XVIII LUKU
Akkunan ääressä
Ne suuret tapahtumat, jotka nopeana sarjana olivat seuranneet toisiaan Lauranian pääkaupungissa, täyttivät kokonaan miesten mielet välitöntä uhkaa aiheuttaen, mutta toisin oli naisten laita. Ulkona kaduilla oli sattunut eloisia kohtauksia, siellä oli veri kuohunut kuumana ja kiihtymys kohonnut ylimmilleen. Sodan vaarat ja kamppailut, joissa usein jouduttiin käsirysyyn, olivat suoneet monta tilaisuutta uhrautuviin tai raakoihin tekoihin. Urhea mies oli osoittanut rohkeuttaan, julma oli hekumoinut ja värisyttänyt, ja tuskin heillä oli ollut aikaa tuntea muuta kuin tahdotonta pelkoa. Toista oli taloissa.
Jo ensimmäiset laukaukset saivat Lucilin kavahtamaan pystyyn. Paljoa ei tosin saattanut erottaa, vain etäistä ja sekavaa paukkinaa ja aika ajoin repäisevän räjähdyksen; mutta hän tiesi, mitä tämä kaikki merkitsi, ja häntä puistatti. Hälinästä päättäen oli lähin katu täynnä väkeä. Hän nousi ja kävi akkunan ääreen katsoakseen alas. Kaasulyhtyjen kelmeässä, epävarmassa valossa rakenteli joukko miehiä uutterasti katusulkua, joka ulottui kadun poikki parinkymmenen kyynärän päässä ovesta ja palatsin puolisesta talosta. Hän tarkkasi uurastavia olentoja omituisen mielenkiinnon valtaamana. He käänsivät hänen huomionsa muualle, ja hän tunsi voivansa tulla hulluksi kauheasta jännityksestä, ellei saisi jotain katseltavaa. Ei ainoakaan yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta.
Kuinka ankarasti he raatoivat! Muutamat murtivat kangilla ja hakuilla irti katukiviä, toiset niitä kuljettivat hoippuen taakkansa painosta; toiset taasen kasasivat niitä lujaksi muuriksi kadun poikki. Joukossa oli pari, kolme poikaa uurastaen yhtä ankarasti kuin parhain miehistä. Muuan pieni nulikka pudotti kantamansa kiven jalalleen ja istuutui sitten katkerasti itkemään. Toveri saapui luo ja potkaisi häntä kannustaakseen poloista työhön, mutta siitä tämä vain itki entistä katkerammin. Jonkin ajan kuluttua saapuivat vesivankkurit, ja janoiset raatajat kävivät kolme, neljä kerrallaan juomaan, ammentaen vettä kahdella tinatuopilla ja yhdellä apteekkitölkillä.
Ympäröivien talojen asukkaat pakotettiin avaamaan ovensa, ja kursailematta kapinalliset raahasivat ulos kaikenlaista tavaraa kasaten sitä katusululleen. Muuan joukko löysi useita tynnyreitä, joita se piti perin arvokkaana saaliina. Iskien auki tynnyrin toisen pään he alkoivat ajaa siihen lapioittain hiekkaa, joka oli paljastunut kiveyksen alta. Se oli hidasta työtä, mutta lopulta se oli suoritettu, ja he koettivat nostaa tynnyriä muurille; mutta se oli liian raskas ja putosi maahan murskautuen kappaleiksi. Tästä he raivostuivat ja kiistelivät kiukkuisina, kunnes paikalle saapui punaista olkavyötä käyttävä upseeri, joka sai heidät vaikenemaan. He eivät yrittäneet täyttää toisia tynnyreitä, vaan tunkeutuivat jälleen taloon, kantoivat sieltä ulos mukavan sohvan ja istuutuivat siihen äreinä, käyden sytyttämään piippujaan. Toinen toisensa jälkeen he palasivat sitten työhön, vapautuen asteittain ärtymyksestään ja koettaen tarkoin säilyttää arvokkuutensa. Ja kaiken aikaa katusulku kasvoi kasvamistaan.
Lucil kummasteli, ettei kukaan tunkeutunut Savrolan taloon. Hetken kuluttua hän havaitsi syyn: portailla seisoi kolmimiehinen vartio, jolla oli kiväärit aseenaan. Tuo kaikkialle ulottuva mieli ei ollut unohtanut mitään. Niin kuluivat tunnit. Aika ajoin hänen ajatuksensa palasivat hänen omaan elämäänsä, ja toivottomana hän silloin vaipui takaisin sohvalle. Kerran hän vaipui pelkästä väsymyksestä nukuksiin tunnin ajaksi. Etäinen ammunta oli häipynyt, ja vaikka silloin ja tällöin kajahtikin jokunen laukaus, vallitsi kaupungissa yleensä hiljaisuus. Omituisen levottomuuden valtaamana hän riensi akkunan ääreen. Katusulku oli nyt valmiina, ja rakentajat makasivat sen suojassa. Aseet olivat nojallaan muuria vastaan, jolla seisoi pari, kolme vahtia silmäillen herkeämättä ylöspäin katua pitkin.
Jonkin ajan kuluttua katuovelle kolkutettiin, ja se sai hänen sydämensä pelosta jyskyttämään. Hän kumartui varovaisesti ulos akkunasta. Vartio oli yhä paikallaan, mutta siihen oli liittynyt uusi henkilö. Huomattuaan olevan mahdotonta saada kolkutuksiinsa vastausta tämä kumartui, työnsi jotakin oven alle ja lähti tiehensä. Hetken päästä Lucil karaisi mielensä ja päätti hiipiä alas pimeitä portaita myöten ottaakseen selkoa siitä, mitä se mahtoi olla. Tulitikun valossa hän huomasi sen kirjeeksi, jossa osoitteena oli vain Lucil sekä talon ja kadun numero — sillä Lauraniassa olivat kaikki kadut numeroidut amerikkalaiseen tapaan. Se oli Savrolan lyijykynällä kirjoittama ja ilmoitti seuraavaa: Kaupunki ja linnakkeet ovat meidän vallassamme, mutta päivän koittaessa syntyy taistelu. Älä missään tapauksessa lähde talosta tai käy näkyviin.
Taistelu päivän koittaessa! Hän katsahti kelloon — neljännestä vailla viisi, ja taivas alkoi jo käydä vaaleammaksi; aika oli siis käsissä! Hänen mieltään myllersivät pelko, tuska, levottomuus ja suuttumus omaa miestään kohtaan, eikä tämä viimeinen tunne suinkaan ollut vähimmän tuskallinen. Mutta katusulun takana nukkuvia olentoja eivät moiset tunteet näyttäneet häiritsevän; he makasivat hiljaa ja äänettöminä, niinkuin väsyneet miehet, joilla ei ole mitään huolia. Mutta hän tiesi sen tulevan, tapahtuisi jotakin äänekästä ja hirvittävää, mikä sai heidät hätkähtäen heräämään. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut näytelmää teatterissa, missä akkuna muodosti aition. Hän oli poistunut siitä hetkeksi, kun äkkiä kajahti kiväärinlaukaus, ilmeisesti kolmisen sadan metrin päässä alempana palatsin puolella. Sitten kuului kiväärinräiskinää, torventoitotus ja huutoja. Katusulun puolustajat kapsahtivat kiireesti pystyyn ja tarttuivat aseisiinsa. Kuului yhä kiivaampaa ammuntaa, mutta he eivät vieläkään vastanneet, eikä hän uskaltanut pistää päätään ulos akkunasta nähdäkseen, mikä heitä esti siitä. He olivat kaikki kovin kiihtyneitä, kohottaen kiväärejään katusulun reunalle ja jutellen nopein, lyhyin lausein. Tuossa tuokiossa juoksi miesjoukko, lähes satalukuinen, muuria kohti ja alkoi kavuta sen yli toisten auttamana. Nämä olivat siis ystäviä; hänen mieleensä juolahti, että kadulla saattoi olla toinenkin sulku ja että akkunan alle laitettu kuului siis toiseen linjaan. Näin olikin laita, ja ensimmäisen oli vihollinen vallannut. Kaiken aikaa ammuttiin edelleen palatsin taholta.
Niin pian kuin kaikki pakenijat olivat päässet muurin turviin, alkoivat toisen linjan puolustajat ampua. Nämä läheiset kiväärit paukkuivat paljon kovemmin kuin toiset ja syytivät kirkkaita leimahduksia. Mutta valo kävi joka minuutti voimakkaammaksi, ja pian hän saattoi nähdä tuprahtavia savupyörylöitä. Kapinallisilla oli monenkaltaisia ampuma-aseita. Muutamain, joilla oli vanhanaikaiset suusta ladattavat musketit, täytyi nousta seisomaan ja laskeutua katusululta alas voidakseen käyttää latasimiaan; toiset, uudemmilla aseilla varustetut, pysyivät kyyryssä suojansa takana ja ampuivat yhtä mittaa.
Lintuperspektiivissä nähtyine olentoineen tuo paikka muistutti yhä vielä teatterin näyttämöä ylimmältä parvelta katsottuna. Vielä hän ei tuntenut mitään pelkoa; eihän ollut tapahtunut mitään vahinkoa, eikä kukaan näyttänyt olevan pahemmassa pulassa.
Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun asti, kun hän huomasi erästä olentoa nostettavan katusululta maahan. Yltyvässä päivänvalossa erotti selvästi kalpeat kasvot, ja hänet valtasi tuossa tuokiossa kamala, kuvottava tunne; mutta hän jäi seisomaan näkemänsä kahlehtimana. Neljä miestä poistui haavoittunutta viemään kantaen häntä hartioista ja jaloista, niin että keskiruumis taipui kaareksi. Kun he olivat ennättäneet näkyvistä, hän loi jälleen katseensa muurille. Siellä oli viisi uutta haavoittunutta; neljää täytyi kantaa, viides nojasi toverin käsivarteen. Vielä oli kaksi muutakin vedetty alas katusululta ja laskettu huolimattomasti kiveykselle, syrjään toisten jaloista. Näihin ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, he olivat vain jätetyt yksikseen aivan seinämälle.
Sitten kajahti kadun toisesta päästä rummun pärinää ja torven terävä toitotus, joka tuon tuostakin toistui. Kapinalliset alkoivat hulluina kiihkosta ampua niin joutuin kuin taisivat; useita kaatui, ja yli ammunnan kohosi omituinen ääni, jonkinlainen käheä, kirkuva karjunta, joka alituisesti läheni.
Muuan mies hyppäsi maahan katusululta ja alkoi juosta alaspäin katua pitkin; viisi, kuusi seurasi häntä viipymättä; sitten kaikki puolustajat, kolmea lukuunottamatta, riensivät tiehensä paeten tuota outoa lähestyvää huutoa. Useat koettivat raahata mukaansa haavoittuneita, joita oli jo enemmänkin; nämä parkuivat tuskasta ja anoivat päästä rauhaan. Erään miehen hän näki vetävän toista nilkasta, poukutellen häntä epätasaista katua pitkin kaikista pyynnöistä huolimatta. Jäljelle jääneet kolme miestä ampuivat säännöllisesti rintasuojuksen takaa. Kaikkeen tähän kului useita sekunteja; ja kaiken aikaa uhkaava karjunta läheni lähenemistään.
Sitten syöksyi yhdessä silmänräpäyksessä hyökyaalto miehiä — sinipukuisia sotilaita — kohti katusulkua ja samaa vauhtia sen ylitse. Etunenässä rientävä upseeri, tuskin poikaikäänsä jättänyt nuorukainen, loikkasi maahan toiselle puolen: "Lakaiskaa tieltä ne raukkamaiset lurjukset — eteenpäin, pojat!"
Nuo kolme säikkymätöntä miestä olivat kadonneet kuin paadet nousuvesilaineen alle. Sotamiehiä kapusi joukottain katusulun ylitse; hän saattoi nähdä heidän parveilevan ryhmissä jokaisen haavoittuneen kapinallisen ympärillä, työntäen hurjasti pistimiään alaspäin. Ja sitten taika lakkasi vaikuttamasta, koko kuva alkoi häälyä, ja parahtaen hän juoksi akkunan äärestä kätkeäkseen kasvonsa sohvan pieluksiin.
Ulkoa kuului hirvittävä melske. Kiväärituli räiskyi ankarana ja yhtämittaa, varsinkin pääkadulta, joka ulottui Savrolan kadun suuntaisena, ja hälinä vain kasvoi miesten karjunnasta ja askelten töminästä. Vähitellen taisteluhyöky vyöryi talon ohitse raatihuonetta kohti. Kun hän tämän tajusi, palasivat mieleen kaikki huolet. Taistelu oli käynyt vallankumouksellisille tuhoisaksi; hän ajatteli Savrolaa. Ja sitten hän rukoili — rukoili kuin kouristuksessa, lähettäen pyyntöjään avaruuteen siinä toivossa, etteivät ne osuisi kuuroihin korviin. Hän ei maininnut mitään nimeä; mutta jumalat, jotka ovat kaikkitietäväisiä, lienevät sardonisesti hymyillen arvanneet, että hän rukoili voittoa kapinoitsijalle, jota rakasti, ja häviötä puolisolleen, presidentille.
Hetken päästä raatihuoneen taholta kuului hirvittävä rytäkkä. "Tykki", hän ajatteli, mutta ei uskaltanut katsoa ulos akkunasta; äskeiset näyt olivat alkaneet kuvottaa itse uteliaisuuttakin. Mutta hän saattoi kuulla ammunnan lähenevän, palaavan hänen suuntaansa; ja se sai hänet tuntemaan omituista iloa; kesken kaikkien kuohujen hänet valtasi sotamenestyksen nostattama riemu. Väkeä kuului virtaavan talon ohitse; akkunain alla ammuttiin, sitten kuului katuovelta ankaraa kolkutusta ja jyskytystä. Ne murtautuivat taloon! Hän syöksyi huoneen ovelle ja salpasi sen. Alakerroksessa pamahti useita laukauksia ja puuesineitä kuului murskautuvan. Peräytyvän joukon ammunta siirtyi talon ohitse palatsia kohti; mutta hän ei välittänyt siitä; hänen huomionsa jähmetytä toinen ääni, lähestyvien askelten kolina. Joku saapui portaita myöten yläkertaan. Hän pidätti henkeään. Ripaa väännettiin, ja sitten tuntematon, huomatessaan oven lukituksi, potkaisi sitä hurjasti. Lucil parahti.
Potkiminen taukosi, ja hän kuuli tuntemattoman päästävän hirvittävän voihkauksen. "Taivaan nimessä, päästäkää sisään! Olen haavoittunut ja aseeton." Hän alkoi surkeasti valittaa.
Lucil kuunteli. Tuntui siltä, että siellä oli vain yksi henkilö, ja jos hän todella oli haavoittunut, niin ei hän tuottaisi mitään vaaraa. Ulkopuolelta kuului jälleen voihkinaa. Hänen sydämessään heräsi säälintunne; hän väänsi oven lukosta ja avasi sen varovaisesti.
Huoneeseen astui nopeasti muuan mies: tämä oli Miguel. "Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi", hän virkkoi herttaisesti tuolla mielenmaltilla, joka aina vahvisti hänen halpamaista sieluaan; "mutta minä olen piilopaikan tarpeessa."
"Entä teidän haavanne?" Lucil kysyi.
"Se oli vain sotajuoni, halusin päästä sisälle. Minne voisin piiloutua? Ne saattavat olla täällä tuossa tuokiossa."
"Piiloutukaa katolle tai observatorioon", Lucil sanoi viitaten toiseen oveen.
"Älkää ilmoittako heille."
"Miksi sen tekisin?" hän vastasi. Vaikka mies epäilemättä olikin kylmäverinen, halveksi hän tätä kuitenkin; ei ollut sellaista saastaa, sen hän tiesi, jota Miguel ei olisi taipunut syömään, jos se vain soveltui hänen tarkoitusperiinsä.
Miguel nousi katolle ja piiloutui ison kaukoputken suojaan. Sillä välin Lucil odotteli. Mielenliikutukset olivat sinä päivänä seuranneet toisiaan niin nopeasti hänen sydämessään, että hän tunsi itsensä kykenemättömäksi enempään jännitykseen; jäljellä oli tylsän tuskan tunne, muistuttaen vaikean haavan aiheuttamaa turtuneisuutta ja kipua. Ammunta siirtyi palatsia kohti, ja jonkin ajan kuluttua oli kaupungissa jälleen verraten hiljaista.
Kello yhdeksän vaiheilla soi pääoven kello; mutta hän ei uskaltanut poistua huoneesta nyt, kun ovi oli särjetty. Hetken kuluttua kuului ihmisiä nousevan yläkertaan.
"Ei täällä ole mitään rouvashenkilöä; se nuori neiti palasi toissayönä tätinsä luo", sanoi muuan ääni. Se oli vanhan emännöitsijän; ilosta hätkähtäen ja intohimoisesti kaivaten myötätuntoa oman sukupuolensa taholta Lucil syöksyi ovelle ja avasi sen. Siellä oli Bettine ja hänen seurassaan eräs kapinallisten upseereja, joka ojensi hänelle kirjeen sanoen: "Presidentti lähetti tämän teille."
"Presidentti!"
"Niin, yhteishyvän valiokunnan presidentti." Kirje ilmoitti vain sen, että hallituksen joukot oli lyöty takaisin, ja se päättyi sanoihin: Nyt on vain yksi lopputulos mahdollinen, ja se on saavutettu muutamassa tunnissa.
Upseeri poistui huoneesta ilmoittaen odottavansa alakerroksessa siltä varalta, että hän halusi lähettää vastauksen. Lucil veti emännöitsijän huoneeseen ja syleili häntä itkien. Missä hän oli ollut koko tuon kauhean yön? Bettine oli ollut kellarissa. Savrola oli ajatellut häntä kuten kaikkea muutakin; hän oli kehoittanut vanhaa hoitajaansa viemään sinne vuoteensa, olipa vielä antanut edellisenä iltana varustaa sen kuntoonkin, mattoja ynnä muuta toimittaen. Siellä Bettine oli viipynyt koko ajan, kuten Savrola oli käskenyt. Ehdoton luottamus tähän ihailunsa kohteeseen oli vapauttanut hänet kaikesta pelosta omaan itseensä nähden, mutta hän oli ollut "ihan hirveässä tuskassa" Savrolan vuoksi. Eihän hänellä ollut ketään muuta maailmassa; toiset kohdistivat rakkautensa puolisoon, lapsiin, veljiin, sisariin; hänen hellän vanhan sydämensä kiintymys oli keskitetty mieheen, jota hän oli hoivaillut aina avuttomasta pikkulapsesta pitäen. Eikä Savrola ollut häntä unohtanut. Ylpeänä Bettine näytteli paperilippua, johon oli kirjoitettu sanat: Terveenä ja turvassa.
Palatsin taholta kuului nyt tukahutettua ampumista, ja sitä jatkui kaiken aamua. Mutta havaitessaan kadut jälleen rauhallisiksi Miguel sukelsi esiin piilopaikastaan ja astui huoneeseen. "Haluan tavata presidentin", hän selitti.
"Mieheni?" kysyi Lucil.
"En suinkaan, vaan hänen ylhäisyytensä herra Savrolan." Miguel pystyi nopeasti mukautumaan olosuhteisiin.
Lucilin mieleen johtui upseeri; hän mainitsi tästä Miguelille. "Hän opastaa teidät raatihuoneelle."
Sihteeri oli ihastuksissaan; hän juoksi alakertaan, eivätkä he nähneet häntä sen koommin.
Vanha emännöitsijä, joka oli käytännöllinen ihminen, ryhtyi puuhaamaan aamiaista. Johtaakseen ajatuksensa muualle Lucil auttoi häntä, ja pian — sellainen on ihmismieli — munat ja käristetty sianliha tuottivat hänelle lohdutusta. He tunsivat kevennystä huomatessaan, että ulko-ovelle oli taas majoitettu vartio. Tämän havainnon teki Bettine, sillä Lucil ei tahtonut katsahtaakaan ulos kadulle, missä hän oli nähnyt niin hirvittäviä kohtauksia, ja hän teki oikein, sillä vaikka katusulku olikin nyt ihmisten hylkäämä, virui sen ympärillä tai itse muurilla vielä parikymmentä möhkälettä, jotka muutama tunti varhemmin olivat olleet ihmisiä. Mutta yhdentoista tienoissa saapui muutamia työläisiä tuoden mukanaan kahdet heiterattaat; ja hetken kuluttua vain katukiveyksen veritahrat osoittivat, että siinä oli tuhottu muuta kuin aineellista omaisuutta.
Aamu kului verkalleen ja levottomuutta synnyttäen. Palatsin luota kuului yhtämittaista, joskin etäistä ammuntaa. Toisin ajoin se paisui kumeaksi jylinäksi, toisinaan taas yksityiset laukaukset kajahtivat ikäänkuin nopeana räiskyntänä. Viimein, puoli kolmen korvilla, se keskeytyi äkkiä. Lucilia värisytti. Kamppailu oli ratkaistu, suuntaan tai toiseen. Hänen mielensä kieltäytyi pohtimasta kaikkia mahdollisuuksia. Väliin hän tarrautui hurjan pelon valtaamana vanhaan emännöitsijään, joka turhaan koetti häntä tyynnytellä; väliin hän auttoi tätä talouspuuhissa tai suostui maistelemaan niitä aterioita, joita tuo kunnon eukko valmisteli hänelle, toivoen saavansa murheet karkoitetuiksi mukavuutta tarjoamalla.
Pahaa ennustava äänettömyys, joka oli seurannut ammunnan taukoamista, ei kestänyt kauan. Juuri silloin kuin Bettine sai suostutelluksi Lucilin maistamaan omenapiirakkaa, osui heidän korviinsa ensimmäinen suurtykin jymähdys. Kaukaakin tuo hirvittävä räjähdys sai akkunaruudut tärisemään. Lucilia värisytti. Mitä se oli? Hän oli toivonut, että kaikki oli päättynyt; mutta jymähdys seurasi jymähdystä, kunnes satamasta kaikuva tykinjyske melkein hukutti heidän äänensä. Se oli uuvuttavaa odotusta noille kahdelle naiselle.