VI.
Hunnien syntyperästä ja sukulaisuudesta.
Olemme tähän asti hakeneet Suomen-suvun jälkiä historian pimeimmillä aloilla, milloin Iranin ja Kaksoisvirran riutuvissa muistomerkeissä, milloin Euroopan muinais-taruissa tai niissä vaillinaisissa kertomuksissa, joita Kreikkalaiset ja Romalaiset ovat antaneet pohjaisista ja koillisista seuduista. Tämmöinen löytö-matka, historiallisen maailman ja historiallisten aikakausien äärimmäisillä rajoilla, ei ole ollut ilahuttavainen. Aina ja joka paikassa, missä valosat aukeat loppuvat ja hämärä alkaa, olemme nähneet vilahduksen, mutta ei paljon muuta kuin vilahduksen, tästä suuresta Suomen-suvusta, joka on näyttänyt tuomituksi pysymään iäti vaipuneena synkkään pimeyteen.[348] Mutta vihdoinpa senkin aika on tullut pyrkiä päivän-rinteille, ja Hunnilais-nimellä se jonkun aikaa täyttää maailman hämmästyksellä. Tämä tapaus, joka tekee uuden aikakauden maailman historiassa, osoittaa myöskin käännöksen itse Suomen-suvun elämässä. Se Suomensukuinen alku-väestö, joka näyttää ennen Arjalaisten tuloa täyttäneen isomman tai vähemmän osan Euroopasta, oli nyt joko hämmentynyt ja hävinnyt taikka joutunut ahtaalle voimakkaampien Arjalaisten väliin. Ne Suomen-sukuiset kansat taas, jotka ennen muinoin olivat mahtiansa harjoittaneet sivistyksen vanhimmilla koti-seuduilla, olivat jo pari tuhatta ajastaikaa pysyneet Turanin pimeissä piiloissa ja näyttivät vajonneen tylsään, auttamattomaan raakuuteen. Mutta vihdoinpa joku uusi voima heidät taas liikkeelle panee, ja nytpä Suomen-suku, eli oikeastaan sen itäinen osakunta, niinkuin mahtava tulva lähettää laineen toisensa perästä länttä kohden, valloittaaksensa sian Arjalaisessa Euroopassa. Tämä tulva kestää vähintäkin viisi vuosisataa, ja sen ensimäinen laine on Hunnien tulo v. 375 j.Kr.
Mistä nämä Hunnit tulivat ja mitä kansaa oikeastansa olivat? Tämä asia ei ole varsin selvä ja onkin eri tavalla tahdottu ratkaista. Koetan asettaa teko-asiat rinnatusten ja niistä tehdä päätökseni.
Ensimäinen teko-asia on, että Hunnit jo kahta vuosisataa ennen kuin Tonavan rannoille tulevat, näkyvät muiden kansain joukossa jossakin Wolgan seuduilla. Ensimäinen, joka heidät mainitsee, on Ptolemaio, mutta se sia, minkä hän heille antaa, on vaikea tarkoin määrätä ja arvattavasti liian läntinen; hänen sanansa kuuluvat vain: "Bastarnien ja Roxolanien välillä Khunit".[349] Että nämä Ptolemaion Khunit eivät muuta ole kuin myöhempien Hunnit, Unnit, Khunnit, pidän epäilemättömänä; mutta heidän asemansa Eurooppalaisessa Sarmatiassa lienee tuskin muuta kuin maatieteilijän omaa sioitusta. Niinpä heidät tapaammekin sata vuotta myöhemmin jossakin Wolgan suulla tai Kaspian-meren luoteis-puolella, ja todistukset ovat tässä kohden kahden-kertaiset. Dionysio Periegetes, jonka maatieteellinen runomus näkyy olevan kirjoitettuna lopulla 3:tta vuosisataa, luettelee pitkin Kaspian-meren länsi-rannikkoa pohjasta alkaen: ensin Skythat, jotka muka asuvat lähellä Kronio-merta (pohjoista valtamerta), missä Kaspian-meri siihen purkauu; sitten Unnit (Ούννοι), niiden jälkeen Kaspit, Albanit, Kadusit, Mardit j.n.e.[350] — Tosin Zeuss väittelee; että tässä on luettava jotain muuta kuin: Ούννοι, ja väärännys saattaisi kyllä olla mahdollinen.[351] Mutta avuksemme tulee Armenian vanha historioitsija Moses Khorenelainen, joka kertoilee, kuinka kuningas Teiridates Suuri lopulla 3:tta vuosisataa löi pohjan kansat pohjois-puolella Kaukasoa Kaspian meren rannikolla ja ajoi heitä takaa Hunnien maahan asti. Silloin niinkuin vastakin nimitetään Hunnit Armenian kielellä: Hunk.[352] Jos nyt lisäksi otetaan Ammianon todistus 375 vuoden Hunneista, että muka ovat vanhaan aikaan olleet vähän tunnetut ja asuivat Maiotin toisella puolen jäämeren rannikolla,[353] ei liene epäilemistäkään, että he jo jonkun vuosisadan olivat oleskelleet Euroopan rajalla, ennenkuin Roman valta sai kokea heidän voimaansa.[354]
Mutta mistä tulleet olivat, siitä eivät Euroopan kansat voineet saada mitään selkoa, ja uudemmat tutkijat ovat melkein yhtä ohjattomasti baparoinneet. Romalaiset, jotka eivät mielellään tahtoneet heittää vanhoja tuttuja nimiä, käyttivät joskus nimen "Kuninkaalliset Skythat", jonka Herodoto oli pyhittänyt, mutta näyttävät kyllä aavistaneen, ett'ei tämäkään ollut asian-mukaista.[355] Göthiläiset taas olivat kyhänneet kokonaisen kummitussadun Hunnilaisten syntyperästä. Oli muka eräs Göthiläinen kuningas, siihen aikaan kun Göthit jo asuivat Mustan meren rannalla, löytänyt kansastansa muutamat noitavaimot, jotka hän karkoitti pois erämaahan. Näiden kanssa tekivät tuttavuutta ne riettaat henget, jotka erämaassa kuleksivat, ja niin muka syntyi tuo tuima Hunnien kansa, joka "ensin oli soiden ja rämeiden seassa eräs pieni-läntä, ruma ja heikko, ihmis-lainen suku, ei muulla äänellä (ihmisiksi?) tunnettu kuin jollakulla ihmis-kielen haabmolla".[356] Näin Göthiläiset koettivat selittää sen kansan syntyä ja muka taiallista voimaa, joka niinkuin kiusaajahenget ajoi heitä takaa Tanaista Loire'en saakka.
Mutta myöhemminkin on tästä kansasta sepitetty juttuja ja arveluita, jotka melkein vertoja vetävät edellisille. Erään myöhemmän Byzantiolaisen tykönä jutellaan, kuinka Egyptin kuningas Sesostris lahjoilla veti liittoonsa koko Unnien kansan, ja valloitettuansa koko Aasian, lahjoitti Assyrian maan Unneille, joiden nimen: "Unnit eli Skythat" hän muutti Partheiksi.[357] Mitä perää itse jutussa muutoin lienee, jätän tosin tutkimatta; mutta silmin-nähtävää ainakin on, että nimi: Unnit, tässä on Byzantiolaisten — omaa sovittamaa. Yhtä vähän luottamusta ansaitsee se ilmoitus, että muka palatsin-seinässä Karnak'issa Egyptin maalla nimi "Unnu" luetellaan niiden pohjan kansain seassa, jotka Menephta I oli voittanut.[358] Tosin en ole tilaisuudessa tarkemmin selvittämään tämän asian oikeata laitaa. Mutta epäilemättä siinä on joku yhtäläinen erehdys, kuin minkä Lassen teki, lukiessaan Dareion kalliokirjassa alamaisten kansain luettelossa nimen: Hunâ, jonka hän oppineesti selitti Hunneiksi pohjois-puolella Kaukasoa.[359] Tämä oli v. 1836, jolloin nuolenpää-tutkimus vielä oli alullansa, ja tarkempi luku on jo saanut siitä: Jauna (Jonialaisia, Kreikkalaisia);[360] mutta Lassen'in oppineella nimellä tulee hänen väärä käsityksensä luultavasti vielä jonkun aikaa liikkumaan täytenä teko-asiana.
Enemmän tarkastusta ansaitsee Deguignes'in arvelu, että muka Hunnit olivat samaa kansaa kuin ne Kiinan historiassa mainiot Hiung-nu, jotka ikuisista aioista olivat levittäneet valtansa Kiinan pohjois-pnolella, ja joita vastaan keisari Shi-huang-ti oli rakennuttanut pitkän muurin v. 214 e.Kr.[361] Tämän asian piti Deguignes niin selvänä, ett'ei hän luullut siihen tarvittavan muuta todistusta kuin minkä nimien yhtäläinen sointo näyttää antavan. Hyvillä syillä on Klaproth evännyt tämmöistä hätäistä päätöstä, ja useat myöhemmätkin ovat hyväksyneet Klaprothin ajatusta, joka kuuluu: Hunnit muka ovat Suomen-sukua, mutta Hiung-nu't käypi selvillä syillä osoittaa Turkkilaisiksi.[362] Kuitenkin on Deguignes'in ansio se, että hän kaikkien ensinnä on kääntänyt tutkijain silmät Kiinalaisiin lähteisin ja osoittanut oikean suunnan, mistä Hunnien kotoperä on etsittävä. Lähtekäämme hetkeksi tarkastamaan Keski-Aasian vanhempaa historiaa näiden Kiinalaisten ilmoitusten mukaan.[363]
Ne Turkkilaiset lahkokunnat, jotka jo vuosi-tuhansia olivat paimentaneet karjojansa Kiinan pohjois-rajalla sekä Aamurin ja Selengan latvoilla, mistä useinkin olivat tehneet ryöstö-retkiään taivaallisen vallan maakuntiin, nimitettiin vanhimpaan aikaan Hun-io myöhemmin Hien-junn, ja viimein Han-keisarien aikana (vuodesta 207 e.Kr.) Hiung-nu, jotka kaikki nimet lienevät väännöksiä jostakusta kansan ominaisesta nimestä. Vähitellen he olivat yhdistyneet suureksi valtakunnaksi ja tulivat v. 200 paik. e.Kr. erinomaisen pelättäviksi, ei ainoastaan Kiinalaisille vaan myös muille lähisille kansakunnille. Heidän hallitsijansa kutsuttiin "tshhen-jy" ja sai tuon-tuostakin Kiinan keisarin tyttäriä aviokseen.
Samaseen aikaan asui Kiinan luoteis-rajalla, siinä missä iso muuri loppuu (maassa, joka sitten on nimitetty Tangut), eräs Tibetilainen kansa nimeltä Jye-tshi eli myöhemmällä nimellä Jetha, Jita.[364] Heidän mahtavuutensa synnytti kateutta Hiung-nu-kansassa, ja v. 201 sai tshhen-jy Maothun heistä suuren voiton, jonka perästä hän v. 177 laski heidät valtansa alle. Hänen seuraajansa tshhen-jy Laoshang ei tytynyt siihenkään, vaan karkasi vielä kerran heidän päällensä ja pakoitti heidät siirtymään sialta noin v. 165 e.Kr. Osa heitä lähti etelään Hoangho'n lähteille ja kutsuttiin sitten Pikku Jye-tshi; mutta isompi osa pakeni luoteesen ja tnli Dsungariaan, ajaen altansa Ili-virran seuduilta Szu eli Sse [Sai] nimisen kansan, joka vetäytyi Jaxarteen aroille. Eikä aikaakaan, niin toinen pakolais-kansa riensi Hiungnu'en alta länteen päin ja ajoi Jye-tshi't edemmäksi. Nämä tulijat olivat Jye-tshi-kausan vanhat naapurit Hieu-siun eli U-sun, joista Kiinalaiset kirjaniekat sanovat, että "heillä oli siniset (eli vihannat) silmät, punainen parta ja olivat apinain näköisiä, niinkuin apinoista olivat lähteneetkin." Usun'ien tulo syöksi kansan-parvia pilvittäin Jaxarteen päälle ja Jaxarteelta Oxolle vv. 127 ja 126. Kreikkalais-Baktrian valtakunta, joka jo oli masentumassa Parthien rynnistyksillä, hukkui nyt kokonaan, ja Jyetshi eli Jetha perustivat Oxo'n varrelle valtakunnan, jonka Kreikkalaiset nimittivät Indo-skythalaiseksi.[365] Tämä valta oli ensin jaettu viiteen hallituskuntaan, mutta yhdistettiin noin v. 16 e.Kr. yhden hallitsijan alle ja otti nimen Kuei-shuang, josta Armenialaiset historioitsijat tekivät nimen "Kushans." Monta vuosisataa, 6:nteen vuosisataan asti, kesti tämä Jetha'en valta Oxon tykönä ja Persialaiset nähtävästi "Jetha"-sanasta sepittivät nimen Haithal, Haiatheleh, ja Haithelaian, josta taas on tullut Byzantiolaisten käyttämä nimitys Efthalitat (Έφθαλίται). Mutta se tässä on merkillinen seikka, että samat Byzantiolaiset kutsuvat heitä myöskin "Valkoisiksi Hunneiksi".[366] Olivatko siis nämä Oxon takaiset Jethat jotakin läheisempää tai kaukaisempaa sukua niiden Hunnien kanssa, jotka Tonavan seuduilta olivat tunnetut Byzantion kirjaniekoille? Prokopio sen kieltää selvästi, sanoen että heillä ei ole mitään kanssa-käymistä Hunnien kanssa eikä mitään yhteyttä ulkomuodossa, tavoissa tai elämän-laadussa; eivät muka ole rumia muodoltaan, eikä myös paimentolaisia, niinkuin muut Hunnilaiset kansat, vaan ovat vanhastaan asuneet viljavassa maassa.[367] Vielä selvemmän todistuksen antavat Kiinalaiset, jotka hyvin tarkasti tunsivat nämä seudut, ja paremmin tiesivät tarkastaa ja verrata vierasten kansain kieliä, kuin Kreikkalaiset ja Romalaiset. Jetha'en kielestä sanovat nimen-omaan, että se eriää Juan-juan'ien (Mongolilaisten) ja Kao-tshe'n (Turkkilaisten) kielistä, ja että se on sama kuin Khiang'in (Tibetilaisten) kieli.[368] Tästä kaikesta voimme varmasti päättää, että nimi "Valkoiset Hunnit" ei muuta voi olla, kuin satunnaisista syistä syntynyt. Asia käypi kentiesi arvaamalla selittää. Tiedämme, että nämä niinkutsutut Efthalitat karkasivat useita kertoja Persialaisten seurassa Syriaan.[369] Sama maakunta tuli myöskin, kuten vasta saamme nähdä, kärsimään hirveän hävityksen varsinaisilta Hunneilta, joiden kauhistavainen nimi varmaankin syvästi juurtui asukasten muistoon. Lieneekö nyt Efthalitain sota-tavoissa tai muussa menetyksessä ollut jotakin yhtäläisyyttä Hunnien kanssa, se ainakin on minusta todennäköistä, että nimi Valkoiset Hunnit on tällä tiellä saanut alkunsa.
Mutta palaamme Yli-aasiaan. Hiung-nu'en valta oli jo tullut rappiolle ja halkesi noin v. 46 j.Kr. kahteen osaan, joista Etelä-Hiungnu antautui Kiinan kuuliaisuuteen. Pohjois-Hiungnu'ta vastaan tiesi Kiinan valtio-taito yllyttää kaikki lähiset kansakunnat, kunnes vihdoin v. 90 paikoilla Kiinalainen sota-joukko yhdessä Etelä-Hiungnu'en kanssa saattoi heille viimeisen perikadon. Suuri osa Pohjois-Hiungnu'ta hämmentyi Mongolilaisen Sian-pi-kansan sekaan, mutta muut pakenivat länteen päin Irtish'in ja Uralin välisiin metsämaihin. Tämän perästä ei tosin Kiinan historia heistä paljon puhu, mutta kuitenkin sen verran, että näemme heidän perustaneen niillä seuduin uuden vallan, joka levisi voimakkaasti etelään päin.[370]
Mutta 4:nnen vuosisadan keskupaikoilla syntyi Amurin latva-seuduilla uusi Mongolilainen valta nimeltä Thopo eli Juan-juan. Joukko Turkkilaisia kansoja syöstiin länteen päin ja törmäsivät niiden kansain päälle, jotka istuivat Euroopan rajalla. Epäilemättä se tämä puuska oli, joka syöksi Hunnit Wolgan yli Eurooppaan.
Tämän mukaan emme suinkaan voi ihmetellä, että Deguignes niin suorastaan päätti Hunnit ja Hiungnu't samaksi kansaksi, olletikkin kun lisäksi tulee jommoinenkin yhtäläisyys Hunnien ja Hiung-nu-kansan tavoissa ja elämän-laadussa, niinkuin Kiinan ja Euroopan kirjaniekat ne kuvailevat.[371] Kuitenkin täytyy tässä kohden varovaisuutta viljellä; sillä tavat ja elämän-laatu ovat olleet pian yhtäläisiä kaikilla Ylä-aasian kansoilla. Lähdemme nyt likemmin tutkimaan Hunnien suku-perää, tarkastamalla heidän tapojansa, heidän ulkomuotoaan sekä muita asian-omaisia seikkoja.
"Niin raakoja ovat", sanoo Ammiano Hunneista, "ett'eivät käytä tulta eikä keitetyitä ruokia, vaan syövät kasvien juuria ja puoli-raakaa lihaa, minkä sovittavat reisiensä ja hevos-selän väliin ja sillä lailla vähän hautomalla kypsyttävät.[372] Ei kukaan heillä kynnä eikä milloinkaan auran-kurkea pitele; sillä kaikki he kuleksivat kodittomina ja laittomina vuorten ja metsien läpi niinkuin pakolaisia, pysymättä millään asuin-sioilla ja oppien jo lapsuudesta saakka kestämään kylmää, nälkää ja janoa. Eikä heillä tavata ainoata ruovoillakaan katettua majaa, vaan kaikkia huoneita karttavat niinkuin ne hautoja olisi, ja pitävät ainoana asumuksena vankkurinsa. Niissä heidän vaimonsa heille valmistavat törkeitä vaatteita, niissä synnyttävät ja kasvattavat lapsensa. Eikä kukaan heillä voi sanoa, mistä hän on syntysin; sillä hän on toisessa paikassa siinnyt, toisessa, kaukana edellisestä, syntynyt, ja vielä edempänä kasvanut. Heidän vaatteensa ovat liinasta tai metsä-hiirien nahoista, ja yksi vaate pidetään sekä kotosella että kaikissa tiloissa; kun takki kerran aloitetaan selkään, sitä ei riisuta eikä muuteta, ennenkuin se pitkällisestä pidosta mätänee ja putoo riepaleina ruumiista. Päänsä peittävät kypäreillä ja karvaiset säärensä vohlan-nahoilla; heidän kenkänsä, jotka ovat kaikkea muotoa vailla, estävät heitä vapaasti astumasta.[373] Tästäpä syystä eivät kelpaakkaan jalkaväen tappeluun; mutta noiden kestävien vaikka jolsien hevostensa selissä istuvat niinkuin juuttuneina, ja toisinaan niihin ovat asettuneet vaimoväen tavoin (sivuttain), toimittaen tavallisia askareita. Sillä hevosen selässä jokainen tässä kansassa elää yöt ja päivät, ostaa ja myy, syö ja juo, vieläpä nojaten juhtansa niskaa vasten vaipuu sikeään uneen ja näkee vaihtelevia unia. Lisäksi historioitsija mainitsee heidän mielensä huikentelevaisuutta, kuinka heiltä niinkuin järjettömiltä luontokappaleilta puuttuu kaikki käsitys, mikä kunniallista mikä häpeällistä on, ja kuinka ovat kaikkea uskontoa vailla ja ainoastaan äärettömästä kullan himosta hehkuvat. Heidän sota-tapansa oli pelättävä. Kauhealla kiljunalla hyökäsivät vihollisten päälle äkisti ja järjestymättömissä joukoissa, viskaten tarkalla kädellä luu-kärkiset keihäänsä. Yhtä nopeasti hajosivat avaralle alalle, surmaa levittäen. Kun käsi-kähäkkään ruvettiin, käyttivät toisella kädellä miekan, mutta toisella kietoivat vihollisensa paulaan, ett'ei päässyt käymään eikä ratsastamaan." — Näin Ammiano kertoo tämän vasta tulleen kansan tapoja. Klaudiano samaan aikaan lisäilee. "Ryöstö on heille elatus-keinona, maanviljelys inhona; toisiensa kasvoja leikata on heillä paljas leikki, eikä mikään häpeä vannoa tappaneensa omat vanhempansa".[374]
Vaikka nyt Kiinalaisten kertomukset Hiungnu-kansan elämän-laadusta ovat melkein yhtäläiset, on kuitenkin muistaminen, että sama kuva sopii yhtä-hyvin kaikkiin Keski-Aasian paimen-kansoihin, olkoot mitä sukua ja syntyä tahansa, eikä siis voi antaa luotettavaa osviittaa Hunnien sukuperään.
Vielä vähemmän tolkkua tulee Hunnien ulkomuodosta; sillä tämä enemmän osoitti suunnatonta raakuutta kuin mitään varsinaista suvunmerkkiä, ja on nähtävästi Eurooppalaisten kauhistuneessa kuvituksessa karttunut yli oikean määränsä. Se oli ensi kerta kuin Euroopan sivistyneet ja sivistymättömät kansat saivat silmän alle nämä Keski-Aasian julmat parvet, ja kertomuksetkin tästä syystä enemmän kuvaavat heidän omaa hämmestystään kuin Hunnien oikeata muotoa.[375] Että Hunneilla oli tumma, mustalle vivahtava iho,[376] ei ainakaan anna arvata Turkin sukua. Ylipäänsä heidän koko muotonsa kaikkien enintä tulee Mongolilaisiin, mutta tässä kohden on merkillinen seikka otettava lukuun: pään ja kasvojen omituinen kaava ei ollut heillä luontoperäinen, vaan keinollisella tavalla mukailtu. Katselkaamme mitä sen-aikaiset kirjaniekat sanovat asiasta.
"Jo vastasyntyneissä lapsissa", kertoilee Ammiano, "uurtavat syvästi kasvot veitsellä, jotta rypistyneet arvet kadottaisivat parta-karvain oraita; silläpä ovatkin vanhalla iällä parrattomat, sulottomat, niinkuin eunukit. Kaikilla on jäntevät, tukevat jäsenet ja vahvat niskat, sekä suunnattomat, köyreät varret, niin että heidät luulisi kaksijalkaisiksi pedoiksi taikka semmoisiksi puiseviksi veistokuviksi, joilla siltojen käsipuita koristellaan".[377] — Samaa poskien uurtamista mainitsee Jornandeskin, lisäten että heidän kamala muotokin jo ajoi viholliset pakoon; olivat muka hirmuisen mustat ja naama heillä niinkuin joku hutun möhkäle, jossa silmien siassa oli kaksi pilkkua.[378] Muutoin hän sanoo heidät lyhyt-vartisiksi mutta notkeiksi, leveillä hartioilla ja tukevilla niskoilla, jotka he aina ylpeästi nostivat.
Vielä tärkeämpiä selityksiä antaa Sidonio Apollinari runomuksessaan keisari Anthemion kunniaksi, joka kerran muka oli saanut jommoisen voiton Hunneista. "Itse lapsetkin", hän sanoo, "ovat hirveät katsella. Pää niinkuin ympyriäinen tonkka kapenee ylöspäin. Otsan alla on näköä varten kaksi luolaa, missä ei nä'y silmiä ensinkään; sillä nämä ovat paenneet aivoihin saakka ja saavat töin-tuskin tiukan valon; — ummessa eivät kuitenkaan ole nämä kiiltävät pilkut syvissä kaivoissaan, vaan tekevät kyllä suurtenkin silmäin virkaa, tarkastaen ahtaista solistansa ulos avaralle. Ja etteivät, niinkuin kaksi pukamaa puhkaisisi poskipäitä, kääritään lapsen kasvoja nauhoilla, jotka litistävät hennot sieraimet, jotta kypärit paremmin päähän sopivat. Näinpä äidit itse rakkaudesta rumentavat nuo sotaan syntyneet sikiönsä; sillä poskien avara ala tulee leveämmäksi, kun nenä väliltä katoaa. Mutta muutoin ovat miehet pulskeat, leveä-rintaiset, vahvahartiaiset ja suikeat kupeiltansa. Jalkamies ei ole tosin varreltansa pitkä, mutta ratsu-miehenä hän jo näyttää kookkaalta, istuen niin kiinteänä hevosen selässä, että luulisit hevosen ja miehen yhdessä syntyneeksi".[379]
Näemme tästä selvästi, että Hunnilaisten heikko parta, suipukka pää ja litteä nenä,[380], — nämä tuntomerkit, jotka osoittaisivat Mongolilaista suku-perää —, olivat ehdollisilla keinoilla saavutetut eikä syntyperäisiä. Hyvin todennäköistä on, mitä Amedée Thierry arvelee, että Mongolit joskus olivat olleet Hunnien valtiaina ja silloin heissä vaikuttaneet senlaisen käsityksen uroollisesta kauneudesta ja suurisukuisesta ulkomuodosta, minkä Hunnien vaimot sitten koettivat lapsissansa suunnitella.[381] Että Hunnit itsekin olisivat Mongolaisia olleet, ei todella voi tulla kysymykseenkään; sillä Mongolilaisuus seisoo vielä taempana Aasian itäisimmillä aloilla, odottamassa vuoroansa.[382] Ainoastaan Turkkilaisuus ja Suomalaisuus voivat tässä ehdolle tulla, ja uudemmat tutkijat ovat jakaantuneet, mitkä millenkin puolelle. Että tavat ja ulkomuoto eivät tässä kohden paljon jäljille auta, on lukija jo saattanut huomata. Kuitenkin jo ulkomuoto osaltansa on puhunut Turkkilaisuutta vastaan, ja Hunnien Suomen-sukuisuus tulee varmaksi, jos tutkitaan, mitä muita teko-asioita löytynee aineen selitykseksi.
Jos kirjaniekat olisivat antaneet yhtä laveita selityksiä Hunnien kielestä kuin heidän ulkomuodostaan ja tavoistansa, emme tosin tarvitsisi parempaa osviittaa heidän kansallisuuteensa. Mutta tässä kohden olivat Romalaiset aina erinomaisen vähä-tietoisia. "Mutka-puheiset ja epä-selvät",[383] sanoo Ammiano, joka kuitenkin ainoastaan tulkkien kautta lienee heitä puhutellut. Parempaa selkoa ei anna muutkaan. Jornandes, kuten jo nä'imme, näyttää kutsuvan heidän puheensa "joksikuksi ihmiskielen haahmoksi", ja eräs Gallialainen runoilija mainitsee "murtunutta uhkauksen-murinaa ja julmia katkonaisia ääniä".[384] Varsinaisia Hunnilaisia sanoja ei ole säilynyt kuin muutamat harvat, ja nekään eivät anna luotettavaa selkoa. Kun Prisko v. 448 teki matkansa Attilan ty'ö, hän mainitsee, että Romalaisille tarjottiin Hunnien maassa viinin siasta erästä juomaa, joka maan kielellä kutsuttiin "medos"; tämä sana on nähtävästi Germanilainen Meth, Suomen Mesi (mete) ja löytyy Kreikankin kielessä: μέθυ. Toinen juoma, tehty ohra-maltaista ja siis oluen kaltainen, nimitettiin muka barbarien kielessä "kamos"; siihen on tahdottu verrata Tatarilaisten "kumiss", joka kuitenkin on jotain toista, nimittäin hapannutta tamman maitoa.[385] Muistaman pitää, kuinka helposti semmoiset nimet itse asian kanssa siirtyvät kansasta kansaan. — Ne peijais-pidot, jotka tehtiin Attilan haudan päällä, kutsuttiin Hunnien kielellä: "strava"; niin Jornandes juttelee.[386] Sanan syntyperää selittäkööt kielitutkijat, mutta mainita täytyy, että se jo sointonsa tähden ei voi olla Turkkilainen. Sama kirjoittaja myös mainitsee, että Hunnit, kun he Attilan kuoleman jälkeen ajettiin Dnieperin seuduille, nimittivät tämän virran "Hunnivar".[387] Sanan merkitystä hän ei ole muistanut ilmoittaa; mutta mieleen johtaa kohta Unkarilainen sana: var (nimissä Temesvar, Hungvar) linnoitus, varustus.
Sitä vastoin löytyy joku isompi luku Hunnilaisia miehen-nimiä, ja vaikka niiden merkitys on tuntematon, saattaa kuitenkin niiden paljas sointokin olla tutkimukselle avuksi. Klaproth'in lause on tässä kohden päättäväinen. "Enin osa näistä nimistä", hän sanoo, "ovat semmoisia, joita ei mikään Turkkilainen voi saada lausutuksi yhteen-sattuvien kerakeiden tähden, joiden välillä ei mitään äänikettä ole; samasta syystä nämä nimet eivät myöskään voi olla Mongolilaisia".[388] Sen ohessa tämä mainio tutkija koettaa osoittaa, että useat niistä käypi selittää Unkarin kielestä,[389] josta seikasta päättää, että Unkarilaiset ja Hunnit ovat samaa heimoa ja jälkimäisetkin siis Suomen-sukua. Minun mielestäni ei tätä todistusta vastaan käy mitään arvollista vasta-syytä tehdä, jos kohta suotavaa olisi, että meille selvempiä muistomerkkiä Hunnien kielestä olisi säilynyt. Mutta tämän kansan Suomensukuisuutta luulen voivani muullakin todistuksella vahvistaa, jos vien lukijat vähää edemmäksi aian-vaiheisin, tarkastamaan niitä kansoja, jotka ilmaantuvat Hunnien jatkona ja perillisinä.
Niinkuin jo ylempänä olen maininnut, oli Hunnien tulo ensimäinen laine siinä kansain-tulvassa, joka nyt viisi-sataa vuotta kuohui Wolgan seuduilta Tonavaan päin. Hunnien perästä tulivat Bulgarit, Avarit, vihdoinpa Magyarit eli Unkarilaiset, ja samalla aikaa tapaamme itse Wolgan varrella kaksi valtakuntaa: Bulgarien ja Katsarien, jotka milloin milläkin tavalla vaikuttivat tähän liikkeesen. Jos nyt käypi todistaa, että muutamat näistä kansoista selvästi olivat Suomen-sukua, ja toiselta puolen että Hunnien kansa on ollut niiden heimoa, niin seuraa selvänä päätöksenä, että myös Hunnitkin ovat Suomensukua. Näin kiertämällä päästään kumminkin perille, vaikka tie on pidempi ja vaivaloisempi.
Mutta tälläkin tiellä kohtaa vastuksia, jotka hämmentävät tutkimuksen ja helposti viettelevät harhaan. Pahimpia vastuksia on se epä-vakainen merkitys, jolla muutamia kansannimiä käytettiin sen aian historiallisissa kirjoissa. Samatekkuin Skythaen nimi kauan aikaa oli käytetty kaikista eri-sukuisista kansoista, jotka perätysten tai rinnatusten vallitsivat sillä alalla, minkä Herodotonaikaiset Skythat olivat pitäneet, niin nytkin Hunnien valta oli jättänyt nimensä kaikille niille kansoille, jotka seurasivat heidän jälkiään. Niinpä Byzantiolaiset käyttivät tämän nimen Edgareista, Avareista, vihdoin Unkarilaisistakin, vieläpä levittivät sen Turkkilaisiin saakka, joiden valta oli asettunut Kaspian meren itä-puolelle.[390] Mutta samalla kuin näiden Turkkilaisten nimi alkoi kuulusaksi tulla, se myöskin pian levisi länteen päin käsittämään muita, jopa vierassukuisia kansakuntia. Arapialaiset kirjaniekat, ja heitä ennen nähtävästi Persialaisetkin, nimittivät Turkkilaisiksi pohjaiset kansat yleensä, samatenkuin vanhat Kreikkalaiset olivat ne Skythoiksi nimittäneet.[391] Tämä tapa tarttui Byzantiolaisiinkin, ja niin nämä kutsuvat ei ainoastaan Katsareja vaan myös Unkarilaisetkin Turkkilaisiksi.[392] Tämä kummallinen seka-sotku käskee tutkijan olla varoillansa. Yhtä vähän kuin sopii tehdä Unkarin kansa Turkkilaisiksi, yhtä vähän käypi suorastaan päättää Hunnien heimolaisiksi kaikki ne kansakunnat, mitkä tuolloin tällöin sillä nimellä mainitaan, taikka siirtää Turkin sukuun kaikki ne, mitkä Arapialaiset niin nimittävät.
Näiden kansojen joukossa on ainoastaan yksi, jonka oikeasta syntyperästä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Tämä kansakunta on Unkarilaiset, jotka uuden aian kielitutkinto selvästi asettaa Suomen-suvun luokkaan. Jos nyt saisimme näiden Unkarilaisten omiin muinais-taruihin luottaa, niin Hunni ja Unkari ei olisi kuin kaksi oksaa yhdestä emä-puusta, Attilan valta ei olisi kuin ensimäinen aikakausi Unkarin kansan historiassa, ja 9:nnen vuosis. Magyarit olisivat Attilan käskystä tulleet perimään takasin sen valtakunnan, minkä hän jo 5:nnellä vuosisadalla oli hallinnut.[393] Nyt on kysymys, onko tämä taru alkuperäinen ja jo Magyarien tulon aikana heillä löytynyt, vai onko se vasta tulon jälkeen omistettu Pannoniasta ja lähisiltä mailta, missä Attilan ja Hunnien muisto eli tuoreena runoissa ja tarinoissa. Edellinen ehto ei ole mahdoton, mutta kumminkin epävakainen. Yhtä luonnolliseksi käypi ajatella, että nämä vasta tulleet Magyarit tahtoivat liittää Attilan mainion nimen omiin muistoihinsa ja sillä tavoin perustaa oikeutensa valloitettuun maahan. Tästäpä siis seuraa, että Unkarin muinais-tarut, jos kohta puolustavatkin Hunnien Suomen-sukuisuutta, eivät ainakaan kelpaa historialliseksi todistukseksi.
Tarkemmalla tavalla käypi todistaa, että Hunnit ja Bulgarit olivat yhtä sukua. Nämä jälkimäiset tulevat ensi kerran näkyviin v. 485 eli ainoastaan 16 vuotta myöhemmin, kuin varsinaiset Hunnit Attilan poikien johdolla viimeisen kerran samoovat Roman alueesen. Bulgaritkin tulevat Tanain seuduilta ja pyrkivät Tonavan rannoille. Itägöthiläinen Theuderik, joka äsken oli saanut konsuliarvon Konstantinopolissa, riensi heitä vastaan, tappoi heidän kuninkaansa, joka nimitetään Libertem, ja pakoitti heidät palaamaan Dniesterin yli.[394] Mutta Ennodio, joka puheessaan Theuderikin kunniaksi juttelee mainitut tapaukset, pitää nämä Bulgarit samana kansana kuin entiset Hunnit. "Tämä on se kansa", hän sanoo, "jonka vallassa ennen oli ollut kaikki mitä se itse tahtoi, jonka vastustajaa ei tietty ketään, ja joka kauan aikaa paljaalla huviretkellä saattoi sodat loppuun; heillenpä ennen koko maailma luultiin avoimeksi".[395] Samalla lailla lausuu Itägöthiläinen kuningas Athalarik: "Bulgarit, koko maailman hirmu", ja nimittää heidät siinä samassa Hunneiksi.[396] Tämä kaikki heistä lausuttiin siihen aikaan kun varsinaiset Attilan Hunnit vielä olivat tuoreessa muistossa eikä heidän nimensä vielä ennättänyt haihtua Skytha-nimen kaltaiseen epävakaisuuteen. Paitsi sitä tapausten koko historiallinen meno, Hunnien häviäminen ja Bulgarien ilmaantuminen, todistaa yltäkyllin, että molemmat ovat periänsä yhtä, ja että ne Hunnit, jotka Attilan kuoleman jälkeen ajettiin itään päin, palasivat muutetulla nimellä ja lisätyillä voimilla, kentiesi jonkun uuden heimokunnan johdon alla. Että tämä asian oikea laita oli, näemme siitäkin, kun Hunnien ja Bulgarien osakuntina mainitaan samoja nimiä. Jornandes, luetellessaan Itä-Euroopan kansoja 6:nnella vuosisadalla, eroittaa tosin Bulgarit ja Hunnit, mutta mainitsee jälkimäisten seassa Kutziagirit, Savirit ja Hunugurit. Viime-mainituista hän lisäilee, että he ensin olivat asuneet Maiotin tykönä, sitten Moesiassa, ja Dakiassa, ja vihdoin taas Skythiaan palanneet.[397] Selvästi siis ilmoitetaan, että nämä ovat Attilan Hunneja. Samoja nimiä sittemmin tavataan Bulgarien ja Avarienkin seassa: Kutrigurit, Kotzagerit, ovat nähtävästi Jornandeen Kutziagirit; ja Utigurit, Onogurit, Unnugurit, ovat Jornandeen Hunugurit.[398] Näissä, samatekkuin nimissä Saragurit, Urogit, Ugurit[399] on silmin-nähtävästi yhteisenä vartalona sana Ugur, se sama sana, josta nimitykset: Ungrit (Ούγγροι, Unkarilaiset) ja Wogulit, ovat syntyneet. Sen nimen (Ογώρ) kantoi myöskin se kansakunta, josta Avarit lähtivät.[400] Että nämä kaikki kansat olivat juurtansa Suomen- ja ei Turkin-sukuisia, on varsin todennäköistä; sillä vielä 10:nnellä vuosisadalla ovat Patsinakit ainoa mahtavampi Turkkilais-kansa, mikä on tunkeunut Wolgan yli Eurooppaan, ja niiden tulo tapahtui vasta lopulla 9:tta vuosisataa. Mutta erittäin käypi todistaa, että Bulgarit ovat Suomen-sukua, ja todella emme ensi tarkoitukseen muuta tarvitsekkaan.
Eräs Byzantiolainen kirjaniekka 9:nneltä vuosisadalta, Theofanes, antaa meille lavean-moisen selityksen niiden Bulgarien syntyperästä, jotka jo monta vuosisataa olivat olleet Roman vallan kiusana Tonavan tykönä. "Maiotin ja Kufis-virran (Kubanin) välillä", hän sanoo "on entinen Iso Bulgaria sekä Kotragit (Kutrigurit), heidän heimolaisensa".[401] Tämän maan hallitsija Krobat oli muka jättänyt viisi poikaa, jotka pian lähtivät erilleen, hajoittaen sillä tavoin koko kansan; yksi meni Tanain yli, kolme muuta Tonavan rannoille tai vielä edemmäksi, ainoastaan vähin osa Bulgarien kansaa vanhimman veljeksen, Batbaian'in, alla pysyi entisessä maassa. Silloin tapahtui, että Khazarien suuri kansa tuli Berziliasta, voitti nämä jälillä jääneet Bulgarit ja teki heidät veronalaisiksi. "Tämän veron", sanoo Theofanes, "kantavat heiltä vielä nytkin." — Mainitnt tapaukset kuuluvat 7:nnen vuosisadan keskupaikoille.
Myöhemmät tiedot asettaa Ison Bulgarian pohjoisemmaksi, keskisen Wolgan varsille, eikä epäilemistä ole, että juuri siellä Bulgarien alku-poräinen pesä-paikka oli. Siinä heidät mainitsee Arapialaiset lO:nnellä vuosisadalla, ja munkki Rubruk, joka v. 1253 kävi Ranskan lähettiläänä Tatarien isolle Khanille, sanoo suorasti: "Tulimme Etil'ille (Wolgalle); se on varsin suuri joki, ja varsin syvä, neljä kertaa leveämpi kuin Seine. Se tulee Isosta Bulgariasta, joka on pohjan puolella. Tästä Isosta Bulgariasta ne Bulgarit ovat lähteneet, jotka ovat Tonavan toisella puolella, Konstantinopoliin päin." [402]
Wolgan Bulgarien kielestä antavat 10:nnen vuosisadan Arapialaiset parahimman selon, ja heidän todistuksensa on sitä painavampi, koska kertojat itse olivat käyneet Wolgan seuduilla. Siihen aikaan oli alisella Wolgalla Katsarien valta, jonka pääkaupunki Itil kantoi saman nimen kuin Wolgan virtakin. Pohjempana asuivat Burtassit, joissa uudemmat tutkijat ovat tunnustelleet nykyiset Turkin-sukuiset Tshuvashit,[403] ja vielä pohjempana oli Bulgarien maa, joiden pääkaupunki Bulgar oli mainio kauppapaikka. Vastavirtaa mennessä Itilistä Bulgariin, kului kaksi kuukautta, mutta palatessa ainoastaan 20 päivää, ja maamatka vaati kuukauden.[404] Mitä nyt ensin Katsarien kansallisuuteen tulee, niin sanoo Ibn-Fozlan, joka vv. 921 ja 922 kävi näillä mailla: "Katsarien kieli eriää Turkin ja Persian kielistä, eikä ole minkään muun kansan kielellä mitään yhteistä sen kanssa. Katsarit eivät ole Turkkilaisten näköisiä; heillä on musta tukka. — — Katsaria on kahta lajia; toinen, joka kutsutaan Kara-katsarit, se on mustat Katsarit, on kelta-ihoinen, vivahtava mustaan; toinen on valkoinen ja mainio kauneudeltaan".[405] Tätä samaa kertoo Istakhri (Abu Ishak Faresi, vuodelta 951), vaikka hän muistuttaa, että kauppiaat Itilissä olivat uskonnoltaan Muhamedilaisia ja kieleltään Turkkilaisia.[406] Että Katsarit olivat, ainakin pääosaltansa, Suomen-sukuisia ja ei Turkin sukua, näkyy sekä yllä-mainitusta lauseesta että muista seikoista, joista kohta tulen puhumaan. Sana: kara musta, joka on Turkkilainen, ei todista muuta, kuin että se Turkkilaiset oli, jotka niin nimittivät läntiset naapurinsa Katsarit tai jonkun osan heistä.[407] Myöskin Katsarien käyttämät arvo-nimitykset Khakan ja Khatun (hallitsija ja hänen puolisonsa), jos kohta syntyänsä Turkkilaisia sanoja, eivät todista itse kansan Turkin-sukuisuutta; sillä Katsarit olivat nähtävästi lainanneet nämä nimet Turkkilaisilta, joiden valta joskus näkyy heidänkin yli ulottuneen.[408] Siltä aialta lienee myöskin Wolgan nimi: Itil, joka Turkiksi merkitsee jokea. Sitä vastoin Jaik on sama sana kuin joki ja siis Suomen-sukuinen. Mutta se nimi, joka selvimmästi osoittaa Katsarien Suomen-sukuista kieltä, on Sarkel, eräs linnoitus, jonka v. 835 paik. Kreikkalaiset rakenturit olivat heille rakentaneet Tanain rannalle, ja joka myöhemmin heitä suojeli Patsinakeja vastaan. Tämän nimen Σάρκελ mainitsevat Byzantiolaiset, ja kääntävät sen: άσπρον όσπίτιον ja λευκόν οίκημα, s.o. valkoinen maja eli asumus.[409] Venäjän Nestor samalla tapaa nimittää sen: Biela-wiesha.[410] Ett'ei Turkin kielistä tälle sanalle tämmöistä merkitystä saada, myöntää Zeuss, joka kuitenkin uskoo Katsarit Turkkilaisiksi.[411] Sitä vastoin käypi Suomen-sukuisista kielistä löytää vastaavat sanat. Vogulin kielessä on Sar valkoinen, Kel, Kuel asunto. Unkarin kielessä: Sarga keltainen, Hely paikka.[412]
Jos nyt tästä selvästi näkyy, että Katsarit olivat Suomen-sukua, niin voimme Arapialaisten johdolla tehdä saman päätöksen niistä Bulgareista, jotka asuivat keskisellä Wolgalla. Sekä Istakhri että Ibn-Haukal todistavat, että Bulgarien kieli oli Katsarien kielen kaltainen, ja että Burtasseilla (Turkin-sukuisilla Tshuvasheilla?) oli eri kieli.[413]
Tämä nyt oli viimeinen liittehinen todistus-johdossani. Olen koettanut todistaa, että Katsarit olivat Suomen-sukua, että Wolgan Bulgarit olivat heidän heimolaisiaan, että Tonavan Bulgarit olivat näistä kaimoistaan lähteneet, ja että Attilan Hunnit olivat periänsä yhtä kansaa kuin ne Bulgarit, jotka ilmestyvät heidän jälkeensä; — tästäpä vihdoin otan päättääkseni, että Hunnien kansa oli Suomen-sukua. Jos nyt siihen liitetään, mitä jo ennen olen Klaproth'in mukaan maininnut samassa tarkoituksessa, on asia minun ymmärtääkseni jotenkin tukevalle pohjalle asetettu.
Tosin ei ole unohtamista, että useat arvolliset tutkijat ovat tulleet toiseen päätökseen, ja heidän arvelultansa, missä muuhun perustauvat kuin paljaasen luuloon, olen koettanut edellisessä vastustella. Minusta kuitenkin näyttää, niinkuin heidän vaikuttavin syynsä olisi ollut joku juurtunut vakuutus Suomen-suvun syntyperäisestä saamattomuudesta, jonka kanssa muka Hunnien, Katsarien, Bulgarien j.m. historia ei sopisi yhteen.[414] Tämmöinen todistus-tapa, joka ei itsessään ole aivan kiitettävä, kadottaa tässä kohden kaiken voimansa, muistaessamme, että pohjoisetkin Suomalais-kansat, Karjalaiset, Wirolaiset ja Kuurilaiset, vaikka epäilemättä paljoa vähäväkisemmät kuin eteläiset heimolaisensa, kuitenkin ovat aikanansa tehneet nimensä pelätyksi, osoittaen siis sukunsa kykyä ja kuntoa sillä keinoin, kuin kansat muutamalla ikäkaudella sen tavallisesti osoittavat. Tosin on usein tavallista historiassa, että se vaikuttava voima, joka ensin herättää jonkun kansan hennot liikkeelle, tulee ulkoa päin, ja todennäköistä kyllä on, että Hunnit ja muut heidän seuraajansa olivat joskus olleet semmoisen vaikutuksen alla Turkin-suvun puolelta, vieläpä että Turkkilaisia aineita heihin oli sekaantunutkin. Mutta tämmöinen seikka ei te'e nämä kansat Turkin-sukuisiksi, enemmän kuin Rurikin perustama valta Gardariikissä jonkun vuosisadan perästä oli Skandinavilainen.
Olen jo maininnut, kuinka Kiinan lähteiden mukaan nuo Turkin-sukuiset Hiung-nu't lopulla 1:stä vuosisataa j.Kr. ajettiin länteen päin, ja kuinka he Uralin ja Irtishin välisillä metsämailla perustivat uuden vallan. Tämä seutu on, niin paljon kuin historia ja kansa-tiede tietävät, aina ollut Suomen-suvun vallassa, ja epäilemätöntä on, että Huingnu-kansa tässä tuli hallitsemaan enimmästi Suomen-sukuisia heimokuntia. Pari, kolme vuosisataa sitten kului, ja nämä heimokunnat sillä välin valmistuivat itse jotakin yrittämään maailmassa. Se on varsin todennäköistä, että lainaksi ottivat nimensä: Hunnit, entisiltä herroiltaan; semmoinen lainan-teko on historiassa niin tavallinen, ett'en tarvitse muuta esimerkkiä mainita, kuin Uar ja Khunni nimisten heimo-kuntien, jotka kaksi-sataa vuotta Hunnia myöhemmin tekivät tulonsa samaa uraa myöten, mutta ei omalla vaan vieraalla Avarien nimellä, joka silloin oli kuulusa Aasiassa.[415] Mutta jos Hunnit luultavasti olivat nimensä Turkkilaisilta ottaneet, he pian tiesivät pukea tämän vanhan nimen uudella kauhulla ja painaa sen syvälle Euroopan kansojen muistoon. Harva nimi on vähällä aikaa tehnyt niin paljon melua maailmassa, ja harva nimi on niin avaralla alalla kauemman aikaa elänyt kansojen muistossa ja tarinoissa.[416]