Toinen kuvaelma.
Sama näyttämö kuin edellisessä. Auringon nousu.
VIKLUND. Annikki, te ette arvaa, kuinka minä nautin tästä luonnon raikkaasta elämästä! Meri on kuin suuri arvoitus. Sitä katsellessa muistuu mieleen niin paljon menneiltä ajoilta. Tuo kaukana häämöittävä maa pienine suruineen ja iloineen säälittää minua. Sen ihmisraukat kiusautuvat toistensa läheisyydestä ja pakkautuvat kuitenkin yhä lähemmäksi toisiaan. Toista on elämä täällä! Tämä tunne on niin omituinen ja valtaava, että se tempaa ihmisen arkipäiväisyyttä ylemmäksi ja kuitenkin se täyttää rinnan niin omituisella kaiholla.
(Alkaa hiljalleen laulella "Viel Vogel sind geflogen".)
ANNIKKI. Tuota laulua en ole kuullut. Se on hyvin omituinen. Mitä se tarkoittaa?
VIKLUND. Vallan yksinkertainen laulu, jossa lauletaan kaikista turhaan valuneista kyynelistä ja kaikista kuihtuneista ruusuista. — Niin, kuihtuneista ruusuista. Kaikki ruusut kuihtuvat. Kun minä joskus vuosien päästä palaan tänne saareen, olette tekin kuihtunut ruusu. Annikki, suokaa anteeksi, minä tahdon kutsua teitä sinuksi. Vuosien päästä olet sinäkin kuihtunut ruusu. Ja mitenkä ruusu voisikaan kauvan kukkia merituulissa.
Ajattelen monasti erästä asiaa.
(Nousee ja lähenee Annikkia.)
Ajattelen sitä, kukahan tämänkin ruusun taittaa. Älä säikähdä! Se on maailman meno. Onko sinulla jo sulhasta?
ANNIKKI. Mitä sillä tarkoitatte? Rakastettuako?
VIKLUND. Niin.
ANNIKKI. Kelläpä ei olisi rakastettua. Onhan se minullakin, vaikken oikein osaa tietää sitä rakkaudeksi. Olemme lapsuudesta saakka leikkineet yhdessä ja olemme hyviä ystäviä ja aijomme kai piakkoin mennä naimisiin. Hän on kelpo mies, mutta...
VIKLUND. Miksi sanoit "mutta".
ANNIKKI. En tiedä.
VIKLUND (On lähestynyt Annikkia ja kietoo kätensä hänen ympärilleen. Annikki vastustaa hiukan, mutta antaa sen kuitenkin tapahtua.) Annikki. Oletko koskaan tuntenut oikein voimakkaasti, kuinka sydän sykkii ja veri kiehuu ja elämä on korkeimmillaan? Ne ovat niitä hetkiä, joita varten koko elämä on olemassa ja niitä on harvoja. Elämän tyhjä raataminen tuntuu silloin niin kurjalta ja vähäpätöiseltä ja ajatukset sekaantuvat, kaikki on oikein ja kaikki väärin.
ANNIKKI. Minä en ymmärrä puhettanne. Noin ei minulle vielä ole kukaan puhunut.
VIKLUND. Etkö ymmärrä? Etkö tunne, kuinka tämä kaikki on hurmaavan kaunista ja kaihomielistä. Katso, tuolla ruskottaa aamun nousu. Meri on kuin punaista verta ja luodot kaukana hohtavat kuparilta. Eikö tämä saa sydäntä sykkimään kovemmin ja lämpimämmin kuin mantereen kurjat maisemat ahtaine metsäseinineen, jotka painavat mieltä kuin raskas painajainen? Minusta tämä kaikki on täynnä suurta rakkautta, suurta hillitsemätöntä intohimoa. Annikki, Annikki...
(Annikki koettaa irtautua hänestä.)
Annikki et saa mennä käsistäni. Minä tahdon olla sinua aivan lähellä, pitää kättäni sinun ympärilläsi ja katsoa kauvas merelle ja ajatella ja tuntea...
ANNIKKI. Minua alkaa niin pelottaa. Päästäkää minut!
VIKLUND. En, tuhat kertaa en. Kun olen sinut tähän saanut, taistelen sinusta vaikka koko maailman kanssa, sinä luonnon raikas lapsi. Olet kuin Aino kivellä, vaikka minä en olekkaan mikään vanha Väinämöinen.
(Kuiskaa.)
Annikki, minä rakastan sinua enemmän, kuin koskaan ennen olen ketään rakastanut. Kaikki entisyys on kalpea ja kylmä tämän rinnalla. Tämä on minun kesäinen satuni, minun kesäyönunelmani...
ANNIKKI. Puhutteko totta?
VIKLUND. Miten voit sitä epäillä. Totta, totta, niin totta kuin sydämeni nyt sykkii kovemmin kuin koskaan ennen.
(Suutelee Annikkia.)
Älä pakene käsistäni. Se ei sinulle onnistuisi. Nyt sinä olet minun ja minä en anna sinua kellekään. Sinä olet minun ruusuni.
(Mereltä kuuluu kaihoavaa laulua.)
Tule, tule mun ystäväni rantahan!
Siellä saat sinä nähdä mun.
Sua lemmin mä ain,
Sua kaihoan vain,
Tule, tule minun armahain!
Minun purteni merellä seilailee
Kotorannalta kauvas pois.
Myrsky laineilla käy,
Vielä maata ei näy,
Mua muistele armahain!
Mua muistatko ystäväni rannalla,
Konsa merellä laineet käy?
Sua lemmin mä vain,
Sua kaihoan ain,
Mua lemmitkö armahain?
ANNIKKI. Se on Eero, hyvä Jumala, mitä olen tehnyt? Miten voin häntä katsoa silmiin, kun hän kohta on täällä?
VIKLUND. Älä pelkää Annikki. Eihän se mitään pahaa ollut. Eihän suutelo ole syntiä.
ANNIKKI. Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt itseni onnettomaksi. En voinut arvata tästä semmoista tulevan.
VIKLUND. Hullutuksia! Nuorena tulee suudella ja rakastaa. Vanhana on kyllä aikaa tehdä parannusta!
ANNIKKI. Kunhan kukaan vaan ei olisi nähnyt. Minua peloittaa. Päästäkää minut! Miksi lakkasitte maalaamasta?
VIKLUND. Siksi, etten voinut maalata, sillä sydämeni oli liian täynnä ... rakkautta.
(Suutelee.)
Tämä meriluoto ja kesäaamu, se oli liian voimakasta. Oi Annikki, Annikki... Joku tulee.
(Rientää maalausvehkeidensä luo. Kalastajat alkavat tulla majoistaan.)
Hyvästi sinä öinen yksinäisyys. Kauvan ei sinua kestänyt, mutta kylliksi, että sain esimaun tenhovoimastasi. — Ei, tämä on väärä väri. Ei tämä maalaus nyt tahdo sujua. Koetanpa vähän punaisempaa. Se tekee kirjavan vaikutuksen. Äsh, sama juttu, kuin ennenkin! Värit eivät sulaudu. Piirustus olisi kutakuinkin oikea, mutta värit! Ei tästä tule mitään!
(Vetää pensselillä pari kertaa yli koko taulun.)
Tällä kertaa ei siitä tullut mitään, minun täytyy alkaa vallan alusta vielä kerta.
(Nousee.)
ANNIKKI. Eikö taulusta tullutkaan mitään?
VIKLUND. Ei tällä kertaa, mutta kai sinä vielä toisenkin kerran istut minun mallinani. Silloin meidän täytyy saada olla vallan kahden kesken. En voi tehdä työtä, kun ihmisiä on ympärilläni kuin kirjavia kissoja. Hyvin pian lähdemme yhdessä johonkin yksinäiseen saareen niin, ettei kukaan siitä tiedä mitään. Siellä minä en muuta tee kuin maalaan ja siitä tulee taulu, jota vielä kaikki kehuvat. Sen saat nähdä. Tiedätkö, mitä opettajani Pariisissa sanoi minusta. Hän sanoi, että minä olen erittäin lahjakas. Ja sitä ei sanota siellä monelle. Kyllä hän kerran myöskin sanoi, että minä olen laiska ja ettei minusta tule mitään, mutta siinä hän erehtyi. Kun saan tämän taulun valmiiksi, lähetän sen hänelle. Siitä se vanhus saa nähdä, olenko ollut laiska. Se oli hyvä ajatus. Minä lähetän hänelle tämän taulun, kun saan sen valmiiksi.
(Kalastajat tulevat.)
PERTTULA. No, onko taulu valmis? Miksi panette sen piiloon? Olisi meikäläisenkin kerran pitänyt saada nähdä, miten sitä maalataan.
VIKLUND. Toinen kerta. Tämä ei ole vielä valmis. Käyttekö nuottaa vetämään?
PERTTULA. Jo on aika. Näin auringon nousussa se on tehtävä, muuten ei tule pyrstöäkään. Tytöt hoi nuotta mereen. Mitä vitkastelette? Käykää vaan veneeseen ja alkakaa potkea. Ei ne hailit laiskan nuottaan tule. — Kuka se siellä merellä laulelee. Kaunis ääni, taitaa olla Eero. Sillä on aina ne laulunsa, vaikka ne enimmäkseen ovatkin niin akkamaisen surunsekaisia.
MUUAN TYTÖISTÄ. Eeroko akkamainen?
KALASTAJA. Eipä mies, mutta laulut. Antaa naisten veisata Siionin kannelta ja muita ruikutuksia, mutta miesten tulee laulaa merestä ja sodasta. Niin juuri, saakeli, merestä ja sodasta. Soutakaa ulommaksi nuotta, ei ne hailit ole näin kallion kupeessa. Vielä vaan, vielä vaan! Nyt on hyvä. —
VIKLUND (On sulkenut maalilaatikkonsa ja korjannut syrjään muut työkalunsa.) Te olette sentään onnellisia ihmisiä täällä meren karilla!
PERTTULA. Vai niin.
VIKLUND. Mikä on tämän ihanampaa? Tyyni meri, kirkas yö ja aamulla varhain suuri punertava aurinko suoraan merestä.
PERTTULA. Kai, kai.
VIKLUND. Ette näy ymmärtävän, mitä tarkoitan. Olen suuri luonnon ihailija.
PERTTULA. Kai, kai. Kyllähän meilläkin on silmät ja kyllähän meistäkin tämä on kaunista. Onpa niinkin kaunista, että me täällä viihdyttäisi ilman naisseuraakin. — No joko on nuotta meressä? Tuokaa köydet rannalle. Kas noin. Alkakaa vetää, mutta varovasti. Yhäkö se Eero siellä merellä laulelee? Onko se mies ihan päästään vialla.
(Kalastajat vetävät nuottaa maihin ja mereltä kuuluu Eeron laulu.)
Merelle, merelle laulelen,
Merelle mieleni halaa,
Koska mun ainut armaani
Toista lempivi salaa.
Merelle, merelle lähden pois,
Merelle ainiaksi,
Että mun armaani luulisi
Minua vainajaksi.
Merellä oli minun kehtoni,
Merellä, merellä tuolla,
Merellä olen minä syntynyt
Ja merellä tahdon minä kuolla.
ANNIKKI (On laulua kuunnellessa alkanut nyhkyttää ja eronnut nuotanvetäjistä.)
PERTTULA. Vai koski se laulu Annikkiin? Katsokaapa hyvä väki, kuinka tyttöriepu alkoi itkeä.
ANNIKKI. Antakaa minun olla rauhassa! Vetäkää te vain nuottanne maihin.
PERTTULA. Kyllä se meillä on kohta kalliolla. Elä sinäkään jätä nuottaasi mereen. — Mitä kummaa? Mitä ne miehet siellä veneessä tekevät! No onko se Rasi taaskin tuonut viinaa mukanaan? Eivät ne selvät miehet noin veneessä mellastele. Ja Eerokin. No kaikkea sitä saakin nähdä!
EEVASTIINA (Tulee kalamajasta ja puhuu ovelta majaan.) Nouse jo, Matti! Koko kylän väki on jo kalalla ja sinä vaan venyt ja laiskottelet. Eihän meille näin ollen tule mitään Viroon vietävää tänä vuonna. Kuuletko!
MATTI (Tulee unisena.) Hoh, hoi, olisipa se uni vielä maittanut! Mutta täytynee kai ne meidänkin verkot saada vedestä pois, vaikka ei niissä juuri kaloja liene.
EEVASTIINA. Eipä juuri, kun koko talven olet makaillut etkä verkkoja parsinut. Enkä minäkään jouda kaikkea tekemään.
MATTI. Maannutko? Minä? Koko talven? Kudoinhan kokonaisen verkon ja pyydystelin hylkeitä.
EEVASTIINA. Yksi verkko talvessa, se ei ole paljon. Ja hylkeitä et saanut yhtään. Käväsithän vähän jäillä jaloittelemassa, siinä kaikki. Pane airot veneeseen, niin lähdemme. Kas Annikki istuu tuolla ja itkee. Mikä sinun on?
ANNIKKI. Ei mikään, mitä sitä kysytte?
EEVASTIINA. Itkithän.
ANNIKKI. En itkenyt. Väsytti vaan.
EEVASTIINA. Mikset nukkunut yöllä? Kuka käski valvomaan? Tule sinäkin avuksi verkkoja kokemaan.
ANNIKKI. Kokekaa vaan verkot ilman minua. Ei minusta nyt ole siihen.
EEVASTIINA. Kun et tule, ole tulematta. Matista tosin ei ole suurta apua, mutta kai minä jaksan tämän taakkani yksinkin kantaa loppuun saakka. Ovatko airot veneessä? Mennään sitten.
(Matti ja Eevastiina menevät.)
PERTTULA. Vetäkää pauloja tasaisesti. Noin. Perä alkaa näkyä. Vetäkää nopeammin. Noin vaan. Pekka hoi, tarvo kovasti, etteivät pääse ulos perästä. Hyvä on, pian perä maihin. Kas vaan, melkein puolillaan hailia!
VIKLUND. Kas vaan. Ja aivan kuin kirkkainta hopeaa!
PERTTULA. Onhan se joskus onni saarelaisellakin.
VIKLUND (Lähenee toisten hommatessa kalojen kanssa Annikkia.) Mitä sinä itket? Eihän sinulla ole mitään itkun syytä.
ANNIKKI. Eipä ei, mitenkä voin minä katsoa Eeroa?
VIKLUND. Tuota humaltunutta luotsiako. Säästä surusi siksi kuin hän selviää.
ANNIKKI. Ei hän ole humalassa, hän vaan tekeytyy. Kyllä minä hänet tunnen. Ei ole koskaan ennen juonut. Ja jos hän nyt on humalassa, on se minun syyni. Hyvä Jumala, tuolla hän jo tulee veneestään maihin. Katsokaa häntä! Menkää etemmäksi minusta!
VIKLUND (Menee syrjään.) Tämä kohtaus ei näytä hauskalta. Luotsi näkyy ottavan asiat liian vakavalta kannalta.
PERTTULA. Katsokaapa Eeroa! Oletteko miestä ennen nähnyt noin valjuna. Nyt hän tulee tännepäin. — Eero hoi, tuleppa katsomaan Pietarin kalansaalista! Vai onko sinulla muita saaliita kaupungista. Korjatkaa kalat koreihin ja viekää varjoon!
EERO (Tulee humalassa.) Korjatkaa kalat koreihin ja tehkää työtä. Vetäkää nuottaa tyynessä ja myrskyssä, kesällä ja talvella, kunnes joudutte kalojen omaan nuottaan ja saatte suunne täyteen suolavettä. Hikoilkaa kesät, palelkaa talvet ja nähkää nälkää vuosi umpeensa. Sitten on kaikki hyvä! Sitten on kaikki, niinkuin Jumala tahtoo!
ERÄS TYTÖISTÄ. No, no Eero! Hillitse kieltäsi. Ole pilkkaamatta. Ei tässä ole leikille sijaa.
EERO. Vai ei ole leikille sijaa. Luuletteko, että minä leikin. Kyllä vaan! Kun minä teille annan hyviä neuvoja, niin pitäkää hyvänänne. Vetäkää hailija ja syökää luita koko talvi. Kitukaa kesä, että sitä saatte tehdä talvellakin. Jospa tulisi taaskin se suuri myrsky ja pyyhkäisisi yhdellä vedolla kaikki veneet haileineen, ihmisineen meren pohjaan! Sitten ei olisi huolta talvesta, ei kesästä!
ERÄS KALASTAJA. No Eero, oletko sinä vallan vimmattu? Mikä sinua vaivaa?
EERO. Mikäkö minua vaivaa? Ei mikään! Ei Herra paratkoon mikään! Sanon vaan, mitä ajattelen. Kas Annikkikin on täällä? Päivää, päivää neitiseni. Eikö hienot sormet pilaannu nuotan köysistä? Suolavesi on hyvin kovaa. Vai ei vastata. Kysyn, kelpaavatko ne sormet herrojen kosketeltaviksi, jotka nuotan köysistä kovettuvat? Mitä? Vai itketään. Se on turhaa! Onhan sinulla niin suuria tuttavia, että pitäisi iloita.
ANNIKKI (On noussut kiveltä seisomaan.) Oletko sinä Eero? En tunne sinua, sillä se Eero, jonka tunsin, oli vallan toinen mies.
EERO. En tunne minäkään sinua. Se Annikki, jonka minä tunsin, oli vallan toinen tyttö. Vai ehkä tunsinkin väärin!
ANNIKKI. Jos vielä pilkkaat on kaikki loppu. Minä en sääli, jos minua ei säälitä.
EERO. En minäkään. Pilkkaan minkä jaksan, sillä muuta en voi. Juokse vaan muiden perässä ja juokse niille teille ainaiseksi, niin pääset pilkkaa kuulemasta!
ANNIKKI. Hyvä on. Minä tottelen. Kun tahdot, niin teen sen. Minä menen menojani, ja tee sinä samoin. Hyvästi!
(Menee.)
EERO. Annikki, älähän vielä! Tai mene vaan, minä en surusta kuole! En kuolekaan, vaikka ehkä luulet. — Vai oli teillä Pietarin kalansaalis, kolme korillista!
(On tätä lausuessaan lähestynyt Viklundin maalaustelinettä. Katselee hetken Annikin kuvaa ja paiskaa sen telineineen maahan.) Olipa se koko rymäys!
PERTTULA. Eero, miten uskallat? Sen saat maksaa.
EERO. Periköön maksunsa, mistä haluaa. Minusta ei enään ole maksajaksi. Minun rahani menee parempaan.
PERTTULA (Ottaa Eeroa käsivarresta.) Eero, nyt sinä et ole mies etkä mikään, tule pois majaan. Ajattelehan toki, miten huudat ja pauhaat kuin hullu.
EERO. Anna minun olla!
PERTTULA. Annikkiako sinä suret, kun olet noin mieliltäsi? Sano se suoraan! Olenhan vanha ystäväsi.
EERO. Ei minulla ole ystävää.
PERTTULA. Sano vaan, mikä sinua vaivaa, niin ehkä voin sinua auttaa.
EERO. Minuako auttaa? Et voi.
PERTTULA. Sanoinhan, että voin, kun vaan virkat, että Annikkiko sinua surettaa.
EERO. Jos sanoisin, niin mitä sitten?
PERTTULA. Niin kertoisin sinulle, mitä olen nähnyt.
EERO. Oletko jo nähnyt jotain?
PERTTULA. Olen. Heitä se hiiden tyttö menemään menojaan! Hän ei kelpaa sinulle. Näin, kuinka maalari suuteli häntä.
EERO. Vai näit ... että ... maalari... Minä ... arvasin... Päätäni hiukan huimaa... Minä ... annan ... sen ... tytön ... mennä ... menojaan... Minä menen omia teitäni. Minä en sure ... en ... valita...
(Menee hoippuen pois.)
PERTTULA. Nyt se Eero asettui, alkakaa potkea uudestaan apajaa! Muuten menee aika hukkaan. Joko nuotta on veneessä?
MUUAN JOUKOSTA. Jo.
PERTTULA. Hyvä on. Alkakaa soutaa. Ehkä hailit vielä kulkevat tässä maiden alla. Soutakaa enemmän oikealle, ettei nuotta tartu kiveen. Hyvä on.
(Eeron laulu kuuluu näyttämön takaa.)
Joko se taas alkoi laulaa. Ja taas surullista.
EERO (Laulaa.)
Kenkään ei purjeitta seilaile,
Kenkään ei airoitta souda,
Keltään ei ilman itkua
Lemmitty toiselle jouda.
Minä voin purjeitta seilailla,
Minä voin airoitta soutaa,
Minulta ilman itkua
Lemmitty toiselle joutaa.
(Esirippu.)