkkiä välähti kaukaa satamasta esiin leveä valkoinen valojuova; se oli sotalaivan valonheittäjästä. Tuokion ajan se pyyhälsi pitkin sotasataman aallonmurtajaa ja viivähti väylän suuhun sijoitetussa patterissa. Laivasto lähti liikkeelle satamasta ja haparoi tietään vaikeassa väylässä.
Savrola oli saanut tietää amiraalin aikovan lähteä ja käsitti heti, mitä tuo näky merkitsi. "Tuo", hän sanoi, "voi jouduttaa asioita."
"Tarkoitatte sitä, että laivojen poistuttua ette pelkää enää ryhtyä kapinaan?"
"Minä en pelkää; mutta parempi on odottaa otollista hetkeä."
"Ja se hetki?"
"On kenties koittamassa. Toivoisin teidän poistuvan pääkaupungista. Se ei sovellu naisten tyyssijaksi muutaman päivän kuluttua. Teidän miehenne tietää sen; miksi hän ei ole lähettänyt teitä maaseudulle?"
"Siksi", hän vastasi, "että me aiomme tukahuttaa tämän kapinan ja rangaista niitä, jotka ovat sen aiheuttaneet."
"Ei pidä hautoa harhaluuloja", sanoi Savrola. "Minä en laske väärin. Armeijaan ei voi luottaa: sotalaivasto on poissa, kansa on päättäväisellä mielellä. Teidän ei ole turvallista viipyä täällä."
"Minä en salli ajaa itseäni pois", Lucil vastasi tarmokkaasti; "minua ei saa mikään pakenemaan. Tahdon hukkua mieheni kanssa."
"Oh, me koetamme olla paljoa proosallisempia", hän selitti. "Me tarjoamme presidentille varsin sievän eläkkeen, ja hän vetäytyy ihanan puolisonsa kanssa johonkin iloiseen ja rauhalliseen kaupunkiin, missä hän voi nauttia elämästä riistämättä toisilta vapautta."
"Luuletteko saavanne aikaan kaiken tuon?" Lucil huudahti. "Teidän
mahtinne voi nostattaa laumat, mutta voitteko myöskin hillitä niitä?"
Ja hän kertoi sanat, jotka oli kuullut tungoksessa sinä iltana.
"Ettekö te leikittele jättiläisvoimilla?"
"Sen teen", hän myönsi; "ja juuri sen vuoksi olen pyytänyt teitä siirtymään muutamiksi päiviksi maaseudulle, kunnes olot järjestyvät suuntaan tai toiseen. On mahdollista, että joko minä tai teidän miehenne kaadumme. Luonnollisesti koetan pelastaa hänet, jos me onnistumme; mutta, kuten sanotte, täällä on toisiakin voimia, jotka saattavat käydä hillittömiksi; ja jos hän pääsee voitolle —"
"Mitä sitten?"
"Luultavasti minut silloin ammutaan."
"Hirveätä!" Lucil huudahti. "Miksi te olette itsepintainen?"
"Oh, vasta sitten kun peli alkaa käydä korkeaksi, vasta sitten minä rupean antamaan sille arvoa. Sitä paitsi, ei kuolema ole kovinkaan hirveätä."
"Kuoleman jälkeen voi olla."
"Sitä en luule. Jatkuakseen elämän täytyy osoittaa ylijäämänä onnellisuutta. Yhdestä asiasta olen varma; meidän täytyy sanoa tulevasta tilasta: — jos sellaista on, niin sitten se on parempi!"
"Te sovitatte tuntemuksenne tästä maailmasta kaikkiin muihinkin?"
"Miksi en?" hän virkkoi. "Miksi eivät samat lait pitäisi paikkaansa koko maailmankaikkeudessa ja, jos mahdollista, sen ulkopuolellakin? Toisetkin auringot osoittavat kirjollaan, että ne sisältävät samoja aineksia kuin meidänkin."
"Te kiinnitätte uskonne tähtiin", Lucil lausui epäilevästi, "ja ajattelette, vaikka ette tahdokaan myöntää sitä, että ne voivat ilmaista teille kaiken."
"En ole koskaan syyttänyt niitä liiallisesta mielenkiinnosta meidän hommiamme kohtaan; mutta jos niin olisi laita, niin kummia tarinoita ne voisivat meille silloin kertoa."
Lucil kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa. He katsoivat toisiinsa kiinteästi. Lucil hätkähti; mitä hyvänsä tähdet mahtoivatkin tuntea, he ainakin olivat lukeneet toistensa salaisuuden.
Joku kuului rientävän yläkertaan. Se oli emännöitsijä.
"Vaunut ovat palanneet", virkkoi Savrola rauhallisella äänellä. "Ne voivat nyt viedä teidät takaisin palatsiin."
Emännöitsijä astui katolle huohottaen kapuamisesta. "Olen tuulettanut peitteet", hän virkkoi voitonriemuisella äänellä, "ja tuli palaa kirkkaasti. Valmistin hiukan keittoa tälle nuorelle neidille, jos häntä haluttaa tulla syömään ennenkuin se kylmenee."
Tämä keskeytys oli niin arkipäiväinen, että Lucil ja Savrola purskahtivat molemmat nauruun. Se oli onnellinen pelastus pulmallisesta tilanteesta. "Aina te onnistutte järjestämään kaikki mukavasti, Bettine", Savrola virkkoi; "mutta makuuhuonetta ei nyt tarvitakaan. Sukulaiseni pelkää, että hänen äitinsä käy levottomaksi, jos hän viipyy vieraissa yönsä, ja minä aion lähettää hänet kotiin, heti kun vaunut ovat palanneet."
Vanhus-poloinen näytti hirveän pettyneeltä; lämmin vuode, herttainen takkavalkea, kuuma keitto olivat nautintoja, joita hän mielellään valmisti toisille, nauttien niistä itsekin ikäänkuin sijaisen kautta. Hän kääntyi takaisin laskeutuen murheellisena portaita ja jättäen heidät jälleen kahden.
Niin he istuivat puhellen, ei enää entiseen tapaan, vaan täysin tietoisina keskinäisestä sympatiastaan, sillä välin kuin kuu nousi korkeammalle ja leppeät leyhkät liikuttelivat palmupuiden lehvistöä alapuolella olevassa puutarhassa. Ei kumpikaan ajatellut paljon tulevaisuutta, eivätkä he myöskään nureksineet ajurin viivyttelyä.
Lopulta yön hiljaisuus ja heidän keskustelunsa katkesi, kun kivikadulta kuului pyörien kolinaa.
"Viimeinkin", sanoi Savrola innostuksetta. Lucil nousi ja kurkisti kaiteen ylitse. Kadulla lähestyivät vaunut melkein täyttä laukkaa. Ne pysähtyivät äkkiä ovelle, ja muuan mies hyppäsi hätäisesti kadulle. Ovikello helähti kaikuvasti.
Savrola tarttui vieraansa molempiin käsiin. "Meidän täytyy erota", hän virkkoi. "Milloin tapaamme toisemme uudelleen — Lucil?"
Lucil ei vastannut, eikä kuunvalo paljastanut hänen kasvojensa ilmettä. Savrola laskeutui edellä portaita alas. Hänen astuessaan huoneeseensa sen toisen oven avasi joutuisasti muuan mies, joka Savrolan nähdessään pysähtyi äkisti ja otti hatun päästään. Hän oli Moret'n palvelija.
Mielenmalttinsa säilyttäen Savrola sulki oven jälkeensä, jättäen Lucilin pimeihin portaisiin. Tämä odotti kummastellen; ovi oli ohut. "Herra Moret", sanoi outo ääni, "käski minun tuoda tämän teille niin joutuin kuin suinkin ja antaa sen teidän omaan käteenne". Kuului paperin repeämistä, huudahdus, ja sitten Savrola vastasi äänessään sointu, joka ilmaisi hänen vain vaivoin saavan sen hillityksi äärettömältä liikutukselta: "Kiitos: sanokaa, että odotan heitä täällä. Älkää viekö pois vaunuja; menkää jalan — malttakaa, minä päästän teidät itse kadulle."
Lucil kuuli toisen oven avautuvan ja sitten askeleita, jotka kertoivat heidän laskeutuvan portaita; hän väänsi ripaa ja astui huoneeseen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin äkillistä, odottamatonta, kohtalokasta. Savrolan ääni — omituista, kuinka hyvin hän alkoi tuntea sen! — oli ilmaissut sen. Lattialla virui kuori; pöydällä — missä savukelaatikko ja revolveri sijaitsivat rinnatusten — oli paperi, puolittain kokoon kierrettynä, ikäänkuin olisi haluttu suojella sen salaisuutta.
Herkkiä, monenkaltaisia ja monimutkaisia ovat ihmistekojen vaikutinjouset. Hän tunsi, että paperi koski häntä läheisesti; hän tiesi sen koskevan tuota toista henkilöä. Heidän harrastuksensa olivat vastakkaisia; eikä hän kuitenkaan tiennyt, tuon toisenko tähden vain oman etunsako ajamana hän joutui hurjan uteliaisuuden valtaan. Hän silitti paperin suoraksi. Se oli lyhyt ja kiireesti piirretty kirjelmä, mutta suorasukainen: Juuri tullut salasanoina kertoo, että Strelitz on tänä aamuna kulkenut rajan poikki kahden tuhannen miehen kera ja marssii tänne Turgan ja Lorenson kautta. Hetki on tullut. Olen lähettänyt sanan Godoyelle ja Renosille ja tuon heidät kerallani viipymättä. Helvetinkin halki ystäväsi Moret.
Lucil tunsi veren syöksyvän sydämeensä; hän oli jo kuulevinaan kiväärien paukkeen. Hetki oli totisesti tullut. Tuo tuhoa ennustava paperi lumosi hänet, hän ei voinut siirtää katsettaan siitä. Äkkiä ovi avautui ja Savrola astui sisään. Hälinä, kiihtymys ja ennen kaikkea ilmitulemisen tunne saivat Lucilin päästämään matalan, lyhyen säikähtyneen huudahduksen. Savrola käsitti viipymättä tilanteen. "Siniparta", hän virkkoi iroonisesti.
"Valtiopetosta", Lucil vastasi turvautuen suuttumukseen. "Vai aiotte te nousta kapinaan ja murhata meidät keskellä yötä — vehkeilijä!"
Savrola hymyili herttaisesti; hänen mielenmalttinsa oli ihmeteltävä. "Olen lähettänyt viestin takaisin jalkaisin, ja vaunut ovat teidän käytettävinänne. Olemme puhelleet pitkälti; kello on jo kolme. Teidän armonne ei pitäisi enää vitkastella palata palatsiin. Se olisi perin harkitsematonta; sitä paitsi, kuten ymmärtänette, odotan tänne vieraita."
Hänen tyyneytensä kuohutti Lucilia. "Niin", hän sanoi, "presidentti lähettää teille vieraiksi — poliiseja".
"Hän ei tiedä vielä hyökkäyksestä."
"Minä kerron sen hänelle."
Savrola nauroi pehmeästi. "Ette suinkaan, se ei olisi kohtuullista", hän virkkoi.
"Rakkaudessa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."
"Ja tämä —?"
"On kumpaakin", Lucil virkkoi ja purskahti sitten itkuun.
Tämän jälkeen he lähtivät alas. Savrola auttoi vieraansa vaunuihin.
"Hyvää yötä", hän sanoi, vaikka olikin jo aamu, "ja jääkää hyvästi."
Mutta Lucil, tietämättä mitä sanoisi tai ajattelisi tai tekisi, itki edelleen lohduttomasti ja vaunut vierivät tiehensä. Savrola sulki oven ja palasi huoneeseensa. Hän tunsi, ettei salaisuus ollut enää vaarassa.