Ljungarsin taru

by Zacharias Topelius

JÄLKIMÄINEN OSA.

1. Kohtaus Kuusiston linnassa.

Useinkin sattuu maailmanhistoriassa, että vaihtuva aikakausi, ennenkuin se väistyy toisen tieltä, vielä kerran puhkeaa täyteen kukoistukseensa siten, että jossakin jalossa, loistavassa henkilössä kuvastuu sammuvan ajan parhaimmat ja kunniarikkaimmat ominaisuudet. Niinpä ilmestyi keskiajan iltapuhteena Ruotsissa mies, joka oli puhtaimpia luonteita, mitä tämä ritarillinen aika on tuottanut, ritariston kukka ja kaunistus, tuo urhokas, ylevä ja jalo Sten Sture nuorempi. Ja sattuipa samaan aikaan Suomessa, juuri niinä päivinä, jolloin katolisen aikakauden aurinko oli laskemaisillaan, että pyhän Henrikin istuimella istui mies, joka oli arvokkaimpia ja voimakkaimpia mitä pohjolassa milloinkaan on ollut edustamassa Rooman pappisvaltaa, jalomielinen ja samalla valtioviisas Arvid Kurki. Molemmat nämä miehet koettivat sekä yksin voimin että eriksensä pitää voimassa heikkonevaa isänmaatansa; molemmat he joutuivat kohtalonsa uhriksi ja sortuivat, niinkuin silloin arveltiin, korvaamattomaksi vahingoksi maallensa. Mutta he sortuivat oikealla ajalla ja siirtyivät uuden ajan miesten tieltä ja molemmat he saattoivat ylpeydellä sanoa, että he ottivat aikakautensa mukanaan hautaan.

Sten Sture oli kuollut Bogesundin taistelussa saamiinsa haavoihin Mälarin jäällä, ja verinen Kristian oli lähettänyt palkkasoturinsa panemaan valtansa alle Ruotsia ja Suomea, kun eräänä syyspäivänä vuonna 1520 yksinäinen vanha vaeltaja lähestyi hämärissä hyvin varustetun Kuusiston linnan porttia ja pyysi päästä sisään. Päivä oli ollut sateinen, ja vaeltajan, joka oli läpimärkä, väsynyt ja viluinen, ei olisi luullut voivan herättää portinvartian epäilyksiä. Kuitenkin vastattiin, että ei kukaan muu kuin linnan oma väki päässyt portista sisään, jos hänellä ei ollut kirjettä tai sinettiä todisteena, että hän kulki oikeissa asioissa ja että hänellä oli jotakin toimitettavaa linnassa. Se huolellisuus, jolla piispa Arvid Kurki oli korjauttanut vanhat muurit, ne tuliputket, joilla muurit olivat varustetut, ja etuvartiat, jotka yöt päivät vartioivat kaikkia käytäviä, olivat selvänä todistuksena siitä, että epävarmat ajat vaativat tavatonta varovaisuutta. Mahdotonta oli tietää, minkälaisessa valepuvussa tanskalainen vakooja voisi salaa hiipiä linnaan ja kavaltaen ilmaisisi viimeisen varustuksen, jossa saattoi olla suojassa vieraalta valtaajalta.

Vaeltaja, jonka pyyntö hyljättiin semmoisella kovuudella, joka ei juuri näyttänyt soveltuvan kristillisen ylipaimenen palvelialle, kohotti vielä kerran vapisevan äänensä ja pyysi saada puhutella junkkeri Birger Bonpoikaa, joka oleskeli linnassa.

— Junkkeri Birgeriäkö? — toisti vartia äkäisesti. — En tunne sen nimistä junkkeria. Menkää tiehenne, niin ehditte vielä kaupunkiin ennenkuin pimeä teidät yllättää.

— Minulle on sanottu, että junkkeri Birger, Ljungarsin herra, on parast'aikaa Kuusiston linnassa, — vastasi vaeltaja itsepäisesti.

— Jos tarkoitatte teiniä, niin hänellä tuskin on halua jutella maantienkuleksian kanssa juuri nyt kun hän huomenna vihitään papiksi, — vastasi vartia.

Vastaus oli hiukan pilkallinen ja näytti kuohuttavan vaeltajan mieltä. — Vihitään papiksi! — huudahti hän tuskaisesti. — Pyhä neitsyt, se on siis totta, ja minä tulen liian myöhään voidakseni ehkäistä onnettomuutta!

— No, eipä näinä aikoina se lie niinkään onnetonta, jos voipi lihota luostarissa tai tuomiokapitulissa, jota vastoin me muut paljoa vähemmästä saamme panna nahkamme alttiiksi, — jatkoi sotamies samaan tapaan. — Mutta menkää jo tiehenne, tallimestari tulee tuolta. Hän ei kärsi turhaa juttelua palvelustoimissa.

Samassa tuli kookas nuori mies, jolla pukuna oli teräskypärä ja hirvennahkainen költeri sekä lisäksi valkoinen sotavyö, joka oli piispan väen tunnusmerkkinä. Hän näytti pitävän vahtien tarkastusta ja pysähtyi muurille luultavasti sen johdosta, että hän kuuli ääniä nostosillalta. — Mikäs nyt? — sanoi hän nopeasti katsahtaen tuliaa. — Sinäkö se olet, vanha Goliat, ja yksinkö sinä, seitsenkymmenenvuotias vanhus, kuljeskelet? Mitä sinä täältä etsit? Miksikä et pysy Kokemäen kartanossa, herra Flemingin luona?

— Sen minä sanon sille, jota asia koskee, — sanoi vanhus varovasti. — Mutta te olette oikeassa, nuori mies, minä olen vanha ja näköni on hämärtynyt. Te tunnette minut, mutta minä en voi hämärässä tuntea teitä.

— Päästäkää ukko sisään, minä vastaan hänestä, — käski tallimestari.

Nostosilta laskettiin alas ja Ljungarsin entinen linnanvouti ja uskottu palvelia Goliat pääsi Kuusiston linnaan.

— Katsele minua nyt tarkemmin, kunnon ystäväni, ja muisteleppa mielessäsi nälkävankeuttasi Ljungarsin linnan kellariholveissa, — sanoi hirvennahkakölterinen nuorukainen, ystävällisesti johdatettuaan vanhuksen pimeästä porttiholvista linnanpihalle.

— No, kiitos pyhimysten, onpa se Myllyrannan Taavetti! — huudahti Goliat. — Vanha muistini alkaa pettää minua. Miten ihmeessä olet sinä tänne joutunut?

— Hevosen selässä, ukko, ymmärtääkseni. Etkö sinä enää muista, että minä kahdeksan vuotta sitten tulin korkea-arvoisan piispa-isän palvelukseen ja sain valita sileäksi ajetun kalotin ja tiviin rautakypärän välillä. Ja koska minulle aina on kannusten kilinä ollut mieleisempää kuin tillitellä messuja munkkien kanssa, niin minä valitsin kypärän. Ja koska piispa, jota Jumala siunatkoon, oli niin ymmärtäväinen, ettei hän sentähden minusta vähemmän pitänyt, niin olen puhdistanut myllyntomun itsestäni ja palvellut häntä hevosenselässä paremmin kuin mitä kuorissa olisin voinut häntä palvella. Kaksi vuotta sitten minä tulin hänen armonsa tallimestariksi ja kukapa tietää, Goliat, jos yhä edelleenkin yhtä reippaasti täällä meillä otellaan, niin… Mutta sama se. Äiti on nyt Kuusistossa; Myllyrannassa hänellä oli niin pahoja unia aina siitä saakka kuin Ursula rouva sai komentovallan Ljungarsin linnassa, ja meidän aikanamme on parempi nukkua kivimuurin kuin puuseinän takana. Seuraa nyt minua; ehkäpä tapaat täällä useampiakin tuttuja kuin mitä luuletkaan. Pyhän Priitan luitten nimessä, Goliat, sinä et ole lihonnut Flemingin ruuassa; näytätpä melkein yhtä surkealta kuin ollessasi Ljungarsin rottien seurassa.

Tämän keskustelun kestäessä Taavi vei vieraansa pieneen huoneesensa linnan torniin, ja Goliat huomasi että tuo entinen hurja ja rohkeamielinen myllärinpoika oli näinä kahdeksana vuonna piispan palveluksessa varttunut reippaaksi nuoreksi soturiksi. Se seikka, että Taavi joka päivä oli ollut tilaisuudessa näkemään mitä Suomessa siihen aikaan oli korkeasyntyisintä ja sivistyneintä, ei ollut tietenkään ollut vaikuttamatta Taavin avonaiseen mieleen ja hän oli, esiintymättä millään tavoin turhilla vaatimuksilla, jotka eivät sopineet luostarin yksinkertaisen vouraajan pojalle, itsetiedottomasti omistanut sen kohteliaan käytöstavan ja ritarillisen ryhdin, joka oli häntä paljoa ylempien yhteiskuntaluokkien tunnusmerkkinä. Goliat ymmärsi sangen hyvin Taavin hienotunteisuuden, kun tämä ei tahtonut viedä häntä uteliaan linnanväen katseltavaksi siinä surkeassa tilassa, johon raihnainen vanhus pitkän jalkamatkan ja epäedullisen vuodenajan vaikutuksesta oli joutunut, vaan ensiksi hankki hänelle kuivia vaatteita, leimuavan takkavalkean ja haarikan lämmitettyä, ja inkiväärillä maustettua olutta, jota useasti käytettiin tämmöisissä tapauksissa elinvoimien virkistykseksi.

Kun sitten vanha linnanvouti tunsi mieluisan lämmöntunteen vähitellen pehmittävän hänen jäseniänsä, päätti hän varovaisesti tiedustella jotain, joka näytti olevan hänen sydämellään ja joka luultavasti oli hänen vaivalloiset matkansa tarkoituksena.

— Sinun on täällä hyvä olla, poikani, — sanoi hän. — Piispa ei olekkaan milloinkaan ollut mikään saivarennylkiä, ja minä olen kuullut että hän on ollut aivan isän sijaisena minun rakkaan herra vainajani lapsille. Sanoppas, junkkeri Birger on kai tätä nykyä Kuusistossa?

— On kyllä, ja samoin Beata neitikin. Hepä tulevat iloisiksi sinut nähdessänsä, Goliat.

— Ne rakkaat, siunatut lapset! Pyhä neitsyt, minä saan siis vielä kerran nähdä heitä, ennenkuin ummistan silmäni lepoon! Onko pikku Beata vielä yhtä iloinen ja vallaton kuin ennenkin? Hyppääkö hän vieläkin yhdellä ainoalla hyppäyksellä satulaan, ja juokseeko hän vieläkin yhtä uhmaavalla kasvojenilmeellä karkuun, kun Renata häntä toruu? Muistaakseni hän lähetettiin hurskaan rouvamme, Naantalin abbedissan kouluun!

— Niin kyllä, ja siellä hän oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan, ompelemaan ja kutomaan, mutta katsoppas, huntuun he eivät saaneet häntä suostumaan, vaikka nuo hyvät sisaret eivät vaivaansa säästäneet. Ljungars on Myllyrannan lähin naapuri ja tekee alinomaa haittaa luostarin lohipadoille. Luostari ja mestari Gervasius kyllä kovin mielellänsä ottaisivat palasen rantaa myllykosken yläpuolelta. Mutta tiedä, Beata neiti on nyt kuudentoista vanha ja on jo vapautunut Renatan torumisista. Mutta kyllä hän osaa ratsastaa ja heiluttaa peistä, jos niiksi tulee, ja jousta hän käyttää niin taitavasti, että — siitä minä voin kerskailla, joka olen ollut hänen opettajansa — että, ennenkuin kotka tähyää teeren metsässä, on sen jo ennättänyt lävistää Beata neiden nuoli. Siinä syy, miksikä ei abbedissa voinut enää pitää häntä aisoissa, vaan lähetti hänet viime kesänä Arvid piispan turviin. Mitä etua siitä koitunee luostarille, sen saamme kai nähdä.

— Ljungarsin verta! Ljungarsin nuolia! — huudahti vanhus tyytyväisenä ja siveli partaansa. — Mutta sanoppa, jos Beata on oppinut sellaisia tapoja luostarissa, niin on kai junkkeri Birgeristä, joka on nimenomaan saanut harjaantua miekkaa ja peistä käyttämään tullut nopsa asepalvelia, ja hän kai on pian valmis saamaan kultaiset kannuksetkin, jos hän hiukankin tulee isäänsä, Bo herraan.

— Birger tulee äitiinsä, lempeään Cecilia rouvaan, josta äitini vielä puhuu kyynelsilmin, — vastasi Taavi vältellen.

2. Katumuksentekiä.

— Mutta se ei ole mahdollista, — jatkoi vanha linnanvouti nähtävästi
levottomana; — ei ole mahdollista, että minun herrani poika,
Ljungarsin suvun jäsen voisi aikoa jotain niin mieletöntä, kuin… —
Sana tarttui hänen kurkkuunsa.

— Kuin ruveta papiksi, sitäkö tarkoitat? — sanoi Taavi leikillisesti. — Kyllä, se on sekä mahdollista että totta, ja ennenkuin toista kertaa puhut ylenkatseella hengellisestä säädystä, niin pyydän minä sinua muistamaan, Goliat ystäväni, että olet piispan linnassa ja puhuttelet korkea-arvoisen isän uskollista palveliaa, joka voisi pitää velvollisuutenaan vaatia sinulta sellaisen häpäisevän puheen tähden ankaraa katumusharjoitusta — esimerkiksi juomaan hänen kanssaan haarikallisen pursuolutta.

— Ei, Taavi, ei, rakas poikani, se on mahdotonta, sitä ei kukaan voi saada minun päähäni, vaikka kuulinkin jo tuon paksupäisen vahdin pälpättävän jotain sentapaista. Junkkeri Birgerkö pukeutuisi kaapuun ja laulaisi messuja paljaspäisenä sen sijaan että hän eläisi ja kuolisi ritarina miekka kädessä, niinkuin hänen esi-isänsäkin? Sanoppa, onko piispa pannut poika paran pään pyörälle?

— Minä luulen, — sanoi Taavi, että piispa sangen mielellään sitoo Birgerin kirkkoon, sillä Ljungarsin suku on aina ollut riidassa hengellisten isien kanssa ja tuottanut heille enemmän haittaa kuin kymmenen muuta herrassukua yhteensä. Piispa itse on korkeata sukua ja sukulaisuussuhteissa maan etevimpien sukujen kanssa. Ehkäpä hän ajoissa tahtoo etsiä itselleen yhtä korkeasukuista seuraajaa, ja kukapa tietää, vaikka Ljungarsin Birger herrasta kerran voisi tulla yhtä hyvä Kuusiston linnanherra, kuin Arvid Kurjestakin. Mutta tällä en tahdo sanoa, että Birgeriä on tarvinnut kovin viekotella. Muistathan, kuinka hän jo poikana istui nenä tuossa koreassa kirjassa, jossa oli niin kauniita pyhimysten kuvia, eikä kyennyt edes kunnolleen hevosta hoitamaan. Olipa Beata, niin pieni kuin hän olikin, kerran vähällä ratsastaa hänet kumoon, sillä aikaa kuin hän ratsasti unessa ja tavaili ajatuksissaan mustia kirjainkoukeroitaan? Juo, Goliat, ja muista katumusharjoitustasi!

— Mutta saihan poika oppia sekä ratsastamaan että miekkailemaan, — sanoi vanhus surkealla katseella.

— No niin, juuri sen verran, ettei häntä voitu puhaltaa kumoon. Mutta viisitoistavuotiaana hän omasta pyynnöstänsä lähetettiin Rauman luostarikouluun, ja siellä on viiden vuoden kuluessa päntätty häneen litaniaa ja ajettu hänestä käsivoima ulos. Pyhä Priita tietäköön, että minä pidän junkkeri Birgeristä ja uhraisin hänen tähtensä kurjan henkeni, jos hänellä olisi siitä hyötyä, mutta ratsumieheksi ja miekkailiaksi, — ei vanha Goliat, siksi sinä et kuuna päivänä saa häntä, vaikka asettaisit hänet päälaellensa seisomaan, ja siksipä luulen, että lopulta kuitenkin on parasta niinkuin asia nyt on. Piispalla, katsos, on makeanleivän päivät, vaikka, Jumala paratkoon, hänelläkin on paljo päänvaivaa, sen minä voin todistaa, joka olen näinä aikoina nähnyt Arvid piispan riitelevän tanskalaisten kanssa.

— Sitäpä minä pelkäsinkin, että asiat niin olisivat. Minä sanon sinulle jotakin näin meidän kesken, Taavi. Minä tulin tänne saadakseni puhua rakkaan herrani pojan kanssa, ennenkuin minun silmäni painuvat umpeen, ja siihen minun täytyy saada tilaisuutta vielä tänä iltana. Huomenna, katsos…

— Huomenna hän tekee valansa, kyllä ymmärrän. Mutta minä pelkään, ettei hän ota sinua vastaan. Hän on paastonnut koko yön ja eilisestä saakka hän on sulkeutunut huoneesensa, jossa hän rukoilee ja harjoittaa katumusta. Näetkö lampun tuolla? Hänen ikkunansa on tässä vastapäätä. Useana yönä, kun olen tarkastanut vahteja, olen nähnyt tuon lampun palavan kaiken yötä.

— Mutta minun täytyy saada puhutella häntä! Oi, Ursula rouva, Ursula rouva! Ehkäpä hänen lopulta tavalla tai toisella onnistuu perinjuurin hävittää Bo herran lapset!

— Luuletko todellakin, että Ursula rouva on pelissä mukana? —; huudahti Taavi hämmästyneenä, sillä se kauhu ja inho, jota hän aina lapsuudestaan saakka oli tuntenut Ljungarsin linnan kuuluisaa rouvaa kohtaan, oli ainoastaan uinahtanut, mutta ei kadonnut hänen muistissansa ja mielikuvituksestansa.

— Tokko minä luulen? — toisti Goliat. — Minä olen siitä aivan varma. Ei se ole muuta, — ja vanhus katseli epäilevästi ympärilleen ja sanoi kuiskaten: — ei se ole muuta kuin noitajuomaa, tiedäthän. Minä epäilin sitä jo pojan pienenä ollessa. Ljungarsin herroja on kyllä usein pidetty pakanoina, mutta ei kukaan heistä ole käynyt mustassa kaavussa.

— Sano mielemmin, että rouva on noitunut tuon kirjan, muistathan, kun hän vielä oli lapsi! — huudahti Taavi, joka uskoi yhtä lujasti kuin muutkin senaikuisia taikauskoisia luuloja. Kuullessaan jo yksin Ursula rouvan nimenkin, unohti Taavi kaikki ne järkevät syyt, joilla hän itse oli koettanut vakuuttaa Goliatia, että Birgerin antauminen hengelliseen säätyyn oli sangen ymmärrettävää. — Odotappa, — jatkoi hän, — niin minä koetan, saako junkkerin suljettua ovea avatuksi.

Näin sanoen hän jätti vieraansa yksin ja kiiruhti ulos. Goliat sai odottaa kauan. Hän seisoi pienen torni-ikkunan ääressä ja tarkasteli vastapäistä ikkunaa. Lamppu sieltä lekutteli niin himmeästi pimeään syysyöhön. Välistä sen valoa himmensi varjo, joka jälleen katosi. Goliat kuunteli. Hän oli väliin kuulevinansa syviä huokauksia, jotka tunkeutuivat paksujen kivimuurien läpi. — Pyhä neitsyt, — rukoili hän, — anna minun, vanhan palvelian, ajoissa karkoittaa onnettomuus herrani talosta ja estää sitä joutumasta perikatoon!

Vihdoin tuli Taavi takaisin. Hän oli kolkuttanut ovea, mutta sisään hän ei ollut päässyt. Hän oli ulkopuolelta ilmoittanut, että Goliatilla oli hyvin tärkeätä asiaa hänelle, mutta häntä oli käsketty odottamaan huomis-iltaan. Oli tuiki mahdotonta, arveli Taavi, nyt puhutella heidän yhteisten huoliensa esinettä.

— Mitä? Mahdotontako? — sanoi itsepäinen ukko. — Seuraa minua, Taavi, minä aion itse koettaa, mitä vanhan uskollisen palvelian rukous saa aikaan.

— Tule, — sanoi tallimestari.

He astuivat kapeita torninportaita alas, menivät linnanpihan poikki ja tulivat vastakkaiseen linnan-kylkirakennukseen. Kun he siellä olivat kulkeneet jonkinmoisen päävartion läpi, niin he tulivat käytävää myöten kapealle ovelle. — Me olemme perillä, — kuiskasi Taavi.

He kuuntelivat hetkisen. Sisältä kuului lyhyitä, katkonaisia askeleita ja väliin viuhuvaa ääntä, joka sai Goliatin värisemään.

Hän kolkutti ovea. — Birger herra! — hän huusi. — Avatkaa, minä se olen, Goliat, isänne uskollinen palvelia, jolla on teille sangen tärkeätä asiaa.

— Tule huomenna uudelleen! — vastattiin sisäpuolelta. Se oli Birgerin ääni, mutta sillä ei ollut nuoren miehen raitista metallinhelähdystä, vaan pikemmin se tuntui ukon raukealta, mörisevältä ääneltä.

— Jumalan ja kaikkien pyhimysten tähden, avatkaa! Minun asiatani ei voi jättää toiseksi kertaa. Minä vannotan teitä, Birger herra, oman menestyksenne ja isänne muiston nimessä…

— Minä pyydän, älä häiritse minua; odota huomiseeni, minä en voi nyt ottaa sinua vastaan, — vastasi taaskin ääni sisästä.

— Ei, teidän täytyy kuulla minua, Birger herra, minä en mene pois, vaikka minun pitäisi valvoa kaiken yötä teidän ovenne ulkopuolella. Minulla on teille tervehdys isävainajaltanne!

Hetken äänettömyyden ja epäillyksen jälkeen ovi avautui. Vanha vouti pääsi yksin sisään, ja Taavi palasi toimiinsa linnaan.

Huone oli pieni ja pimeä ja sen kapea ikkuna, jossa kuitenkin oli lasiruutuja, oli syvällä vahvassa muurissa. Olkivuode, yksinkertainen tuoli, maalaamaton pöytä, pöydällä kaksi kirjaa, nurkassa ristiinnaulitun kuva ja sen alla lamppu, siinä koko kalusto, joka kohtasi Goliatin silmää tässä synkässä, luostarimaisessa kammiossa.

Goliatin edessä seisoi nuorukainen; hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi paastosta ja yövalvonnasta ja vaivoin vain Goliat tunsi hänet tuoksi entiseksi kauniiksi, lempeäksi ja haaveilevaksi pojaksi, joka viihtyi niin hyvin kukkien ja perhosten parissa Kokemäenjoen rannalla. Hänellä oli yllään harmaaveljesten puku, hallava, ruma villakaapu, karkea nuora vyötäisillä ja alaskäännetyn huppukauluksen alta pilkisti esiin jouhipaita. Goliatin astuessa sisään oli hänellä kädessänsä tuollainen lyhyt teräväsiimainen ruoska eli solmupiiska, jota käytettiin ankarissa katumusharjoituksissa, ja vanhan uskollisen palvelian tutkistelevalta silmältä ei jäänyt huomaamatta, että siimat olivat verentahrassa.

Goliat purskahti itkuun, eikä saanut hyvään aikaan sanaakaan suustansa.

— Mitä sinä tahdot? — kysyi poika lyhyesti ja kärsimättömästi, eikä tuntunut erittäin liikutetulta nähdessänsä vanhan ystävänsä. Hän näytti häiriytyneeltä ja silminnähtävästi hän oli kiusaantunut, kun hän ei saanut rauhassa suorittaa katumusharjoituksiansa.

— Mitäkö minä tahdon? — huokasi Goliat nyyhkyttäen. — Minä tahdon kysyä, puhuttelenko minä rakkaan isäntäni poikaa, Birger Bonpoikaa, Ljungarsin herraa, sukunsa nuorinta jäsentä, joka on syntynyt kantamaan miekkaa sivullansa?

— Hyvä, hyvä, näethän että minä olen edessäsi. Mutta sano asiasi lyhyesti, sillä luullakseni se on maallista laatua.

— Maallista laatuako? Jos niin tahdotte. Minä olen vanha mies haudan partaalla, ja puhuttelen nuorukaista, joka nyt vasta astuu elämään. Jos niinä puhun maallisia asioita, niin minä teen sen teidän tähtenne, herra. Minä tahdon estää suurta onnettomuutta ja sanon teille: te ette voi, ettekä saa ruveta hengelliseen säätyyn.

Nuorukainen pudisti surumielisesti päätään. — Minä kuuntelen sinua kärsivällisesti, — hän sanoi, — sillä se on velvollisuuteni, mutta minä pyydän sinua vieläkin, puhu lyhyesti, sillä Jumalan äidin tahto on, että minä rupean hänen palvelukseensa ja minun päätöstäni et sinä, eikä kukaan kuolevainen saa järkähytetyksi.

— Jumalan äidin tahto! — toisti taaskin vanhus, tapansa mukaan itsepäisesti takertuen toisen sanoihin. — Jumalan äidin tahto! Älkää sitä sanoko, herra! Perkeleen tahto se on, eikä kenenkään muun, kyllä minä tiedän mistä se tulee. Jumalan äiti ei voi koskaan vaatia, että Suomen urhoollisimman ritarin poika tulisi aseettomaksi, pelkurimaiseksi, tekopyhäksi munkiksi ja että hänen loistava sukunsa vapaaehtoisesti sammuisi kurjassa munkinluolassa. Oi, jalo herrani, ajatelkaa nuoruuttanne, muistakaa sisartanne ja isänne muistoa! Kaatukaa sodassa, jos se on Jumalan ja pyhimysten tahto, niinkuin kaikki teidän esi-isännekin ovat kaatuneet, miekka kädessä ja urhomielin, niin vanha Goliat, jos hän silloin elää, ei sure katkeralla mielellä teidän nuorta henkeänne ja nimeänne. Mutta kaiken sen nimessä, mikä on teille rakasta, älkää haudatko itseänne elävältä, olkaa uskollinen isienne perinnölle ja älkää salliko voitonhimoisten luostarien, ryöstäessään perintö-osuuttanne, ulkokultaisesti osottaa teeskenneltyä osanottoa Ljungarsin jalon veren sammumiseen, — sen suvun, jota he eivät milloinkaan ole voineet sietää!

3. Tervehdys herra Bo vainajalta.

Goliat vaikeni, ikäänkuin odottaakseen, minkä vaikutuksen hänen kaunopuheisuutensa olisi tehnyt kuuliaansa. Mutta hän jäi vastausta vaille. Birger tuijotti häneen mietteihinsä vaipuneena, eikä varmaankaan ollut kuullut muuta kuin ensimäiset sanat.

— Sinä olet oikeassa, — sanoi hän; — taivaan tahdon alle täytyy alistua. Mutta liha on heikko, Goliat. Lihaa ja verta vastaan ihmisen täytyy taistella…

— Kuinka? — vastasi vanha palvelia. — Ettekö ole ymmärtänyt minua? Sanotteko, että ihmisen täytyy taistella omaa vertansa vastaan? Niin, tuo ruoska on veressä, teidän veressänne, herra, ja se on teidän oman kätenne vuodattamaa! — Näin sanoen hän työnsi huppukauluksen pois nuorukaisen olkapäiltä ja huomasi hänen selässänsä selviä ruoskan jälkiä.

— Niin pitkällekö, — huudahti hän, — on kirous seurannut Ljungarsin sukua, että sen jälkeläiset vuodatettuaan toistensa verta, vihdoin vuodattavat omaansakin.

— Mene tiehesi! — huudahti nuorukainen, työntäen äkkiä ja kiivaasti neuvonantajan luotaan.

— En, minä en mene, ennenkuin olen puhunut teille, — vastasi vanhus päättävästi. — Ja jollette kuuntele minua, niin täytyy teidän kuolleita kuunnella. Minulla on teille tuotavana tervehdys Bo Knuutinpojalta, Ljungarsin herralta, isältänne, joka nyt on maan multana.

— Puhu! Mutta lyhyesti!

— Kas niin, herra, aivan niin, lyhyesti ja käskevästi, niin kuin isännekin, siitä minä pidän; tuota surkeata ilmettä, joka teillä äsken oli, en voi kärsiä, kun ette edes kuullutkaan mitä teille sanoin. Työntäkää minut luotanne, niinkuin äsken, lyökää minua, heittäkää minut alas portaista, jos niin tahdotte, sallikaa minun nähdä Ljungarsin kiivasta verta vihastuneilla poskipäillänne, mutta ei ruoskassa, jolla orjia piiskataan! No niin, minä puhun. Te olette nyt kahdenkolmatta vuoden vanha. Minun olisi pitänyt tulla teidän luoksenne kun täytitte yhdennenkolmatta ikävuotenne, mutta siihen aikaan minä sairastin. Minä sain muistelman Ljungarsin linnan holveista.

Birger kohotti maltittomasti olkapäitään.

— Malttia. Minä tulen nyt itse asiaan. Birger Bonpoika Ljungars, tunnetteko sukunne historian? Oletteko koskaan tarkastellut Ljungarsin vaakunaa?

Goliat muisti että Birger jo lapsuudessansa oli suurimmalla uteliaisuudella katsellut tuota ihmeellistä vaakunaa ja oli ollut hyvin huvitettu niistä kummallisista taruista, jotka olivat tämän vaakunan yhteydessä. Tämä lapsuudenmuisto leimahti äkkiä ihka elävänä nuorukaisen mieleen.

— Ne ovat maallisia, turhia asioita, joita sinulla ei ole oikeutta tänä hetkenä muistuttaa minun mieleeni. Mutta kerro minulle kuitenkin, mitä siitä tiedät. Minä olen usein ihmetellyt niiden kuvien merkitystä, eikä kukaan ole vielä voinut minulle niitä oikein selittää. Kilpeä kannattaa kaksi kruunattua jalopeuraa ja niiden yläpuolella on Ruotsin valtiovaakunan kolme kruunua. Keskikilpi on poikkivyöllä jaettu kahtia. Vasemmalla… mutta sehän on pelkkää hullutusta, josta ei maksa vaivaa puhua.

— Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?

— Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa, aivan kuin…

— Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään…

— Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.

— Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa esiin haljenneen kallion juurelta.

— Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty…

Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.

— Fulminat, Fulget, refulget! [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi, Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. — Näin sanoen Birger istahti olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla satuja, Goliatia viereensä istumaan.

Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.

— Olipa, — jatkoi hän, — syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa… Mutta ehkä minun pitkät puheeni väsyttävät teitä?

— Jatka, jatka!

— Silloin sanoi Bo herra minulle, kun olin sitonut hänen käsivartensa niin hyvin kuin saatoin sitä pimeässä tehdä, sillä minä osaan jotakuinkin hoitaa sellaisia haavoja, joita terävät aseet ovat iskeneet, mutta nuijan ja sotatapparan jälkiin minä en mielelläni puutu — silloin sanoi Bo herra: mitä arvelet, Goliat, näemmeköhän vielä kerran auringon nousua? Ja ennenkuin tiesin, mitä siihen vastaisin, tarttui hän käteeni ja sanoi: lupaa minulle, jos pääset pakoon ja elät minua kauemmin, että kerrot pojilleni, mitä minä en itse ole voinut heille kertoa, koska he vielä ovat niin pienet. Mutta älä kerro heille sitä, mitä nyt sinulle sanon, ennenkuin he ovat täysi-ikäiset miehet ja ovat saaneet kultakannukset, taikka ovat täyttäneet yksikolmatta vuotta, sillä se on meidän sukusalaisuutemme; vaikka se tuntuukin lapsensadulta, kysytään sen kestämiseen miehen mieltä. Kuuletteko, Birger herra? Miehen mieltä!

— Minä kuulen. Mutta jatka, Goliat! Kerro minulle kaikki!

— Kun olin luvannut täyttää Bo herran tahdon, niin hän puhui seuraavaan tapaan meidän istuessamme synkän kuusen suojassa, ja kun taivas vähitellen selkeni, loisti kuu kuusen oksien lomitse ja kimalteli kirkkaasti isäntäni haarniskassa. Goliat, sanoi hän, sano pojilleni, että he rakastaisivat eivätkä vihaisi toisiansa, sillä veljesvihan kirous seuraa sukuamme aina sen alusta alkain. Sano heille, että me olemme liitossa salaman ja elementtien kanssa ja että nimemme on saanut alkunsa leimauksesta kauhealla ja hirvittävällä tavalla, sillä me emme voi hallita niitä voimia, jotka palvelevat meitä, emmekä tiedä milloin salama kääntyy meitä itseämme kohti. Sano heille, että he pysyisivät kristinuskossa, vihittäisivät itsensä vaimoihinsa, antaisivat kastaa lapsiansa ja luettaisivat messuja vanhempainsa sielujen pelastukseksi, sillä siihen täytyy noiden tuntemattomien, salaisien voimien pakosta alistua, vaikka se ei olekkaan heille mieleen. Sano myös lapsilleni, ettei heidän tule kuin pahimmassa hätätilassa lähestyä kirkkoa, tehdä ristinmerkkiä tai pirskoittaa vihkivettä päällensä, kun ukkosilma raivoaa. Ja ennen kaikkea, paina se heidän mieleensä, Goliat, ja käske heidän sanoa samaa lapsillensa, lastensa lapsille ja lastensalasten lapsille, aina meidän sukumme viimeiseen saakka, ettei kukaan heistä, ei mies eikä nainenkaan rupeaisi hengelliseen säätyyn…

— Vaiti! Aiotko pilkata pyhää kirkkoa?

— Älä keskeytä minua! Varoita heitä, sanoi Bo herra, ettei kukaan heistä rupeaisi kirkon palvelukseen, ei munkiksi eikä nunnaksi, ei papiksi eikä kirkon vasalliksi, sillä siitä koituisi sukumme varma kadotus. Ja jos joku tulisi viekoitelluksi siihen, vaikka minä sitä suuresti epäilen, niin sano hänelle, että se on vain noitakeinojen ja pahan vaikutusta; sillä samoin kuin meillä on tuntematon suojelushenki, niin on toisia henkiä, jotka toimivat meidän perikadoksemme. Anna heille vettä Junkkarin lähteestä juodaksensa, sillä siitä vedestä on meidän veremme luotu, ja sitä vettä me vielä tänä päivänä juomme terveydeksemme ja onneksemme.

Näin sanoen Goliat otti kuluneen takkinsa povitaskusta pienen sarvesta tehdyn pullon esiin ja ojensi sen rukoilevasti katsoen nuorelle herrallensa. Mutta Birger hypähti ylös istualtansa, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja käveli kiivaasti edes takaisin. Nähtävästi hän taisteli kiivaasti itsensä kanssa; hän mutisi itsekseen jotain manausta, jolla kirkon miehet tavallisesti koettivat karkoittaa pahoja henkiä.

— Lapsena te usein joitte tätä vettä, — sanoi Goliat sävyisästi. —
Se on niin läpinäkyvää kuin keväinen ilma ja vilvoittavaa kuin yötuuli.
Teidän äitinne haetti tätä vettä joka aamu lähteestä, mutta Ursula
rouva ei koskaan tahtonut sitä juoda. Pankaa mieleenne, Ursula rouva!
Rakas, hyvä Birger herra, ettekö tahdo juoda äitinne juomaa?

— Mene pois, kiusaaja, mene pois, julma kummitus, — huudahti nuorukainen ja viuhtoi käsillään. — Etkö ole seurannut minua tänne saakka ja joka yö seisonut vuoteeni ääressä? Sinun kultavyösi se on kiirastulesta, ja helvetistä ovat punaiset sukkasi! Etkö ole lukemattomia kertoja laskenut kättäsi messukirjalleni ja levittänyt valkoista hamettasi harsona pyhimysten kuville! Etkö ole, joka kerta kun olen koettanut rukoilla Pater peccavi ja In te speravimus rukousta, huutanut korvaani: fulminat, fulget! ja toisen kerran taas: refulget, refulget! Etkö ole sekottanut kirottua lauluasi yksin pyhän messunkin säveleihin ja laulanut korvaani: "Syöksy taivahan salama, säkenöivä ilman säilä." Joka kerran kun minä lauloin Sancta Maria, ora pro nobis! [Pyhä Maaria, rukoile puolestamme] väänsit sinä yksin Jumalan äidinkin nimen ja viekottelit minua laulamaan Mariatta, Mariatta! Ja nyt sinä seisot ristiinnaulitun kuvan edessä ja himmennät ristin valkoisella hameellasi! Pois, pois syvyyteen! Uskallatko uhkailla minua, vaikka näet, että minä halveksin sinua? Pelasta minut, Taavi, pelasta minut! Etkö näe kuinka hopeanauha hänen hiuksissaan kimmeltää kuin tuli?

Ja onneton nuorukainen heittäytyi olkivuoteelleen väsyneenä paastosta ja yövalvonnasta, joka oli pingottanut hänen mielikuvituksensa aina hulluuten saakka, ja kätki kasvonsa käsiinsä.

— Hänen täytyy juoda vettä, hänen täytyy juoda Junkkarin lähteestä, vapaaehtoisesti tai tahtomattansakin, — mutisi Goliat hiljaa itseksensä.

4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.

Birger lepäsi hetken aikaa ääneti ja liikkumatta kasvot painuneena olkivuoteesen, päästäkseen sitä hirmukuvaa pakoon, joka näytti seuraavan häntä. Tätä tilaisuutta vanha palvelia käytti hyväksensä ja kaatoi veden pullostansa vanhaan hopeapikariin, joka oli pöydällä. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän pisti muutaman halon uuniin ja hetken kuluttua leimusi uunissa iloinen takkavalkea, joka valaisi kirkkaasti pimeän huoneen.

— Minun täytyy pelastaa hänet vastoin tahtoansakin, — sanoi Goliat itseksensä. — Mutta kuinka? Jos voisin tuottaa tanskalaiset tänne ja hankkia kovan piirityksen niskaamme? Se antaisi poika paralle muuta ajattelemista. Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä. Toistaiseksi täytyy saada papiksivihkiminen lykätyksi. Ja kuinka se käypi laatuun? En minä mielelläni taittaisi herrani pojan jalkaa tai kättä, mutta jollei ole muuta neuvoa, niin… ei hätä lakia lue. Joka tapauksessa ei se ole juuri paljoa pahempaa kuin itsensä ruoskiminenkaan… Tuossa on tuo kirottu kiusankappale! Se ei ainakaan enää saa vahingoittaa kärpästäkään!

Ja lapsellisella vahingonilolla Goliat otti pelottavan ruoskan lattialta, heitti sen takkavalkeaan ja katseli kuinka se hitaasti paloi. — Rätisetkö, nylkyri? — mutisi hän. — Rätise kiirastulessa, inhottava hirviö; minä lämmitän sinua, niin ettet toista kertaa himoitse aatelista verta! — Näin sanoen hän työnsi ruoskan edemmäksi kekäleitten joukkoon, jossa liekit sen vastahakoisesti nielaisivat, mutta vielä hiiltyneenäkin se seisoi pystyssä uhaten neljällä voimattomalla siimallansa, jotka olivat enää vain hiipuvaa tuhkaa.

Takkavalkean voimakas valo herätti Birgerin vähitellen tuntoihinsa. Hän nousi ylös, katsoi epäröiden ympärillensä ja näytti rohkaisevan mielensä, kun hän ei enää nähnyt tuota pelottavaa harhanäkyä. — Oletko vielä täällä, vanha uskollinen ystäväni? — sanoi hän tyytyväisenä, kun hänellä oli liittolainen vastustamassa kapinallista mielikuvitustansa.

— Rakas herra, sallikaa minun valvoa teidän luonanne tänä yönä, sillä te ette ole hyvissä voimissa, — sanoi Goliat.

— Minä voin jo paremmin. Mutta usko minua, että veri ja hermot kärsivät kovasti, kun sama näky on seurannut minua kuutena yönä perätysten… Minun ei tarvitse selittää sinulle mikä se on. Turhaan minä olen paastonnut, kiduttanut ruumistani ja rukoillut kaikilta pyhimyksiltä apua… Mutta älkäämme enää sitä ajatelko, minun voimani eivät kestä sitä kauvemmin. Jää minun luokseni, Goliat, ja suojele minua omalta itseltäni!

— No, kiitetty olkoon pyhä Henrikki, nythän te taas puhutte niinkuin ymmärtäväinen, nuori mies ainakin. Niin, rakas herra, minä makaan niinkuin koira teidän jaloissanne enkä poistu paikaltani, vaikka potkisittekin minut luotanne. Goliat on vanha ja väsähtänyt, mutta osaapa hän vielä haukkua ja purrakin. Muistatteko isänne vanhaa paimenkoiraa, Thoria, jolla oli niin pitkät korvat ja joka peninkulman päästä saattoi erottaa Ljungarsin sotilaan Leton ratsumiehestä, kun tuuli kävi siltä puolen? Muistatteko, kuinka Ursula rouva tuli aivan punaiseksi kasvoistansa, kun te sidoitte hänen mustan samettihattunsa Thorin pörröiseen päähän…?

— Niin, ja etukäpälissä hänellä oli Knuutin polussaappaat ja takakäpälissään Beatan kengät. Näytti niin hullunkuriselta, kun hän tallusteli lihavan tallipässimme perässä.

— Ja silloin Ursula rouva kerrassaan tuprusi tulta…

— Mutta sinä kätkit minut vahtikojuun, kunnes myrsky oli tauonnut ja isäni tuli kotiin metsästysretkeltään. Etpä sinä silloin ensi kertaa pitänyt puoliani, Goliat.

— Ja Jumalan avulla en viimeistäkään kertaa. Ursula rouva ei voinut koskaan antaa minulle anteeksi niitä kepposia, joita tein hänelle.

— Sentähden hän heittikin sinut vankilaholviin. Beata ja minä olimme siihen syypäät, uskollinen Goliatini. Kuinka voisinkaan palkita uskollisuutesi?

— Älkäämme puhuko siitä, herra. Hän on niin vähän saanut minua lannistumaan, että tekisi mieleni vielä vanhoilla päivilläni tehdä hänelle kepposet.

— No, mitenkä sitten?

— Niin, siten, että saattaisin teidät linnanherrana takaisin Ljungarsiin. Kylläpä emintimänne hämmästyisi, hän joka luulee teitä luvuista rasittuneeksi raukaksi ja pelkuriksi! Mutta me peijaamme häntä. Te olette nyt täysi-ikäinen ja voitte milloin tahansa vyöttää sivullenne isänne miekan, ratsastaa isienne linnaan, kolkuttaa porttia ja sanoa: Ljungars, avaa porttisi, herrasi tulee!

Nuorukainen huokasi ja astui pitkin askelin lattian poikki. Hänen kalpeat poskensa punehtuivat, konemaisesti hän tarttui pikariin, kohotti sen huulillensa sammuttaakseen sillä janoansa ja joi mielihyvällä. Goliat hymyili harmaasen partaansa. — Niin, — sanoi hän luottavaisesti, — kaikki kääntyy vielä parhaaksi, isänne miekka ei ruostu huotrassansa, teidän kaunis perintötilanne ei lihota ahnaita munkkeja eikä siitä liioin tule noita-akan tyyssijaa. Sen päivän, jolloin te ratsastatte linnaan nuoren, jalon puolisonne kanssa, joka on suloinen kuin taivaan enkeli ja aivan äiti vainajanne kaltainen, sen päivän toivon minäkin vielä näkeväni, ja sinä päivänä, Birger herra, on Ljungarsin suku uudestaan kohoava suuruuteen ja kunniaan.

— Isäni miekka, — toisti nuorukainen säihkyvin silmin. Tänä hetkenä oli hänessä jotain, joka muistutti hänen urhoollista isäänsä, Bo herraa.

— Taavi on sen teille pelastanut, huomenna te vyötätte sen vyöllenne ja lähdette sotaan tanskalaisia vastaan voittamaan itsellenne kannukset, — huudahti Goliat vilkkaasti. Itseksensä hän lisäsi: — Pyhä Priita siunasi pakanallisen juoman; se tekee saman vaikutuksen Ljungarsin vereen, kuin vesi sepän sangossa: se karaisee terästä.

— Mutta sinä et vielä kertonut minulle Ljungarsin vaakunasta, — jatkoi nuorukainen.

— Te ette tahtonut kuunnella minua, jalo herra. Mutta nyt, kun näen kuninkaanveren punaavan nuoria poskianne, nyt voin jatkaa Bo herran kertomusta.

— Kuninkaanko veren, sanot?

— Ettekö ole aavistanut, mitä nuo kolme kruunua sukuvaakunassanne merkitsevät? Rohkeutta, herra! Nyt te olette vahva, ettekä enää vapise kuin lapsi ämmänjutuista.

— Se on ihmeellistä, Goliat, minusta tuntuu aivan kuin haluaisin nousta hevosen selkään. Mutta jatka!

— No niin, istuessamme korkean kuusen suojassa ja kuun valaessa loistoaan Ljungarsin kiiltäviin teräskypäröihin, jatkoi Bo herra kertomustansa seuraavalla tavalla:

Birger Jarlilla, Bjelbon herralla, joka kuului tuohon mahtavaan, ja sittemmin onnettomaan Folkungasukuun, oli neljä poikaa; Valdemar ja Magnus tulivat Ruotsin kuninkaiksi, mutta Bengtistä tuli Suomen herttua ja Eerikistä Smålandin herttaa. Kuningas Valdemarilla oli suloinen puoliso, Sofia, joka oli tanskalaista syntyperää, mutta hänen kälynsä, prinsessa Jutta, oli vieläkin suloisempi. Jutta oli ollut vihitty nunna ja Roeskilden luostarin abbedissa, mutta hän oli kääntynyt takaisin maailman turhuuteen, sillä hän rakasti sitä enemmän kuin Jumalaa, kunniatansa ja omaatuntoansa. Mutta kävipä niin, että kuningas Valdemar, joka oli aikansa kaunein mies, rakastui prinsessa Juttaan, joka oli sen ajan kaunein nainen.

Eräänä päivänä, kun kuningas ja prinsessa olivat metsästysretkellä, nousi kova ukkosilma, ja heidän täytyi viettää yötä luolassa. Ukkosilma lakkasi, mutta kuninkaalla, kuningattarella ja prinsessalla oli sittemmin tapana sanoa, että heidän onnettomuutensa saivat alkunsa tänä yönä. Ja sattuipa myöskin joka kerta, kun prinsessa Jutta läksi kesällä ratsastamaan, että ukkonen jyrisi ja salamat leimahtelivat.

Kuningatar Sofia kävi päivä päivältä kalpeammaksi ja kuningas itse tuli surumieliseksi ja katuvaiseksi. Sitä ei prinsessa voinut kärsiä, vaan hän itsekkin tuli synkkämieliseksi ja läksi Bengt herttuan kanssa Suomeen hirviä pyytämään.

Herttua Bengt Birgerinpoika oli Linköpingin piispa, mutta mieleltänsä hän oli enemmän maailmallinen kuin hengellinen ja hän koetti huvituksilla karkoittaa prinsessan synkkämielisyyttä. Koska hän piti paljon hurjista metsästysretkistä, niin hän ajatti esille karhuja ja metsästi niitä kaukana Satakunnan erämaissa. Herttualla oli Sam niminen lappalainen kääpiö, ja hän osasi noitua. Sam sai seurata herttuata hänen metsästysretkillänsä, sillä hän tiesi karhujen piilopaikat ja niinpä tuli koko seurue kerta sille paikalle, jota sittemmin nimitettiin Junkkarin — se on Ljungarsin lähteeksi. Prinsessalla oli sinä päivänä valkoinen puku, tanskalainen kruunu tummilla hiuksillaan, hopeanauha kulmillaan, kultavyö vyötäisillään ja punaiset sukat ja kengät jalassa. — Mutta te ette kuuntele minua, Birger herra.

— Jatka! — vastasi nuorukainen ja katsoi arasti ympärilleen hämärässä huoneessa. — Tuon puvun tunnen minä liiankin hyvin.

— Ei ole hyvä, — jatkoi Goliat, — kertoa sellaisia asioita pimeässä; minä lisään puita uuniin, niin että kaikki kummitukset pakenevat. Mihinkä me jäimmekään? Niin, kaikki jotka tunsivat prinsessa Jutan, olivat ihmeissään että metsästysretkeä tähän asti oli suosinut mitä ihanin kesäilma. Seurue istahti ruohikkoon koukkuisen männyn siimekseen tuon suuren kallion luo, tiedättehän, ja prinsessa Jutalle tuli kova jano, mutta vettä ei ollut peninkulman matkalla.

Silloin Bengt herttua veti paksun kultasormuksensa sormestaan, kutsui Samia ja käski hänen hankkia prinsessalle vettä. Jos se hänelle onnistuisi, niin hän saisi sormuksen, muussa tapauksessa hän ripustettaisiin lähimpään puuhun. Sam otti sormuksen, luki veden luvut ja löi sauvallansa kallioon. Heti kumpusi kalliosta kirkas lähde esiin ja kääpiö kiiruhti tarjoamaan prinsessalle virkistävää juomaa. Mutta prinsessa oli sinä päivänä synkällä mielellä, työnsi kääpiön luotaan ja huudahti: kuinka sinä uskallat, muodoton hirviö, käsilläsi tahrata kuninkaantyttären juomaa? Jos olet niin taitava taikatempuissasi, kuin kehut olevasi, niin lähetä minulle juomaani tarjoamaan palvelia, joka on minun arvoiseni!

Silloin, kerrotaan, hymyili muodoton kääpiö ja vakuutti lähettävänsä hienon, soman tyttösen, joka olisi aivan prinsessan kaltainen sekä ulkomuotonsa että pukunsa puolesta, tytön, joka ei ainoastansa tarjoisi hänelle juomaa, vaan joka palvelisi häntä ja hänen jälkeläisiänsä, niin kauan kuin olisi olemassa joku hänen veriheimolaisensa. Hänen tuli antaa hänelle vain pieni kaistale puvustansa.

Uteliaana ihmetellen voisiko hän pitää sanansa, prinsessa Jutta ojensi kääpiölle kaistaleen valkoisesta puvustansa, joka oli repeytynyt orjantappurapensaasen.

Sam mutisi loihtulukunsa ja heitti valkoisen kangaskaistaleen lähteesen. Se kellui veden varassa; se näkyi silmään vielä nurmikon luona, mutta sitten alkoi sumua kohota lähteestä ja sumusta nousi mitä sievin valkoinen tyttö, prinsessan täydellinen kuva, paitsi että tyttö oli niin pieni, hento ja hoikka kuin nelivuotias lapsi. Tuo valkoinen tyttö astui prinsessan luo, tarjosi hänelle lähdevettä hopeamaljasta ja prinsessa joi. Mutta tuskin hän oli saanut juoduksi, niin taivas synkistyi ja kauhistuttava ukonilma nousi, jottei senkaltaista koskaan ole nähty. Prinsessa olisi paennut, mutta hän ei voinut, hänen kamarineitsyensä hajaantuivat ja Bengt herttuan, joka oli aikeessa pelastaa häntä, raasti myrskytuuli kauas pois. Kun rajuilma vihdoin tyyntyi ja herttua palasi takaisin sille paikalle, minne hän oli jättänyt prinsessan, oli ukonnuoli halaissut suuren punertavan kallion ja sen juurella makasi prinsessa Jutta kuolleena, mutta hänen jaloissansa lepäsi pieni elävä poikalapsi unen helmassa ruohistossa.

Bengt herttua olisi mielellänsä suonut prinsessalle kuninkaalliset hautajaiset, mutta koska hän oli ollut vihitty nunna, joka oli rikkonut luostarilupauksensa, ei kukaan pappi tahtonut siunata hänen ruumistansa, eikä liioin kastaa hänen lastansa. Herttua kasvatti pojan linnassansa, nimitti hänet Knuutiksi ja antoi hänelle Ljungarsin nimen, vaakunan ja tilukset muistoksi hänen sukuperästänsä. Kun poika oli viidentoista vuoden vanha, niin hän kuuli linnanpihalla leikittelevien lasten sanovan toisillensa: "tuossa käy Knuutti Ei-kenenkään poika, joka on kastamaton." Knuutti otti kiven ja löi sillä lapsia, sitten hän meni linnankappalaisen luo ja pyysi kastetta. Matta sitä hän ei voinut saada, sillä hänen kätensä olivat veressä. Sen jälkeen Knuutti kulki kirkosta kirkkoon, kaupungista kaupunkiin ja pyysi kastetta, mutta yksi pappi kysyi häneltä: kuka isäsi oli? ja toinen kysyi: ken oli äitisi? Kun Knuutti ei tahtonut antaa vastausta näihin kysymyksiin, niin ei kukaan tahtonut häntä kastaakkaan ja niin hän vihdoin tuli samalla pyynnöllä Rooman pyhän isän luo. Paavi kysyi niinkuin kaikki muutkin: kuka oli isäsi? ken äitisi? Knuutti vastasi: metsänmänty oli isäni ja hopealähde äitini, mutta jos tahdotte vielä lisää tietää, niin olen prinsessa Jutan poika. Silloin sanoi paavi: mene pois, sinä kadotettu; minäkö siunaisin luostarilainrikkojan pojan! Ja Knuutti läksi vihoissansa pois, kastoi itse itsensä Junkkarin lähteessä ja kirosi itsensä ja koko sukunsa, niin että jos joku heistä rupeaisi kirkon tai luostarin palvelukseen, siitä koituisi hänelle vain onnettomuutta ja varma perikato. Sitten hän rakensi Ljungarsin linnan ja tuli sukunsa kantaisäksi, suvun, joka aina on ollut kirkon vihollisia. Mutta kaikkialla minne hän vain kulki, seurasi häntä ukkonen ja Folkunga suvun verinen sukuviha kulki perintönä hänen jälkeläisillensä.

Goliat lopetti Bo herran kertomuksen, tarttui Birgeriä käteen kiinni ja sanoi: — Olette nyt kuullut sukunne tarinan; vieläkö haluatte ruveta kirkon palvelukseen?

Birger vastasi vain: — En ainakaan huomenna! Se olisi mahdotonta.

5. Valtiomies tukalina aikoina.

Ruotsin aikakirjoissa murhemuistoinen verinen marraskuu vuonna 1520 oli jo keskivaiheilleen kulumassa, ja Suomessa odotettiin kiihkoisasti ja kärsimättömästi uutisia Tukholmasta. Tiedettiin, että kuningas Kristianin kruunausta marraskuun 4 päivänä sekä seuraavia päiviä vietettäisiin suurilla juhlallisuuksilla. Niinikään tiedettiin, että kuningas Tukholman antaumuksessa syyskuun 5 päivänä oli luvannut entisille vihollisillensa, sekä ruotsalaisille että suomalaisille herroille, antaa anteeksi ja unohtaa, mitä ennen oli tapahtunut. Olipa hän luvannut Sturen leskellekin, Kristiina Gyllenstjernalle suuria läänityksiä, muun muassa Hämeen linnan ja läänin sekä Kokemäen kartanon Suomessa. Eihän siis ollut muuta kuin hyvää odotettavissa. Mutta suomalaiset kuitenkin olivat olleet kuninkaan käskylle tottelemattomia: kuningas oli pyytänyt ja käskenyt kruunaukseen Suomen etevimmät miehet, mutta he eivät totelleet käskyä. Turhaan oli vanha Hemming Gadd, joka oli tullut maahan tanskalaisten sotajoukkojen kanssa ja antanut suun täydeltä hyviä lupauksia, koettanut selvittää suomalaisille, kuinka tarpeellista ja edullista heille olisi noudattaa kuninkaan kutsua. Käsky oli toistamiseen uudistettu, mutta ei sitä sittenkään toteltu. Tuntui ikäänkuin käryn hajua ilmassa. Mitähän kuningas tähän sanoisi? Sitä erittäin haluttiin tietää.

Mutta pimeät ja myrskyt Ahvenanmerellä estivät sanomia saapumasta. Levottomana, mutta hiljaa ja varovasti oli Arvid piispa sulkeutunut Kuusiston linnaan, jonne hän tanskalaisten tullessa oli kuljetuttanut omat ja kirkon paraimmat kalleudet. Hän ei uskaltanut enää lähteä Turkuun, sen jälkeen kuin linna oli miehitetty tanskalaisilla, mutta hän ei näyttänyt pelkoansa. Hän oli huonovointinen, eikä voinut lähteä ulos huoneistansa koleaan syysilmaan, mutta se ei estänyt häntä suurimmassa salaisuudessa tarkastamasta linnan puolustusvarustuksia ja aika-ajoin pitämästä silmällä vahteja, jossa toimessa häntä uskollisesti avusti hänen tallimestarinsa Taavi. Kenties kuiskailivatkin hänen kadehtiansa ja soimaajansa, että juuri hän ennen muita oli yllyttänyt suomalaisten herrojen epäluuloja kuningasta vastaan ja varoittanut heitä lähtemästä kruunaukseen. Mutta toiset taas sitä vastoin kuiskailivat, että hän oli ollut niin valmis ottamaan vastaan tanskalaisia sotajoukkoja ja pitänyt huolta siitä, että heitä runsaasti kestittiin Turussa. Niin, olipa hän jo kesäkuussa tänä vuonna, samalla kuin hän vakuutti tuntevansa sydämellistä iloa ja muuttumatonta ystävyyttä, toivottanut onnea maankavaltajalle piispa Kustaa Trollelle, sen johdosta, että hän oli uudestaan päässyt Upsalan piispanistuimelle. Panetteluunhan siis täytyi perustua kaikkien semmoisten epäluuloisten arvelujen, ettei Arvid piispa muka tuntisi kaikkein nöyrintä mielialaa Kristian kuningasta kohtaan.

Olihan piispa vain rauhallisimmassa tarkoituksessa ja estääksensä turhaa verenvuotoa, antanut kuljettaa Kuusistoon suuren joukon aseita ja vieläkin suuremmaksi varmuudeksi haudannut ne linnan kellareihin. Taavi oli ymmärtänyt niin hyvin harjoittaa tätä salakuljetusta, ettei edes linnan uskollinen miehistökään tiennyt muuta, kuin että piispa oli koonnut suunnattoman määrän ruokatavaroita ja olutta kellareihin, eikä se tieto perätön ollutkaan. Täytyihän varata talvitarpeita, ja kukapa tiesi, vaikka ensi vuonna sattuisi kato ja kallis aika?

Arvid piispa istui eräänä aamupäivänä huoneessansa Kuusistossa ja järjesteli innokkaasti kirkon arkistoa sekä varovaisuuden vuoksi kopioitutti muutamia tärkeimpiä asiakirjoja. Tässä työssä hänellä oli apuna kaksi nuorta teiniä, tai uusikkoa eli latinaksi novitii, jotka aikoivat pappissäätyyn. Piispa vertasi parasta aikaa erästä paavin bullan jäljennöstä, kun hän äkkiä keskeytti lukemisensa ja katsoi terävästi toiseen apulaiseensa.

— No, Birger Bonpoika, — huudahti hän, — oletko hullu? Jo kolmatta kertaa sinä vääristät pyhän neitsyen siunattua nimeä! Katsos tässä; etkö ole taaskin kirjoittanut: in gloriam sanctissimae et beatissimae Mariattae, matris Dei? [Pyhän ja autuaan Mariatan, Jumalan äidin kunniaksi.]

— Armoa, arvoisa isä, armoa! — huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi vimmastuneen esimiehensä jalkoihin.

— Poikani, — jatkoi piispa, — minä huomaan nyt, että sinä et ole valmis — kaukana siitä — pukeutumaan pyhän kirkon juhlapukuun, niin kauan kuin sinun mielesi riippuu kiinni maallisissa asioissa, ja sen vuoksi sinä olet joka päivä altis perkeleen kiusauksille. Mene, — lisäsi hän lempeämmällä äänellä, — mene, poika parkani, ano anteeksi pyhältä neitsyeltä ja koeta lepyttää häntä kolmen päivän ankaralla paastolla…

— Arvoisa isä, — huokasi Birger, — te olette sallinut minun ripittää itseni teille. Te tiedätte kaikki ja tiedätte siis myöskin, että minä olen kaikkein halvin teidän uusikoistanne. Te tiedätte, että kummitus seuraa minua, enkä minä voi päästä siitä erilleni. Mitä enemmän minä paastoan ja kidutan ruumistani, sitä uutterammin tuo hornan harhakuva laulaa lauluansa korvaani. Ei minulla ole rauhaa, ei yöllä eikä päivällä. Päivällä en voi nähdä mitään valkoista näkemättä punaiset sukat sen alla ja yöllä minä usein nousen istumaan vuoteellani, sillä minusta tuntuu kuin salamat leimahtelisivat kammioni ikkunaan. Minä kuulen hevosten hirnuvan, kannusten kilisevän ja miekaniskujen viuhuvan linnanmuurien ulkopuolelta.

Piispa pudisti päätänsä. — Epäilemättä, — hän sanoi, — paholainen juonittelee herkkäuskoisen ja maailmaa rakastavan sielusi kanssa. Ota tämä pyhänjäännös ja pidä sitä povellasi; se on pyhän Henrikin katkenneen peukalon kynsi, joka on kultaan puutetta; se varmasti suojelee kaikilta kiusauksilta. Mutta minä huomaan, että tarvitset jotain ulkonaista tointa… jonkun vaarallisen ja vaivalloisen tehtävän, joka vaatii kaikki sielunvoimasi. Mene, poikani, minä ajattelen asiata.

Samassa Taavi astui kiiruulla sisään ja ilmoitti, että Turusta päin läheni noin kuudenkymmenen ratsumiehen suuruinen joukko.

— Kutsu Niilo herra tänne. Ladatkaa tuliputket. Anna miehistölle aseita. Miehitä muurit. Mutta toimita kaikki hiljaisesti. Sano sotamiehille, että he pysyvät piilossa. Pidä nostosiltaa silmällä. Kutsu papit ja Olavi mestari tänne. Sano hovipojille, että he pukeutuvat juhlapukuihinsa. Odotahan, pyydä myöskin Beata ja Elina neiti tänne!

Piispa jakeli käskynsä levollisesti, lyhyesti ja varmasti. Niilo ritari, Kuusiston linnan päällikkö tuli ja sai määräyksensä. Piispa itse järjesti pukunsa ja huoneensa sen osan mukaiseksi, jonka hän oli ottanut näytelläksensä. Hetken kuluttua kuului torventoitotusta ja ilmoitettiin, että herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, Kristian kuninkaan asettama Turun päällikkö, halusi seurueineen päästä linnaan.

Niilo herra näyttäytyi nostosillalla, tervehti kohteliaasti saksalaista ritaria ja valitti, että hänen korkea-arvoinen herransa piispa parasta aikaa oli hyvin sairaana ja heikkona voimiltansa ja että linnassa oli suuri tilanpuute. Piispa pyysi kuitenkin ritari Wulfia ja kahta hänen seuralaistansa luoksensa, mutta ikävä kyllä hän ei voinut ottaa vastaan muita ritari Wulfin seuralaisia, joka hänelle olisi ollut suuri kunnia ja ilo. Ritarin väkeä koetettaisiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista kestitä lähimäisissä taloissa, ja jos ritari halusi vakuutta oman persoonansa turvaksi, niin annettaisiin neljä piispan palveluksessa olevaa nuorta aatelismiestä pantiksi.

Viimeinen tarjous oli muodonasia, jota tapa vaati, joka liiankin usein näinä epäluotettavina aikoina huomattiin hyvinkin tarpeelliseksi. Ritari Wulf — lihavanlainen, vanhanpuoleinen herra, jonka väijyvät, viekkaat silmät eivät olleet sopusoinnussa sen lystikkään suoruuden kanssa, jota hän mielellänsä tahtoi näyttää — kielsi iloisesti tarjouksen jälkipuolen ja sanoi vain väellensä saksaksi niin ääneen, että Niilo herra sen kuuli: "Enkö ole sanonut teille, senkin penikat, että te kiroilette niin riivatusti, ettei hurskas piispa teitä kärsi pyhässä talossansa! Korjatkaa luunne peijakkaan haltuun ja natustelkaa sianlihaa, missä voitte sitä saada varastamatta."

Tämän matkapassin saatuansa vetäytyivät sotamiehet takaisin. Kun ei enää ollut pakko pelätä päällekarkausta, laskettiin nostosilta alas ja ritari Wulf ratsasti linnaan kahden miehensä seurassa.

Pian näkyikin, että ahtaassa linnassa oli paljo asukkaita. Piispan arvo vaati, että kuninkaan edustaja Suomessa oli otettava arvonsa mukaisella komeudella vastaan. Ritari Wulf kulki ensin kaksinkertaisten aseellisten sotamiesrivien läpi, jotka seisoivat linnanpihalla kahden piispan väreihin puetun ritarin komennettamina. Pääkäytävällä oli Niilo herra häntä vastassa, ja Niilo herran takana joka neljännellä portaalla seisoi kaksi hovipoikaa, kaikkiansa kuusitoista, sinivalkoisiin samettipukuihin puettua nuorukaista, jotka kuuluivat Suomen korkeimpiin perheihin. Asesalissa odottivat papit, dekaanuksen, mestari Konradin johtamina, ja tänne saivat vieraan ritarin seuralaiset jäädä odottamaan ja hän yksin pääsi tuomioherran saattamana piispan yksityisiin huoneihin salin sisäpuolelle.

Se, joka puoli tuntia sitten oli silmäillyt tähän työhuoneesen, huomasi nyt ihmeeksensä sen muuttuneen sairashuoneeksi. Kadonneet olivat kaikki jäljet kirkkoarkistosta, kirjoitusneuvoista ja muista töistä, joiden ääressä piispa äsken vielä oli innokkaasti työskennellyt. Väkevä kamfertin haju pisti kuningas Kristianin lähettilään nenään heti hänen sisään astuessaan. Arvid piispa itse oli puoleksi makuulla leposohvalla ja yllä hänellä oli komea juhlapuku, jonkinlainen sekoitus sairas- ja piispallisesta virkapuvusta. Hän näytti todellakin niin kuihtuneelta ja vanhentuneelta, tuo arvoisa isä, että olisi melkein — jos se ei olisi ollut loukkaavaa hänen hengelliselle arvollensa — voinut epäillä hienoa harmaata ja kellertävää poskimaalia käytetyn. Hänen toisella puolellansa seisoi huolistuneena hänen lääkärinsä, Olavi mestari, ja toisella puolella sairaanhoitajina ne molemmat aatelisneidet, jotka olivat paenneet Kuusiston linnan turviin, tummakutrinen kuusitoistavuotias Beata Bontytär Ljungars, jonka silmät iskivät tulta ja jolla oli veitikkamainen uhmaava ryhti, sekä niinikään nuori, mutta vaaleaverinen, helläsydäminen ja ujo Elina Kurki, piispan läheisen sukulaisen tytär.

Ritarin astuessa sisään poistuivat nuoret neitoset, täytettyänsä ainoan ja helpon tehtävänsä esiintyä koristuksena taulussa. Olavi mestarikin poistui, asetettuaan pöydälle virkistävän juoman, jonka hän juuri oli valmistanut, ja piispa jäi yksin kuningas Kristianin palvelian kanssa; kettu ja jalopeura samassa luolassa, — sanottakoon se piispa Arvidin valtioviisasten ominaisuuksien ylistykseksi. Hänessä yhtyi ketun viekkaus jalopeuran sydämeen.

6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.

— Was tausend, korkea-arvoinen herra, schlecht gebraten, schlecht geschlafen, — huudahti ritari Wulf astuessaan huoneesen semmoisella oikopäisellä tavalla, jota helposti saattoi käsittää soturin suoruudeksi, ja puhui suurella varmuudella saksan ja tanskan sekaista sotkua, jota on aivan mahdotonta jäljitellä.

Piispan jaloista kasvonjuonteista välähti esiin ilme, joka osotti että hän tunsi kirkkoruhtinas-arvonsa loukatuksi, mutta hän hillitsi vihansa ja vastasi vain.

— Terve tultuanne, korkeasti kunnioitettava herra, halpaan linnaani, ja ottakaa samalla vastaan kiitokseni siitä, että sallitte minun tarjota armolliselle herrallemme Kristian kuninkaalle uskollista palvelustani, niin pitkälle kuin heikot voimani myöntävät.

Tämän tervehdyksen kursasteleva ja määräkäs laatu lannisti heti suuresti ritarin julkeutta ja hän jatkoi kohteliaammin:

— Danke, danke, teidän korkea-arvoisuutenne. Thut mir leid, että terveydentilanne on niin huono. Hoffen bessere Zeiten, toivokaamme parempia aikoja, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Olen tosiaankin hyvin pahoillani, — vastasi piispa, — että onneton sairauteni juuri näinä aikoina on estänyt minua seuraamasta armollisen kuninkaamme kutsua ja käskyä ja olemasta läsnä hänen kunniakkaassa kruunauksessansa Tukholmassa. Suvaitkaa vieläkin vakuuttaa hänen armoansa, että ainoastaan minun täydellinen kykenemättömyyteni on ollut syynä siihen, että minä en voinut olla mukana yhdessä kunnioitettavan ja hurskaan veljeni, korkea-arvoisen arkkipiispa Trollen ja valtakunnan muitten pappien kanssa osottamassa kunnioitustani hänen armollensa tässä onnellisessa ja iloisessa tilaisuudessa.

Ritari Wulf puri huultansa ja näytti vasten tapaansa olevan hämillänsä.

— Allerdings, — sanoi hän, — allerdings. Hänen armonsa tietää kyllä, että Turun korkea-arvoinen piispa on ein herzensguter Mensch und getreuer Unter — than, — hyväsydäminen mies ja uskollinen alamainen, ja sentähden… on suuresti ilahduttava teidän korkea-arvoisuuttanne, että juuri tänä yönä on tullut hyviä tietoja Tukholmasta… voinpa sanoa, erittäin onnellisia tietoja — sehr gute Nachrichten.

— Minä en ole vielä saanut minkäänlaisia tietoja kruunausjuhlallisuuksista, ja minä olisin hyvin kiitollinen teille, jos tahtoisitte kertoa minulle jotain, — sanoi piispa tutkistelevasti katsoen sanansaattajaan. — Minä olen aivan varma, — lisäsi hän, kun Wulf ei heti vastannut, — että hänen armonsa on suosiollisen lupauksensa mukaan osottanut lempeyttä ja antanut anteeksi niille Ruotsin piispoille ja ritareille, jotka tähän asti onnettomuudeksensa olivat joutuneet hänen armonsa epäsuosion ja tyytymättömyyden alaisiksi.

— Kyllä, kyllä, hänen armonsa on hyvin armollinen, hyvin lempeä ja anteeksiantava, — vastasi ritari sanoja tapaillen. — Kolme päivää perätysten tanssittiin Tukholman linnassa: viel Schmaus, ungeheuer Bier und Wein getrunken… [Suuret syömingit, äärettömät oluen ja viinin juomingit…]

— Onko siis vietetty yleistä sovintojuhlaa? Toivottavasti kaikki loppui hyvin ja kaikki erosivat iloisina ja kiitollisina kuninkaan osottamasta armosta?

— Hagelwetter! Warum sollten sie nicht frölich sein? [Miksikä he eivät olisi iloinneet?] Kaikki ihmiset olivat niin hiivatun iloisia ja kiitollisia. Niin, tietenkin kaikki kuninkaan uskolliset alamaiset ja oikeat ystävät.

— Mutta neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, herra ritari, te sanotte tätä kaikkea äänellä, joka herättää minussa pelkoa, ettei kaikki olekkaan käynyt niin onnellisesti, kuin mitä olisi odottanut! Ei suinkaan Sturen leskelle ja valtakunnan aatelismiehille ja papistolle ole mitään pahaa tapahtunut?

— Was, donner! Onhan teidän korkea-arvoisuutenne kuninkaan ystävä ja hänen puoluelaisensa?

— Juuri sentähden, herra ritari, en voi koskaan luulla, että hänen armonsa olisi rikkonut lupaustansa, jonka hän pyhästi vannoi kun Tukholma teki sopimuksen pyhän Egidin päivän jälkeisenä keskiviikkona.

— Oh, bitte, eihän se ollut kuningas, vaan Upsalan piispa, joka paljailla polvillansa rukoili oikeutta kerettiläisille ja kapinoitseville paavinhäväisiöille. Versichere, alles gerichtlich abgethan. [Vakuutan teille, kaikki on käynyt oikeudenmukaisesti.] Piispa valittaa; kuningas kysyy: voitteko sanoa minulle, rakkaat lapseni, ovatko kaikki nämät hyvät miehet kerettiläisiä? Ruotsin hyvät herrat ja neuvosto vastaavat siihen: ovat, ovat. Nun, also nichts weiter; alle kaputt. [No niin, ei muuta: kaikki he ovat mennyttä kalua.]

— Se ei ole mahdollista! Kuinka on Strengnäsin Mathias piispan laita?

— Kaputt.

— Skaran Vincentius?

— Kaputt.

— Knuutti Kurki?

— Kaputt.

— Eerikki Juhananpoika Wase?

— Kaputt.

— Linköpingin piispa Brask?

— Oh, der Fuchs ist aus der Falle gelaufen. [Se kettu karkasi satimesta.]

— Joachim Brahe?

— Kaputt.

— Eerikki Gyllenstjerna?

— Kaputt.

— Mutta hänen sisarellensa, Kristiina rouvalle, eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut?

— Oh, nichts, nichts. Meidän armollinen kuninkaamme on sallinut hänen vapaasti valita veteen nukuttamisen, polttamisen tai elävänä hautaamisen välillä.

— Taivainen taatto! Entä muut Tukholman ylhäiset rouvat? Rouva Cecilia af Eka? Rouva Sigrid Baner?

— Minä tiedän vain, että Sigrid rouva pistettiin säkkiin ja heitettiin virtaan, — vastasi ritari Wulf hiukan hämillänsä leikillisellä äänellä.

— Se on tarua, perätöntä juttua! Herra ritari, pilkkaatteko te herkkäuskoisuuttani?

— Donnerwetter, tiedänhän minä, että hän heitettiin niinkuin kissanpoika Norrströmiin, mutta hän vedettiin sieltä ylös jälleen, jota tavallisesti ei tehdä kaikille kissanpojille.

Niin jatkoi ritari Wulf kertomustansa salaamatta vahingoniloansa ja antoi kuuliallensa pisara pisaralta näitä myrkyllisiä uutisia, joista suurin osa oli liiankin totta, ottamatta lukuun Kristiina Gyllenstjernaa, joka niinkuin tunnettu, sai nääntyä Kööpenhaminan hirvittävässä sinisessä tornissa. Arvid piispa tarvitsi koko uljuutensa ja itsensähillitsemis-taitonsa voidaksensa peittää ilvehtivältä sanantuojalta niitä inhon, surun ja katkeruuden tunteita, jotka liikkuivat hänen jalossa sielussansa. Ylpeä Kurjen suvun veri kuohui valtavasti hänen suonissansa. Hetkeksi lensi se pikainen ajatus hänen mieleensä, että hän pidättäisi Kristian kuninkaan päällikön vankinansa, nyt kun hän oli hänen vallassansa, karkaisi sitten Turkuun tanskalaisen sotavoiman kimppuun, — jota ei pitäisi olla vaikea voittaa, ilman johtajaa ja avuntoivetta kun se oli tähän vuodenaikaan, — ja sitten lopulta astuisi yleisen kapinan etupäähän, karkoittaisi tanskalaiset Suomesta ja sitten…? Niin sitten ei Suomella olisi hallitsiaa Sten Sturen kuoleman jälkeen, ja kuka olisi siihen tehtävään enemmän oikeutettu kuin Suomen kirkon hallitusmies, hän, joka tiesi kahdella tavalla olevansa kansan pää? Eihän se olisi muuta kuin hänen edeltäjiensä, Turun piispojen, pyhän Hemmingin ja suuren Maunu Olavinpoika Tavastin rohkeiden unelmien toteuttamista! Suomi pappisvaltaisena tasavaltana, kirkkovaltiona, paavin suojeluksen alaisena, omavalitsema elinajaksi asetettu piispa hallitsiana, — siinä perusajatus ja suunnitelma, jota ei koskaan selvästi sanoin lausuttu, mutta joka ilmeni kokonaisessa siihen suuntaan viittaavassa toimintajärjestelmässä. Ja milloinka hetki olisi ollut suotuisampi, kuin juuri tässä epäjärjestyksen, herrattomuuden ja sekasorron aikana, kun maallinen valta oli tullut niin vihatuksi Kristianin verisen pyövelinmiekan takia ja kirkolla yksin, — tuolla iankaikkisella, joka seisoi kalliolla valmiina uhmaamaan kaikkien aikojen myrskyjä, — näytti olevan voimaa tarjota suojelusta uhkaavaa kukistusta vastaan.

Vallan perkele seisoi temppelin harjalla ja kuiskasi Arvid Kurjelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua!

Mutta Arvid piispa oli liian viisas antaakseen tunteitten valtioviisauden hurmata itseänsä. Hän rakasti siksi paljon isänmaatansa, ettei hän tahtonut suin päin ja ilman valmistuksia heittää sitä epätoivoisiin taisteluihin. Ei täällä, eikä Ruotsissakaan voinut olla mitään apua vallanhimoisesta aatelista, joka keskenänsä oli kateellinen ja vihamielinen. Ja mitä oli aatelin yläpuolella? Harvalukuinen, suureksi osaksi oppimaton ja kautta koko maan sirotettu papisto. Mitä oli taas aatelin alapuolella? Vieläkin oppimattomampi, harvalukuinen ja hajaantunut kansa, joka lapsuudesta saakka oli tottunut kulkemaan mahtavampien talutusnuorassa. Ei, tällä kertaa ei voinut mitään tehdä. Mutta ehkäpä lähin tulevaisuus pimeästä povestansa synnyttäisi miehen, joka kykenisi tuohon suureen työhön ja onnistuisi yhdistämään yhdeksi voimanilmaukseksi kaikki särkyneet tahdot, kaikki hajonneet, pitkissä taisteluissa verta vuotaneet voimat…

Arvid piispa päätti odottaa!

Ja tehtyään tämän päätöksen, jonka hän oli punninnut ja päättänyt lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tässä on tarvittu sen kirjoittamiseen, sai piispa takaisin koko voimansa ja päättäväisyytensä. Vihattu sanantuoja ei saisi riemuita, hänen silmänsä oli vain sokaistava, hänen epäilyksensä uuvutettavat uneen, kunnes hetki tulisi, jolloin itsevaltiaan vihattu valta tallattaisiin jalkojen alle. — Älkää ihmetelkö, herra ritari, — sanoi nyt piispa arvokkaasti ja aivan levollisesti, — älkää ihmetelkö, että niin odottamattomat uutiset kuohuttavat vanhan, heikon miehen mieltä, jonka vähäisiä jäljellä olevia voimia pitkällinen sairaus on kuluttanut. Ihmisenä ja rauhallisena kirkon palveliana minun täytyy syvästi surkutella onnetonta kohtaloa, joka on tullut niin monen korkean henkilön, entisen ystävän ja ruotsalaisen sukulaisen osaksi. Mutta kansalaisena ja uskollisena alamaisena on minun velvollisuuteni kunnioittaa kuninkaani päätöstä ja neuvoston tuomiota. Pyhän roomalaisen istuimen halpana sijaisena tässä maassa voin minä vain toivoa, että Upsalan arkkipiispa on toiminut omantuntonsa ja kanonisen oikeuden mukaan, jonka alle kirkon paimenten täytyy alistua, ja rukoilla Jumalaa, pyhää Eerikkiä ja pyhää Brigittaa, että tämä tapaus tuottaisi isänmaalle todellista hyvää. Ja nyt — kun olette suvainnut ilmoittaa minulle nämät uutiset ja tunnette mielipiteeni niiden johdosta, — sallikaa minun kysyä, mitenkä vielä voin palvella armollista kuningastamme ja teidän jalosukuisuuttanne?

— Haue mich in tausend Stücken [Hakatkaa minut tuhansiksi paloiksi!], — huudahti raaka soturi ällistyneenä ja kahdenvaiheilla, miltä kannalta hänen tulisi katsoa sellaista valtiollista uskontunnustusta, — minun täytyy sanoa, että teidän korkea-arvoisuutenne on sangen ymmärtäväinen mies, joka mielellään suopi noille kirotuille kerettiläisille ansaitun palkkansa. Ja jos teidän korkea-arvoisuutenne nyt tahtoisi muuttaa Turkuun ja tuottaa minulle sen kunnian, että teidän korkea-arvoisuutenne rupeaisi minun naapurikseni, niin olisi teidän korkea-arvoisuudellanne siellä paljoa parempi olla kuin täällä, se totta puhuakseni olikin minun todellinen asiani. Näinä aikoina, verdamme mich, ei puutu pahoja kieliä varsinkin kapinoitsevan aateliston joukossa, jonka kuninkaamme kerran on lannistava, mutta teidän korkea-arvoisuutenne voipi sillä välin saarnata heille rauhaa ja sovintoa. Teidän korkea-arvoisuutenne voi takoa näitä suomalaiskoiria ympäri korvia, että ne pysyisivät nahoissaan niinkuin hyvät lapset, jolleivät he tahdo vitsaa in posterioribus [takaosiinsa]. Joka tapauksessa on teidän korkea-arvoisuudellanne siitä suurta hyötyä. Kuningas saapi tietää, ettei teidän korkea-arvoisuudellanne ole osaa suomalaisen aatelin uppiniskaisuudessa, vaikka kielitteliät sanovat teidän korkea-arvoisuutenne olleen Sturen parhaan ystävän ja kuninkaan vihollisen.

Ritari Wulf vilkutti viekkaita silmiänsä ikäänkuin hän olisi tahtonut lisätä: älä ole liian kopea, ukkoseni, näethän että olet käsissäni!

Arvid piispa hymyili lempeästi, vaikka hänen rintansa kiehui vimmasta. — Teidän jalosukuisuutenne, — sanoi hän, — osaa koskettaa meitä, kirkon rauhallisia miehiä arkaan kohtaan, ja minua ilahuttaa, että teidän jalosukuisuutenne on sellainen kuninkaan palvelia, että teidän kanssanne saattaa sanoa viisaan sanan kahden kesken. Lyhyesti, me ymmärrämme toisemme. Minä en huomaa todellakaan mitään syytä, miksikä me olisimme vihollisia, koska meillä kummallakin on hyötyä siitä, että olemme ystävykset. Tehkäämme sentähden liitto keskenämme. Minä lupaan käyttää kaiken vaikutusvoimani Kristian kuninkaan eduksi, ja te taas puolestanne lupaatte hävittää jäljet siitä, mitä te sanotte minun ystävyydekseni Sturein kanssa. Ehkäpä minulla olisi joku muukin ehto, esimerkiksi joku kannattava pastoraatti, jonka tulot olisivat hyvin tervetulleet näinä köyhinä aikoina. Mutta siitä me voimme sittemmin puhua, samoin kuin muutostani Turkuun. Te olette yhtä viisas, kuin olette urhoollinenkin, ritari Wulf; älkää sentähden ihmetelkö, että toistaiseksi nukun paremmin Kuusiston linnassa, kuin teidän keihäittenne suojassa. Sitä paitsi huomatkaa, että liittomme on pidettävä salassa. Voidakseni toimia yhteisen asiamme hyväksi, täytyy minun näyttää aivan vilpittömältä. Ei haittaisi, jos te joskus sanoisitte jonkun kovan sanan minusta, ikäänkuin minä vielä olisin epäsuosiossa ja tanskalainen puolue minua vainoisi. Minun sanoillani olisi silloin parempi kaiku. Siis, teidän jalosukuisuutenne, me olemme tästä hetkestä alkain julkisia vihollisia, mutta salaisia ystäviä. Ymmärrättekö minua?

— Oh ganz schön. Potztausend, teidän korkea-arvoisuutenne on hyvin viisas mies, hyvin ymmärtäväinen mies.

7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.

Tuskin oli ritari Wulf von Grewensdorp seurueineen lähtenyt Kuusistosta, niin Arvid piispa sulkeutui huoneesensa ja kutsutti luoksensa tallimestarinsa Taavin, sekä nuoren Birger Bonpoika Ljungarsin. — Aika on sellainen, — sanoi hän heille, — että maa etusijassa tarvitsee pyhimysten esirukouksia, mutta sitä lähinnä miehiä, jotka kykenevät sekä viisasta päätä että terävätä miekkaa käyttämään. Birger Bonpoika, minä suon sinulle nyt tilaisuuden näyttää miehuudenkokeen ja annan sinulle muuta ajateltavaa kuin pahojen henkien vainoamista. Ota nämä kirjeet ja vie ne varmasti perille, niin pian kuin vain voit. Minä uskon siten oman onneni ja isänmaan menestyksen sinun käsiisi. Anna lyödä itsesi mielemmin palasiksi, ennenkuin jätät kirjeet jonkun muun käteen, kuin kelle ne ovat aiotut!

Birgerin silmissä leimahti vilahdukselta Ljungarsin tuli, mutta hän näytti epäilevän. — Arvoisa isä, — sammalsi hän, — henkeni on teidän käytettävänänne, ja minä koetan parhaan taitoni mukaan täyttää toimenne. Mutta älkää pahastuko, jos minä, nähtyäni, kuinka ystävällisesti te otitte vastaan tyrannin päällikön, kysyn teiltä, hänenkö asioissansa ja hänenkö eduksensa minun tulee viedä kirjeet perille.

— Mene, poikani, äläkä utele asioita, joita sinä, niin nuori ja kokematon kuin olet, et voi käsittää. Olethan sinä niin kauan tutkinut kirkkomme lakeja, etkä vieläkään tiedä, että palvelian ensimäinen velvollisuus on ehdottomasti totella hengellistä yliherraansa? Mitä sinuun tulee, Taavi poikani, — jatkoi piispa, eikä ollut huomaavinaan, kuinka nuorukainen punastui, — niin sinulle minä annan toisen tehtävän. Anna heti satuloida kymmenen hevosta ja valjastaa toiset hevoset neljän reen eteen. Laittaudu sitten valmiiksi kahdeksan parhaimman sotilaani kanssa saattamaan neiti Elinaa ja Beataa sekä äitiäsi ja muita naispalvelioita hurskaan sisaremme luo Naantaliin, jossa heillä on sopivampi ja varmempi turvapaikka näinä rauhattomina aikoina.

Taavi, jolle palvelus oli kaikki kaikessa, oli heti valmis ja notkisti, niin kuin tapa vaati, polvea piispalle, saadakseen hänen siunauksensa ennen matkallelähtöä.

— Ettekö anna minullekin siunaustanne? — kysyi Birger.

— Sen teen, — sanoi piispa juhlallisesti ojentaen kätensä, — mene, poikani, mene, sinä veristen väkivallanmiesten ja kirkon vihollisten vielä tahraton jälkeläinen, mene, sovita heidän erehdyksensä ja palvele uskollisesti hyvää asiaa sillä tavoin kuin olet kutsuttu. Polvistu; minä siunaan sinua Jumalan, Pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin nimessä!

Nuorukainen polvistui; hänen rintaansa ahdisti, mutta samassa hän hengähti jo helpommin. Solki, joka piti hänen vyötänsä kiinni, katkesi ja hänen isänsä miekka, jonka hän tanskalaisten saapuessa oli vyöttänyt vyöllensä, putosi kilisten lattialle.

— Tiesinhän sen, — sanoi piispa hymyillen, — ettei Ljungarsin teräs heti suostu pyhän Henrikin palvelukseen. Sinun asiasi on nyt, poikani, opettaa sille uusia tapoja. Voit alottaa matkasi Taavin seurassa ja saattaa sisartasi Naantaliin. Sieltä sinä ratsastat niin nopeaan kuin ratsusi vain kestää Kankaisiin ja sieltä kirjeitten määräpaikkaan. Pyhimykset seuratkoon teitä; menkää rauhaan!

Vaikka Kuusiston linnanherra vast'ikään oli tehnyt sopimuksen tanskalaisen päällikön kanssa, epäili hän sittenkin tanskalaisten rauhallisia aikomuksia, ja hän antoi heti kahta kiivaammin korjata muureja, etenkin meren puolelta ja tuotti linnaan yhä enemmän ruokavaroja lähiseuduilta. Kristian kuninkaan ja hänen lähettiläidensä ystävyydenvakuutukset olivat sitä laatua, ettei Arvid piispa pitänyt salaista hyökkäystä linnaan mahdottomana, kenties jo ensi yönä, ja senvuoksi ei myöhäinen vuodenaika eikä liioin lähenevä ilta voinut estää häntä suinpäin lähettämästä nuoria neitosia ja heidän palvelusväkeänsä pois luostarista. He erosivat isällisestä ystävästänsä jättäen sydämelliset ja liikuttavat hyvästit; mutta oleskelu ahtaassa linnassa, jonne oli kokoontunut yhä enemmän sotaväkeä, oli käynyt näille nuorille naisille niin rasittavaksi, että he mielellänsäkin vaihtoivat nämät kivimuurit raittiisen ajomatkaan ja siihen toivoon, että saisivat mukavampaa asuntoa rikkaassa ja hyvinvarustetussa luostarissa.

Jo tunnin kuluttua tanskalaisten lähdöstä he istuivat reessä. Heidän saattojoukkonaan oli Birger ja Taavi ja kahdeksan muuta ratsumiestä sekä vanha Inkeri, Renata ja kolme kamarineitsyttä. Nostosilta vedettiin rätisten ylös heidän jälkeensä ja pian pikku joukko ajoi täyttä nelistä Naantalia kohti semmoisella vauhdilla, joka ei lainkaan ollut seurueen vanhojen, mutta sitä enemmän nuorten mieleen.

Oli raitis ja kylmä joulukuun päivä, jommoisia joskus sattuu tänä pimeänäkin vuodenaikana, kun aurinko raivaa itselleen tien paksujen talvipilvien läpi. Maa oli jäässä, hienon lumivaipan peitossa ja kumisi hevosten kavioitten alla. Huude koristeli koivun lehdettömiä oksia ja kimmelteli tuhansissa värivivahduksissa levittäen loistoaan taempana kasvaville ikuisesti viheriöiville kuusillekin. Pyyt pyrähtelivät puissa, oravat kiipeilivät notkeasti honkien lumisia runkoja myöten ja kantojen takaa tirkisteli jänis harmahtavan valkeassa talviturkissansa pelästyneenä ja uteliaana ohitsekiitävää seuraa. Kulku kääntyi piakkoin jäljettömälle jäälle, jossa tienviittana vain silloin tällöin oli äskettäin sinne pistetty kuusenhavu. Taavi oli ymmärtänyt hoitaa hyvin tallimestarinvirkaansa, sillä hevoset olivat hyvin kengitetyt ja laukkasivat kompastumatta täyttä vauhtia hienon valkoisen lumiharson peittämillä jäillä.

Taavi ja Birger ratsastivat nuorten neitosten reen kupeilla ja matkan kuluksi he vaihtoivat monta iloista sanaa. Onnellinen ikä, kun kovimmat ajat ja uhkaavat vaarat eivät kykene lannistamaan mielen jäntevyyttä eikä ryöstämään raittiilta luonnon kuvalta sen viehättävää suloutta! Nuoret tytöt eivät osottaneet mitenkään haluavansa takaisin. He laskivat leikkiä milloin matkastansa, milloin toisistansa. Ja kun sattumalta — jos se lie sattumus ollut — Birger oli joutunut Elina neiden viereen ja Taavi Beatan puolelle, ei toiselta puolelta puuttunut ujoja ja vakavia sanoja, eikä toiselta vallattomia pistopuheita ja pilaa.

— Onko se totta, että aurinko on paljoa lämpimämpi kaukana Vaalinmaalla, etteivät järvet siellä koskaan jäädy, ja ettei siellä koskaan voi ajaa reellä? — kysyi Elina neiti.

— Se on totta, — vastasi Birger, — ja vielä etelämpänä, lähellä
Egyptiä ja pyhää maata kuuluu olevan maa, jota sanotaan Morianmaaksi.
Siellä on kesä koko vuoden umpeensa, ihmiset ovat mustia ja sieltä
tuodaan kalliita mausteita, niinkuin kanelia ja inkivääriä.

— Kuinka te olette viisas, Birger herra! — huudahti Elina viattomasti. — Voiko tuollaista lukea kirjoista?

— Paljoa enemmänkin, paljoa enemmän, Elina neiti!

Minä olen vaan oppimaton teini, mutta kuulisittepa isä Vincentiä Raumalla! Hän osaa selittää pakanallisia kieliä ja hän tietää edeltäkäsin, milloin aurinko ja kuu pimenee! — Mutta eikö ole epäkristillistä tietää niin suuria Jumalan ihmeitä edeltäkäsin? Auringon- ja kuunpimennyshän aina ennustaa suurten miesten kuolemaa tai sotaa ruttoa ja nälänhätää. Silloinhan isä Vincent voinee edeltäpäin määrätä viimeisen tuomiopäivänkin.

— Sitä minä en usko, — vastasi nuorukainen, — mutta Jumala yksin tietää, ovatko sellaiset tiedot oikeita ja kristillisiä. Lauri isä, joka osaa ulkoa kaikki kirkkoisät, sanoo, että se tieto on pahaksi. Hän sanoo että nyt varmaan on maailman viimeiset päivät, koska ihmiset ovat niin viisaita ja tahtovat mestaroida Jumalan luomista, ikäänkuin he ymmärtäisivät sen asian paremmin. Saksassa Wittenbergissä kuuluu olevan eräs augustiinilaismunkki, nimeltä Martti, joka on kieltänyt paavin erehtymättömyydenkin, eikä se ole juuri vähempää kuin Jumalan kieltäminenkään. Lauri isä sanoo, että tuo Martti isä on itse Antikristus, josta puhutaan Ilmestyskirjassa.

— Sepä olisi paha, se, — sanoi Elina alakuloisesti.

— Sanokaas muuta! — huudahti nuorukainen innokkaasti. — Hän kieltää pyhän katolisen kirkon! Sanoo ripitystä sopotukseksi! Kiirastulta lastensaduksi! Synninpäästöä ja hyviä tekoja tarpeettomiksi autuuden saavuttamiseksi! Niin, se on tosiaankin hyvin pahaa. Saadaanpa nähdä, että tuo Martti, tai Lutherus, joksi hän nimittää itseään, tulee poltetuksi, niin kuin niin monen hänen edeltäjänsä kerettiläisen on käynyt.

— Minä tarkoitan, — sanoi Elina teeskentelemättä, — että on paha, kun kirjoissa on niin paljon väärää. Minä olisin muuten pyytänyt teiltä jotakin.

— Tehkää se, Elina neiti! Pyytäkää minulta jotakin oikein suurta ja vaarallista tointa, joka voisi osottaa kuinka paljon minä… Pyytäkää henkeäni!

— No, mitä te sanotte! Mitäpä minä tekisin teidän hengellänne? Mutta minä olen niin kauan ajatellut jotakin, joka olisi niin huvittavaa, tiedättekös, mutta nyt minä en uskalla sitä sanoa.

— Sanokaa toki, rakas neiti, sanokaa toki!

— Se on varmaan hyvin syntistä ja pahaa, mutta minä en saa sitä päästäni… Minä oppisin niin mielelläni lukemaan!

— Kuinka mainiota! Minä opetan teitä, Elina neiti. Me luemme sitte yhdessä tuon ihanan kirjan marttyyrien elämästä, jonka olen perinyt äidiltäni. Minä selitän teille niitä rakkaita kauniita kuvia ja sitte me luemme mestari Tuomaan kauniin laulun uskollisuudesta…

— Mutta se on varmaan latinankielinen?

— Laulu uskollisuudesta on ruotsinkielinen. Me voimme myöskin lukea
Herman piispan ihanan runon pyhästä Elisifistä.

— Eikö ole mitään suomenkielistä luettavaa? Sitä minä parhaiten ymmärtäisin, ja se olisi minulle rakkainta. — On muistettava, että koko tämä keskustelu kävi suomeksi. Tähän aikaan Suomen korkeinkin aateli käytti seurustelukielenänsä tavallisesti suomen kieltä, vaikka useimmat, joskaan ei kaikki, ymmärsivät ja puhuivat ruotsia omituisesti suomeksi murtamalla.

— Ei, — sanoi Birger, — on vain suomalaisia rukouksia. Messukirja ja käsikirja, jotka ovat painetut tuolla uudella saksalaisella keinolla, ovat latinankielisiä.

— Lukekaamme sitte yhdessä uskollisuudesta, — kuiskasi Elina Kurki.

Reen toisella puolella kävi keskustelu toiseen suuntaan.

— Te ajatte niin kovaa, Beata neiti. Ettekö pelkää ajavanne kumoon?

— Vai ajanko mielestäsi liian kovaan? Jos pelkäät kompastuvasi jäällä, niin jättäydy jälkeen, me hoidamme itsemme ilmankin semmoista hevos-itkuria kuin sinä olet. — Ja samassa Beata, joka itse ohjasi hevosta, läimähytti reippaasti piiskallaan kylmään talvi-ilmaan. Hevonen riuhtasi juoksuun, ja lennossa kiidettiin liukasta jääkenttää.

— Muistaako Beata vielä, kuinka me ratsastimme Junkkarin lähteelle?
Sillä kertaa taisi Beata pelätä?

— Sinähän se näit aaveita, enkä minä. Kuinka sen oravan kävi, jonka minulle lupasit? Sitä en ole koskaan saanut.

— Beata muistaa kyllä, että sillä kertaa tuli muuta ajateltavaa. Minä pidän lupaukseni mielessä.

— Sitä en usko, ennen kuin näen. Sinä ajattelet vain hevosia, sinä. Ja sinä olet käynyt niin kopeaksi, Taavi. Ikäänkuin tallimestari ei olisi tavallaan ihminenkään.

— Olenko minä tullut kopeaksi?

— Se sinä kyllä olet. Sinä et sinuttele minua enää. Sinä luulet olevasi minun suojeliani. Ehkäpä haluaisit antaa minut Kristian kuninkaan käsiinkin, vain osottaaksesi minulle, kuinka mahtava sinä olet!

— Minäkö antaisin teidät Kristian kuninkaan käsiin! Kyllä Juutilainen saisi ennemmin pilkota minut palasiksi niinkuin kuivan heinän! Mutta te olette nyt korkea aatelisneito, Beata, ja minä olen vain alhainen soturi, jonka tulee pitää suurimpana kunnianansa, kun saa pitää teidän jalustintanne tai nostaa teidän rekenne kuopasta, jos suvaitsette ajaa kumoon.

— Sinä olet inhottava. Silloin kuin sinä istuit vielä äitisi sylissä, kykenit sinä painimaan karhun kanssa metsässä. Mutta kun olet tullut pitkäksi ja voimakkaaksi ja sait kelpo miekan kupeellesi, et toivo suurempaa kunniaa kuin olla kaiken ikäsi tavallisena tallirenkinä!

— Ja kuitenkin te sanoitte vast'ikään, että olin kopea! — huokasi
Taavi.

8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.

Kun matkamiehet olivat päässeet jäältä metsään, tarttui Taavi jouseensa, jota hän aina kuljetti mukanansa ja otti povestansa pienen tylppäpäisen lintunuolen, tähtäsi korkeata kuusta kohden ja ampui. Tuuheitten oksien lomista putosi maahan soma orava, joka oli mennyt tainnoksiin ja tämän saaliinsa tallimestari ojensi naapurillensa rekeen.

— Tässä on mitä lupasin, — sanoi hän. — Jos Beata haluaa useampia, niin metsässä on niitä tuhansittain.

— Mitä minä huolin sinun kuolleista oravistasi, — vastasi nuori tyttö, joka tänään oli oikullisella tuulella.

— Sanokaa vain sana, niin minä teen kuolleet eläviksi, — huudahti nuorukainen ja hieroi tunnotonta eläintä lumella sydänalaan. Orava virkosi ja osotti kiitollisuuttaan jousimiehelle puraisemalla häntä sormeen. — Näettekö? — sanoi Taavi, — minä vuodan verta teidän tähtenne!

— Mikä sankari sinusta on tullut, — pilkkasi tyttö.

— Mikä kunniakas haava! Minun tähteni sinä antaisit vaikka ketun puraista itseäsi tuolla lumisen kallion juurella.

Toinen suurempi ja terävämpi nuoli lensi Taavin jousenjänteestä. Kettu kiepsahti kumoon ja punasi lumen verellänsä.

— Jos minä teidän tähtenne, Beata, voin herättää kuolleita, niin minä voin toisella kertaa tappaa eläviäkin! — huudahti nuorukainen harmistuneena. — Mutta kiiruhtakaamme nyt, sillä Ljungarsit ovat liikkeellä ja silloin tavallisesti rajuilma puhkeaa esiin.

Taavi oli oikeassa. Raskas, harmahtavan musta pilvi peitti jo kalpean joulukuunauringon, kirkas ilma sumentui ja kuusien suhina ennusti lähenevää myrskyä. Lyhyin talvitie Naantaliin kulki vielä puolen peninkulman matkan jäätä myöden, mutta Taavi epäili lähteä, sillä ilta jo pimeni.

Beata huomasi sen. — Onko mahdollista, — sanoi hän ivaten, — että urhoollinen sankari, joka on voittanut kettuja ja oravia, pelkäisi lyhyttä jäämatkaa! — Hän ei aavistanut vaaraa, jonka alaiseksi hän saattoi toiset näillä sanoillansa. Nuorukainen oli jo ennestään kyllin ärsytetty. Hän ratsasti jäälle ja toiset seurasivat häntä.

He eivät olleet ehtineet vielä kauas rannasta, niin rajuilma puhkesi täyteen voimaansa. Sumea ilma kävi vieläkin pimeämmäksi sakeasta lumipyrystä, niin että matkamiehet ikäänkuin kääriytyivät valkoiseen taljaan ja saattoivat tuskin nähdä kolmen kyynärän vertaa eteensä. Samassa tuli kylmä tuuliaispää pohjoisesta, joka kiivaasti ruoski lunta heidän kasvoihinsa, sokaisi hevosilta silmät ja kokosi niin korkeita nietoksia jäljettömälle jäälle, että seurue mitä suurimmalla vaivalla ja vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin. Olisi ehkä vielä voitu kääntyä takaisin, mutta Taavi ratsasti vain etumaisena eteenpäin. — Saadaampa nähdä, kuka meistä ensiksi kadottaa rohkeutensa, — mutisi hän.

Hänen äitinsä Inkeri ja Renata huusivat hänelle kovalla äänellä ja pyysivät häntä kääntymään takaisin rantaan. Taavi ei kuullut heitä, vaan ratsasti eteenpäin.

— Vaikkapa hän olisi kymmenen kertaa Ljungarsin sukua, niin opetan minä hänelle mikä pelko on, — sanoi hän hiljaa itseksensä.

Pimeä ja rajuilma lisääntyi yhä ja hevoset kaahlasivat kylkiään myöten kinoksissa; pian oli mahdotonta päästä paikalta. Ratsumiehet alkoivat ääneen nurista, naiset itkeä. Taavi pysähtyi hetkeksi, mutta Beata ei näyttänyt pelon merkkiäkään. — Minä en käänny ennenkuin hän pyytää, — ajatteli Taavi ja itsepäisenä kuin suomalainen ainakin hän koki tunkeutua eteenpäin.

Pian oli yhtä mahdotonta kääntyä takaisin kuin jatkaa matkaakin. Muutamien ratsumiesten täytyi nousta hevosten selästä ja nostaa rekiä, jotka joka hetki olivat hukkua kinoksiin. Sakeassa lumituiskussa ei kukaan tiennyt minnepäin suunnata kulkua; kahlattiin umpimähkään eteenpäin ja ajettiin pyörössä, niin kuin usein tällaisissa tapauksissa käypi.

Birger oli jo hyvän aikaa kulkenut Elinan vieressä. Taavikin jätti hevosensa sotamiehelle ja meni nostamaan nuorten neitosten rekeä. — Mitä Beata arvelee retkestä? — kysyi hän.

— Sen minä sanon, kun tulemme perille, — vastasi Ljungarsin neiti uhmailevasti.

— Eteenpäin! — huusi Taavi.

— Se ei käy, — vastasivat ratsumiehet.

— Täytyy käydä! — käski suuttunut johtaja.

— Se on mahdotonta, — vastasivat taaskin ratsumiehet.

Eikä se käynytkään. Lumi oli paikoittain miehen korkuista, hevoset ja väki väsyneet. Taavi kiroili Beatan uppiniskaisuutta ja omaa itsepäisyyttään.

Pidettiin neuvottelua. Useimmat arvelivat, että oli asetuttava varus-asemaan jäälle ja odotettava päivän tuloa. Kuusitoista tuntia tässä pimeydessä, pakkasessa ja rajuilmassa, ilman katon suojaa, tulta, ravintoa niin ihmisille kuin hevosillekin, eiköhän siitä koituisi kaikkien surma?

— Se on mahdotonta! — huudahti Taavi.

— Meidän täytyy irroittaa hevoset reistä ja raivata itsellemme tie ratsain!

— Se on yhtä mahdotonta! — väittivät ratsumiehet. — Hevoset eivät jaksa kantaa meitä kahtakymmentä askelta kauemmaksi.

— Sitte me käymme jalan ja kannamme naisia.

— Yhtä mahdotonta! Tuskin me pääsemme itsekkään liikkeelle. Meidän jäsenemme ovat jäykistyneet pakkasesta.

— Mutta rajuilma asettuu.

— Ei niin kauan kuin kaksi Ljungarsia on seurassamme tänä yönä!

Aika isku, jonka Taavi antoi tapparansa varrella, olisi varmaankin heittänyt julkean puhujan kinokseen, josta hänen olisi ollut vaikea enää nousta ylös, jollei isku onneksi olisi pimeässä mennyt harhaan.

Mutta joku keino oli keksittävä. Hevoset päästettiin valjaista, reet asetettiin kyljelleen ja peitettiin vällyillä, niin että seurueen naispuoliset henkilöt edes pääsivät hiukan suojaan jäiseltä myrskytuulelta. Taavi läksi neljän reippaimman soturin seurassa jalkaisin etsimään rantaa ja hankkimaan apua.

He eivät olleet päässeet kauaksi, kun he kuulivat ääniä ja heitä kohti läheni jotain, joka pimeässäkin näytti varjolta.

Taavi kyykistyi miehineen varovaisesti kinoksiin ja kuunteli. Pian he puheesta tunsivat heidät tanskalaisiksi sotureiksi, jotka varmaan olivat käyneet Turussa ruokavaroja hankkimassa, ja heidätkin oli rajuilma yllättänyt jäällä. Ratsumiehet lähestyivät vaivalloisesti pyrkien eteenpäin ja huomaamatta matkamiehiä.

— Kuinka monta sinä erotat? — kuiskasi Taavi naapurillensa.

— Yksi, kaksi, kolme, kuusi, kahdeksan… Joko niitä on kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä hevosta; en minä ole kissa, että pimeässä näkisin, — vastasi vieruskumppani.

— Vaikkapa heitä olisi viisikymmentä, niin he saavat tänään tanssia meidän pillimme mukaan; itse pyhä Priita on lähettänyt heidät avuksemme. Mutta nuo jääkarhut haluavat yhtä paljon kuin mekin takkavalkean ja oluthaarikan ääreen; he eivät hyväntahtoisesti rupea turhaan vaivaan. Pitäkää nyt varanne, pojat! Sinä, Matti, kierrä heidän oikealle puolellensa, ja sinä, Antti, vasemmalle; sinä, Kekri, hiivi heidän taaksensa ja Aaron ja minä ahdistamme heitä edestäpäin. Kun minä huudan, huudatte te kukin taholtanne, niin että he luulevat piirittäjiänsä kymmenkertaisesti lukuisammiksi. Sitten me anastamme heidän aseensa ja pidämme vain niin monta hevosta, kuin voimme hoitaa. Ei verta, pojat, jos he eivät rupea tekemään vastarintaa! Nuo raukat ovat yhtä viluiset kuin mekin, ja pyhimysten täytyy olla meidän puolellamme. Jollemme onnistu, niin tervehtikää äitiäni! Mutta jos onnistumme, saatte te tynnyrillisen Naantalin parasta olutta ja sitä paitsi kymmenen Turun hopeapenninkiä kukin, että voitte paremmin sisustaa lakkinne ensi talvena.

— Olkoon menneeksi, — sanoivat miehet. — Me hakkaamme kätemme lämpimiksi juutilaisten selkään!

Suunnitelma pantiin toimeen. Ratsumiesten kulku kävi niin hitaasti, että heidän piiloutuneet vihollisensa helposti ehtivät hajaantua kulkueen kaikille puolille. Kun se oli tehty, ryntäsi Taavi kumppaninsa kanssa tanskalaisten etujoukkoa vastaan ja toiset ahdistivat heitä takaa ja sivulta kovasti huutaen, siten salaten vähäisen joukkonsa.

Tanskalaisraukat, jotka paleltuneina ja lumisina laahasivat itseään eteenpäin puolikuolleina lumiukkoina, olisivat ennemmin odottaneet jään halkeavan heidän allansa, kuin vihollisen ahdistavan heitä pimeässä ja rajuilmassa. Taikauskon valtaamana he luulivat pahojen henkien koko sotavoimalla käyvän heidän kimppuunsa, myrsky ja lumituisku liittolaisinansa. Hämmästyneinä ja ymmällä he kokoontuivat yhteen joukkoon, koettamatta edes vetää miekkaa esille tai kohottaa sotatapparaa paleltuneilla sormillaan.

— Aseet pois, taikka olette kuoleman omat! — huusi Taavi heille ruotsiksi, jota he kaikki ymmärsivät. Samalla kertaa kajahuttivat hänen seuralaisensa uusia huutoja ja pari heistä pysytteli paremman vaikutuksen vuoksi jonkun matkan päässä taistelupaikasta.

Käskyä toteltiin; ensi sekaannuksessa ei kukaan ajatellut vastarintaa tehdä. Taavi ja hänen miehensä anastivat aseet toiselta toisensa jälkeen ja heittivät aseet kauaksi kinoksiin. Samalla he heittivät miehet hevosten selästä ja valitsivat itselleen vahvimmat joukosta.

Aluksi kävi kaikki onnellisesti ja hyvin. Mutta tanskalainen joukko oli kolmenkymmen miehen vahvuinen ja aseitten anastaminen vei liiaksi aikaa. Vaikka olikin pimeä, rupesivat ratsumiehet epäilemään, että heidän vihollisensa olivat kovempiääniset kuin lukuisat ja lopulta vähimmin säikähtäneet tarttuivat keihäihinsä, jotka riippuivat satulannupeissa. Taistelu syttyi; tanskalaisetkin rohkaisivat toisiaan huudoilla. Aseettomat etsivät aseitaan ja tulivat tovereittensa avuksi. Taavin ja hänen uhkarohkeitten tovereittensa onneksi oli melkein mahdotonta pimeässä erottaa ystävää vihollisesta. Sieltä täältä kaikui sotahuutoja: pyhä Eerikki apuun! pyhä Henrikki apuun! Tanskalaiset löivät toisiansa, pakenivat toisiansa ja tallasivat toisiaan kinoksissa. Kun lopulta kuului huuto "pyhä Henrikki apuun" kauempaakin Birgerin ja jäljellejääneitten Kuusiston soturien joukosta, jotka olivat kuulleet melun ja kiiruhtivat apuun, arvelivat tanskalaiset vastarinnan turhaksi ja antautuivat vangeiksi.

Ennenkuin Birger väkinensä oli ehtinyt kahlata taistelupaikalle, oli Taavi riisunut vihollisilta aseet ja ajoi heitä edellään jalkaisin kinoksen halki. Kuusi haavoittunutta täytyi toistaiseksi jättää paikalle. Taavilta vuosi verta vasemmasta poskesta keihään haavasta ja Kekri oli saanut ankaran nuijaniskun käsivarteensa, mutta oluttynnyriä ajatellessansa hän kuitenkin kykeni ajamaan viisi tai kuusi paleltunutta vihollista edelläänsä niinkuin karjalaumaa.

Kulkue saapui varus-asemalle. On turhaa koettaa kuvata hämmästystä ja heti sen jälkeen seuraavaa iloa, joka valtasi nuo puoleksi paleltuneet ja masentuneet Naantalin toivioretkeläiset. Heti lähdettiin matkaan. Osa tanskalaisista pakotettiin polkemaan tietä, toiset saivat työntää rekiä ja taluttaa hevosia ohjaksista. Onneksi raskaat lumipilvet hajaantuivat vähitellen, myrsky lakkasi ja tähtiä ilmaantui taivaalle. Maatakin saattoi jo erottaa kaukaa ja parin tunnin vaivalloisen työn jälkeen saavuttiin erääsen kylään. Täällä päästi Taavi vankinsa irti, kun vielä oli siksi pimeätä, ettei ollut helppoa tuntea häntä ja hänen väkeänsä. Mutta Kuusiston seurue ei pysähdyttänyt kulkuansa ennenkuin se aamumpana viluissaan ja väsyneenä saapui Naantaliin, jossa matkamiehet otettiin vieraanvaraisesti vastaan luostarissa.

— Sinä olet verissäsi, Taavi! — huudahti Beata, kun he vihdoin pääsivät lämpimään ja valoon.

— Kettu puraisi minua poskeen kallion juurella, — vastasi nuorukainen. — Mitä piditte matkasta Beata neiti?

— Niin, — sanoi Ljungarsin neiti, — minä tunnen itsepäisen pojan, jolle parta alkaa kasvaa.

9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.

Tanskalaiset päälliköt Suomessa olivat koettaneet niin kauan kuin mahdollista pitää salassa Tukholman verilöylyä, voidakseen ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin, ja sitten vasta kun ritari Wulf von Grewensdorp oli varma aikeistansa, suvaitsi hän ilmoittaa Arvid piispalle tämän hirvittävän uutisen.

Turusta levisi vähitellen huhu ja hämmästys, sillä siihen aikaan ei ollut postinkulkua. Joulun aikana kuului kauhistuksen huuto etelä-Suomeen ja vasta keskitalvella se oli ulottunut maan kaukaisimpiin osiin. Kaikkialla, niin kaupungeissa kuin kylissä, tämä uutinen herätti kauhistusta ja tuskaa. Kristian kuningas ei voinut täällä, niinkuin Ruotsissa, jaella talonpojille suolaa ja silliä; eivät he liioin olleet kuulleet hänen kaunista puhettansa, jossa hän selitteli talonpoikais-ystävällisistä aikeistansa ja jossa puheessa kai todella oli jonkun verran perääkin. Täällä oli päinvastoin ainoa, mitä talonpojat tiesivät tanskalaisten vallasta, että he ryöstivät rannikoita, kaappasivat kauppalaivoja ja estivät meriliikettä Ruotsiin, jonka johdosta maa sai kärsiä suolan puutetta ja tavaranvienti keskeytyi. Samasta syystä olivat kaupungitkin vihastuneet tanskalaiseen valtaan. Molemmat viimeiset Sturet olivat rakkaassa muistossa; ensimäistä ei ollut Suomessa suosittu, sillä hän ei pitänyt maasta huolta, vaan jätti sen alttiiksi venäläisten hyökkäyksille. Ensimäinen vaikutus, jonka Tukholman verilöyly siis täällä teki, oli teeskentelemätön pelonsekainen inho kaupungissa ja kylissä, ja se haava, joka oli isketty Ruotsiin, vuosi meren tällä puolen melkein yhtä runsaasti verta, kuin niillä Ruotsin seuduilla, joissa vihamielisyys tanskalaisia kohtaan oli korkeimmilleen kohonnut.

Etenkin herätti eräs tapaus suomalaisissa surua ja katkeruutta, nimittäin se, että Kristian kuningas halpamaiseksi kostoksi kaivatti ja poltatti suositun Svante Sturen kuolleen ruumiin. Katolisena aikakautena kansa syvästi kunnioitti hautoja ja vihittyä maata, samoin kuin pyhimysten jäännöksiä, ja kun haudan pyhitettyä lepoa ei enää voitu turvata häpäisevältä väkivallalta, tuntui kaikista siltä kuin ei kukaan eläväkään enää olisi suojassa mestaajien raivolta.

Ihmeellistä kyllä, ei Suomen aatelisto, jonka olisi pitänyt syvimmin tuntea valtakunnan häpeää ja joka lähinnä sai pelätä omaa turvallisuuttansa, näyttänyt ensi alussa paheksuvan tätä veristä sanomaa. Niitä, jotka jäivät ruotsalaisia sukulaisiaan ja ystäviään suremaan — ja niitä oli useitakin — ei ensi alussa saatu uskomaan huhua; toiset uinailivat väärässä suruttomuudessa. Hemming Gadd, jota Suomessa pidettiin suuressa arvossa, oli koko kesän ja syksyn siihen määrään ylistellyt Kristian kuninkaan lempeyttä, että suomalainen aatelisto, jonka keskuudessa varmaankin iti paljo kateutta Ruotsin vallanhimoista, usein röyhkeätäkin ritaristoa kohtaan, taaskin antoi kannatusta tanskalaiselle puolueelle. Suomalaiset aatelismiehet olivat kieltäytyneet tottelemasta kuninkaan kutsua kruunaukseen; he olivat siksi viisaat, että he tahtoivat odottaa asiain menoa. Mutta salaisena syynä monellakin oli se, että heistä oli vastenmielistä esiintyä niin juhlallisessa tilaisuudessa liian vähällä loistolla ja sallia sekä tanskalaisten että ruotsalaisten voittaa heidät komeudessa. Jonkunlaisen itsenäisyyshengen siemeniä oli kauan itänyt suomalaisessa maa-aatelissa, joka kuninkaista ja laeista välittämättä, eleli vapaina herroina etäisillä tiluksillansa ja esiintyi kruunun palveluksessa vain milloin mieli teki tai milloin yksityiset taistelut eivät vieneet sen aikaa. Mitä heihin koski, kuka Ruotsissa hallitsi kuninkaana tai kuinka häntä kruunattiin, kun vain itse saivat elää herroiksi ja ruhtinaiksi tiluksillaan?

Arvid piispan salaiset varoitukset kohtasivat siksi monella taholla kuuroja korvia. Yksinään ja yksinkertaiseksi sotilaaksi puettuna nuori Birger Bonpoika ratsasti yöt päivät ja kuljetti näitä salaisia kirjeitä säterikartanoihin suomatta itselleen muuta kuin välttämättömintä lepoa. Kankaisten ja Suitian herrat, Villniemen, Kuitian, Laukon ja Kokemäen kartanon herrat, kaikki he ja monet muutkin ottivat piispan kirjeet niin kylmäkiskoisesti vastaan, ettei kirjeentuoja voinut toivoa erinomaisia seurauksia toimestansa.

Tulipa sitten Birger päivää ennen joulua syntymäseuduillensa ja lepäsi tuntemattomana tunnin aikaa Myllyrannan kylässä. Taavin vanhemmalla veljellä Josualla oli nyt luostarin mylly ja lohipato arennilla. Ja huonompiin käsiin olisi hurskaitten sisarten omaisuus voinut joutua. Josua oli yhtä vakava, jörömäinen ja harvapuheinen kuin tämän kertomuksen alussakin, mutta poltettu talo oli uudestaan rakettu, navetta laajennettu, myllyssä oli kahta vertaa suuremmat jauhinkivet Sakkulasta, pato oli mainiossa kunnossa, vaikka se tällä haavaa oli jään peitossa, ja entisten hävitettyjen peltojen lumipeitteen alta pisti esiin sieltä täältä vihreä rukiinoras, todistaen että nykyisellä vuokraajalla oli kykyä hoitamaan sekä vettä että maata.

Jouluolut kävi kuurnassa, tuore leipä höyrysi uunissa, varpuset visertelivät myllynkatolla ja näyttivät odottavan ikivanhaa oikeuttansa, heille jouluaamuna tulevaa olkilyhdettä. Hyvällä mielellä Birger pudisteli lumen viluisista jäsenistänsä leimuavan takkavalkean ääressä; kaikki näytti kutsuvan häntä levähtämään täällä vanhojen lapsuudenystäviensä parissa vaivalloisen matkan jälkeen. Mutta nuorukaisen rinnassa heräsi omituisia ajatuksia. Nähdessään lapsuudenystävänsä hän äkkiä sai halun lähteä vanhaan isiensä linnaan, Ljungarsin linnaan, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen ja omin silmin ottaa selkoa sen nykyisestä tilasta. Linnahan oli hänen omansa, hän oli nyt täysi-ikäinen ja saattoi milloin taliansa vaatia takaisin perintötilansa. Sitä hän ei ollut ajatellut lukujensa aikana, valvoessansa ja paastotessansa hengelliseen säätyyn valmistuakseen. Mihinkä hän, kirkon opetuslapsi, käyttäisi tätä yksinäistä linnaa raivaamattomassa metsässä, tätä isiensä turvapaikkaa verisien taistelujen aikana? Hengelliset tuumansa hän nyt oli toistaiseksi jättänyt syrjään, ja niiden paikan olivat kannukset, rautalakki ja miekka anastaneet. Lapsuudenmuistojen kera alkoi Ljungarsin nuori veri kuohua nuorukaisen suonissa; hän tahtoi ainakin nähdä perintötilansa ja päättää sitten, vaatisiko hän takaisin isiensä linnan ja milloinka hän sen tekisi.

— Mitä Ljungarsista kuuluu? — sanoi vieras sotamies aterioidessaan
Josuan tuvassa Myllyrannan myllyllä.

— Ei mitään, — vastasi Josua lyhyesti ja terotti innokkaasti myllynkarinta kovasimella.

— Onko Ursula rouva entisellään? Pitääkö hän vieläkin yhtä kovaa komentoa linnassa?

— Niin sanotaan.

— Eikö tiedetä mitään herra Bo vainajan lapsista?

Josua kiinnitti suuret harmaat silmänsä kysyjään, katseli häntä epäilevästi ja pudisti päätänsä. — Ei mitään, — vastasi hän.

Kun Birger pettyi toiveessaan saada mitään irti tältä taholta, niin hän kääntyi Josuan nuoren vaimon puoleen, joka pesi penkkejä, puuastioita ja saviruukkuja jouluksi. Hän kiitteli talon tuoretta leipää, mainiota voita ja kehui Myllyrantaa onnelliseksi, se kun oli luostarin suojeluksen alaisena, jota vastoin aatelisten tilukset saivat kärsiä sortoa ja kiskomisia.

Silla, myllärin nuori vaimo, oli taipuvaisempi kuin hänen miehensä ja katseli ystävällisellä uteliaisuudella kaunista nuorukaista. — Emmepä me ainakaan haluaisi vaihtaa Ljungarsien kanssa, — sanoi hän, — mutta linnassa onkin nyt toiset tavat kuin Bo herran ja Cecilia rouvan aikana.

— Tunsitteko te Bo herran ja Cecilia rouvan? — kysyi Birger sykkivin sydämin.

— Tunsinko minä heidät? Olenhan minä syntynyt Ljungarsin kylässä, Cecilia rouva oli minun kummini ja hänen mukaansa minulle nimikin annettiin. Jumala siunatkoon häntä, hän oli hyvä rouva, kyllä minä häntä vielä muistan, vaikka olinkin lapsi, kun Jumala kutsui hänet luoksensa. Ja rakas pikku Beata neiti ja ystävällinen Birger herra, enkö minä muistaisi kuinka me yhdessä kokoilimme kiviä virran rannalta ja rakensimme veteen tokeita pikku kaloille. Pitkään aikaan emme ole heistä mitään kuulleet. Sanotaan että Beata on korkea-arvoisen piispan kasvattitytär ja Birger herra kuuluu olevan pappi; hän oli liian hurskasmielinen tätä maailmaa varten. Kun hänen veljensä, Knuutti herra, heitteli kivillä meitä kylänlapsia, niin Birger herra asettui väliin, niin että kivet osuivat häneen eikä meihin.

— Ette te suinkaan tuntisi häntä, jos hän joskus tulisi näille tienoille? — kysyi nuorukainen lämpimästi.

— Se on mahdollista, — vastasi nuori vaimo. — Varsinkin jos hän paremmin osaisi peittää hienon paidankauluksensa karhean sotamiestakin alle, — lisäsi hän kuiskaten, katsahtaen viekkaasti häneen, samalla kun hän kävi aivan läheltä hänen ohitsensa asettaaksensa hyllylle puhdistetut astiat.

Birger odotti hetken, kunnes Josua oli lähtenyt myllyyn. — Kuinka,
Silla? — kysyi hän. — Minä en tuntenut sinua, mutta sinä tunsit minut?

— Jos minun muistini olisikin ollut niin huono, niin olisi teillä pitänyt olla enemmän teeskentelemiskykyä eikä heti ruveta kyselemään Ljungarsin linnaa. Voi, rakas herra, kuinka te tulette siunattuun äitiinne! Mutta kaikkien pyhimysten nimessä, minä pyydän, älkää ilmaisko kuka olette, sillä Josua katsoo karsain silmin kaikkeen, mikä Ljungarsin nimellä käy, sen jälkeen kuin Ljungarsit polttivat hänen talonsa ja elämöivät täällä niinkuin te ehkä muistatte, kahdeksan vuotta sitten. Hän voisi vaikka antaa teidät ilmi tanskalaisille, jotka tulivat eilen Ursula rouvan luo linnaan.

— Linnaanko sinä sanot? Ja sinne minä juuri aion lähteä tänä iltana.

— Lähtisittekö te Ljungarsin linnaan? Tekö?

— Ihmetyttäisikö se sinua, jos mielelläni tahtoisin nähdä isäni tilaa, joka kai oikeudenmukaisesti on vielä minun?

— Juuri siksi, katsokaas, juuri siksi! Tekö aikoisitte lähteä Ljungarsiin! Birger herra, kaikkien pyhimysten nimessä, oletteko suunniltanne? Ettekö ymmärrä, että Ursula rouva sanoisi sitä päivää onnenpäiväksi, jolloin hän saisi teidät valtaansa?

10. Ursula rouvan hovipoika.

— Mitä sinä tiedät Ursula rouvasta? — kysyi Birger. — Kenpäties hän ei lopulta olekkaan niin paha, kuin ihmiset luulevat?

— Mitäkö minä tiedän? — toisti nuori vaimo suutuksissaan. — Minä tiedän vaan, että vanhoilla rotilla on terävät hampaat. Minä tiedän, että luuta joka uunissa on nokeentunut, ei puhdistu iltakasteessa. Minä tiedän, että karhun pennut eivät mielellään mene siihen pesään, jossa heidän isänsä on tapettu. Sitäpaitsi — ja hän teki ristimerkin — minä tiedän myöskin, ettei saa puhua pahasta, sillä siinä paha missä puhutaan.

— Jos olet ystäväni ja tahdot tehdä minulle hyvän työn, josta minä olisin sinulle hyvin kiitollinen, niin hanki minulle tilaisuutta päästä tuntemattomana linnaan.

— Juuri sentähden että olen teidän ystävänne, sanon minä: nouskaa heti satulaan ja ratsastakaa niin pitkälle kuin tietä piisaa, mutta älkää ratsastako Ljungarsiin! Ymmärrättekö, vai mitä? Eikö herra usko minua? Ratsastakaa sitte vain linnaan, niin että opitte toisen kerran tottelemaan viisaitten ihmisten neuvoja. Mutta mikä Josuata vaivaa? Enkö sitä sanonut? Se käy aina toteen: jos paholaista puolellakin sanalla mainitsee, niin ei hänen joukkonsa ole kaukana. Pitäkää nyt huolta itsestänne, herra, minun seinäni ovat vielä koristamatta.

Näin sanoen nuori emäntä läksi valmistamaan monimutkaisia, väliin hyvin koristavia päreristejä ja tähtiä, joita Satakunnassa yleisesti käytettiin seinäkoristeina joulun aikana. Tuvan ulkopuolella kuului tuo muuten niin hiljainen isäntä kiivaasti keskustelevan jonkun kanssa, joka yhtä kiivaasti hänelle vastasi. Heti sen jälkeen hän astui tupaan, heitti kintaansa penkille ja mutisi: — Sinnekö sitä pitäisi lähteä jouluaattona!

— Ohhoo, — sanoi vaimo, — pitäisikö lähteä noidan luo! Mitä
Ljungarsin väki tahtoo?

— Kukko on täällä poikasensa kanssa ja tahtoo tällä elävällä hetkellä saada heiniä ja olkia. Tanskalaisten hevoset ovat tyhjentäneet ladot.

— Maksavatko he?

— No kerrankin ihmeen vuoksi.

— Anna heille sitte mitä he tahtovat.

— Mutta minä en jätä lihavaa valakkaani heidän käsiinsä, jotta huomenna saisin linnasta takaisin laihan luuskan. Enkä minä itse sinne jouluaattona lähde, eikä liioin kukaan rengeistä.

Vaimo epäili hetken aikaa. Sitten hän sanoi välinpitämättömästi: — Voithan pyytää tuota sotamiestä, joka istuu tuossa takan ääressä. Hänellä on asiaa linnaan. — Niin, — sanoi Birger, — minä lähden sinne joka tapauksessa ja vastaan siitä, että huomenaamuna saatte valakkanne eheänä takaisin.

Josua tarkasteli häntä halveksivasti. — Sitä sanovat kaikki hevosvarkaat, — murisi hän.

— Minä jätän siksi aikaa oman hevoseni talliin ja tässä on maksua ruuasta ja rehusta, — sanoi nuorukainen ja laski pari Turunpenninkiä pöydälle.

Ehdotus oli helähtelevä ja pehmitti myllärin sydämen, varsinkin kun hän juuri äsken oli asiantuntian katseella tarkastanut Birgerin hyvää hämäläistä hevosta. Hän läksi nyreänä panemaan heiniä häkkiin, mutta ovessa hän vielä mutisi jotain petkuttajista, jotka Jumala tiesi mistä kuljeksivat ympäri maata parempien ihmisten hevosilla.

— Minä tein teille mieliksi, Birger herra, — sanoi myllärin vaimo, — ja jos teillä on siitä vahinkoa ruumiin tai menestyksenne puolesta, niin älkää minua syyttäkö. Pistäkää paidankauluksenne piiloon, sanon minä. Ottakaa mieheni takki ja jättäkää sotilasnuttunne tänne; älkääkä unohtako kirvestä, koska jätätte miekkanne tänne, ja kas tässä, ottakaa vyö ja puukko, ei sitä tiedä, mikä voipi olla tarpeen. Muistakaa, että olette renki, jonka me äskettäin olemme ottaneet Ulvilasta palvelukseemme; mutta pitäkää suunne kiinni, jos mahdollista ja vannokaa pyhän Olavin, älkääkä mitenkään pyhän Priitan nimeen, jos ette tahdo vannoa jonkun pahemman nimeen, niinkuin linnassa on tapana. Vielä yksi asia: varokaa, ettette liiaksi katsele sitä keltaista rintaneulaa, joka on aina Ursula rouvan povella, sillä se kääntää silmät, viettelee pahaan ja koko hänen valtansa on siinä. Koettakaa mielemmin kaikin tavoin saada se valtaanne, Birger herra, sillä silloin ei mikään vaara voi uhata teitä, ei Ljungarseja eikä liioin meitä. Sentähden minä sallin teidän lähteä. Minä ajattelen, ehkä pyhimykset sitä tahtovat. Mutta olkaa kaiken mokomin viisas ja varovainen, sillä jos Ursula rouva hiukankin huomaa teidän haluavan kiveä, niin te olette myöty, vaikkapa teillä olisi Arvid piispan kaikki soturit vartiapiirinä ympärillänne. Jääkää hyvästi, älkää antako meidän odottaa itseänne. Jumala teitä siunatkoon ja antakoon minulle anteeksi, jos tämä tekoni on syntiä.

Kun Birger oli vaihtanut takkia, niin hän läksi ulos kuormansa luo. Suuri heinähäkki, jossa oli sekä heiniä että olkia, seisoi valmiina pihalla ja kaksi Ljungarsin ratsumiestä oli valmiina seuraamaan sitä. Jos Birger ei olisi ollut haaveileva lapsi viimeksi kotiseudullansa käydessään, niin hän olisi ehkä tuntenut toisen ratsumiehen Sten herra vainajan vaarallisimmaksi vakoiliaksi, Kukoksi, ja olisi sen johdosta ehkä lykännyt matkansa toistaiseksi. Sen sijaan kääntyi hänen huomionsa yksinomaan toiseen Ljungarsin lähettilääsen, vallattomaan mustatukkaiseen pieneen poikaan, noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaasen, joka ratsasti nuoren varsan selässä. Hevonen olisi kyllä ollut sopiva hänelle, jollei se olisi ollut kovin raju sellaiselle ratsumiehelle. Poika, niinkuin Birger myöhemmin sai kuulla, oli jonkinlaisena kasvattipoikana Ursula rouvalla ja kun hän usein seurasi Kukon mukana, oli hän saanut Kukonpojan pilkkanimen. Mutta heti hypätessänsä satulaan hän osotti sellaista reippautta ja varmuutta, että hän ensi hetkestä voitti uuden kumppaninsa ihailun ja ystävyyden.

Birger hyppäsi kuorman päälle ja aikoi ajaa.

— Alas, tyhmyri; aiotkos painaa olkia, ikäänkuin kuorma ei muutenkin olisi tarpeeksi raskas! — huusi myllärin vaimo emännän mahtavuudella ja jotta hänen sanoillansa olisi vieläkin enemmän painoa, sivalsi hän Birgeriä olkapäähän pärenipulla, joka hänellä oli kädessään. Nuorukainen hyppäsi vähän hämillään alas, ja samassa kuin emäntä kulki ohitse, niin hän kuiskasi kiireesti: — Varokaa Kukkoa!

Oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Joukko lähti liikkeelle ja Birger jäi yksin olkikuormineen kulkemaan Ljungarsin väen kanssa.

Myllyrannasta Ljungarsiin oli noin puolen peninkulman matka sen aikuista huonoa tietä, joka kulki pitkin Kokemäenjokea Ulvilasta sisäiseen Satakuntaan. Tie oli ahteinen, joki ei vielä kannattanut hevosta ja olkikuorma liiti epäilyttävällä tavalla mäissä. Birgerin sydän tykytti: hänen tottumattomuutensa voisi antaa hänet ilmi; kaikin voimin hän piti vastaan ja oli vähällä saada koko kuorman päällensä.

— Oletko kauan ajanut Josuan valakalla, toveri? — kysyi ratsumies, jota nimitettiin Kukoksi ja joka oli hoikka, vaaleaverinen ja kierosilmäinen mies.

— Minut pestattiin myllyyn eikä hevosia hoitamaan, — vastasi Birger vältellen.

— Minä huomaan sen, — sanoi Kukko. — Aja suoraan mäkeä alas ja käänny varovasti sivulle, muuten kaadat.

— Myllärin renkinä on kurjaa olla! — huudahti pikku Kukonpoika ja niisti pöyhkeästi nenäänsä luonnollisella nenäliinallansa. — Rupea meidän rouvamme palvelukseen, niin minä opetan sinua ratsastamaan ja ajamaan!

Birger ei vastannut. Hän toivoi vaitiolonsa kautta voivansa välttää enempiä kysymyksiä, mutta siinä hän erehtyi. Kukonpoika näkyi mieltyneen myllärinrenkiin, luultavasti sentähden, että hän tunsi olevansa niin paljon häntä etevämpi. Hän piti hyppivää varsaansa kuorman rinnalla ja jatkoi:

— Mitä sinä pidät minun hevosestani? Sitä sinä et saisi valjastaa olkikuorman eteen. Ja mitä pidät takistani? Katsoppas, siinä on musta lampaannahkainen sisuste; sellainen sinulla pitäisi olla, poika parka, tuon surkean sarkanutun asemesta. Minkälaista ruokaa sinä saat, viheliäinen raukka? Et sinä varmaan ole nähnyt lihaa tai kalaa viime joulusta saakka, mutta meillä, herrasväellä, on silavaa kerran viikossa ja kalaa perjantaisin. Saatko sinä usein selkääsi?

— Kotitarpeeksi aina välistä, — sanoi luultu renki.

— Kyllä mekin saamme selkäämme, — jatkoi poika, — mutta meidän laitamme on toinen, me annamme enemmän kuin mitä saamme. Kaikilla herraspalvelioilla on oikeus piiskata talonpoikia, mutta jos talonpoika lyöpi meitä, niin me lyömme häneltä ensin käsivarret ja jalat ja sitten pään poikki. Me voimme hänet upottaakkin, jos vain avanto sattuu tielle. Sentähden — mutta mikä on nimesi?

— Nikku.

— Sentähden, Nikku, pitää sinun olla kohtelias niin kauan kuin olet myllärinrenkinä, mutta jos tahdot liittyä meihin, niin minä opetan sinua kohtelemaan talonpoikia. Katsos minulla on keihäs.

— Minä näen sen. — Pojalla oli selässään ratsumiehen keihäs, jonka varsi oli katkennut.

— Minä olen pian yhdeksän vuoden vanha, — jatkoi hän ylpeästi, — ja kun minä täytän kaksitoista vuotta, niin on Ursula rouva luvannut minulle miekan kupeelleni. Tiedätkös, minä olen hänen hovipoikansa.

Birger, jota tämä pöyhkeä sankari suuresti huvitti, ei voinut olla kysymättä häneltä: — Kannatko sinä joskus hänen laahustansakin?

Kukonpoika tarttui piiskansa varteen ja kysyi: — Mitä sinä tarkoitat, moukka?

— Minä luulin, että sekin kuuluisi virkaan, — vastasi renki typerästi.

— Se on sinun onnesi, — sanoi poika, — että olet niin hirveän tuhma.
Jos sinä teet pilkkaa minusta, niin naulaan sinut tuohon kuuseen.
Tiedätkös, mitä minä tein eräälle Ljungarsin kylän pojalle, joka
uskalsi sanoa minua kukonpojaksi?

— Mitä sinä teit hänelle?

— Minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, jos minulla olisi sattunut olemaan keihäs mukana. Mutta minä sanoin hänelle: odotahan, sanoin minä, kun ensikerralla tavataan! Olisitpa nähnyt, kuinka hän juoksi käpälämäkeen.

— Sitä minä en ihmettele, — sanoi Birger, ja ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaankaan, oli hänen onnistunut täydellisesti voittaa Kukonpojan suosio pyytämällä häneltä ensi tilaisuudessa opetusta ratsastamisessa, jousella-ammunnassa, miekkailussa ja muissa ritarillisissa harjoituksissa, josta pieni toivorikas talonpoikien kiusaaja suuresti ylpeili. Ystävyys tuli vieläkin lujemmaksi, kun Birger sai kiinni tienvierestä pienen jäniksen, jonka hän antoi suojeliallensa.

— Jos sinä rupeat meidän rouvan palvelukseen, niin voit aikaa voittaen tulla minun tallirengikseni, — sanoi Kukonpoika suosiollisella päännyökkäyksellä, joka sopi hänelle mainiosti.

Kolmas toveri ratsasti ääneti, ja välinpitämätönnä edeltä, ja niin seura lähestyi Ljungarsin linnaa. Pieni kylä, jossa linnan talonpojat asuivat, oli niin kauan kuin Birger saattoi muistaa, ollut köyhä ja kurja, mutta ei se nyt ollut entistään kurjempi. Olipa siellä muutamia uusia talojakin ja takoissa palavat jouluvalkeat leimuilivat niin iloisesti hämärässä pienistä avonaisista luukuista, jotka tekivät ikkunoitten virkaa silloin kuin ne eivät olleet oljilla tukitut. Linna näytti nyt lujemmin varustetulta kuin Bo herran aikana. Vastapäätä vanhaa tornia nostosillan luona oli rakennettu uusi vallinnurkka, jossa jousimiehet saattoivat puolustautua. Muurit näyttivät korotetuilta ja olivat hyvässä kunnossa. Rannanpuolella, jossa pettämätön virta aina oli linnan suojana, näkyi vilaukselta tuliputkia, jotka saattoivat pyyhkäistä koko vastakkaisen rannan puhtaaksi. Kaikesta näkyi, että Ursula rouva piti komentoa voimakkaalla kädellä eikä huolinut vastaanottaa kutsumattomia vieraita. Kuitenkin hän nyt oli päästänyt tanskalaisia linnaan ja muurilla, näkyi linnansotilaan sivulla tanskalainenkin vahtisoturi. Mitä Ursula rouva sillä tarkoitti?

Kun sovittu tunnussana oli huudettu, laskettiin nostosilta alas ja Birger, Ljungarsin herra marssi isiensä linnaan. Hänen sydämensä tykki valtavammin, kun hänen mieleensä johtuivat kaikki ne muistot, jotka täällä olivat saaneet hänen povensa kohoomaan, mutta hän päätti tuntemattomana ottaa selkoa, miten Ursula rouva hoiti hänen perintötilaansa ja sen mukaan päättää, vaatisiko hän itselleen oikeutensa takaisin ja milloinka hän sen tekisi.

Ei kukaan näyttänyt panevan huomiota häneen. Piha oli täynnä sotilaita, tallit täynnä hevosia ja Myllyrannan renki saattoi häiritsemättä katsella ympärillänsä vallitsevaa hälinää. Tanskalaiset tahtoivat olla herroina, ja se näkyi suututtavan Ljungarsin väkeä. Vasta tullut heinä- ja olkikuorma sai riidan puhkeamaan. Se ei riittänyt kaikille ja kumpikin puolue koetti anastaa niin paljon kuin mahdollista hevosillensa. Kuorman ympärillä tuupiskeltiin, linnan sotamiehet sysättiin sivulle ja kiireessään he lausuivat jonkun sanan kuokkavieraista, jotka eivät hävenneet ottaa rehua talon omien hevosten suun edestä. Muuta ei tarvittukaan tanskalaisten ärsyttämiseksi. He muka kyllä näyttävät, he sanoivat, suomalaiselle roskaväelle, kuka oli herra maassa, ja sitten he rupesivat armottomasti pieksemään vastustajiansa. He tekivät vastarintaa ja tappelu tuli yleiseksi. Melua ja huutoa kuului joka kulmalta linnanpihaa.

11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.

Jättäkäämme hetkeksi Birger Ljungars kenenkään huomaamatta seisomaan isiensä linnan portaitten ääreen ja silmäilkäämme ylempään linnansaliin, jossa Ursula rouva oli äsken pitänyt hämärätä keskustellen tanskalaisen joukon päällikön, nuoren upseerin ja ritarin Esbjörn Svarten kanssa.

Kopea ja kuuluisa Ljungarsin rouva ei ollut juuri vanhentunut näinä kahdeksana vuonna, ja vaikka hän oli lähes neljänkymmenen vuoden vanha, saattoi hänen puvustansa ja koko olemuksestansa huomata, että hänellä oli vielä aivan liiankin hyvin muistissaan kaikki ne kohteliaisuudet, joita oli hänen kauneudestansa lausuttu, mukautuaksensa hyväntahtoisesti ajan hävityksen alaiseksi. Hänellä oli yllään musta samettinen verha, joka tosin ei ollut niin leveä, kuin uudempi kuosi olisi vaatinut, mutta jota koristamassa oli laahus. Verhaa peitti ruumiinmukainen talviröijy, joka oli sisustettu suopelinnahalla, ja päässä hänellä oli tuommoinen meidän aikuistemme mielestä jotenkin vähän aistikas seppele helmiä ja hiussykeröitä, jommoisessa asussa hänen aikalaisensa Sten Sture nuoremman puoliso Kristiina Gyllenstjerna nähdään kuvattuna. Rinnassa piti röijyä kiinni tuo suuri keltainen topaasineula, joka oli herättänyt kylänväessä taikauskoisia luuloja ja joka todellakin leimuavan takkavalkean valossa loisti ihmeellisissä värivivahduksissa.

— Te luulette siis, — jatkoi ritari Esbjörn, — että korkea-arvoinen
Kuusiston piispa juonittelee kuningasta vastaan?

— Minä olen siitä aivan varma, — vastasi Ursula rouva matalalla äänellä. — Eräs minun vakoojistani, joka toissapäivänä kävi Kokemäen kartanossa, vakuuttaa että Fleming samana päivänä sai kirjeen piispalta. Sanotaan, että salainen lähettiläs Kuusistosta ratsastaa pitkin maata ja yllyttää herroja oikeudenmukaista hallitusta vastaan.

— Mitä herroihin tulee, — huomautti ritari hymyillen, — niin ei kuninkaalla liene paljon syytä heitä pelätä.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Minä tarkoitan, — mutta suokaa anteeksi, kaunis rouvani, minä en tahdo ajatella mitään pahaa suomalaisesta aatelistosta, niin kauan kuin sillä on kunnia lukea Ljungarsin suvun edustaja kauneimpien koristustensa joukkoon. Minun mielipiteeni on se, että Arvid piispaa on silmällä pidettävä, hän yksin voi vahingoittaa kuninkaan asiaa enemmän, kuin kaikki muut yhteensä. Hänen röyhkeytensä käy todellakin liian pitkälle. Mitä te siitä arvelette? Joku viikko sitte hyökkäsi erään komennuskuntani kimppuun lumituiskussa jäällä lähellä Naantalin luostaria useita satoja kuljeksivia rosvoja, jotka anastivat heidän aseensa ja muun omaisuutensa sekä pakottivat heitä olemaan avullisina kuljettamaan saalistansa lähimpään kylään. Näiden rosvojen joukossa epäillään olleen useita piispan sotilaita.

— Se ei yhtään ihmetytä minua. Minä voisin kertoa teille erään tapauksen, miten piispa itse samankaltaisen rosvojoukon etunenässä julkisesti tunkeutui tähän kurjaan pieneen linnaan, jossa minulla nyt on kunnia ottaa teidät vastaan. Hän ryösti minulta rakkaat lapsipuoleni kasvattaaksensa heidät hengelliseen säätyyn ja ottaakseen heidän omaisuutensa haltuunsa. Onneksi ei hän vielä ole uskaltanut tuoda esiin laittomia vaatimuksiansa. Oi, herra ritari, auttakaa minua vaatimaan takaisin lapsi parkani, jotka menehtyvät piispan hirmuvallan alla ja jotka niin hartaasti haluavat takaisin minun syliini. Siten te palvelisitte kuningastannekin, sillä, tarvitseeko minun sitä sanoakkaan, syynä minun kärsimääni vainoon on ollut vain se, että olen aina ollut armollisen Kristian kuninkaan ja hänen kunniakkaan edeltäjänsä uskollinen ja harras puoluelainen.

— Teillä on täysi oikeus, — sanoi ritari, — saada minun ja kaikkien uskollisten alamaisten apua niin oikeassa asiassa. Ryöstää äidiltä hänen lapsensa! Luulevatko nuo hurjat suomalaiset ylimyspapit, että he voivat vieläkin mellastaa samalla tavalla kuin maankavaltajain Sturein aikana? Oi, te pyhän kirkon ruhtinaat, ylpeämmät niskat kuin teidän ovat vast'ikään saaneet notkistua mestauskirveen alle Tukholman torilla! Odottakaahan hiukan, kyllä teidänkin vuoronne tulee! Minä lupaan teille, että uudet markkinat alkavat nyt Suomessa ja alku tehdään Hämeenlinnassa, jonne minä nyt aion lähteä joukkoineni.

— Hämeenlinnassako? — huudahti Ursula rouva uteliaana.

Ritari aikoi vastata, mutta samassa kuului melua pihalta, tanskalainen alapäällikkö astui sisään ja ilmoitti päälliköllensä, että kahakka oli syttynyt tanskalaisten ja suomalaisten sotilaitten välillä. Ritari Esbjörn nousi ylös ja läksi salista.

Ursula rouva jäi yksikseen ja katseli miettivänä takkavalkeaan. — Kaikki käy hyvin, kaikki käy hyvin! — sanoi hän riemuiten itsekseen. — Kun tahtoo ottaa humalia, niin pitää ensin kiskoa salot maasta. Ja meidän ylpeä humalikkosalkomme Kuusistossa on pian makaava päätönnä maassa, niinkuin kaikki muutkin. Kun hän on käsissäni, niin ovat myös lapset vallassani, ja kun he kerran ovat minun, niin minä olen turvassa, eikä minun tarvitse vakoilla jokaista ohitse kulkevaa ratsumiestä, joka mahdollisesti voisi riistää minulta leskentilani. Entä sitten? Sitten! Eikö vanha juutalainen isäni linnassa luvannut minulle, että minä kerran kohoaisin niin korkealle, että voisin halveksien luoda silmäni tähän kurjaan maahan ja koko tähän surkeaan ihmissukukuntaan, jota minä ole syntynyt hallitsemaan? Niin, sitte minä kiipeän tanskalaisten olkapäille. Minä olen nuori, kuningas Kristian on kerran ennenkin lumottu ja kaunis Dyvika on jo maannut kolme vuotta haudassa. Sigbrit, Sigbrit, sinun valtasi oli suuri, mutta se ei ollut kuitenkaan niin suuri kuin minun, sillä sinulla ei ollut hornan tulessa kuumennettua taikakalua. Tämän pienen kiven voimalla minä voitan sinut ja poljen sinut, poljen koko maailman jalkojeni alle!

Näin sanoen Ursula rouva irroitti keltaisen neulan rinnastansa, piti sitä tulta vasten ja katseli sen loistoa. — Mitä? Erehtyisinkö, vai miksi loistosi on tänä iltana niin himmeä? Olisikohan joku tai jotain, joka himmentää kirkkautesi, odottamatta tullut linnaan? Minun pitää tiedustella tähdiltä. Vielä tänä iltana tulee niiden ilmaista minulle, kuinka monta elonpäivää Arvid piispalla vielä on. Äkkiä huusi iloinen lapsenääni hänen takaansa:

— Kas, kuinka kaunis kivi, ristiäitini. Sen sinä voit antaa minulle, niin saat sen sijaan lentävän oravani!

Ursula rouva säpsähti ja kääntyi taaksensa. Hänen takanansa seisoi pikku Kukonpoika varpaillansa ja katseli rohkeasti salaperäistä ja vaiheväristä rintaneulaa.

— Mitä nyt? — huudahti mahtava rouva kiivaasti. — Kuinka sinä uskallat, nulikka, hiipiä noin nenäkkäästi minun taakseni?

— Pelästyitkö? — kysyi poika yhä ujostelematta, joka selvästi osotti, että hänellä oli tunnustetun suosikin kaikki luvalliset sekä luvattomat oikeudet. — Oi, ristiäitini, minä en luullut, että sinä olisit niin helposti pelästyväinen. Sano minulle, mikä kivi tuo on? Onko se piikiveä? Mistä sinä olet sen saanut, ristiäiti? Löytyykö sellaisia metsissä? Kesällä minäkin löysin koreita punaisia kiviä Junkkarin lähteeltä, ja kansa sanoi, että Ljungarsien veri on painanut ne punaisiksi. Vaihdappa tuo keltainen minun kanssani, niin saat punaisia sijaan. Ursula rouva pisti neulan rintaansa, työnsi pojan kärsimättömästi luotansa ja käski hänen mennä pois.

Mutta Kukonpoika ei antanut niin nolosti ajaa itseään pois. — Oletko sinä taas pahoillasi, ristiäiti? — kysyi hän hyväilevällä äänellä. — Miksi sinä olet vihainen minulle? Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa ja sanothan sinä usein itsekkin, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan.

— Mene nyt, mene! — huudahti ankara rouva, mutta sellaisella äänellä, että viekas poika ymmärsi, ettei hänen vihansa kauan kestäisi. Hän ei jättänyt myöskään käyttämättä voittoansa.

— Nyt sinä olet taas kiltti, — sanoi hän. — Kun sinä olet noin vihaisen näköinen, niin minä muistan aina pyhää Priitaa kirkonovella, sitä joka on puusta veistetty ja irvistää niin ilkeästi. Onko se mahdollista, ristiäiti, että hän olisi pyhimys? Mutta silloin kuin sinä näytät kiltiltä, — niin juuri noin, kun naurat hiukan, niin sinä olet oikein kaunis, silloin sinä muistutat kuningas Herodeksen tytärtä, joka tanssii kuninkaan edessä Johannes kastajan kuvan alla suuressa taulussa kirkossa. Ei, kas vaan, nyt olit taas pyhä Priita. Jos minä olisin kuningas Herodes, tekisin sinut kuningattareksi; sepä vasta olisi komeata, ristiäiti, jos sinulla olisi kruunu päässä!

Ursula rouva hymyili. Hänenkin musta sielunsa oli rakkauden tarpeessa.
Hän pyyhkäisi pojan kauniit tummat kiharat otsalta ja sanoi hymyillen:
— Sinulla aina puhetta piisaa, kun kerran alkuun pääset. Missä olet
taaskin lentänyt pitkin vuoria ja kukkuloita?

— Minä olin Kukon kanssa heiniä hakemassa Myllyrannasta. Ja sitte minä pestasin sinulle rengin. Tosin hän on typerä niinkuin kaikki muutkin, mutta kyllä hänestä hyvä tulee, kun minä saan häntä opettaa. Ristiäiti, ota hänet minun tallirengikseni. Tahdotko häntä nähdä?

Kukko astui nyt sisään ja kuiskasi emännällensä pari sanaa, joita Kukonpoika turhaan koetti kuunnella. Ursula rouva punastui huomattavasti ja kuiskasi jotain vastaukseksi, jonka jälkeen vakooja läksi pois.

— Jos lupaat, ettet käy liian kopeaksi ja nenäkkääksi, — sanoi hän, — niin minä ehkä voisin pestata sinulle tallirengin. Mene, vie hänet huoneesesi, niin minä ilmoitan sitten, milloin minulla on aikaa jutella hänen kanssansa palveluksesta.

Kukonpoika hypähti ilosta, suuteli Ursula rouvan kättä, niinkuin häntä oli opetettu tekemään juhlallisissa tilaisuuksissa ja hyppäsi yhdellä jalalla ulos huoneesta, eikä enää muistanutkaan keltaista kiveä, joka niin suuresti oli huvittanut häntä hänen tullessansa.

Ljungarsin rouva käveli edestakaisin lattialla ja hänen mustista silmistänsä loisti pelonsekaista, salaista voitonriemua. — Siksi, — mutisi hän, — siksi siis loistosi himmeni, hyvä liittolaiseni! Mutta älä pelkää, voitto on meidän, hän tulee vapaaehtoisesti meidän käsiimme ja tästä päivästä alkain ei meillä ole syytä vapista!

Sillä välin oli ritari Esbjörn vaan vaivoin saanut melun asettumaan pihalla, ja koska ritari tahtoi olla oikeudenmukainen tuomari, päättyi käsikahakka siten, että kolme tanskalaista ja yhdeksän suomalaista sai jouluaattona ylimääräiseksi kestitykseksi kolmekymmentä paria raippoja kukin. Välttääkseen sellaisten huvitusten uudistumista, suljettiin puolet Ljungarsin sotilaista erityiseen linnankylkirakennukseen ja toiset lähetettiin vahtiin; sitä vastoin vastatulleita, joista suurin osa oli saksalaisia palkkasotureita, kestitettiin juhlan kunniaksi kinkulla ja oluella.

Hillitsemätön ilo vallitsi tässä osassa linnaa, jossa suomalaista olutta juotiin vuoroin Kristian kuninkaan, ja vuoroin hänen mahtavan lankonsa, keisari Kaarlo V:nnen onneksi. Linnan toisella puolella naispuoliset palveliat sulkivat levottomina ovensa peläten tunkeilevia vieraita. Ja linnan saliin katettiin hienompi pöytä, jonka päässä Ursula rouva ja ritari Esbjörn istuivat; heidän ympärillensä asettui kolme tai neljä tanskalaista alapäällikköä sekä linnan nykyinen vouti Veit Holtzbauer, joka oli liiviläinen samoin kuin hänen edeltäjänsä Malkokin.

Ursula rouvan takana seisoi hänen hovipoikansa, joka oli saanut toimeksensa ojentaa hänelle pyyhintä, kun palveliat tarjoilivat vadeista. Palkaksi siitä sai hovipoika useinkin makupaloja, joita hänen emäntänsä ojensi hänelle terävän veitsensä päästä. Haarukka ei ollut käytännössä: lusikat olivat hopeiset, samoin vadit ja lautasetkin pöydän yläpäässä, mutta alapäässä oli tina-astioita ja palvelioilla ruukkuja.

Sen vanhan yleisesti Suomessa käytännössä olleen tavan, että isäntäväki ja palveliat aterioitsivat, etenkin juhlatilaisuuksissa, saman pöydän ääressä, oli Ursula rouva poistanut linnastansa, ja varsinkaan tänä jouluaattona ei se lainkaan olisi käynyt laatuun. Ei mikään noista iloisista joululeikeistä, jotka olivat yleiset koko maassa, tullut kysymykseenkään Ljungarsin linnassa. Ainoastaan tuo alkuansa saksalainen tapa panna papu puuroon ei saanut puuttua, sillä sen arveltiin ennustavan tavatonta onnea sille, jonka lautaselle se joutui. Siksi Kukonpoika seurasi silmät selällään vieraitten liikkeitä nähdäksensä, kenenkä osalle papu tulisi ja kellä siis olisi syytä odottaa kaikkea mahdollista onnea.

— Pyhä Olavi, — huokasi pikku puuronsyöjä, niinkuin hän oli kuullut toistenkin sanovan, kun he jotakin hyvin kernaasti halusivat, — anna pavun tulla minun osalleni ja anna Nikku tallirengikseni, niin minä lahjoitan sinulle minun vanhan piiskani, jota minä en enää tarvitse, ja jos sinä olet vihoissasi pyhälle Priitalle, niin minä napsahutan hänen nenänsä poikki kirkonovella, niin pian kuin pääsen sinne.

Jos jokin olisi voinut hellyttää pyhän Olavin kovaa sydäntä, niin olisi pikku Kukonpojan hurskaan rukouksen pitänyt se tehdä. Mutta ikävä kyllä ei pyhimys tällä kertaa osottanut sääliväisyyttä, vaikka poika lupasi kostaa niin pelottavalle kilpailialle kuin itse pyhälle Priitalle, sillä kun kaikki vadit oli tarjottu ympäri pöytää, huomattiin että onnenpapu ei ollut joutunut kenellekään vähemmälle kuin pöydän päässä istuvalle, Ursula rouvalle itselleen.

12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.

Ilta-ateria alkoi kello kuudelta ja päättyi seitsemältä. Talonpojan tuvassa alkoivat samaan aikaan joululeikit ja melua ja naurua kesti aina myöhään iltaan saakka. Mutta Ljungarsin synkässä linnassa ei ollut jouluiloa muualla kuin Kukonpojan tempuissa ja pilanteossa kartanonväen kanssa. Puoleksi päihtyneet sotamiehet huvittelivat itseään alisalissa tunnetulla joulunuijalla, joka leikki kävi siten, että nuija ripustettiin nuorasta kattoon ja läsnäolevat kävivät vuoroin pitkäkseen lattialle ja koettivat toisella kädellänsä pyörittää nuijaa tasaisesti ympäri, samassa kuin he kokivat juoda haarikasta olutta läikyttämättä siitä pisaraakaan maahan. Birger oli seisonut kauan aikaa linnanpihalla kaihomielin. Hän ajatteli ensimäistä lapsuuttansa, jolloin hänen äitinsä vielä eli ja niitä iloisia joulujuhlia, joita silloin Ljungarsissa vietettiin. Hän muisti leikkejä, joulukynttilöitä, joulupukkia, jota ei koskaan puuttunut, olkia ja äärettömän suurta kakkua, joka asetettiin keskelle pöytää ihailtavaksi ja jota sanottiin joulukarjuksi. Hän yksin täällä nyt muisteli näitä iloisia tapoja. Ei karja eikä edes varpusetkaan saisi nyt, niin kuin ennen, osaa joulun ylellisyydestä. Kas vaan, — tuolla hiipii eräs vanha vaimo pelokkaana ja varovaisesti, ikäänkuin hänellä olisi jotain pahaa mielessä, pihan poikki. Birger tunsi hänet: se oli vanha raihnainen karjapiika, joka oli palvellut linnassa aina Cecilia rouvan ajoilta asti ja pidetty edelleen palveluksessa, sillä hän rakasti lehmiä ja emäntä oli huomannut, ettei kukaan muu saanut lehmiä niin runsaasti lypsämään. Mitä hänellä nyt oli kädessänsä ja miksi hän hiipi niin salaperäisesti navettaan?

Tuo hyvä vaimo ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli pannut kellokkaan sarviin seppeleen, jonka hän oli sitonut juhannusyönä yhdeksästä eri lajista kukkia. Kädessä hänellä oli puurokuppi: sen hän asetti haltiaa varten, sillä jos haltia ei saanut puuroa jouluyönä, niin ei tullut onnea seuraavana vuonna. — Niin, — ajatteli Birger, — äiti asetti aina jouluiltana meidän pöydällemme kipposen olutta enkeleille! Ei kukaan enää ajattele enkeleitä Ljungarsin linnassa.

Samassa kulki vanha palvelia aivan hänen ohitsensa näkemättä häntä pimeässä. Hänen uskollisuutensa liikutti Birgerin hellää sydäntä. Hän otti kultarahan taskustansa ja pudotti sen huomaamatta vaimon hameentaskuun. Jouluaamuna hän luulisi sitä tontun lahjaksi.

Tämä ajatus elähytti Birgerin alakuloista mieltä; samassa hän kuuli Kukonpojan huutavan häntä ja tämä vei hänet suojelian tavoin pieneen huoneesensa yläkerrokseen ja näytti hänelle varushuoneensa, jossa oli jos joitakin katkenneita ja ruostuneita vanhoja aseita, jotka poika oli koonnut linnan romukätköistä. — Mitä pidät miekastani? — kysyi hän.

Birger tunsi huoneen: se oli hänen oma entinen pieni kamarinsa. Hän tunsi myöskin ruosteisen leikkikalun: se oli hänen oma pieni miekkansa, jonka Bo herra oli antanut erään kuuluisan asesepän Tukholmassa valmistaa hänelle, kun hän oli kahdeksan vuoden vanha.

— Se on kaunis miekka, kun sen puhdistaa, — sanoi Birger ja rupesi hieromaan ruostetta pois.

— Eikö totta? — huudahti poika ihastuneena. — Miekan lape on silattu hopealla ja lähellä kahvaa on jotain kuvan tapaista.

— Se on Ljungarsin vaakuna.

— Luuletko niin? Mutta sen alla on viivoja; mitähän ne merkinnevät?

— Ne ovat kirjaimia ja ne merkitsevät nimeä: Birger.

Kukonpojan silmät suurenivat. — Osaatko sinä lukea? — kysyi hän salaamatta hämmästystänsä.

— Kyllä kai minä opin selittämään joitakuita viivoja, sinä aikana kun minä palvelin pyhää Priitaa Naantalissa, — vastasi Myllyrannan oppinut myllynrenki.

Poika kohotti olkapäitään niin kuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän. — Kyllä näkyy että olet talonpoika, — sanoi hän halveksivasti, — ja kyllä minulle tulee vaikeaksi opettaa sinulle jotain kunnollista. Oletko koskaan kuullut, että paremmat ihmiset oppisivat lukemaan? Mutta minä koetan olla kärsivällinen, jos sinä hoidat hyvin toimesi. Puhdista nyt minun aseitani sill'aikaa kuin minä käyn ristiäitini luona.

Birger kiillotti iloisella mielellä entistä leikkimiekkaansa. Tämä pieni miekka oli ollut hänen ensimäinen ihastuksensa. Oi, aikoja sitte hän oli unohtanut sen, mutta kun hän nyt jälleen punnitsi sitä kädessänsä ja tarkasteli nimeänsä ja vaakunaansa miekan lappeessa, niin hänestä tuntui, kuin hän ei enää tahtoisi siitä luopua. Runoissa lauletaan joskus puhuvista miekoista. Tämä pieni hopealla silattu säilä näytti sanovan entiselle omistajallensa: — Miksi sinä et vaadi perintöäsi takaisin? Ota ainakin minut. — Ja hän piilotti pienen miekan takkinsa alle.

Sisään tuotiin leipää, juustoa ja olutta. Hetken perästä tuli Kukonpoikakin ja ilmoitti, että Ursula rouva tahtoi pukua uuden tallirengin kanssa hänen uudesta toimestansa.

Birger seurasi sykkivin sydämin, ja tuli samaan puoliympyrän-muotoiseen tornihuoneesen, jossa Taavi oli kerran nähnyt Ljungarsin mustan rouvan tutkivan tähtiä. Huone oli entisellään, Birger tunsi sen aivan hyvin, Kulmaikkuna jossa oli suuri kaukoputki, musta uudin, madonnankuva seinällä, tähtikarttapallo hopeisine telineineen ja kummalliset pergamenttikääröt osottivat, että Ljungarsin oppinut ja tähtitietoinen rouva yhä edelleen tutki samoja salaisia tieteitä, jotka olivat levittäneet hänestä sen yleisen huhun, että hän osasi noitua ja oli liitossa paholaisen kanssa. Birgerin astuessa huoneesen oli hän epäilemättä juuri neuvotellut tähtien kanssa ja saanut tyydyttäviä merkkejä, sillä hänen huulillansa oli hymy, jota hän tuskin koetti salata.

— Mene tiehesi! — sanoi hän Kukonpojalle.

— Enkö minä saa olla läsnä, kun ristiäiti pestaa minulle tallirengin? — kysyi poika pahoillansa.

— Et, — sanoi Ursula rouva. — Sinun on aika panna maata.

Poika meni ja heitti pitkän, tyytymättömän ja epäilevän katseen ankaraan emäntäänsä. Ursula rouva jäi yksin poikapuolensa kanssa.

Nuorukainen koetti rohkaista mielensä, sillä hän aavisti, että valepuku ei voisi pettää hänen viekasta äitipuoltansa. Hän odotti myrskyävää kohtausta, mutta samapa se; hän toivoi suoraa peliä.

Ursula rouva katseli häntä hetken aikaa ääneti ja hänen kasvoissansa kuvastui kysyväinen, melkeinpä ilveilevä ilme, ikäänkuin hän olisi tahtonut ensin tutkia, olisiko entisestä pojasta tullut mies, jota hänellä olisi ollut syytä pelätä, vai lukenut teini, jota hän saattoi pilkata.

Sitten hän sanoi hyvin ystävällisesti: — Birger Bonpoika, tervetuloa
Ljungarsiin!

Hän ei ollut siis erehtynyt: Ursula rouva tiesi kaikki.

— Minä kiitän teitä, hyvä rouva, — vastasi Birger käyden istumaan.

— Minun jalosukuinen poikani suonee kai anteeksi, ettei häntä ole otettu vastaan halpaan linnaamme kaikella sillä kunnioituksella ja kunnianosotuksella, johon hänellä olisi ollut täysi oikeus ja jota minä en olisi jättänyt tekemättä, jos minulla olisi ollut aavistusta rakkaasta käynnistänne. Minä huomaan, että hän jonkun erehdyksen kautta on vaihtanut itselleen myllärin takin ja minulle sanottiin, että hän omassa persoonassansa on suvainnut tuoda meidän hevosillemme rehua.

— Hyvä rouva, — vastasi Birger, jota Ursula rouvan pilkkaava ääni ärsytti, — minä olen tullut tänne, koska toiset asiat vaativat minua teidän naapuristoonne ja koska minä mielelläni tahdoin nähdä isieni linnaa. Minä olen tullut tänne tässä puvussa ja tällä tavalla, koska tahdoin säästää teiltä vastaanottoa, joka ehkä olisi tuntunut teiltä vastukselliselta. Te olette ennättänyt minun edelleni, ja minä olen kiitollinen, jos sallitte minun levätä yhden yön tämän katon alla.

— Joka oikeudenmukaisesti on sinun omasi? Etkö sinä sitä tarkoittanut?

— Se on kaikkien isieni perillisten oma ja minä kunnioitan hänen muistoansa siksi paljon, etten koskaan voi katsoa hänen leskeänsä vieraaksi hänen linnassansa.

— Hyvin sanottu Rauman luostarikoulussa opituksi! Mutta annas kun katselen sinua, poikani, siitä on pitkä aika, kun näimme toisemme. Niin, rupeatpa todellakin jo saamaan haivenia leukaasi. Sitä enemmän vaivaa sinulla on siitä, kun saat jokaista messunlukua varten ajaa partasi. Mitä? Eikö sinun tukkasi olekkaan vielä ajettu? Mutta onhan minulle kerrottu, että sinä olet piispan lempilapsi; eikö sinun tule olla kaikessa arvoisien esimiestesi kaltainen? Ajettu päälaki on pyhimysten sädekehän vertauskuva, ja sinä, rakas Birgerini, olit jo lapsuudestasi saakka määrätty pyhimykseksi.

— En tiedä, hyvä rouva, miksi olen määrätty, mutta en ainakaan teidän pilkkanne esineeksi. Minä pyydän teitä muistamaan, että se veri, joka minun suonissani virtaa, ei ole tunnettu jäiseksi.

— Niin, se on totta, sinun äitisi, Cecilia rouva, kuuluu olleen mm laupias kuin lammas. Siinä teet oikein kun tahdot olla hänen kaltaisensa. Maailma on paha ja hullutuksia täynnä. Onnellinen hän, joka luostarin hiljaisessa rauhassa ja kirkkoherrakunnan tyyneessä valkamassa voi säilyttää nahkansa naarmuitta ja omantuntonsa nuhteitta! Mutta sanehan, mitä hyvälle piispalle nykyään kuuluu? Onko totta, että hän sauvoineen hiippoineen on vannoutunut Kristian kuninkaan ja tanskalaisten liittoon?

— Sitä en minä tiedä.

— Sanotaan, — niin, sanotaan niin ihmeen paljon! — että piispa on luvannut kuninkaalle viekotella herrat paulaan pelastaaksensa oman nahkansa. Hän kuuluu lähettäneen kirjeitä pitkin maata erään nuoren pojan mukana ja sanotaan hänen edeltäpäin suostuneen ritari Wulf von Grewensdorpin kanssa Turussa, että hän näissä kirjeissä kehottaisi herroja julkeaan kapinaan saadakseen heidät siten paulaan.

— Se on halpamaista valhetta. Arvid piispa ei ole petturi.

— Oh, kuinka sinä voit sen tietää? Ehkäpä sinä tiedät, mitä kirjeetkin sisältävät?

— En, hyvä rouva.

— Kyllä kai se niin on, sillä ritari Esbjörn Svarte sanoi tavanneensa piispan lähettilään Kokemäen kartanossa ja päättäneen hänen kanssansa pettää Flemingiä, saadakseen niin pian kuin mahdollista Flemingin pään.

— Sen Esbjörn valehtelee kuin kunniaton konna!

— Vai niin? Kuinka sinä sen tiedät? Kuuleppas Birger, — ja Ursula rouva muuttui nyt sekä sydämelliseksi että helläksi — sinä koetat turhaan pettää minua, sillä minä luen tähdistä ja sentähden minä tiedän kaikki; niin, usko minua, minä tunnen sinun sisimmät ajatuksesi. Sinä olet piispan lähettiläs: sinä luulet varoittavasi herroja, etkä aavista, että sinä syökset näiden petollisten kirjeitten kautta meidän maamme parhaat miehet varmaan perikatoon. Mutta minä tahdon sinun parastasi, — minä rakastin sinun isääsi, kuinka minä en rakastaisi hänen lapsiansa! Minä en tahtoisi sinusta sanottavan, että olet tuottanut onnettomuutta maallesi. Sinä aiot lähteä täältä Laukkoon, ja viet kirjeen piispan sukulaiselle, Juhana Kurjelle. Anna tuo kirje minulle, niin minä voin näyttää sinulle toteen, että se on yhtä petollinen kuin ne toisetkin.

— Mutta te erehdytte, — sammalsi nuorukainen punastuen; samassa hänen mielensä täyttyi epäilyksellä ja levottomuudella, kun hän muisti piispan pitkää, epäilystä herättävää keskustelua ritari Wulf von Grewensdorpin kanssa.

— Minä en olisi uskonut, — huokasi Ursula rouva katsoen hellästi moittien häneen, — että nuo kavalat papit olisivat jo niin varhain turmelleet Birgerin tahrattoman sielun! Koko sukusi on taistellut kirkon vehkeitä vastaan, ja sinä kehtaat ajaa tämän kirkon asioita! Piispan viekkaan kavaluuden tähden sinä tahdot pettää maasi ja valehdella isäsi leskelle?

— No hyvä, kirje minulla on; mutta älkää pyytäkö, minä en voi sitä teille näyttää.

— Sinun, meidän kaikkien onnen tähden, Birger, rakas poikani, anna tuo kirje minulle, todelliselle ystävällesi, toiselle äidillesi!

Ursula rouva pyysi niin sydämellisesti, hän kiinnitti suuret, mustat silmänsä nuorukaiseen ja katseli häneen niin hellästi ja rukoilevasti, että Birger tunsi päätöksensä horjuvan ja vaivoin hän sai sanotuksi:

— Minä olen luvannut, ja lupaus on pyhä.

— Mutta, — jatkoi kaunis, rukoileva rouva kahta kiihkeämmin, — onko mitään pyhempää kuin äidin rukous ja isänmaan onni? Tiedä, minä olen tutkinut kohtaloasi tähdistä ja ne ennustavat että sinä voit joko pelastaa maasi tai tuottaa sille ja itsellesi perikadon!

Birgerin silmiä huimasi; hän tunsi olevansa enemmän huumautunut, hurmaantunut ja soaistu kuin vakautunut. Hän pisti kätensä poveensa, jossa hän säilytti kirjeitä ihopaitaan ommeltuina… Silloin hänen katseensa kiintyi neulaan, joka loisteli niin ihmeellisissä vivahduksissa Ursula rouvan rinnassa aivan hänen läheisyydessään… Hän muisti kauhulla myllärin vaimon varoituksen, rohkaisi mielensä, tempasi neulan samettiröijystä ja heitti sen kauas pois lattialle, ja keltainen kivi se vielä pudotessaankin kimalteli niin ihmeellisesti. — Tuossa, — huudahti hän harmistuneena, — tuossa on lemmon lentäväsi, musta noita-akka, ja nyt sinulla ei enää ole voimaa noitua minua ja vietellä minua pettämään herraani!

Ikäänkuin toteuttaakseen hänen sanojansa vääntyivät kauniin linnanrouvan kasvot äkkiä ja ilmaisivat hirveää vihaa ja raivoa. Hän peräytyi useita askelia, hänen äsken niin hellät silmänsä muuttuivat äkkiä hirveän synkiksi ja onnettomuutta uhkaaviksi ja vastauksen asemesta hän kiivaasti jalallaan polki lattiaa. Se osa huonetta, jossa Birger seisoi, vajosi äkkiä hänen jalkojensa alta ja ennenkuin hän ehti tehdä vastarintaa tai koettaa paeta, hän painui nopeasti alas pimeään, tuntemattomaan syvyyteen. Korkealla päänsä yläpuolella hän vielä näki heikon valonsäteen ja kuuli Ursula rouvan pilkkaavalla äänellä kuiskaavan: — Nuku, Birger Bonpoika, Ljungarsin herra, nuku isiesi linnassa! Tänä yönä saat vierailla mustan noita-akan luona.

Ääni vaikeni, valo katosi, kaikkialla oli pilkkosen pimeää.

13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.

Veren ja kauhistuksen vuonna 1520, kun isänmaa seisoi surevana leskenä Sten Sture nuoremman haudan partaalla, kun valtion ohjaton alus ajelehti haaksirikkoisena tuuli-ajolla ja ylt'ympäri ei näkynyt muuta pelastusta vierasta hirmuvaltaa vastaan kuin häpeällinen alistuminen tai kunniakas kuolema, — silloin ilmestyi kaksi miestä, jotka ryhtyivät ajattelemaan ja toimimaan toinen Suomen, toinen Ruotsin ja samalla myös Suomen puolesta. Nämät miehet olivat Turun piispa Arvid Kurki ja Linköpingin electus Hemming Gadd. [Häntä nimitettiin nimellä electus eli valittu sentähden, ettei hän ollut saanut paavin vahvistusta Linköpingin piispanvirkaan.]

Molemmat he olivat rohkeita, sukkelia, älykkäitä miehiä, jotka selvästi tajusivat aikansa tilan ja molemmat he kohosivat kuin kaksi kirkasta iltatähteä pohjoismaiden katolisen aikakauden taivaanrannalle, juuri silloin kuin katolisuuden aurinko laski veripunaisiin pilviin. Molemmat he valtioviisaasti notkistautuivat vaaran hetkenä rajuilman lähetessä, ja molemmat myrsky lopulta pyyhkäisi pois maan päältä. Mutta he kumartelivat eri tavalla: toinen kohotti heti taas päänsä pystyyn, mutta toinen koki saavuttaa päämaalinsa tomussa matelemalla, ja sentähden, kun he kumpikin kaatuivat, kaatui toinen siinä, mihin hän oli kohonnut pystyssä seisomaan, mutta toinen jäi makaamaan, siihen missä hän makasi.

Kun Hemming Gadd, kaunopuheisuutensa voimalla, joka niin usein oli voittanut Rooman paavit ja kardinaalit, syyskuun alussa oli houkutellut Tukholman ja Kristiina Gyllenstjernan antautumaan, niin Kristian kuningas lähetti hänet sotajoukolla todennäköisesti jo kesällä valloitettuun Suomeen, jotta hän sielläkin "toteuttaisi unionin". Hän oli silloin kahdeksankymmenen vuoden vanha, mutta ei koskaan viisikolmatta-vuotias nuorukainen ole väsymättömämmällä innolla voittanut kaikkia vastuksia itsensä ja lemmittynsä väliltä, kuin tämä vanhus tuskin kahta kuukautta pitemmässä ajassa käänsi kaikki, mitä hänen tiellensä sattui, Kristian kuninkaan ja tanskalaisen vallan eduksi. Hänen nerollansa oli enää vain lyhyt loistoaika jäljellä, hänen täytyi käyttää aikaa hyväksensä ja hän kulki ristin rastin etelä-Suomen tänä syksynä. Marraskuun 10 p:nä, kaksi päivää Tukholman verilöylyn, jälkeen, hän Viipurin raastuvassa vahvisti kaupungin erioikeudet ja kuukautta myöhemmin hän oli taas länsi-Suomessa, aavistamatta että hän sieltä löytäisi hautansa.

Eräänä päivänä, kertoo kertomuksemme, tuli Kuusistoon Arvid piispan luo vastenmielinen vieras. Tohtori Hemming, joka oli puhunut kumoon koko Suomen, koetti nyt kaunopuheisuudellaan vihdoin voittaa viimeisenkin varustuksen. Mutta hän kohtasikin mestarinsa.

Kun näki nämä molemmat merkilliset miehet, — Suomen kirkon korkeakasvuisen, voimakkaan, ritarillisen, mutta viisaan ja varovaisen ruhtinaan ja ylipaimenen tuon pienen, hopeahapsisen, kahdeksankymmen-vuotiaan luopion rinnalla, jonka silmät liikkuivat vilkkaasti päässä, jolla oli lipeä kieli suussa, ja joka korkeasta iästänsä huolimatta oli vielä vilkas liikkeiltänsä — kun näki heidän seisovan silmä silmää vasten ja tuovan esiin kaiken kaunopuheisuutensa, kaiken valtioviisautensa, niin ilmeni heidän olennoissansa pappisvaltainen korkeus, joka Jumalan korkeimmassa nimessä vallitsi maailmaa hänen valtionhoitajanansa, ja samalla kertaa yhtäsuuri pappisvaltainen viekkaus, joka myöskin Jumalan nimessä hiipi uskonkappaleena kristilliseen uskoon, poltti kansanraamatun, sitoi omattunnot ja nimitti itseänsä kerskaillen servus servorum Dei, Jumalan palveliain palveliaksi. Pappisvalta, jonka tunnuskuvana oli hiippa, sauva ja purppurakaapu — se oli Arvid piispa; pappisvalta mustassa tohtorinkaavussa, jesuiittojen edeltäjä, joka kumaraselkäisenä väijyi neuvoskamarissa maailmanvaltaa — sen edustaja oli Hemming Gadd. Nämät molemmat katolisen kirkon maallisen vallan pääainekset seisoivat nyt vastatusten vihamielisinä täällä pohjoisessa. Jos ne olisivat yhtyneet, niin ne ehkä olisivat hetkeksi voineet pidättää ajan pyörivää ratasta, mutta erillänsä niiden täytyi molempien ruhjoutua sen vauhdista.

— Mitä, viisas ja korkea-arvoinen veljeni? — sanoi oppinut tohtori, uudistaen vieläkin kerran ne todisteet, joilla hän turhaan oli koettanut järkähyttää piispan varovaista kieltoa. — Epäilyttääkö teitä vieläkin isänmaamme pelastus? Tahdotteko yhä edelleenkin sen heittää hillittömän aatelin ilkivallan ja vallanhimon alaiseksi? Te, joka itse kuulutte synnyltänne tähän aateliin, vaikka viisautenne ja isänmaanrakkautenne kautta olette kohonnut sitä paljon korkeammalle, ettekö te pelkää sitä syytöstä, että olisitte uhrannut kansan onnen säätyetujen- ja puolue-ennakkoluulojen tähden? Teitä syytetään, korkea-arvoinen veli, — ja Jumala tietää, mitä vääryyttä teille tehdään, — siitä, että te itse olette tahtonut sortaa Suomea ja erottaa sen Ruotsin valtakunnasta.

— Minun tietääkseni, — vastasi piispa hymyillen, — on ollut aina edullisempaa Suomelle, kun sitä on Turusta hallittu kuin Kööpenhaminasta. Mutta arvokas veljeni unohtaa, että olen tehnyt uskollisuudenvalan Kristian kuninkaalle. Mitä vaaditaan sen lisäksi? Tahdotaanko, että minä antaisin laulaa tedeum'ia Turun tuomiokirkossa sen johdosta, mitä Tukholmassa on tapahtunut? Vai tahdotaanko, että minä rupeaisin tanskalaisten sotamiesten päälliköksi Turun linnaan? Vestigia terrent. [Jäljet kauhistuttavat.] Meidän armollisella kuninkaallamme on todellakin omituinen tapa palkita uskollisia linnanpäälliköitään. Vastikään sain todistuksen siitä. Åke Yrjänänpoika Tott mestattiin Hämeenlinnassa marraskuun 27 päivänä. Tahdotaanko ehkä, että minä laskisin sauvan kädestäni ja tarttuisin mestauskirveesen?

— Ei mitään senkaltaista, — vastasi tohtori. — Tiedättehän, korkea-arvoinen veljeni, varsin hyvin, että maallisella vallalla on kerettiläisensä, samoin kuin kirkollakin. Kirkko polttaa heidät, kuningas mestauttaa heidät, ja kun rikkaruoho on kitketty, niin vehnä rehottaa. Aatelisten valta on masentunut. Meillä on nyt ainoastaan kuningas ja kansa. Talonpojat ovat oppineet puhumaan.

— Minä tiedän, että arvoisa veli on suonut heille sananvuoron. Ehkäpä uusi Engelbrekt antaa heille miekan.

— Kristian kuningas on, sanotaan, talonpoikaiskuningas. Minä sanon: se tekee hänet kirkon suojeliaksi.

— Epäilemättä. Todisteena siitä ovat ne piispat, jotka äsken kumarsivat hänen armollensa niin syvään, että he unohtivat päänsä Tukholman suurtorille.

— Kuunnelkaa minua loppuun asti, ja teidän viisautenne, vaikka se sekottaakin koiruohoa hunajaan, on myöntävä, että olen oikeassa. Meidän armollisella herrallamme ei ole kapinallista aatelistoa valtakunnassansa, eikä hän semmoista tahdo uudelleen saada; sentähden on hänen sitä vaikeampi olla vailla kirkon kannatusta. Kansa se on nykyään kirkko, sillä sen, minkä kirkko tahtoo, tahtoo kansakin. Kuningas hallitsee, mutta kirkko johtaa.

— Kirkko on Jumalan armosta, eikä kuninkaitten tai herrojen suosiosta, sen tiennee arvokas veljeni itse! — vastasi Arvid piispa ylevästi. Paavin vahvistama, laillinen kirkkoruhtinas siinä puhui valtionhoitajan nimittämälle, mutta paavin pannaan panemalle Linköpingin electus'elle.

Tohtori Hemming puri huultansa. — Älkäämme kiistelkö opinkappaleista, — vastasi hän. — Minä tarjoan teille kuninkaani ja herrani puolesta rajoittamatonta hengellistä valtaa, jota ei edes paavi voi teiltä pois ottaa, ja maallista maaherruutta. Minä lasken Suomen teidän jalkojenne juureen; teillä on sen omantunnon avain; minä tarjoan teille sen maallisen vallan avainta. Tukholma on etäällä ja teidän edeltäjänne ovat käyttäneet sitä hyväksensä. Mutta Kööpenhamina on vieläkin kauempana ja siitä teillä on oleva vieläkin enemmän hyötyä, kuin edeltäjillänne. Minä kysyn siis teiltä: tahdotteko te, tosin ei nimeltä, mutta itse asiassa, tulla Suomen kuninkaaksi?

— Ja mitä ehtoja minulta vaaditaan tästä kunniasta…?

— Se ehto vaaditaan teiltä, että te käytätte side- ja päästönavainta Kristian kuninkaan eduksi; että te käännätte kansan mielen hänen puoleensa ja vieroitatte sen hänen vihollisistansa kaikilla niillä keinoilla, jotka teillä on vallassanne ja turvaatte kaikiksi ajoiksi Kalmarinliiton Suomessa.

— Eikö mitään muuta?

— Se riittää.

— Kuulkaa sitte vastaukseni. Sanokaa armolliselle Kristian kuninkaalle, että hän arvostelee liian suureksi minun vähäistä vaikutusvoimaani. Minä olen vain Jumalan, enkä ruhtinaitten palvelia. Jos minulla on Suomen omantunnon avain, niin olkaa varma siitä, että minä lasken sen Hänen valtaistuimensa juureen, joka on minulle sen uskonut. Minä olen Suomen paimen; möisinkö minä laumani? Ja jos minä unohtaisin velvollisuuteni siihen määrään, että vaihtaisin laillisen valtani laittomaan, jota te minulle nyt tarjoatte, ja joka olisi selvää kapinaa Rooman pyhää isää vastaan, jos minä, Suomen kirkon laillinen maallinen päämies Jumalan, pyhän Henrikin ja pyhän isän nimessä, rupeaisin tänäpäivänä Kristian kuninkaan käskynhaltiaksi, niin millaisen takuun te voisitte antaa minulle, etten minä huomenna menetä päätäni samoin kuin Skaran Vincentius, Strengnäsin Mathias ja muut veritodistajat tänä kauhistuksen aikana? Kuka voi minulle sanoa, saatteko te, arvoisa veljeni, joka tänään laskette Suomen jalkojeni juureen, saatteko te itse huomenna hallita edes omaa harmaata päätänne?

Pieni valkotukkainen ukko nousi ylös ja sanoi haukankatse silmissänsä:

— Kuka voi sen meille sanoa? Ei ainakaan pergamentit, jotka valehtelevat, eikä liioin ruhtinaitten suosio, joka vaihtuu yhtä usein kuin uusi- ja loppukuu, vaan tuo taivaallinen kipinä meidän otsassamme, teidän ja minun, joka hallitsee asioitten kulkua ja pakottaa ruhtinaat oman etunsa tähden säästämään ja suojelemaan meitä. Me olemme aikakauden miehiä; se lepää meidän olkapäillämme, ikäänkuin kahden pylvään varassa, joista toinen on idässä ja toinen lännessä, eikä näitä pylväitä voi murtaa murskaksi ilman kaiken muun sortumatta niiden mukana. Te olette Suomen piispa, se on vähäpätöinen asia, sillä siinä toimessa on kaksikolmatta ollut ennen teitä. Mutta te olette vieläkin enemmän, te olette Suomen sielu ja omatunto; Suomi ajattelee teidän päällänne, tuntee teidän sydämellänne. Siksi teille sanotaan: ruvetkaa Suomen käsivarreksi! Mitä minun halpaan itseeni tulee, niin huhuillaan minusta, että olen jonkinlainen kuninkaantekiä.

Arvid piispa vastasi haukankatsetta kotkankatseella. — Sokaistu! — hän huudahti. — Ettekö käsitä, että tuuliaispään, joka käy maan yli, ensin täytyy kohdata korkeimpia vuorenhuippuja? Te olette antanut Ruotsille kaksi valtionhoitajaa ja yhden kuninkaan. Teidän kaunopuheisuutenne on koonnut sotajoukkoja, valloittanut linnoituksia ja pääkaupunkeja — niin, vieläpä taluttanut nuorasta kolmea paavia ja heidän kardinaalejaan. Te olette kahdesti pelastanut isänmaanne, mutta kolmannella kerralla te kaupittelette sitä ja myötte sen enimmän tarjoovalle. Ja te tunnette itsenne levolliseksi korkealla asemallanne, vaikka viha alhaalta pistelee kantapäihinne ja itsevaltiaan pelko ylhäältäpäin terottaa piilua päälakeanne kohti.

— Jos minä jätin valtakunnan unionille, — vastasi tohtori Hemmig kiivaasti, — niin tein sen kolmannen kerran pelastaakseni isänmaan, silloin kuin te ja kaikki muut epäröitte. Minä olen Ruotsin kansa, ja sentähden ei kenkään uskalla hiuskarvaakaan notkistaa minun päästäni. Varokaa, ylpeä piispa; tuollaisen puheen ja suomalaisen itsepintaisuutenne kautta te saatte notkistaa päänne ennenkuin minä!

— Se on totta, — vastasi Arvid piispa ylevän levollisena, — me seisomme kumpikin kurimuksen äyräällä, ja molemmat me varmaankin sinne putoamme, sillä teidän ylistämänne kuningas ei kärsi mitään valtaa, ei miekan eikä ajatuksen valtaa, rinnallansa. Mutta jos minä kaadun, niin minä kaadun yhdessä isänmaani kanssa ja sen eteen; se on hyvä seura, veljeni. Minä toivon että te voitte toivoa samaa itsellenne. Sillä jos te kaadutte, tohtori Hemming Gadd, niin ei kokonainen kunniakas ja uskollisuudelle pyhitetty elämä voi vapauttaa teitä jälkimaailman tuomiosta, ja te kaadutte kahteen kertaan: ajan ja historian tuomion edessä!

— Onko se teidän viimeinen sananne, korkea-arvoinen veli?

— Viimeinen sanani.

— Jääkää hyvästi. Käykäämme kumpikin kohtaloamme kohti; Ruotsi minun,
Suomi teidän seurassanne!

14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemming Gaddia.

Kolmantena adventtisunnuntaina joulukuun 16 p:nä aamumessun jälkeen tohtori Hemming istui Raaseporissa ja ajatteli innokkaasti, miten hän toteuttaisi suuret aikeensa unionin eduksi. Samassa hänelle ilmoitettiin hieno aatelisnainen, joka oli tullut sinne saadakseen puhutella tätä mahtavata herraa. Sisään astui kookas, mustapukuinen nainen, tavattoman kaunis ja kovin ylpeä. Se oli Ursula rouva, ritari Bo Knuutinpoika Ljungarsin leski. Korkea-arvoinen tohtori, joka oli enemmän seuramies kuin pappi, ei tuntenut minkäänlaista kauhua naisia kohtaan, mutta kiireellisten töittensä tähden hän päätti suorittaa käynnin niin nopeasti kuin mahdollista, sillä hän arveli saavansa kuulla uusia valituksia ajan rasituksista ja tanskalaisten kiskomisista. — Hyvä rouva, — sanoi hän, — millä minä voin teitä palvella?

— Minua vähäisen, mutta kuningasta ja Suomea suuresti, — vastasi
Ursula rouva rohkeasti.

Tohtori kävi tarkkaavaiseksi. — Puhukaa! - hän sanoi.

Ursula rouva rupesi kuvaamaan — eikä suinkaan kaikkein miedoimmilla väreillä — kaikkea sitä vainoa, mitä hänen tanskalaisen puolueen uskollisena palveliana oli täytynyt kärsiä, ja selitti sitten, että hänen suurella ponnistuksella on onnistunut hankkia tärkeitä papereita, jotka hän mielellänsä jättäisi tohtorin käytettäviksi. Palkkioksi hän pyysi saada tytärpuolensa Beatan luoksensa, jota hän sydämellisesti rakasti ja jonka Arvid piispa vääryydellä oli ryöstänyt hänen luotansa.

— Ei mikään ole kohtuullisempaa ja luonnollisempaa, — vastasi tohtori Hemming. — Puhukaa, hyvä rouva! Armollisen herramme ja kuninkaamme nimessä minä lupaan, että toivomuksenne tulee jo huomispäivänä täytetyksi.

— Aluksi, — jatkoi tuo viisas rouva, — jätän minä tässä teidän arvoisuudellenne luettelon kaikista niistä ritareista ja aatelismiehistä, jotka ovat vannoutuneet vastustamaan tanskalaista valtaa ja karkoittamaan sen Suomesta.

— Hyvä, rouva, hyvä! — ja tohtori silmäili paperia. — Eerikki Fleming; sen kyllä uskon; — Åke Tott; hän ei voi enää vahinkoa tehdä; — Henrik Steninpoika Renhufvud; vai hänkö myöskin? — Niilo Eskilinpoika Baner; mehän olimme vast'ikään yhdessä messua kuuntelemassa; — Juhana Kurki, se oli luultavaa; — Tönne Eerikinpoika Tott; mitä? Itse Raaseporin päällikkökö? Mutta oletteko varma siitä?

— Aivan varma, teidän arvoisuutenne.

— Te olette oikeassa, petos väijyy meitä joka puolelta niinkuin käärmeet. Mutta minä kaipaan tässä nimiä… vaikuttavia nimiä.

— Olkaa huoleti, teidän arvoisuutenne. Jos tästä paperista puuttuu salaliiton pää, niin on se vain sentähden, että minulla on varmoja todisteita piispan petollisuudesta.

— Tyttäreni, mitä sinä uskallat sanoa korkea-arvoisesta veljestäni, Turun piispasta! — huudahti tohtori Hemming hyvin näytellyllä hämmästyksellä.

— Minä sanon vain, että linnankellarit Kuusistossa ovat reunojaan myöten täynnä ruutia ja kaikenlaisia aseita, ja minun sanani voi todistaa todeksi eräs piispan oma palvelia, joka on ollut avullisena kätkemistyössä.

— Se on mahdotonta, uskomatonta! Kuinka voisi ajatella sellaista niin hurskaasta ja pyhästä miehestä! Ei, hyvä rouva, poispannut sotamiehet valehtelevat usein hirvittävästi herroistansa.

— Jos teidän arvoisuutenne lupaa suosiollisesti muistaa halpaa palveliatansa kuninkaan luona, niin minä voin antaa piispan omakätisen kirjallisen todisteen teidän käsiinne.

— Sepä olisi todellakin kauheata, niin, aivan odottamatonta! Mutta puhukaa, tyttäreni, antakaa minun käsiini valtakunnan turvan vuoksi tuo todiste, niin saatatte, niin totta kuin minulla on onni ja ilo nauttia kuninkaamme erityistä suosiota ja armoa, saatatte sellaisesta todisteesta vaatia loistavimman palkinnon kuninkaan omasta kädestä.

Ursula rouva ojensi pienen siron paperin, joka oli piispan omakätisesti kirjoittama. — Lukekaa! — sanoi hän.

Tohtori Hemming luki: "Jalosukuiselle ja kunnioitetulle Juhana Knuutinpojalle, rakkaalle sukulaiselleni Laukon kartanossa. Rakas veli, olkaa varoillanne, sillä pahat ajat ovat tulossa. Jumala on sallinut tuon väärän, valapattoisen ja jumalanpilkkaajan, Kristian kuninkaan harjoittaa kauheata hirmuvaltaisuutta ja vuodattaa viatonta verta Tukholmassa… Ja vähällä me itsekkin joudumme saman kohtelun alaiseksi…"

— Pyhän neitsyen nimessä! — huudahti Hemming voimatta salata iloansa, — tämä paperi on kreivikunnan arvoinen! Minun käy piispaa sääliksi; mutta sanokaa, kuinka te olette saanut tämän paperin käsiinne?

— Sen lähettilään kautta, jonka piispa on lähettänyt pitkin maata aateliskartanoihin. Minä olen sulkenut hänet Ljungarsin linnan kellareihin ja anastin kirjeen häneltä hänen nukkuessansa.

— Tyttäreni, te olette tehnyt niin suuren palveluksen valtakunnalle, että te ansaitsette ruhtinaallisen palkinnon. Kuningas on vast'ikään ottanut kapinallisen Sturen leskeltä hänen läänityksensä, Hämeen linnan ja läänin. Valitkaa puolisoksenne joku kuninkaan uskollisista päälliköistä Suomessa, niin Kristiina Gyllenstjernan rikas läänitys on teistä saava arvokkaan omistajan!

Ursula rouvan silmät säihkyivät. — Hartain haluni olisi, — sanoi hän, — että teidän suosionne kautta, korkea-arvoinen herra, saisin tilaisuuden persoonallisesti vakuuttaa kuninkaalle alamaiset mielipiteeni.

— Kuningas oleskelee vielä Ruotsissa, ja te seuraatte minua sinne. Vuodenaika on epäedullinen, tyttäreni, mutta kyllä meri jäätyy; silloin me lähdemme sinne. Minä haluan päästä pois täältä; Suomessa näkee niin pahoja unia. Ajatelkaahan, tänä yönä… Mutta unia kuin lumia; ei niitä maksa vaivaa ajatella.

— Suvaitsisitteko, teidän arvoisuutenne, kertoa minulle unenne? Minä olen hiukan harjoitellut unien selittämistä.

— Minä ymmärrän, te olette seurannut maan tapaa; täällä ei tosiaankaan tiedetä muusta kuin taikauskosta. Mutta olkoon menneeksi, minä uneksin että kuningas lähetti minulle hopeisen, jalokivillä koristetun kaulanauhan, jonka Viipurin maaherra, Rolf Matinpoika antoi minulle, hän joka saattoi minua tänne. Mitä te sellaisesta unesta arvelette?

— Teidän arvoisuutenne saapi epäilemättä pian vastaanottaa jonkun uuden, loistavan armonosotuksen, — vastasi Ursula rouva vältellen.

— Minä uskon sen. Varsinkin jos sen minulle ojentaa Rolf Matinpoika, ystäväni ja luotettavin mieheni, joka minun avullani on kohonnut yksinkertaisesta, sotilaasta nykyiseen kunniaansa. Uskollinen, rehellinen Rolfini, se sinua ilahduttaisi! Hyvä, hyvä, älkää välittäkö tällaisista turhista loruista; tiedättehän että vanhukset ovat puheliaita. Näyttääpä siltä kuin kova pakkanen olisi tulossa… Kas, pyhän Eerikin luitten kautta, linnanpihalle karahuttaa juuri ratsumies! Tunnen soturimerkin; hän on kuninkaan omia sanantuojia. Hänellä on varmaan jokin tärkeä sanoma tuotavana, sillä hevonen on vaahdossa ja höyryää niinkuin kattila.

— Katsokaa, teidän arvoisuutenne, uni toteutuu! Mutta minä en tahdo kauemmin teitä vaivata.

— Ei, jääkää, hyvä rouva! Te olette selittänyt uneni; teidän tulee myös olla todistajana sen toteutumisesta. Armolliset pyhimykset, aikoisikohan kuningas todellakin tuottaa minulle iloisen yllätyksen? Niin, se on mahdollista, se on luultavaa. Eikö hän saa minua kiittää Tukholman kaupungista ja Ruotsin kruunusta? Enkö minä ole vast'ikään ihmeteltävällä menestykselle alistanut koko Suomen hänen valtansa alle? Niin, niin, hän tietää, että minä pitelen hänen valtakuntansa avaimia käsissäni, ja hän on niin usein vakuuttanut minulle, ettei niin suuria palveluksia millään tavalla voi kylliksi palkita. Lempeä ja armollinen herrani! Mitä hän minulle aikonee? Ehkäpä Turun piispanistuimen? Vaan ei, se olisi liian halpa paikka Hemming Gaddille. Ehkäpä Upsalan arkkipiispanistuimen? Vaan ei, ei vielä voi Trollea päähän lyödä. Kardinaalinhattuako…? Miksikä ei kardinaalinhattua? Kristian kuningas voi paljon vaikuttaa lankoonsa keisari Kaarloon, ja mitä keisari pyytää, sitä ei Rooman pyhä isä uskalla kieltää. Kun kerran olen päässyt kardinaaliksi, niin seison jo paavinistuimen portailla… Ruotsi, joka minua nyt herjaa, on oleva onnellinen saadessaan sanoa itseään minun isänmaakseni. Minä kostan sille tekemällä sen onnelliseksi vastoin sen omaa tahtoa; minä panen perustuksen uudelle aikakaudelle, jonka tunnusmerkkinä on vapaa kansa voimakkaan kuningasvallan alla. Mutta te, kirkon armolliset ruhtinaat, te joiden ivanaurun esineenä niin usein on ollut halpa electus, kun hän vaati teitä esiin leimahtelevalla puheellansa, te saatte ehkä vielä kerran suudella hänen purppurakaapunsa lievettä, ja sen pannakirouksen, jonka te uskalsitte singahduttaa minua vastaan silloin kuin minut työnnettiin Linköpingin kurjalta piispanistuimelta, sen pannan minä singahdutan seitsenkertaisesti teille takaisin. Kun kerran olen kirkon ja kristikunnan herrana, luon uutta onnea maailmaan ja annan historialle uuden käänteen…

Ja tuo pieni, hopeahapsinen vanhus, joka kahdeksankymmenen vuotiaana oli uudelleen tullut lapseksi, mutta joka kuitenkin oli säilyttänyt neronsa, uhkarohkeutensa ja korkealle tähtäävän kunnianhimonsa, näytti näin puhuessaan kohoavan jättiläiseksi, muuttuvan nuorukaiseksi! Hänen soinnuton äänensä muuttui heleäksi, hänen kellahtaneet poskensa saivat nuoruuden punan, hänen katseessaan ilmeni ylpeää innostusta; — ei koskaan tuo kuuluisa ja maailmanviisas Hemming Gadd ollut nuoruutensa ja kunniansa voimakkaimpina päivinä puhunut tulisemmin, ei hurmannut kuulijataan suuremmalla nerolla, eikä silmäillyt tulevaisuuteen purppurahohteisemman valon läpi kuin…

Silloin astui Rolf Matinpoika sotamiesten seurassa huoneesen, ja huusi tuimalla äänellä:

— Tuossa on petturi! Ottakaa hänet kiinni kuninkaan nimessä!

— Kenet? Minutko? — sanoi vanhus enemmän kummastuneena kuin säikähtäneenä. Hän ei ehtinyt sanoa muuta, niin sotamiehet jo tarttuivat lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja laahasivat hänet mukanansa.

— Katalat, uskallatteko te käydä käsin kuninkaan valtuusmieheen Suomessa? — huudahti tohtori Hemming arvokkaasti. — Ettekö tiedä, että minä yhdellä sanalla voin saattaa päänne vaaraan? Ja oletteko te niin hävyttömät, että tällaisessa ilkiteossa vetoatte kuninkaan nimeen?

— Mitä hän lörpöttelee, tuo vanha narri? — ärjäsi Rolf Matinpoika kärsimättömästi. — Katsos tässä, lue! Jos olet tohtori, niin kai osaat lukea kuninkaan kirjeen. — Ja hän piteli vankinsa edessä kirjettä, joka oli kuninkaan omakätisesti allekirjoittama ja jossa oli käsky Viipurin maaherralle heti vangita ja mestata tohtori Hemming Gadd.

Nyt vasta selvisi totuus koko hirvittävässä todellisuudessansa Kristian kuninkaan onnettomalle, sokaistulle puhemiehelle. — Voi minua, — huudahti hän, — voi sitä päivää, jolloin minä opin kirjaa lukemaan, lukemaan kuninkaan allekirjoitusta! Voi niitä ruhtinaita, jotka varastavat kruunuja! Voi niitä kansoja, jotka sallivat ne ryöstää itseltänsä! Voi niitä hulluja, jotka odottavat kiitosta kuninkaanpalveluksista ja unohtavat, että kuluneet työkalut heitetään tuleen! Voi maatani, jonka olen laskenut mestaajan käsiin! Ja voi minua, seitsenkertaisesti onnetonta, joka kylvin tuulta ja niitän myrskyä, minua mieletöntä hupsua, joka ryömin hautaani, silloin kuin luulin kohoavani kunnian kukkuloille ja jonka pitkä kunniakas elämä isänmaan hyväksi loppuu kurjaan kuoloon muukalaisten palkassa.

Onneton vanhus jatkoi valituksiaan, kunnes hän kuulustelutta ja tuomiotta vietiin mestauspaikalle Raaseporin muurien ulkopuolelle. Siellä hänessä heräsi toinen huoli. — Rippi-isä! — huusi hän. — Antakaa minulle rippi-isä! Minä olen tehnyt syntiä pyhää roomalaista kirkkoa vastaan! Minulla on ollut kirkon palvelian nimi, mutta sydämessäni ovat asuneet kaiken maailman halut!

— Ripitä itsesi minulle, vanha hupsu, mutta tee se nopeasti, sillä minulla on kiire, minä en aio sinun tähtesi antaa hirvenpaistini jäähtyä päivälliseksi! — vastasi Rolf Matinpoika, joka oli oppinut mestariltansa olemaan harras kuninkaan palveluksessa.

— Sinä, sinä, sinä, ystäväni, poikani! — huudahti epätoivoinen vanhus. — Sinä, jonka minä loin tyhjästä, sinuun minä luulin voivani luottaa, vaikkapa koko maailma minut hylkäisi, ja nyt sinä olet pyövelini ja pilkkaat hyväntekiääsi hänen viime hetkenänsä! Mitta on täysi, minä olen valmis… Jää hyvästi, maani! Älä minua vihaa, surkuttele kohtaloani! Minun vereni tulkoon Kristian kuninkaan pään päälle ja tahratkoon yhdessä monen muun veren kanssa ainaiseksi Kristian kuninkaan nimeä. Jää hyvästi, jää hyvästi, Kuningas Kristian Tyranni!

Heti sen jälkeen katkaisi kirves tohtori Hemmingin valkoisen pään, ja yhdessä hänen kanssansa samalla hetkellä ja paikalla mestattiin Niilo Eskilinpoika Baner. Historioitsia Tegel kertoo, että Kristian kuninkaalla ja hänen kätyreillänsä oli niin kova kiire työssänsä, ettei heillä ollut aikaa hankkia mestauskirvestä, vaan että kuuluisan ja aikanansa niin suuresti ihaillun Hemming Gaddin henki sammui tavallisen salvukirveen iskusta.

Mutta Ursula rouva palasi kauhistuksissaan takaisin linnaansa.

15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa.

Useita viikkoja oli kulunut. Birger Bonpoika Ljungars istui vangittuna ja suruissansa kellariholvissa isänsä linnan alla. Oli kylmä talvi; useimmat Kokemäenjoen kosket jäätyivät. Vangilla ei ollut tulisijaa ja vuoteena hänellä oli karhea matto, joka oli oljille levitetty. Mutta ei hänen sittenkään ollut kylmä. Joka päivä hän sai kovan leipäkakun, joka oli suolaveteen kastettu, mutta ei pisaraakaan vettä juodaksensa. Mutta ei hänellä sittenkään ollut jano eikä nälkä.

Suosiollinen lukija, joka on tavannut niin paljon selittämättömiä, melkeinpä yliluonnollisia tapahtumia tässä kertomuksessa, ehkäpä ei pidä tätä seikkaa ihmeellisempänä, kuin paljoa muutakaan. Aika oli niin sydänjuuriaan myöten täynnä kaikenlaista taikuutta, pakanallista ja katollista harhauskoa, että juuri siinä on kaikkein näiden tapahtumien todellisuus.

Usko, joka siirtää vuoria, pystyy siis myöskin järkähyttämään luonnon tunnettuja lakeja, ja se mitä aika tai joku henkilö lujasti ja varmasti uskoo, se on sille ajalle tai henkilölle täyttä todellisuutta.

Kun nuori Birger, Ljungarsin herra, joutui vankeuteen pudotessaan tuollaisen kavalan luukun läpi, jommoisia tänä petollisena aikakautena usein käytettiin, niin hän oli aivan varma siitä, että hän täällä isiensä linnassa tapaisi uudelleen saman kummituskuvan, joka niin kauan oli häntä seurannut, tuon saman Ljungarsin valkoisen tytön, jonka kansa luuli suojelevan hänen sukuansa aina kantaisän syntymästä saakka, jolloin lappalainen noitaukko loitsi valkoisen tytön esiin tarjoomaan Jutta prinsessalle hopeapikarin. Ja hän tuli. Hän ei tullut ainoastaan sinä yönä, vaan hän kävi joka yö hänen luonaan vankeudessa. Hän tuli joka kerta samaan aikaan, vaikka Birgerillä ei ollut muuta ajanmäärääjää, kuin heikko valonsäde, joka loisti sisään pienestä ristikolla varustetusta muurinluukusta. Silloin aina ilmestyi vastakkaiselle seinälle vaalea valo, joka vähitellen yhä vahvistui, muodostui vanhaksi tutuksi valkoiseksi tytöksi, jolla oli hopeanauha otsalla, kultavyö uumillaan, punaiset sukat ja valkoiset kengät jalassa. Joka kerta humahti hiljaa holvissa ja humina vähitellen muodostui sanoiksi ja lauluksi, samalla puoleksi surun-, puoleksi pilansekaisella säveleellä:

Ole poikani peloton,
Pian katkot kahlehesi.
Mutta heitä mustat munkit,
Palaja, tule takaisin!
Hätäsi
Loppuvi.
Ole poikani peloton
Pian katkot kahlehesi.

— Ei, — vastasi Birger, — mene pois luotani, paha olento! Ehtoasi minä en voi täyttää; uskostani en voi luopua; ennemmin kuolen.

Ja silloin joka kerta laulu suli huokaukseksi ja olento haihtui pimeään, mutta suloinen lämpö tunkeutui holviin, tyhjä vesiastia täyttyi maidolla, ja suolainen leipä vaihtui tuoreesen leipään ja juustoon. Birgerillä oli omat ajatuksensa tästä hyväntahtoisuudesta, jota ilman hän aikoja sitten olisi paleltunut ja kuollut janoon. Hän aavisti, että hän sai samaa ruokaa, jota vanha karjakko nyt joka ilta asetti tonttua varten, varmana siitä, että hänen lahjansa otettiin mielihyvällä vastaan, koska vasu ja ruukku joka aamu olivat tyhjät.

Siten kului vuorokausi toisensa jälkeen, viikko viikon jälkeen. Aika tuntui niin kuolettavan pitkältä, mutta Birger ei antautunut kiusauksen valtaan. Hän tahtoi paeta, mutta omin voiminsa. Hän tutki holvia. Yhdessä nurkassa oli muuri vierinyt alas, niin että siihen oli syntynyt aukko. Hän ryömi aukosta sisään ja tuli toiseen holviin, joka oli täynnä ruutitynnyreitä. Ei ulospääsöä missään ja millainen naapuruus!

Kun Ursula rouva palasi Raaseporista, niin hän luuli poikapuolensa jo kauan sitten nääntyneen, mutta ihmeeksensä hän tapasikin hänet terveenä ja reippaana. Hän tutkisteli tähtiä ja luuli huomaavansa, että ne ennustivat suurta muutosta. Hyvä, ajatteli hän, pojalla on vielä yksi elinpäivä jäljellä.

Seuraavana aamuna ajaa karautti linnanpihalle kaksi rekeä muutamien ratsumiesten saattamina Myllyrannan puoleiselta tieltä. Tuliat olivat Ursula rouvan tytärpuoli, Beata neiti ja hänen seuranansa hänen imettäjänsä, vanha Renata, ja heitä saattamassa oli tallimestari Taavi sekä muutamia piispan sotilaita. Ei ole vaikea arvata matkan syytä. Kaikkialta oli etsitty ja kyselty kadonnutta Birgeriä. Vihdoin oli Myllyrannan Josuan vaimon kautta päästy oikealle jäljelle, ja Beata neiti, joka suurimmalla levottomuudella halusi löytää veljensä, oli rohkeasti päättänyt itse lähteä häntä etsimään. Kuitenkin hän oli ollut siksi huolenpitäväinen, että hän oli hankkinut itselleen piispalta luvan, saattojoukon sekä turvakirjan, jossa ankarasti uhattiin ja varoitettiin jokaista estämästä tai loukkaamasta häntä hänen luvallisessa toimessansa.

Ursula rouva hieroi käsiänsä salaisesta vahingonilosta. — Kaikki käy hyvin, — sanoi hän itseksensä, — niin, tosiaankin, täällä tapahtuu suuri muutos, sillä nyt he ovat kaikki käsissäni.

Hän vastaanotti tytärpuolensa kaikella kunnioituksella, sulki hänet hellästi syliinsä, eikä hän voinut kyllin ilmaista iloansa nähdessään jälleen rakkaan, kauan kaivatun tyttärensä.

— Hyvä rouva, — sanoi Beata kärsimättömästi, — minä tulin tänne tiedustelemaan veljeäni, joka neljä viikkoa sitte saapui tänne talonpojanpuvussa, tuoden olkikuormaa Myllyrannasta. Hevosen ja reen te olitte lähettänyt takaisin, mutta ajuri on kadonnut.

— Mitä? — huudahti Ursula rouva. — Olisiko tuo onneton nuori mies ollut Birger? Mutta ei se voi olla mahdollista?

— Miksi te sanotte häntä onnettomaksi? — kysyi Beata levottomasti. —
Mitä on tapahtunut?

— En minä häntä nähnyt, —; vastasi äitipuoli, — sillä hän oli vain yötä renkituvassa. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että hän oli aikonut mennä kosken yli, mutta jää oli heikko; hän putosi virtaan.

— Pyhimysten nimessä! — huudahti tyttö kauhistuksissaan. — Mutta minä en usko sitä; te olette murhannut hänet!

— Tule, tyttäreni, äläkä anna surun sinua harhauttaa. Tule huoneeseni, niin minä kerron sinulle tarkemmin tuosta surullisesta tapahtumasta. — Ja hän vei hellästi Beatan huoneesensa, jota vastoin Renata, Taavi ja muut seuralaiset jäivät hämmästyneinä alasaliin.

Sillä välin kuin tämä tapahtui linnan yläosissa, tuli Birgerin maanalaiseen vankilaan odottamaton vieras. Joku kopeloi kauvan aikaa oven lukkoa; vihdoin se avautui ja hyvä ystävämme, pikku Kukonpoika, astui sisään.

— He luulivat etten minä kuullut, — sanoi hän mielissänsä, kun hänen kujeensa oli onnistunut, — mutta minä kuulin Ursula rouvan sanovan Kukolle, ettei sinulle enää saisi antaa ensinkään ruokaa tänne holviin. Ja kun Kukko oli sattunut laskemaan kädestänsä avainkimpun, niin minä ajattelin: Ei, hänen pitää ainakin saada minun aamiasvoileipäni! Tiedätkös, minun on ollut niin ikävä sinua! Kun sinä katosit, niin ei kukaan ole viitsinyt kiilloittaa minun aseitani, eikä minulla ole tallirenkiäkään. Rengit ovat niin laiskoja ja typeriä, ne katkaisivat eilen minun satulavyönikin. Sinusta minä pidän paljoa enemmän, vaikka sinäkin olet hieman tuhma ja taitamaton, mutta sinusta ehkä voisi tulla ihminen aikaa myöten.

— Kiitos, — sanoi Birger ystävällisesti, — mutta syö vaan itse voileipäsi, sillä minun ei ole nälkä.

— Sitten me panemme sen kahtia, — sanoi poika ja natusteli reippaasti palaansa. — Minä otan toisen puolen ja sinä säästät toisen, siltä varalta, että kuolisit nälkään. Eikö se ole kovasti ikävää, että pieni hopeinen miekkani on varastettu? Minä maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen takaisin. Katsos, tämän keltaisen kiven, jota ristiäiti aina pitää rinnassansa, hän pudotti äsken, kun hän juoksi vierasta neittä vastaan. Lystikseni otin sen ylös, katsos kuinka se pimeässä kimaltelee!

— Tuliko joku vieras neiti linnaan?

— Niin, aivan äsken. Heillä oli kaksi hyvää hevosta, toinen oli punainen ja toinen valkoinen, mutta muut vain nahkakoneja. He sanoivat, että tuo neiti on ristiäitini tytärpuoli.

— Anna minulle tuo kivi, niin saat hopeamiekkasi! — sanoi Birger vaivoin hilliten kärsimättömyyttään.

— Mitä? Sinäkö oletkin varastanut miekkani? — huusi Kukonpoika kiivaasti. — Anna se heti takaisin, taikka minä hirtätän sinut, kun olet nälkään kuollut!

— En minä ole varastanut miekkaasi; säilä on minun ja minun nimeni on piirretty siihen selvillä kirjaimilla. Minä olen Birger Bonpoika Ljungars. Mutta minä lahjoitan sinulle miekan, jos sinä annat tuon keltaisen kiven minulle.

Jollei holvissa olisi ollut niin pimeä, niin olisi voinut huomata kuinka hämmästyneenä Kukonpoika töllisteli Birgeriä. Mutta hänen ajatuksensa kääntyivät heti toisaalle, kun hän tunsi kauan kaivatun säilän koskettavan kättänsä. Kiusaus oli liian suuri. — Annas miekka tänne, — sanoi hän, — olipa se ennen sinun tai minun! Ja tässä saat kiven; tuollaisia roskakiviä minä voin milloin tahansa poimia ristiäidille kosken partaalta.

Birger tarttui kuuluisaan taikakaluun; se tuntui polttavan hänen kättänsä. — Nyt sinä lasket minut uloskin, — sanoi hän reippaasti ja läheni puoleksi avointa ovea.

Mutta Kukonpoika kerkesi ennen häntä. — Ohoo, sanoi hän, — luuletko sinä, että minä sinun tähtesi huolisin saada selkääni Kukolta? — Samassa hän luikahti notkeasti ohitse, juoksi ulos ja paiskasi oven lukkoon. Turhaan ponnisti Birger voimiansa. Ovi kesti kaikkia kokeita, eikä Kukonpoikaa enää kuulunut. Vanki oli taaskin holviinsa suljettuna, ja juuri sinä hetkenä, kun hänen sisarensa ja ystävänsä olivat hänen yläpuolellansa linnassa, aavistamatta hänen täällä oloansa!

Silloin kuului ratisevaa ääntä ylhäältä katosta. Sama laskuluukku, jonka läpi Birger oli pudonnut, vajosi äkkiä alas ja hänen sisarensa Beata vaipui puoleksi tiedotonna kellariholviin. Tuttu, ilveilevä ääni huusi ylhäältä: — Hyvästi, tyttäreni, terveisiä veljellesi!

Molemmat sisarukset, jotka niin odottamatta kohtasivat toisensa, vaipuivat itkien toistensa syliin.

Tuskin he olivat ehtineet kertoa toisilleen jonkun osan vaiheistansa, niin heidän huomionsa kiintyi kelmeään valoon holvin vastakkaisella seinällä ja tavallista pikemmin seisoi Ljungarsin tyttö heidän edessänsä. Hänen hennoissa, uhmailevissa ja oikullisissa lapsenkasvoissansa kuvastui tavattoman raju ja riemustunut ilme. Tavallista nopeammin huminakin muodostui lauluksi ja molemmat vangit erottivat selvästi seuraavat sanat:

Itke, ylpeä emäntä,
Kuopille punaiset posket!
Onnesi kivi katosi,
Tuli surmaksi sinulle.
Taikas' on
Tehoton.
Itke, ylpeä emäntä,
Kuopille punaiset posket!

Sitten haamu liikkui viittoen ovelle päin ja jatkoi lauluansa:

Rautaiset ovet avajan,
Kiviseinät tieltä siirrän.
Mikään ei minua estä
Pois sinua päästämästä.
Vapaudu,
Pelastu!
Rautaiset ovet avajan,
Kiviseinät tieltä siirrän.

Vielä laulaessansa kosketti valkoinen tyttö hiljaa rautaovea, joka ääneti kääntyi saranoillaan ja päästi vangit vapaasti ulos. Kun he tulivat linnanpihalle, niin siellä oli kaikki sikinsokin. Sinne oli saapunut tanskalainen joukko ja piti ylvästelevää puhetta. Linnanväki näytti pelokkaalta; jotain tapahtui sisällä, joka saattoi kaikki salaisen vavistuksen alaiseksi.

Kesken tätä yleistä sekasortoa onnistui Birgerin ja Beatan löytää väkensä ja hevosensa sekä huomaamatta päästä pakoon avonaisesta portista, jonka vartiat näyttivät jättäneen vartioimatta. Vielä metsässäkin he olivat näkevinänsä omituisen hohteen häilyvän lumella ja siitä huomaavinansa Ljungarsin tytön heitä seuraavan, mutta pian hän katosi ja molemmat sisarukset kiitivät eteenpäin iloisina ja kevein mielin Naantaliin vievällä tiellä.

16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.

Kun Ursula rouva oli pannut tytärpuolensa katoomaan samalla tavalla kuin Birgerkin aikaisemmin oli hautaantunut Ljungarsin vankilaholviin, levisi synkkä ja halveksiva hymy ylpeän linnanrouvan huulille. Hän ei ajatellut nuoren tytön surullista kohtaloa, hän tuumiskeli vain mitä seurauksia piispan turvakirjeen rikkomisesta voisi olla. — Minä olen nyt astunut täyden askelen, — sanoi hän itseksensä. — Minun ja uhkamielisen pappiylimyksen välillä on nyt syttynyt ilmisota elämästä ja kuolemasta. Onneksi on valta minun puolellani ja se palvelus, jonka minä olen tehnyt tanskalaisille, on niin suuri, ettei Kristian kuningas voi mitään pyyntöä minulta kieltää. Kylläpä maksaakin vaivaa puuhata niin paljon tämän kurjan metsähökkelin tähden! Korkeammalle minä tahdon kohota. Päivä on koittava, jolloin minä kuninkaan intohimojen avulla vallitsen pohjolassa… — Pohjolassako? — jatkoi hän. — Kuka sen sanoo, että minä tyydyn näihin kolmeen kurjaan lumivaltakuntaan ja niiden jääkruunuihin? Kristian kuningas on oleva minulle vain astinlautana keisarin suosioon. Sanotaan, ettei aurinko koskaan mene mailleen Kaarlo keisarin valtakunnassa. Sellainen valta, se olisi minulle omiansa; se yksin olisi minun hallitsiahaluni arvoinen!

Hänen näin sanoessaan kävi humina läpi huoneen, jommoista Ursula rouva kerran ennenkin oli kuullut ja kun hän kääntyi, seisoi Ljungarsin valkoinen tyttö hänen takanansa. Omituinen, pilkkaava, uhkaileva ja uhmaava hymy hennon kummituksen oikullisissa kasvonjuonteissa näytti ikäänkuin kuvastavan linnanrouvan omaa hymyä. Mutta Ursula rouva ei siitä, säikähtynyt: hän astui askelen taaksepäin ja kysyi rohkeasti: — Mitä tahdot, ilkeä haamu? Kuinka sinä uskallat uhmailla voimaani?

Tyttö lauloi:

Kuningatar, keisarinna,
Ylhäisyydessä ylinnä!
Kaiken vallan jos sa veisit,
Maailman murenteleisit.
Aikees' on
Verraton.
Kuningatar, keisarinna,
Ylhäisyydessä ylinnä!

— Mitä tuo äkillinen uhkarohkeus merkitsee? — huudahti linnanrouva suutuksissaan. — Kurja haamu, uskallatko pilkata sitä, joka on sinua voimakkaampi? Etkö tiedä että minulla on hornan tulessa kuumennettu taikakalu, jolla kuningas Salomo sitoi alkuaineitten henget? Polvistu, voimaton utukuva ja lauhduta vihaani, etten sitoisi sinua meren pohjaan tai kahlehtisi sinua kauaksi pohjoiseen Pohjolan kipumäkeen!

Haamun kasvot vääntyivät vieläkin uhkaavammiksi ja pilkallisemmiksi, ja hän lauloi uudelleen:

Itke, ylpeä emäntä,
Kuopille punaiset posket!
Onnesi kivi katosi,
Tuli surmaksi sinulle.
Taikas' on
Tehoton.
Itke, ylpeä emäntä,
Kuopille punaiset posket!

Ursula rouva tarttui kädellään rintaansa ja joutui kauhistuksen valtaan. Rintaneula oli poissa, keltainen kivi kadonnut… Hän saattoi sitä tuskin uskoa… hän raasti mustan röijynsä rikki, hän juoksi kulmakaappinsa luo, jossa hän säilytteli kalleuksiansa, mutta koristetta ei löytynyt… Voimatta kauemmin kestää haamun ivaavaa katsetta hän syöksyi ulos.

Viereisessä huoneessa hän kohtasi Kukonpojan, tarttui kovasti häntä käsivarteen ja vaati häneltä kadonnutta koristetta. — Sinulla se täytyy olla! Tunnusta, viekas nulikka! Sinä olet kauan halunnut koristettani! Sinä olet sen varastanut!

— Tarkoittaako ristiäiti sitä keltaista kiveä? — kysyi poika, joka tunsi omantunnon soimauksia.

— Juuri sitä. Missä se on? Annas tänne?

— En minä sitä varastanut. Minä löysin sen lattialta. Mutta, katsos, se… minä olen sen lainannut.

— Oletko lainannut? Kenelle?

— Myllyrannan nuorelle rengille, tulevalle tallirengilleni, joka nyt istuu vankina holvissa. Hän antoi minulle takaisin hopeasäiläni. Älä ole pahoillasi, ristiäiti; saathan sinä heti kiven takaisin, tai minä etsin sinulle uuden kosken partaalta.

— Minkä käärmeen minä olen elättänyt povellani! — huudahti Ursula rouva ja tarttui niin kovakouraisesti poikaa käsivarteen, että hän huusi tuskasta. — Onneton poika, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt! Ja sinun, sinunko piti ryöstää minulta taikakaluni, — sinä Sten Knuutinpojan kurja sikiö, jonka minä pelastin maantieltä ja jota heikkoudessani rakastin kuin omaa lasta! Mutta minä sen ansaitsen, — jatkoi hän väännellen käsiänsä, — minun olisi pitänyt hävittää koko tuo kirottu suku, joka tuopi onnettomuutta mukanansa. Minä hakkasin toisen haaran poikki, mutta minä kastelin ja hoidin toista. Vastaa, kummitusko se sinua vietteli minua pettämään?

— Hyi, ristiäiti, nyt sinä olet taas ilkeä, — vastasi poika koettaen uudelleen voittaa lemmikin entisen vallan. — Sanotko sinä kummitukseksi sitä pientä valkoista tyttöä, jolla on hopeanauha päässä ja punaiset kengät jalassa? Hänet minä olen usein tavannut, ja hän se vast'ikään pyysi minua menemään holviin. Minä luulin häntä kyläntytöksi.

— Enkö sitä sanonut! Minä olen petetty, hukassa ja sinä sen olet aikaansaanut! Iloitse, onneton lapsi! Sinä olet puolustanut sukuasi; sinä olet Ljungars!

— Mitä sinä sanot, ristiäiti? Olenko minä Ljungarsin sukua?

Kostonhimoinen ajatus välähti Ursula rouvan mieleen. — Kuule nyt minua, — hän sanoi, — jos minä en enää saisi tilaisuutta sitä sinulle sanoa! Sinun isäsi oli Sten Knuutinpoika, Leton herra, Bo herran, Ljungarsin perintötilan omistajan veli- ja verivihollinen, sillä se on ollut tämän suvun sukutapa ja sukuperintö. Sinun äitisi oli Sten herran palvelia Marjaana. Säästääkseni sinua tulevaisuuden-aikeitani varten, kehotin minä Sten herraa vihityttämään itseään äitisi kanssa, joka pian sen jälkeen kuoli, ja tunnustamaan sinua lailliseksi perilliseksensä. Jos minä kuolisin, niin tuolta kulmakaapista sinä löydät todistukset. Mutta lupaa minulle, vanno minulle, että sinä vihaat ja koetat hävittää muut sukulaisesi, niinkuin isäsi teki, ennen sinua ja poikasi on sinun jälkeesi tekevä! Lupaa se minulle; muuten sinun täytyy heti kuolla!

— Kyllä minä teen niinkuin ristiäiti sanoo, — vastasi poika vapisten.

— Vanno pyhän Olavin kautta!

— Minä vannon pyhän Olavin kautta, — änkytti Kukonpoika. Itsekseen hän ajatteli: kyllä pyhä Olavi kuuluu olevan voimakas, mutta toiset sanovat, että pyhä Eerikki on vieläkin voimakkaampi ja pyhä Henrikki, sanotaan, on kaikista voimakkain.

— Mene, äläkä ilmaise sitä, mitä nyt tiedät, jos henkesi on sinulle kallis.

Ursula rouva kiiruhti nyt holviin ottaakseen pois Birgeriltä koristeen, johon hän ajan taikauskon mukaan arveli onnensa tai onnettomuutensa olevan yhdistetyn. Mutta hän ei ehtinyt portaita edemmäksi, ennenkuin tanskalaisjoukko pysähdytti hänet. Tanskalaiset olivat juuri vasta saapuneet Rolf Matinpojan johdolla linnaan, jonne he ilman vastarintaa pääsivät.

— Tässä hän on. Ottakaa maankavaltaja kiinni! — huusi Rolf sotamiehille.

— Tässä on varmaan erehdys tapahtunut, — väitti Ursula rouva kopeasti. — Niin vähän minä olen kavaltaja, että olen armollisen kuninkaamme uskollisin palvella Suomessa ja olen koettanut kaikella tavalla edistää tanskalaisten asiaa.

— Mitä, hyvä rouva? Ettekö te tunne tätä paperia, joka jäi teiltä
Raaseporiin, silloin kuin te teitte salaisen liiton tuon kavaltajan
Hemming Gaddin kanssa, ja jossa on kaikkien teidän liittolaistenne
nimet?

— Mutta minun aikomuksenihan oli antaa tuo lista kuninkaan käsiin hänen asiansa harrastuksen osotteeksi!

— Uskotelkaa meitä! Ehkäpä tahdotte senkin kieltää, että tuo Hemming lurjus lupasi teille palkaksi Hämeen linnan ja läänin? Oi, hyvä rouva, te luulitte olevanne turvassa, mutta teitä on vakoiltu ja tiedetään että olette ollut liitossa Hemmingin kanssa pettääksenne kuningasta.

— Tuhma mies! En kuningasta, vaan suomalaisia minä olen vihannut ja pettänyt!

— Vai niin, te syytätte itseänne kaksinkertaisesta petoksesta? Sitä paremmin te ansaitsette rangaistuksenne. Ottakaa hänet kiinni, sotilaat!

Mutta Ursula rouva ei niin pian antautunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri, pakeni portaita ylös tornikamariin ja salpasi oven. Tanskalaiset seurasivat häntä.

Kun he vaivoin saivat oven murretuksi auki niin huone oli tyhjä. He eivät voineet tietää, että Ursula rouva oli salaisesta luukusta paennut kellariholviin ja vielä vähemmän he aavistivat, että hänellä siellä oli tallessa hyvä ruutivarasto, siltä varalta, että Arvid piispan väki tekisi rynnäkön.

Sillä aikaa kuin he innokkaasti etsivät Ursula rouvaa linnasta ristin ja rastin, niin hän aikoi paeta kellarista. Mutta vaikka hänellä oli avain ja lukko sitä totteli vääntäessä, niin hänen oli mahdotonta avata ovea. Hän ponnisti turhaan kaikki voimansa: tuntui siltä, kuin joku häntä voimakkaampi olisi ulkopuolelta pitänyt vastaan. Lopulta hän aavisti syyn siihen; hän oli erottavinansa hiljaista, tuttua säveltä, joka yhä kaikui hänen korvissansa:

"Onnesi kivi katosi…"

Samassa tanskalaiset olivat keksineet luukun ja heidän äänensä kuului holvinaukosta. Ursula rouva ei halunnut antaa pyytää itseään rotansatimeen. Tämä kunnianhimoinen nainen oli niin kauan pelannut elämästä ja kuolemasta, että hän oli valmistunut menettämisen mahdollisuuteen.

— No hyvä, — sanoi hän, — minä kuolen, niin kuin olen elänytkin, ilman pelkoa. Kaikki tai ei mitään, samapa se! Laula, valju haamu, kurjia laulujasi! Minä uhmaan pilkkaasi ja hautaan mukanani koko Ljungarsin suvun. Birger ja Beata eivät ole voineet paeta. He ovat vielä varmaan kellariholvissa.

Hän seisoi ruutikellarin aukolla ja taskussaan hänellä oli tulukset. Kiireesti hän sytytti taulan ja heitti sen aukosta sisään. Osa tanskalaisista hinautui alas holvinaukon kautta, toiset tunkeutuivat ulkoapäin kellariin. Äkkiä holvi täyttyi savulla ja horjui hirveästi ilmanpainosta. Samassa maa vavahti, jää halkesi Kokemäenjoen koskista ja kumealla järinällä raukesi Ljungarsin linna raunioiksi.

17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.

Kun Birger seuralaisineen oli ehtinyt kappaleen matkaa Ljungarsista, niin he huomasivat Kukonpojan, joka innokkaasti etsi kiviä virran partaalta. — Mitä sinä teet täällä? — kysyi Birger hetkeksi hilliten nopeaa kulkuansa.

— Minä etsin ristiäidille parempaa kiveä, — vastasi pieni mies, jonka omatunto oli herännyt hänen muistaessaan Ursula rouvan vihaa.

Birgerin hyvä sydän heltyi ajatellessaan pojan kohtaloa. — Seuraa meitä! — huusi hän. — Sinun ristiäitisi on noita, ja sinä saat ratsastaa minun hevoseni selässä takanani.

— Etkö häpeä! — vastasi Kukonpoika, jota tämä tarjous suuresti loukkasi. — Minäkö ratsastaisin sinun hevosesi selässä sinun takanasi! Minä panen sinut itsesi ratsastamaan takaperin lehmän selkään.

— Mutta Ursula rouva upottaa sinut koskeen, koska sinä otit hänen kivensä.

— Entäs sitte! Minä löysin paljoa kauniimman. Samassa maa tärisi, virran jää halkesi ja vesi kuohuili esiin halkeamista. Kumea, ukkosen tapainen jyrinä kuului ja koko se seutu, josta vastikään häämötti Ljungarsin linnan torni, peittyi sakeaan, tuhanharmaasen savupilveen.

Pakolaiset pysähtyivät hämmästyksissään ja katsoivat taaksensa. Birger muisti ruutikellaria. — Onnettomuus! — huudahti hän. — Kääntykäämme takaisin!

— Eteenpäin! — huusi Taavi. — Minä näin tanskalaisia linnassa ja minun tulee vastata herralleni piispalle Ljungarsin suvun jälellejääneistä jäsenistä.

— Se on minun linnani! — sanoi Birger isänsä lausumatapaan.

— Mutta minun on vastattava teidän hengestänne! — vastasi Taavi yhtä varmasti.

— Eteenpäin! — sanoi Beata. — Taavi on oikeassa.

Birger epäili. — No hyvä! — sanoi hän vihdoin. — Jää hyvästi,
Ljungars! Mutta Kukonpojan me otamme mukaamme!

— Hän hyppäsi hevosen selästä alas, tarttui poikaan kiinni ja heitti hänet Renatan rekeen, jossa ajaja hänen vimmatuista ponnistelemisistaan huolimatta piti häntä kiinni Renatan hoitaessa ohjaksia.

Pakolaiset jatkoivat enemmittä seikkailuitta matkaansa etelää kohti Naantaliin, ja sinne Taavi heidät jätti tehdäksensä tiliä matkastansa piispalle. Luostari-ilman mukana palasivat Birgerin horjuvat ajatukset jälleen hengelliseen säätyyn. Hän oli kyllästynyt maallisiin seikkailuihin, kyllästynyt oloonsa Ljungarsin linnan kellarissa, joka oli hänelle ollut paastonaika täynnä kummituksia. Hänen uuden kääntymyksensä ensimäisenä seurauksena oli se, että hän lahjoitti Ursula rouvan keltaisen topaasin pyhän Brigitan kruunuun luostarikirkkoon. Pyhimys vastaanotti empimättä tuon epäiltävän lahjan ja piti sitä riemuiten voitonmerkkinä kruunussaan. Legenda kuningas Salomonin sormuksesta, johon tämä kivi oli kiinnetty, oli yleisesti tunnettu ja se lisäsi suuresti pyhimyksen kunniaa. Mutta Ursula rouvan topaasi ei ollut ainoa laatuansa. Samoin kuin tänä aikana oli olemassa useita Pietarin partakarvoja ja Paavalin poskihampaita, niin oli myöskin useita kiviä, joilla kuningas Salomo oli hallinnut henkiä, ja niitä sekä kristityt että juutalaiset ostivat ja möivät suurilla summilla.

Birger Bonpoika pyysi uudelleen saada vihittäytyä munkiksi Naantalin luostariin.

— Ei vielä, poikani, ei vielä, — sanoi piispa. — Valmistaudu vielä vuosi aikaa rukouksilla ja opinnoilla! Aika on nykyään sellaista, että kirkko tarvitsee useampia haarniskoja kuin messuja puolustuksekseen.

Ja vaarat ahdistivat joka taholta; henki, kunnia ja vapaus oli kysymyksessä. Julman Kristian kuninkaan varjo levisi kautta koko Suomen maan, yli sen horjuvan kirkon, riitaisen aateliston ja hajaantuneen, pitkällisten sotien sortaman kansan. Yötä päivää tähystelivät vartiat Kuusiston linnan muureilla epäilyttäviä laivoja merellä ja tanskalaisten peitsiä metsänrannassa. Turku oli auttamattomasti vihollisen vallassa, Naantali pelastautui hädin tuskin myöntyväisellä vieraanvaraisuudella tanskalaisten partioretkeläisten kiskomisista. Arvid piispa kuulusteli jokaista sanomaa, joka tuli Ruotsista. Eikö siellä noussut uutta Engelbrektiä vapaudenasiaa puolustamaan? Niin, eräs nuori mies, Kustaa Eerikinpoika oli, antautumalla monelle vaaralle alttiiksi, asettunut taalalaisten etunenään, puhdistanut pohjoiset maakunnat, ja valtiohoitajaksi valittuna kulkenut Tukholmaa kohti. Mutta merellä tanskalaiset olivat vallassa; Suomelle ei näyttänyt toivoa koittavan.

Vuonna 1521 syyskuun 21 päivänä kirjoitti Arvid piispa kuningas Kristianille uuden vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestansa ja pyysi vaihtaa Paraisten pitäjän Sauvoon ja Runan kartanoon. Hän tiesi vallan hyvin, etteivät tyrannit usko muita vakuutuksia kuin itsekkäisyyden vaikuttamia. Kuninkaan armollinen vastaus oli yhtä mielistelevä ja teeskentelevä. Ja Birger Bonpoika sekä kaikki piispan vilpittömät ystävät surivat tätä kirkon ja koko maan etevimmän miehen petollisuutta.

He eivät nähneet piispan käden vapisevan, kun hän teeskennellen kirjoitti tämän kirjeen. Vihan huudahdus kävi kautta koko maan, ja kun Kustaa Eerikinpoika myöhemmin syksyllä lähetti Arvid Vestgöten Suomeen, liittyivät monet hänen seuraansa karkoittaakseen vihollista maasta. Marraskuun 24 päivänä suomalaiset ryntäsivät Turun linnaa vastaan, eikä Arvid piispa silloin enää saattanut eikä tahtonut teeskennellä. Salassa olleet aseet otettiin esille Kuusiston linnankellareista ja lähetettiin miehistön kanssa vahvistamaan piiritysjoukkoa. Ainoastaan pieni joukko jäi piispan turvaksi. Naamari oli poistunut: Arvid piispa tahtoi seisoa tai kaatua yhdessä isänmaan kanssa.

Oli mies, joka tämän tiedon kuullessansa naureskeli hyvillään punaiseen partaansa, ja tämä mies oli piispan vanha tuttava, Turun linnanpäällikkö, herra Tuomas Wulf von Grewendorp. Hän oli sitä kauan odottanut. — Potz tausend! Jetzt soll der schlaue Fuchs icke mere lure den dumme Wolf. Jetzt halte ich ihn bei den Ohren; wette, er kommt nicht los uden han levner den Peltz im Sticke. [Tuhat tulimaista! Nyt ei tuo viekas kettu voi enää peijata tuhmaa sutta. Nyt minä pitelen häntä korvista kiinni; lyön vetoa, hän ei pääse pälkähästä jättämättä turkkiansa.]

Tuomas herra olikin siinä asemassa että hän saattoi ivata vihollisiansa. Piirittäjillä ei ollut kanuunia ja Turun linna oli vahvasti varustettu ja siinä oli runsaasti ruokavaroja sekä sotaan tottunut miehistö. Aika-ajoin tehtiin onnistuneita hyökkäyksiä ja otettiin vankeja, jotka Tuomas herra hyväntuulensa osotukseksi riipustutti linnanmuurille. Kristian kuninkaalta tuli käsky, ettei pettureita saisi säästää, ja Tuomas herra oli säilyttänyt muutamia herroja panttivankina kansan uskollisuudesta. Hän oli heti valmis ja mestautti Viipurin maaherran, Tönne Eerikinpoika Tottin sekä pohjois-Suomen laamannin Henrikki Stenpoika Renhufvudin. Silloin herra Tuomas Wulf naureskeli taaskin punaiseen partaansa, ja toivoi jonakuna kauniina päivänä voivansa osottaa Arvid piispallekin saman kunnian.

Kaikesta tästä toi piispan uskollinen tallimestari tietoja herrallensa. Yhä synkemmäksi kävi kaikki Suomen kirkon mainehikkaan päämiehen ympärillä. Vielä hän oli turvassa Kuusiston linnanmuurien sisäpuolella, vielä oli meri jään peitteessä, mutta ensimäinen kevätpäivä oli tuova tanskalaisen laivaston purjeet mukanansa; silloin maa oli hukassa ja hän yhdessä maan kanssa. Eräänä päivänä huhtikuun alussa ilmoitti hänen uskollinen Taavinsa, että Turun tuloväylän ulkopuoliset selät siinsivät sinisinä auringon loisteessa. Silloin piispa kokoili kalleimmat aarteensa ja pakeni dekanuksensa, maisteri Conradin, sekä lukuisan seurueen kanssa rantatietä pohjoiseen Raumalle käsin. Pian sen jälkeen ottivat tanskalaiset suojattoman Kuusiston linnan haltuunsa.

Naantalissa syntyi hirveä häiriö, kun kuultiin, että piispa oli yöllä matkustanut luostarin ohitse. Nunnat itkivät, messu takertui munkkien kurkkuun. Kuka nyt puolustaisi pyhää Birgittaa, kun kirkon ruhtinas jätti lujan linnansa? Monet tahtoivat seurata häntä; mestari Gervasius sulki abbedissan käskystä luostarin portit. Tuo hyvä sisar Margareta Juhanantytär osotti ensi kertaa eläissään rohkeutta, jota muilta tällä hetkellä puuttui. Pyhä Priita oli nainen; jos miehet hänet hylkäsivät, niin tuli naisten häntä puolustaa!

Päätettiin, että Birger ja Beata, jotka olivat orpoja kumpikin, seuraisivat hengellistä isäänsä. Neiti Elina Kurki lähetettiin Laukon kartanoon. Kukonpoika uskottiin mestari Gervasiuksen hoitoon, joka oli ottanut toimeksensa kasvattaa tuosta huimapäästä ihmisen, vaikka se toimi olikin sangen vaivalloinen.

Pian sen jälkeen ilmestyi Severin Norrby voimakkaan tanskalaisen laivaston, kanuunien ja ruokavarojen keralla Turun edustalle. Silloin täytyi huonosti varustetun suomalaisen piiritysjoukon luopua Turun linnan valloitus-aikeesta ja peräytyä Hämeesen. Sen lähtiessä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522 sytytettiin kaupungissa ruutivarasto tuleen, jota ei tahdottu jättää tanskalaisten käytettäväksi ja tulipalo hävitti silloin suurimman osan Turun kaupunkia. Severin Norrbyn väki astui maihin ja ryösti palavan kaupungin. Suomen silloisesta pääkaupungista säilyi vain muutamia autioita taloja, joiden asukkaat olivat paenneet, mutta paikoillensa jäivät seisomaan palamattomina tuomiokirkko ja linna, odottaen uuden kaupungin ja maan uutta ylösnousemusta.

Punapartainen herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, hän se vasta riemuitsi! Kaksi vastoinkäymistä harmitti häntä: toinen oli se, ettei hän saanut hirttää piispaa ja toinen, että hän oli antanut herra Eerikki Flemingin karata hirttämättä linnan vankeudesta. Eerikki herra oli valalla vakuuttanut että hän ihaili suuresti Kristian kuningasta ja että hän oli Kustaa Eerikinpojan verivihollinen. Tuomas herra salli hänen seurata mukana eräässä hyökkäyksessä, joka tehtiin linnasta, ja tätä tilaisuutta tuo kiittämätön oli käyttänyt kääntääkseen miekankärkensä tanskalaisia vastaan ja vapautuakseen koko joukosta. Sodassa kyllä voipi tuollaisista onnettomuuksista lohduttautua, mutta Tuomas herra sai uutta syytä katua herkkäuskoisuuttaan.

Eerikki Flemingin onnistunut juoni miellytti näet Kustaa Eerikinpoikaa siihen määrin, että hän antoi hänelle päällikkyyden eräässä pienessä laivastossa, jonka hän oli koonnut Ahvenanmaan saaristoon voidakseen pitää vihollista silmällä. Siihen aikaan oli Tukholmassa, jota ruotsalainen joukko piiritti, ruokavarojen puute, ja Kristian kuningas antoi herra Tuomaalle käskyn hankkia sinne ruokavaroja Suomesta. Tuomas herra purjehti sinne laivastonsa kanssa Turusta, ja kun hän saapui Ahvenanmaalle niin hän lähetti varmuuden vuoksi pienen laivaveneen vakoilemaan, olisiko reitti selvä. Eerikki Fleming oli laivoinensa erään niemen suojassa; he anastivat veneen pukeutuivat miehistön vaatteihin ja suuntasivat kulkunsa tanskalaista laivastoa kohti. Tuomas herra oli utelias hän läksi veneessä vakoilialaivan luo ja kysyi: alles sicher? [Kaikki varmaa?] On kyllä, vastattiin. Tuomas herra astui vakoilialaivaan ja aavistamattaan hän joutui Flemingin vangiksi joka heti purjehti takaisin ystäviensä luo. Ruotsalainen laivasto hyökkäsi tanskalaisen kimppuun, jotka olivat ilman päällikköä, ja pääsi kovan taistelun jälkeen voitolle, tanskalaiset puolustautuivat tappelussa niin miehuullisesti, että eräs heidän laivoistansa "Suomalainen prinssi", oli ammuttava upoksiin, niin että se hukkui kaikkine miehistöineen. Tuomas herra vietiin Kustaa Eerikinpojan luo ja palkaksi siitä kujeesta, että hän oli hirtättänyt vankinsa Turun linnassa, tuomittiin hän samallaiseen kuolemaan ja ripustettiin sopivaan tammeen. Tuomas herra ei pelännyt kuolemaa. Hän olisi nauranut vieläkin punaiseen partaansa, jollei köysi olisi ollut niintä ja ansaitseehan kelvollinen soturi ainakin hamppunuoran!

18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.

Ljungarsin linna oli sorana ja tuhkana. Sen laillinen perillinen, Birger Bonpoika saattoi nyt Ursula rouvan kuoleman jälkeen ilman mitään estettä lahjoittaa maatilan kalavesineen Naantalin luostarille, johon hän itse aikoi ruveta munkiksi. Mikään ei saattanut olla luostarille mieluisampaa kuin yhdistää tämä vaarallinen naapuri Myllyrannan alusmaihin, joten saattoi luostarille turvata runsaan lohenkalastuksen. Inkeri ei voinut kyllin kiitellä rakkaan nuoren herransa päätöstä, ja Silla kertoi sekä lapsille ja lastenlapsille, kuinka hän kerran oli napahuttanut Ljungarsin herraa olkapäälle. Nyt ei ollut huolta muusta kuin Leton kartanosta, jonka Kukonpoika saisi perinnöksensä kun hän tulisi täysi-ikäiseksi. — Omena ei putoa kauas puusta, — arveli Inkeri. — Isän tavat ovat juurtuneet tuohon käärmeensikiöön. Miksikä hän säästyi, kun paholainen kohosi ilmaan hänen ristiäitinsä kanssa?

— Hän elää kai voidakseen jonakuna yönä sytyttää Myllyrannan tuleen
kaikista neljästä nurkasta, — sanoi Josua, joka kantoi vanhaa vihaa
Ljungarsin väkeä kohtaan. — Menkääpäs, äiti, Siverin noidan luo.
Siveri noituu hänet rammaksi ja sokeaksi.

— Oletko järjiltäsi? Kukonpoika on pyhän Priitan suojeluksen alla.

— Hohoo, kyllä hän karkaa, — arveli Josua.

Näytti siltä, kuin tämä ennustus olisi toteutunut, sillä samana aamuna kun Birger aikoi lähteä, oli Kukonpoika kadonnut luostarista. Turhaan hän oli rukoillut päästä mukaan matkalle, ja siksi hän oli, tuo kymmenvuotias lapsi, luikahtanut pois luostarin orjuudesta ja pelottavan mestari Gervasiuksen käsistä. Samaan aikaan katosi myöskin kallisarvoinen topaasi pyhän Priitan kruunusta.

Birger ja Beata sanoivat luostariin jääville ystävilleen jäähyväiset ja lähtivät matkalle, toivoen tapaavansa piispan Raumalla. Hän ei ollutkaan siellä, hän oli pitänyt vain lyhyen messun luostarissa ja jatkanut matkaansa pohjoiseen päin. Ljungarsin lapset seurasivat hänen jälkiänsä ja tulivat Ulvilaan. Ei sielläkään piispa ollut viipynyt, sillä hän pelkäsi tanskalaisten laivoja, jotka joka päivä saattoivat tulla näkyviin. Pohjoisemmassa ei siihen aikaan ollut ainoatakaan kaupunkia Suomessa; vain Korsholman puoleksi rappeutunut linna saattoi tarjota epävarmaa suojaa. Birger ja Beata jatkoivat yhä matkaansa, ja ennättivät vihdoin kirkon pakenevan isän Pohjanmaan etelärajalla Närpiössä. Täällä hän oli levähtänyt pari päivää, samalla kuin meritoimiin tottuneet ranta-asukkaat vakoilivat alituisesti epäillyttäviä purjeita myrskyisellä ulapalla. Severin Norrby koetti yhtä väsymättömästi kuin herra Tuomaskin, tavoittaa tätä Kristian kuninkaan kostolle niin kallisarvoista saalista.

Närpiö on viljava alankomaa, jonka ruotsia puhuva väestö harjoitti kannattavaa kauppaa vastakkaisen Ruotsin-rannikon kanssa. Kirkkoherra oli koonnut lukuisan joukon seurakuntalaisia vanhaan kirkkoon olemaan läsnä semmoisessa harvinaisessa juhlallisuudessa, jossa piispa itse luki messua. Vielä kerran Arvid piispa seisoi juhlapuvussansa alttarin edessä ja jakoi kirkon siunausta polvistuneelle, itkevälle kansalle. Vielä kerran tämä jäykkäniskainen kansa kumarsi päätänsä Rooman herruudelle ja kaikille sen pyhimyksille. Mutta se oli Rooman ja pyhimysten jäähyväiset pohjolassa: pyhäinmiesten yö, jota seurasi uskonpuhdistuksen huomen.

Norrby saattoi nousta maalle Närpiössä aivan yhtä helposti kuin eteläisemmälläkin rannikolla. Piispa oli vuokrannut Ruotsin matkaansa varten puoleksi katetun jahdin, jommoiset täällä olivat käytännössä. Alus oli ahdas ja epämukava; siihen lastattiin piispan kallein omaisuus, ja siinä oli tilaa 20 hengelle, mutta piispan seurue nousi yli 40 hengen. Aika oli kallis, vaara uhkaava ja kun ei ollut muuta neuvoa, niin sijoitettiin ne, jotka eivät saaneet tilaa jahdissa, suureen kannettomaan verkkoveneesen, ainoaan, joka oli saatavissa.

Eräänä varhaisena kauniina kevätaamuna läksi piispa seurueineen odottaviin aluksiin. Taivas oli selkeä, ilma lämmin, meren pinta karehteli vienon kaakkotuulen puhaltaessa, joka ennusti edullista matkailmaa. Kaikki olivat hyvällä mielellä; toivottiin ennen iltaa päästävän Ruotsin rannikolle.

Silloin Taavi tuli Birgerin luo, joka kävi aivan piispan jäljissä, osotti rantaan ja kysyi hiljaisella äänellä, näkikö hän jotakin erityistä.

Birger vaaleni. Hän seurasi silmällään osotettua suuntaa kohti ja hän näki selvästi Ljungarsin valkoisen tytön, joka leijaili veden yläpuolella rannan ja veneitten välillä. Hän ei ollut nähnyt häntä siitä saakka kuin Ljungarsin linna pamahti ilmaan ja hän luuli iäksi vapautuneensa hänen tungettelevaisuudestaan.

— Älkää lähtekö, Birger herra, älkää tänään lähtekö, vaan jääkää Beatan kanssa tänne, — pyysi Taavi innokkaasti. — Näettehän, kuinka hän torjuen ojentaa molemmat kätensä. Teitä hän varoittaa; ei hän välitä meistä muista.

Birger teki ristinmerkin. — Pelkäisinkö minä pakanallista kummitusta? En, Taavi, en; jos minulla ei olisi muuta syytä seurata hengellistä päämiestäni, niin tämä olisi riittävä olemaan häntä hylkäämättä hänen paetessaan maapakolaisuuteen.

— Ei, älkää lähtekö, älkää lähtekö! Tiedättehän, että ukkonen ja myrsky aina seuraavat Ljungarsin sukua. Ettekö tunne ukkosta ilmassa? Älkää lähtekö, rakas herra; jos ette itsenne tähden, niin piispan ja sisarenne tähden!

— Mitäs nyt? — kysyi Arvid piispa, joka kuuli viimeiset sanat ja kääntyi taaksensa.

Birger vastasi: — Teidän korkea-arvoisuutenne tietää, että minua on pakanallinen kummitus jonkun aikaa vainonnut ja Taavi koettaa nyt uskotella minua, että se varoittaa minua lähtemästä matkalle.

Piispa hymyili. — Harhakuvia! Poikani, sinä olet usein huomaava, että pahat voimat koettavat tehdä tyhjäksi Jumalan tahdon. Tämä ei ole mitään muuta kuin niiden tavallisia taikatemppuja.

— Minä luotan siihen, teidän korkea-arvoisuutenne, ja seuraan teitä, tapahtui sitte mitä tahansa.

— Seuraa minua, poikani. Jos tahdot alistua minun kohtalooni, niin tapahtukoon Jumalan tahto sinulle ja meille kaikille!

Birger ja Beata seurasivat herraansa veneessä laivaan. Valkoinen haamu leijaili yhä varoitellen veden pinnalla ja vene kulki sen läpi ikäänkuin hienon sumuharson läpi. Birger vain tunsi äkkinäisen, viileän tuulahduksen lämpimässä kevätilmassa.

Sekä laivassa että veneessä, jotka kumpikin olivat täydessä lastissa, nostettiin purjeet ja sitte suunnattiin kulku lounaista kohti merelle. Rannalla seisoi taaja ihmisjoukko kyynelsilmin katsellen lähtöä. Vielä kaukaa ulapalta näkyi piispa Arvid Kurki kohottavan siunaavasti käsiänsä rakasta maata kohti, jota hänen katseensa ei koskaan enää ollut tavoittava.

Taavi johti pienempää venettä, jossa muutamat piispan seuralaiset, muuttotavarat ja kaksi soutajaa seurasivat suurempaa alusta. Vanha kalastaja piti perää. Kun vene oli kulkenut sisempien selkien poikki, niin huomattiin aavalla merellä, että tuuli otti paremmin piispan jahdin purjeihin, joten se ennätti toisen veneen edelle. Välimatka eneni yhä. Tuuli rupesi tyyntymään, päivällisen aikana oli tuuli aivan asettunut ja täytyi tarttua airoihin. Myrskyinen Pohjanlahti oli hiljaisesti heijuvana kuvastimena ja yhä mahdottomammalta näytti, että ennen iltaa saavuttaisiin ruotsalaiselle rannikolle.

Taavi vaihtoi pari sanaa vanhan kalastajan kanssa, jonka ammatti ja pakko oli tehnyt ilmanennustajaksi.

— Mitäkö minä luulen? — toisti peränpitäjä äreästi. — Minä luulen, että puolen tunnin perästä nousee ukkonen. Tuuli kääntyy luoteesen.

— Luuletteko, että jahti kestää tuulta?

— Miksikä se ei kestäisi, jos se olisi hyvin lastattu? Mutta niinkuin se nyt on, niin pyhä Priita pidelköön sitä pystyssä kölillänsä. Minun mielestäni me käännymme ajoissa takaisin.

— Mekö kääntyisimme? Emme koskaan! Soutakaa rivakasti!

Ja Taavi tarttui itsekkin airoon, jotta he ennättäisivät jahdin, joka löyhin purjein vaarui hyökyaalloilla.

Kohoavat ukkospilvet synkistyttivät taivaan. Kun vene oli päässyt parin kaapelinmitan [kaapelinmitta = 120 syltä] päähän jahdista, rupesi raskaita sadepisaria tippumaan ja ensimäinen salama halkaisi kaakkoisen taivaanrannan. Pian sen jälkeen röyhelsi eteenpäin kiitävä musta aalto merenpinnan ja luoteistuuli pauhaili torvineen, rumpuineen. Jahti sai uutta vauhtia ja jatkoi kotkansiivin kulkuaan lounaista kohti ja hetken kuluttua se oli ennättänyt kauaksi toisen veneen edelle. Venhe seurasi purjeet pingollaan tyrskyävällä merellä. Tunnin kuluttua näkyi jahdin huippu vain liitelevänä kaarnana valkopäisillä aalloilla. Neljänneksen kuluttua sekin oli kadonnut, eikä toisella veneellä ollut muuta neuvoa kuin ajatella omaa pelastusta myrskyssä ja sateessa.

Vene luovasi tuulessa länteen päin koettaen päästä maihin lähimmälle ruotsalaiselle rannikolle. Tuli ilta, yö saapui, onneksi toki keväinen yö, eikä vielä maata näkynyt. Taavi muisteli Beataa, Birgeriä ja piispaa. Missähän he nyt olivat?

Kerran vene oli aivan kaatumassa. Hyökylaine löi veneen laidan yli tuulenpuolelta ja suojanpuolelta tuli vettä veneesen. Vene kohousi jälleen ja irtaantui johonkin määrin hyökylaineesta, mutta masto oli painunut reunan yli ja laahautui mukana laineilla. Suurella vaivalla irtauduttiin tästä vaarallisesta lisäkkeestä, mutta vene ajelehti nyt kallellaan aaltojen hyrskyssä. Kaikki tarttuivat airoihin ja koettivat päästä tuulen alle. Ja siten jatkettiin tätä tuskallista taistelua aamuun saakka, kunnes aurinko taas nousi koillisessa tyrskyvän meren yli.

Vain se, joka on kokenut sellaisen yön, voi kuvailla mielessään, millä tunteella pakolaiset näkivät auringon kimaltelevan aaltojen harjoilla. Tuulikin vähitellen asettui ja kääntyi koilliseen. Vaatekappaleen saattoi kiinnittää hätäpurjeeksi airoon kiinni ja vene totteli paremmin ruoria. Kello neljän aikana näkyi suoraan edessäpäin joku noita kallioisia kareja, jotka muodostavat sekä ruotsalaisen, että suomalaisen rannikon ulkovarustuksen. Kello viiden aikana noustiin maalle kalliokarille, jossa oli vähän tilaisuutta hoitaa naispuolisia matkustajia. Heitä oli kuusi kaikkiansa, ja koko ajan he olivat maanneet veneen pohjalla aivan läpimärkinä ja vilusta värisevinä.

Rannalta löytyi vesiajopuita, ja sytytettiin tuli. Rohkeus palasi yhdessä lämmön ja toivon kanssa. Pakolaiset kuivasivat vaatteitansa, maistelivat eväitänsä ja ylistivät pyhimyksiä. Milloin arveltiin pyhän Henrikin, milloin pyhän Priitan tai pyhän Eerikin, milloin taas pyhän Olavin pelastaneen heidät. Vanhalla kalastajalla, perämiehellä, oli oma mielipiteensä. — Pitää olla sovinnossa neitsyt Maarian kanssa, — sanoi hän, — ja osata loihtusanat:

Jeesus aaltoja aseta,
Maaria ve'en väkeä,
Ett'ei parsku parraspuille,
Pääse päälle kaarieni!
Mene tuuli tuonnemmaksi,
Ylitse meren yheksän,
Tahi nouse taivahalle
Ylös pilvihin ajaite.

Päivällisen aikana nousi tuuli idästä, vene kesti hyvin tuulta ja ennen illan tuloa olivat pakolaiset onnellisesti laskeneet maihin ruotsalaiselle rannikolle nykyisen Söderhamnin läheisyyteen. Ensimäiseksi huoleksi ruvettiin tiedustelemaan piispan, Birgerin ja heidän seuralaistensa kohtaloa. Ei kukaan tässä seudussa ollut kuullut heistä mitään. Taavi läksi eteläänpäin, kyseli pitkin koko rannikkoa. Vihdoin Öregrundissa hän sai varman tiedon siitä, mitä hän niin kauan oli pelännyt, ja joka vaivutti koko Suomen suruun. Pirstaleita ja muutamia ruumiita olivat aallot heittäneet rannalle. Epäilemisen syytä ei ollut enää. Piispa, maisteri Conrad, Birger herra, Beata neiti, kaikki jotka olivat olleet mukana tuossa liiaksi lastatussa, onnettomassa aluksessa, olivat saaneet hautansa rannan tyrskyissä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522, eikä kukaan pelastunut voidakseen kertoa heidän viime hetkistänsä. Piispa Arvid Kurjen mukana vaipui katolinen aikakausi Suomen historiassa meren syvyyteen, mutta hänen maansa ja kansansa eli nähdäkseen uuden ajan koittoa.

19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.

Samoin kuin kesäkuun aurinko illalla uudelleen lähenee sitä seutua, josta se aamulla on lähtenyt, samoin palaa tämäkin kertomus monen taistelun ja seikkailun jälkeen ensimäiseen rauhalliseen lähtökohtaansa Satakuntaan Kokemäenjoen varrelle, Myllyrannan myllylle. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kuin Arvid piispa sai surmansa aalloissa, ja nyt on siis armon vuosi 1534, ja juhannuksen aika taaskin. Paljon on näinä kahtenatoista vuotena muuttunut pohjoismaissa, paljon ihmisten uskossakin, jossa historian sydän sykkii. Uskonpuhdistus oli hyljännyt Rooman paavin ja hänen kirkkonsa ja ottanut häneltä pois ennen kieltämättömän oikeuden tuomita kaikkien omiatuntoja, mutta tarvittiin vielä aikaa ja rauhaa, ennenkuin voitiin löytää uusi ja korkeampi tuomari, kuin kuningas, joka paavin sijaan oli astunut kirkon päämieheksi. Raamattu, jonka Luther oli kääntänyt saksan kielelle, ja uusitestamentti, joka painettiin ruotsiksi vuonna 1526, olivat Suomeen nähden vielä latinaa ja pappien viisautta. Kansa tunsi omalla kielellään vain isämeidän-rukouksen ja pyhimystaruja, ja nyt koetettiin heille uskotella, että pyhimysten palvelus oli harhauskoa. Ketä oli uskottava? Kehen luotettava, kun kaikki tuntui horjuvan?

Myllyrannassa ei voitu huomata muuta rauhattomuuden ulkonaista jälkeä, kuin että toinen puoli sen taistelukykyisistä asukkaista joka yö sai valvoa aseissa, peläten erästä rosvojoukkoa, joka Leton tienoilta levitti kauhua kautta, koko Satakunnan. Mylly, lohipato, aidat, pellot ja rakennukset virran rannalla osottivat hyvää hoitoa. Ja kuitenkin oli suuri muutos tapahtunut tässäkin maailman sopukassa. Vesteråsin resessin jälkeen vuonna 1527 oli Myllyranta, samoin kuin useimmat muutkin luostaritilukset, otettu kruunulle ja lähinnä se oli Satakunnan voudin käskynalainen, jota odotettiin paikalle kuninkaan nimessä ottamaan Myllyrantaa haltuunsa.

Eipä puuttunut puheluaihetta siitä pienestä vanhasta tuttavapiiristä, joka juhannuspäivänä oli kokoontunut talon tammien suojaan yksitoikkoisesti kohisevan kosken partaalle. Kuisti oli koristettu puolikasvuisilla koivuilla ja kukkassalko pihalla kutsui kylän nuorisoa leikkeihin. Inkeri, seitsemänkymmenen-vuotinen eukko, istui iloisena ja reippaana keinulaudallaan. Hänen vieressään oikealla puolella oli mestari Gervasius, joka näytti nyt paljoa raihnaisemmalta kuin arvokkaan mahtavuutensa aikana, ja vasemmalla istuivat Josua ja Silla. Ruohikkoon sekä pihalle kokonaisille sekä puolinaisille myllynkiville oli asettunut suuri joukko kylän asujamia. Kaikkien huomio oli kiintynyt kahdenkymmenen-vuotiseen teiniin, Josuan vanhimpaan poikaan, Eljakseen, joka oli ollut uskonpuhdistajan Pietari Särkilahden oppilaana. Hän oli vastikään palanut kotiin Turusta ja selitteli innokkaasti sukulaisilleen uutta oppia.

— Se on niin, — lopetti nuorukainen esitelmänsä saarnan äänenä ja nuoruuden koko luottamuksella vasta omistamaansa oppiin, — se on niin, katsokaa, me olemme nyt päässeet kirkkaasen auringonvaloon myllykamarin pimeästä, johon vain pieni päivänsäde luukusta tunkeutuu. Pimeys, se on Rooman paavi ja hänen munkkinsa epäjumalanpalveluksineen; auringonvalo on meidän Vapahtajamme armo, joka yksin kirkastaa maailman ja antaa kaikki meidän syntimme anteeksi, ei kullalla eikä hopealla, ei messuilla, ei paastoilla eikä hyvillä töillä, vaan verensä ja laupeutensa kautta, kun me vain uskomme. Paavi ja koko hänen joukkonsa ovat vain syntisiä ihmisiä, jotka joutuvat helvettiin omassa vanhurskaudessaan ja vetävät toisia mukanansa. Pyhimykset pitäkööt huolta siitä, että itse tulevat vapahdetuiksi, sillä heillä ei ole ylimääräisiä hyviätöitä muita syntisiä varten… Minä sanon teille, että kiirastuli on satua, ripitys turhanpäivästä korvaan-sopotusta, ja messun ovat laiskat munkit keskineet vietelläkseen rahoja köyhiltä lähimäisiltään…

Ennenkin oli jo kuultu jotakin, mutta tämä tuntui menevän liian pitkälle. Kuuliat rupesivat napisemaan, toiset tekivät ristinmerkkejä, mestari Gervasius nousi ylös, ja Inkeri rukoili hiljaa itseksensä, että pyhä Priita antaisi anteeksi hänen pojanpojallensa, tuolle nulikalle, joka niin hirveästi pilkkasi Jumalaa. Mutta nuorukainen jatkoi pelotta:

— Pyhä Priita, pyhä Henrikki, pyhä Eerikki, pyhä Olavi, pyhä Fransiscus, ja minkä nimisiä he kaikki lienevätkin, minä sanon teille, hyvät ihmiset, kaikki nuo raukat ryömivät nyt paljailla polvillaan elävien ja kuolleitten tuomarin edessä ja rukoilevat häntä antamaan typerille ihmisille anteeksi heidän epäjumalanpalveluksensa! Kysykää heidän puu- ja kivikuviltansa, voivatko he kuulla teitä? Voivatko ne teille vastata? Mutta te koristelette niitä hopealla ja kullalla ja turhamaisilla koruilla, ikäänkuin ei Jumalalla olisi heille mitään parempaa annettavaa. Te suitsutatte heille pyhää savua ja jos tuli tarttuisi heihin, niin he palaisivat poroksi. Neitsyt Maaria oli heitä kaikkia korkeampi ja kuitenkaan hän ei ollut muuta kuin köyhä syntinen ihminen, niinkuin me kaikki, hänen autuutensa oli hänelle vain armosta annettu. Miksi te polvistutte hänen eteensä? Ettekö ole lukeneet ensimäistä käskyä: Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni!

Hän ei saanut jatkaa. Vihanhuudahdukset keskeyttivät puhujaa. Josua käski häntä vaikenemaan. Mestari Gervasius uhkaili häntä ryhmysauvallansa, Silla kiiruhti suojelemaan häntä. — Antakaa minun puhua, äiti! — huudahti nuori Eljas. — Lyökää minua, kivittäkää minut, niinkuin Stefanus kivitettiin, minä tahdon puhua, julistaa totuutta, eikä helvetin portit voi minua kukistaa!

— Mitä minä sanoin sinulle, Silla, — nyyhkytti Inkeri, — kun sallit pojan tehdä oman tahtonsa mukaan ja mennä teiniksi Turkuun? Milloin olet nähnyt myllärinpojan lukevan latinaa? Toista oli Taavin laita; minä olisin suonut, että Eljas mielemmin olisi valinnut miekan ja kypärän, niinkuin Taavi ja hänen isänsä tekivät. Mutta sinä olit niin turhamainen ja tahdoit kuulla hänen lukevan sielumessua sinun kuolleelle tomullesi.

— Jumalan rauha, äiti! Mistä on kysymys? Minulla on miekka ja kypärä, mutta minä olen oppinut Birger Bonpojalta lukemaan kirjaa, — sanoi odottamatta hänen takaansa rautapukuinen mies, joka melun kestäessä oli kenenkään huomaamatta ratsastanut pihaan.

— Taavi! — huudahtivat yhtä suuta Inkeri, Silla ja Josua.

Niin, Taavi oli nyt taas monen vuoden perästä vanhalla kotiseudullansa, ja lapsuudentunteet sydämessänsä hän syleili äitiään ja sukulaisiaan, niin että hänen rautavaruksensa rämisi. Kun ensi näkemisen ilo oli asettunut ja ensimäiset kysymykset tehty, niin hän tahtoi tietää, mikä oli syynä siihen, että rauhaisassa Myllyrannassa näin tavattomasti meluttiin.

Kymmenen ääntä vastasi yhtä aikaa:

— Eljas, Josuan poika, on tuonut Turusta jumalatonta kerettiläisoppia!
Hän pilkkaa pyhimyksiä, kieltää messun, paavin ja kaiken jumalisuuden.
Hän on Antikristus, joka on tuleva viimeisinä aikoina.

— Mutta ettekö te ole kuulleet, että hurskas piispamme Martti Skytte ja kaikki jumaliset miehet Turussa, niin, itse kuningaskin tunnustaa samaa uskoa kuin Eljaskin?

— Kyllähän me olemme kuulleet niin paljon uudenaikaisia asioita, ettei köyhä kristitty enää voi erottaa latinaista Jumalan sanaa suomenkielisistä ihmisopeista. Mutta meille on sanottu, että uusi usko ei ole mitään muuta kuin vanha vain hiukan parannettuna. [Kuningas Kustaa tahtoi saattaa luterilaisen opin maahan vain katolisen uskon parannettuna muotona.]

— Miksi sitte kiistelette? Vastaa minulle, Eljas, uskotko Jumalaan,
Kristukseen, Jumalan poikaan, ja Jumalan ilmoitettuun sanaan?

— Elämässä ja kuolemassa! — vastasi nuorukainen. — Mutta…

— Se riittää, — keskeytti häntä Taavi.

— Kuulettehan sen itse. Tunnustaisiko Antikristus sellaista uskoa? Ja jos te pääasiassa olette samaa mieltä, niin miksikä te annatte vähemmän tärkeitten kysymysten erottaa teitä? Jumalan sanaa opetetaan nyt ruotsinkielellä; me näemme vielä sen päivän, jolloin Jumala puhuu suomeksikin.

Teiniä ei ahdistettu sen enempää ja väki hajaantui päästäkseen suojaan lähenevältä ukkosilmalta.

Uskonpuhdistus raivasi itselleen tien Suomeen epäilysten ja omantunnon-rauhattomuuden kautta, mutta se ajatus, että Jumala nyt ymmärsi kansankin kieltä, vaikutti yhä tyynnyttävämmin. Agricolan suomalainen uusitestametti painettiin vuonna 1548. Vasta melkein vuosisataa myöhemmin, vuonna 1642, ilmestyi koko raamattu kansan äidinkielellä.

Taavi kertoi vaiheistansa piispan onnettoman haaksirikon jälkeen. Hän oli ruvennut sotilaaksi Eerikki Flemingin laivastossa, oli ollut mukana hirttämässä junkkeri Tuomas Wulfia, valloittamassa Kastelholmaa, Turun ja Kuusiston linnoja ja sen jälkeen palvellut kuningas Kustaata yhtä uskollisesti kuin ennen muinoin Bo Knuutinpoikaa ja Arvid piispaa. Nyt hän oli palannut Suomeen kuninkaan asioissa. — Mutta, — lisäsi hän, — kuinka rakas risti-isäni tulee toimeen tänä uutena aikana?

— Kulunut luuta! — huokasi mestari Gervasius. — Kuningas on anastanut pyhän Priitan leivän ja lihavat lohemme Myllyrannasta. Jumala siunatkoon sisar Margareta vainajaa; hän osasi erottaa taimenen nahkalohesta. Uusi abbedissa, Valpuri sisar, on Flemingin sukua, ja hänen nenänsä on paksunahkainen; mitä hän minua tarvitsisi palveluksessaan? Niin olen minä vanhoilla päivilläni tullut kruunun isännöitsijäksi Myllyrantaan.

— Ajatteles, Taavi, vanhan Renatan elämä loppui, kun hän sai tiedon
Ljungarsin lapsista! — sanoi Inkeri.

— Mutta kerro enemmän itsestäsi ja uudesta virastasi! Sinä olet jo aikoja sitten siinä iässä, jolloin kunnon mies hankkii itselleen hyvän vaimon. Oletko sinä naimisissa, poikaseni?

Taavi oli hetken aikaa ääneti. — Sen asian laita, äiti, on sama kuin Renatan ja Ljungarsin lasten, — sanoi hän vitkastellen. — Myllärinpoikien ei pitäisi koskaan katsella hienoja neitosia. Mutta vanha lempi on lujassa, äiti. Miksikä minä menisin naimisiin?

— No kuulehan! Olet sotilas ja pelkuri! Kyllä sinussa olisi ollut miestä ansaitsemaan kannukset sodassa, ja sitte ei siunattu neitemme koskaan olisi joutunut hukkaan meren hyrskyyn! Mutta mikä virka sinulla nyt on, ja miksi sinä ratsastit tänne kymmenen ratsumiehen seurassa?

— Minä olen kuninkaan läänitysmies pohjois-Satakunnassa ja tulen valvomaan järjestystä läänissä, koska on valitettu sissien tuhotöitä ja herrojen mielivaltaa.

Inkerin silmät suurenivat. — Kuninkaan läänitysmies! Mutta sittenhän sinä olet herrojen arvoinen!

— Ja minun esimieheni! — sanoi mestari Gervasius hämmästyneenä ja nousi ylös osottaaksensa entiselle ristipojallensa velvollisuuden-mukaista kunnioitusta.

— En minä ole ainoa aateloimaton, jolle on uskottu niin korkea toimi, — selitti Taavi. — Kustaa kuningas saa pitää varansa, etteivät piispat ja aatelismiehet kasva hänen päänsä ylitse. Flemingit, sanotaan, aikovat sukulunastuksella saada kruunulta takaisin Ljungarsin ja Myllyrannan. He eivät tiedä, että yksi Ljungarsin suvusta vielä on elossa, ja Myllyrannasta minä pidän huolen.

— Yksi Ljungars vielä elossa!— huudahti Inkeri. — Sitten hän ei ole kaukana, koska ukkonen käypi juhannuspäivänä.

— Hän on minun seurassani, äiti. Ehkä muistatte vielä Kukonpoikaa, jonka minä kerran kuljetin Ljungarsista tänne?

Mestari Gervasius muisti hänet liiankin hyvin. — Oi, tuo hävitön huimapää, joka karkasi minun isällisestä kuristani Naantalissa, ja josta ei sen jälkeen ole kuulunut mitään! Minä luulin hänen kuolleen jo aikoja sitte.

— Tuo sudenpenikka! — huudahti Inkeri. — Hän asettuu varmaankin Kukon väen etunenään, joka mellastaa Ljungarsin metsässä. Asettakaa kahdenkertaiset yövahdit, mestari Gervasius.

— Knuutti Steninpoika ei ole enää mikään huimapää, hän on kahdenkolmatta vuoden vanha, — vastasi Taavi. — Minä vangitsin hänet Aggerhusissa Kristian kuninkaan viimeisellä sotaretkellä, ja aina siitä saakka hän on minua seurannut. Hän on nyt täällä todistaaksensa laillisen perintöoikeutensa Ljungarsin linnaan ja Leton kartanoon, mutta hän tahtoo vielä toistaiseksi olla tuntematon. Antakaa hänen saada yösija muiden ratsumiesten mukana. Huomenna me ratsastamme eteenpäin.

20. Viimeinen Ljungars.

Seuraavana aamuna tapaamme me jälleen Taavin ja hänen kumppaninsa, Knuutti Steninpoika Ljungarsin, jota ennen sanottiin Kukonpojaksi, Ljungarsin linnan autioilla rauniolla. Kun omistajaa ei kuulunut, joutui tila muutaman vuoden kuluttua Naantalin luostarille ja sittemmin se muutettiin kruununtilaksi, mutta näinä ahtaina aikoina ei kukaan ollut ruvennut uudestaan rakentamaan vanhaa herraskartanoa. Muurit olivat raunioina ja tuhkaa ja puoleksi hiiltyneitä hirsiä oli hajallaan kellariholvin ympärillä. Taavin ratsumiehet olivat majoittuneet kylään, jossa oli vain muutamia kurjia hökkeleitä ja jonka asukkaiden epäiltiin olevan liitossa sissien kanssa.

— Knuutti Steninpoika istui ääneti sortuneilla muureilla, joiden herra hän oli. Hän oli kaunis tummatukkainen nuorukainen, kookas ja vahva ruumiinrakenteeltaan, niinkuin koko hänen sukunsa, mutta nuoruudeninto ja terveys oli kadonnut hänen kalpeilta poskiltansa. Hänen katseensa kiintyi raskasmielisenä synkkään ympäristöön. Joko hänen elämänsä oli kulunut liian nopeasti, taikka hän oli kärsinyt liiaksi, mutta nuorella iällänsä hän näytti väsähtäneeltä ratsumieheltä, joka pysähtyy tienhaaraan.

— Miksi ajattelemme menneitä aikoja, — lohdutteli Taavi. — Ljungars on kadonnut, Lettoa ei ole enää olemassa, eikä sitä koskaan olisi pitänytkään olla. Sinussa on tulevaisuus, sinussa on toivo, ja sinun käsiesi alla on uusi Ljungars kohoava tuhasta.

— Kiitos, — sanoi nuorukainen surumielisesti. — Minä kerron sinulle jotakin, jota en ole vielä uskonut kellekään ihmiselle. Kun sinä löysit minut kahdeksanvuotiaana kosken partaalta ja Birger kaappasi minut mukaansa, niin minä tunsin ensi kertaa eläissäni omantunnon voiman. Tunnetko sinä omaatuntoa?

— Hiukan, — vastasi Taavi.

— Et, sinä et sitä tunne, sinä et tiedä, että se määrää koko meidän elämämme. Minulla oli ristiäiti; sano mitä tahdot Ursula rouvasta, mutta hän rakasti minua, minua yksin koko maailmassa. Minä hukkasin hänen onnenkivensä, joka hänelle oli kaikki kaikessa. Silloin minä käsitin vain, että hän oli minulle pahoillansa; mutta kun minä kuulin Ljungarsin linnan pamahtavan ilmaan, silloin minä ymmärsin, että minä olin syypää hänen kuolemaansa. Tuo ajatus puraisi minua kuin käärme. Birger lahjoitti kiven pyhälle Priitalle. Kun minä karkasin Naantalista, niin otin kiven mukaani ja juoksin yötä päivää Ljungarsiin, toivoen voivani tuolla kivellä herättää ristiäitini haudasta. Minä en löytänyt häntä, hän lepäsi tuhan peitossa, ja minun syyni ei tullut sovitetuksi. Siverin noita löysi minut puolikuolleena metsästä, otti minut luoksensa ja piti minua kaksi vuotta mökissänsä. Silloin minä, kiittämätön, taaskin karkasin sissien luo vuoristoon. Kahden vuoden kuluttua karkasin heidänkin luotaan Turkuun. Sitten minä rupesin merimieheksi tanskalaiseen laivaan, palvelin kuusi vuotta kuningas Kristiania ja loput sinä tiedät.

— Miksikä annat lapsuuden hairahdusten vaivata itseäsi? Etkö ymmärrä, että Jumala on ohjannut sinut niin monen vaaran ja vaiheen läpi, jotta miehenä voisit hyvittää entiset vikasi?

— Ei, Taavi, ei, vielä on jotain, jota en voi hyvittää. Kun ristiäiti nuhteli minua kivestä, niin hän pakotti minut vannomaan pyhän Olavin kautta, että hävittäisin koko Ljungarsin suvun…

— Mutta sehän on nyt mahdotonta!

— Miksikä mahdotonta? Vielä yksi Ljungars elää, vielä tämä kauhea vala sitoo minua. Miksikä minä, onneton, läksin sinä päivänä etsimään uutta onnenkiveä virran rannalta? Miksikä minä en kymmenvuotisena kuollut metsään? Miksikä minua ei surma perinyt sissien luona, miksi en kaatunut yhdessä niin monen kuolleen mukana taistelutantereelle? Vala on minut pelastanut, vala minua sitoo. Ja katsos, Taavi, nyt kääntyy se minuun itseeni, viimeistä Ljungarsia vastaan! Se on meidän sukumme kirous. Minun täytyy surmata, eikä minulla ole, niinkuin isilläni, veljeä, jonka voisin uhrata. Mitä minun tulee tehdä? Minä inhoan itsemurhaa; siihen vain pelkuri turvautuu. Anna minun taistella, mies miestä vastaan, anna minulle kunniallinen kuolema, Taavi, enkä minä enää koskaan valita!

— No niin, — sanoi Taavi, — maamme tarvitsee rauhaa ja järjestystä. Meidän toimenamme on hävittää se rosvojoukko, joka vielä entisten laittomien aikojen perintönä kuljeksii maassa. Nämät sissit taistelevat henkensä uhalla, siinä saat kyllä tilaisuutta taisteluun, mutta sinä elät ja vapaudut valastasi. Sinä hävität väkivallan Ljungarsin ja alotat uuden Ljungarsin suvun, jonka vaakunakilvessä on laki ja oikeus.

Knuutti Steninpoika karkasi ylös. Puna palasi hänen poskipäihinsä, rohkeutta ja elämäniloa loisti hänen nuorukais-silmistänsä. Tämä ajatus oli hänelle niin odottamattoman uusi, niin toiverikas ja hyvittävä, että hän tunsi itsensä äkisti aivan muuttuneeksi. — Sinä olet oikeassa, riemuitsi hän. — Niin minä tahdon elää! Vanhoista Ljungarseista ei ole ketään jäljellä!

Ratsumiehet olivat lähettäneet vakoilioita metsään, ja he palasivat ilmoittamaan,. että sissit oleskelivat kapeassa vuorensolassa puolen peninkulman päässä Ljungarsista. Heitä oli kolmekymmentä aseellista miestä ja he luottivat siihen, että vuoren luo oli mahdotonta päästä. Luultavasti he myöskin tiesivät, kuinka vähäinen luvultansa ratsumiesten joukko oli. Taavi päätti viipymättä saartaa heidät ja mistä hinnasta hyvänsä vapauttaa ylimaan seudut tästä maanrasituksesta, joka jo vuosikausia oli levittänyt kauhistusta ympäristöönsä. Lapsuudestaan saakka Taavi tunsi jok'ainoan rotkon tässä metsässä ja tämän tietonsa nojalle hän perusti koko suunnitelmansa.

Sissit eivät voineet tietää, että kymmenmiehinen nostojoukko Myllyrannan kylästä seurasi jalan ratsumiehiä ja oli saapunut tuntia myöhemmin Ljungarsiin. Ratsumiehet jättivät hevosensa neljän kylämiehen vartioittavaksi ja jakaantuivat toisten kuuden kanssa kolmeen osastoon, jotka eri tahoilta tunkeutuivat raivaamattomaan metsään.

Tuskin olivat Taavi, Knuutti Steninpoika ja neljä ratsumiestä päässeet kuusien suojaan, niin Knuutti huudahti: — Pysähtykää, katsokaa, hän seisoo meidän edessämme ja sulkee tiemme! — Knuutti tunsi Ljungarsin valkoisen tytön, joka monta kertaa ennen oli varoittanut ja ohjannut häntä, mutta kahteen vuoteen hän ei ollut häntä nähnyt.

Taavia värisytti. Hän muisti näkyä, kun Birger ja Beata soutivat piispan kanssa onnettomalle matkallensa Närpiöstä. Mutta, hän ei saanut epäillä, hän jatkoi kulkua. Haamu leijaili polulla ja he kulkivat aivan hänen liepeittensä läpi, tuntematta muuta kuin viileän tuulahduksen.

He kulkivat Junkkarin lähteen ohi. Päivä oli helteinen, ja kova jano vaivasi kulkioita, mutta lähde oli kuiva. Knuutti Steninpoika pysähtyi ja kaivoi miekkansa kärjellä hiekkaa lähteenpohjassa. — Eteenpäin! — huusi Taavi. — Odota vähän, — pyysi Knuutti. — Täällä minä lapsena heitin onnenkiven lähteesen, kun minä en voinut herättää ristiäitiäni haudasta.

Taavi ei kuullut häntä; hän seisoi selin lähteesen. Tässä metsässä täytyi pitää silmät auki. Jotakin liikkui punaisen kallion takana. Taavi jännitti jousensa, mutta hän ei huomannut, että samana hetkenä nuoli suhisi ilmassa ja osui Knuutti Steninpoikaan, hänen seisoessaan kumartuneena lähteen yli.

Mies pakeni juoksujalassa metsään. Hän kaatui Taavin nuolen kaatamana. Kuka hän oli? Kukko! Vanha petturi antoi vielä kuollessaan merkin, kiekahutti kuin kukko, josta hän pilkkanimensä oli saanut. Hän ei ollut yksin. Pensaikoissa väjyi hänen väkensä ja odotti päällekarkaajiaan polulla lähteen luona.

Osat vaihtuivat nyt. Taavin ja hänen seuralaistensa, joita oli yhteensä viisi henkeä lukuunottamatta Knuutti Steninpoikaa, täytyi nyt hyökkäyksen asemesta puolustautua kolmeakymmentä rosvoa vastaan, jotka syöksyivät esiin metsästä.

Taavi puhalsi metsästystorveensa, joka aina riippui hänen sivullansa. Kalliosta kallioon vastasi kaiku toistamalla annetun merkin. Nuo viisi miestä odottivat päällekarkausta punaisen kallion kyljessä, sillä siellä heidän selkänsä olivat turvassa. Tervehdykseksi sateli heitä vastaan nuolia, jotka voimattomina ja räiskien kimpoilivat kallioon. Taavin jousi ei jäänyt vastausta vaille. Hurjat huudot kaikuvat metsässä ja Ljungarsin tuttu ukkonen ilmoitti etäältä läsnäoloansa.

Kun sissit huomasivat, että heidän nuolensa kimpoilivat kallioon, tulivat he lähemmäksi peitsineen ja karhunkeihäineen. Jouset heitettiin syrjään, nuijat kohosivat sotatapparoita vasten. Taavi ja hänen väkensä saivat kiittää hengestään vain haarniskoitaan ja kypäriään, joita ei sisseillä ollut. Mutta kun rosvot vihdoin toinen toisensa jälkeen kiipesivät kalliolle ja sieltä heittelivät kiviä vihollistensa päälle, niin sota uhkasi loppua laillisen järjestyksen varmaan tappioon. Kaksi Taavin väestä oli pahasti haavoittuneena vaipunut maahan, kahdella oli vähempiä haavoja. Taavi yksin ei ollut haavoittunut. Missä oli Knuutti Steninpoika? Ei mitään vastausta kuulunut. Katolisen Suomen sotahuuto: pyhä Eerikki avuksi! kaikui ahdistettujen huulilta, mutta samassa taistelu sai odottamattoman käänteen.

Ne kaksi osastoa, jotka Taavi oli lähettänyt kaartamaan rosvoluolaa, olivat huomanneet sen tyhjäksi, ja metsästystorven merkin johdolla raivanneet itselleen tien vuorien ja pensaikkojen poikki. Heitä oli vain kaksitoista miestä, mutta heidän hajaantuneet huutonsa saattoivat sissit pelkäämään suurtakin sotavoimaa. Hyökkääjien rivit joutuivat sekasortoon. Taistelu loppui, sissit heittivät aseensa pois ja hajaantuivat rajusti juosten piilopaikkoihinsa vuorten lomiin.

Taavi seurasi heitä joukkoinensa. Se oli loppumaton, vaivalloinen ajo, jota kesti suurimman osan päivää. Iltapuolella oli toinen puoli sisseistä vangittu ja sidottu nuoriin, mutta sitte täytyi Taavin keskeyttää ajo, sillä nousi hirveän voimakas ukkosilma. Taivas liekehti, salamat risteilivät ilmassa, vihurit kaatoivat jäykimmät männyt tai salama ne halkaisi kahtia. Ei koskaan kukaan ollut nähnyt tämäntapaista rajuilmaa näillä seuduilla, vaikka kesäisin ukkonen täällä oli melkein jokapäiväinen vieras.

Kuuden aikaan illalla rajuilma asettui ja taivas selkeni. Väsyneinä, märkinä, nälkäisinä läksi Taavi joukkoineen vuortenrotkoista, joista sissit olivat etsineet turvaa, ja palasi vankeineen Ljungarsin kylään. He kulkivat jälleen lähteen ohitse. Sen kuivalla hiekkapohjalla, kallioiden varjossa, lepäsi nuorukainen verissään. Knuutti Steninpoika Ljungars oli kuolettavasti haavoittunut ja hänen verensä oli juossut kuiviin. Hänen kumartuessaan hiekan yli ja etsiessään onnenkiveä oli Kukon nuoli lävistänyt hänen vasemman-olkapäänsä juuri siitä kohdasta, joka oli jäänyt suojaamattomaksi kypärin ja selkähaarniskan välille. Hänen otsallaan ja huulillaan kuvastui tyyni onnellinen rauhanpiirre; ei vähintäkään tuskan eikä surun jälkeä voinut huomata, vaikka kaikki toiveet pettivät juuri sinä elämän aikana, jolloin toivoo kaikkea.

Hän hengitti vielä. Taavi etsi vesipisaraa, millä virvoittaisi kuolevan verettömiä huulia. Aivan kallion juurella hän huomasi Ljungarsin valkoisen tytön tutun haamun. Hän näytti surullisemmalta, hennommalta ja hoikemmalta kuin ennen. Kultainen vyö hänen uumillaan oli kavennut hienoksi langaksi, joka vaivoin näytti pitävän hänen utuista vartaloaan koossa. Puiden latvoissa kävi hiljainen, sanaton humina. Taavin vielä katsellessa utukuvaa katkesi hieno kultalanka hänen uumiltaan ja koko olento haihtui ilmaan. Hän kääntyi taaksensa; kuoleva oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Myrskyistä päivää ja ukkosilmaa seurasi kirkas ja tyyni kesäilta, joka ei pimennyt yöksi. Mutta sellainen ei ollut Suomen kohtalo Kustaa Vaasan ja hänen seuraajiensa hallituksen aikana; sillä myrskyjä ei puuttunut. Se ennusti vain onnellisen tulevaisuuden valoisaa iltaa päivinä, jotka kerran tulevat. Väkivallan laiton, verinen ja mielivaltainen aikakausi oli loppunut. Ja vuorien ja vesien taa laskeva aurinko valaisi kirkkaasti viimeisen Ljungarsin unohdettua hautaa.

Ljungarsin tarun loppu.