Lukemisia lapsille 2

by Zacharias Topelius

Kolmas tapaus.

Suuri metsä. Mylly Matti ja Maija ovat laskeneet säkit maahan ja päästelevät siteitä.

Matti (laulaa).

Sävel: ”Nyt aika tuo jo lieneekin.”

Se pahin porsas tosiaan,
Mi pussihin on saatu.
Niin tuiki tuima potkimaan,
Niin raskas on sen laatu.

Maija.

Se raskaamp’ on kuin kultakin,
Ja kuninkaalle kallis,

Molemmat.

Me täyteen rahasäkkihin
Hänt’ emme myydä sallis.

Matti.

Ens kerran moista jauhetta
Sain myllystän’ nyt vasta.
On prinssi pian saapuva
Nyt siitä taikinasta.

Maija.

Mon’ eukko olis riemuissaan,
Jos sattuis samoin tulla.

Molemmat.

Niin suurta saada taikinaan,
Ja paistaa, paistaa pulla.

(Fride ja Frode tulevat pois säkeistä ihan jauhoisina.)

Fride (pudistelekse). Miksi te, isä ja äiti, panitte meidät säkkiin ja kannoitte tänne suureen metsään?

Frode. Niin ja minkä tähden äiti ei tahdo antaa kuninkaan nähdä meitä?

Matti. Olipa sekin kysymys! Sen tähden, että toinen teistä on kuninkaan poika; tiedän mä.

Frode. Mitä sanot, isä? Onko toinen meistä kuninkaan poika?

Maija. Niin, kuvauksella puhuen. Kaikki hyvät lapset ovat kuninkaan lapsia. Nyt te pysytte täällä metsässä iltaan asti. Liisa toimittaa teille tänne ruokaa. Eipä haittaa, jos vähän poimitte mustikoita puuroksi. (Menee.)

Matti. Olkaa reippaat, pojat. Mitäpä siitä, jos teistä toinen onkin kuninkaan poika. Myllyrengit teistä kuitenkin tulee ja yhtä hyvä sekin on. (Menee.)

Frode. Minä ikään kuin tunnen itsessäni, että minä kelpaisin kuninkaaksi. Minä tappaisin kaikki rosvot ja häijyt ihmiset, mutta hyville minä antaisin kaikki, mitä minulla on.

Fride. Eipä olisi hulluinta olla kuningas. Minä söisin puuroa aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja panisin paljon voita palaselle. (Musta henki nousee poikain takaa.)

Frode. Jos toinen meistä on kuninkaan poika, niin se olen minä, sillä minä olen väkevämpi.

Fride. Joutavia! Minä osaan katkismukseni paremmin kuin sinä. Minä se olen kuninkaan poika.

Frode. Sinäkö, raukka, ethän sinä uskalla ruveta painiskelemaan minun kanssani.

Fride. Ja sinä, raukka, et uskalla ruveta lukemaan kilpaa minun kanssani. (Friden ja Froden enkelit tulevat esiin.)

Frode. Tiedäpäs, Fride, tyhmää on kiistellä täällä suuressa metsässä. Suuret puut katselevat niin kummallisesti meitä. Minusta nähden saat kyllä olla kuninkaan poika.

Fride. Kuin tarkemmin ajattelen, niin sinä paremmin sovitkin kuninkaaksi kuin minä. (Musta henki katoaa.)

Frode. Poimikaamme nyt mustikoita, niin on meillä jotakin tekemistä. (He poimivat.) Katsos, kuka tuolta tulee metsästä?

Fride. Tyttö se on. Ja miten kaunis hän on! Hän juoksee pakoon jotakuta.

Frode. Fride, Fride, näetkö, mikä tuolla on kuusien takana? Onko se hevonen?

Fride. Ei, se on karhu. Tyttö juoksee pakoon karhua. Se ajaa häntä... Tule, Frode, juoskaamme pois; se tulee tänne päin! (Lumikon enkeli tulee ja viittaa Frodelle.)

Frode. Jättäisimmekö me tyttö raukan karhun kynsiin? Maltahan, niin saat nähdä! (Hän seuraa Lumikon enkeliä, joka juoksee ulos.)

Fride (yksin). Frode, oletko hulluna? Menetkö tappelemaan karhun kanssa! Katsohan tuota, miten ottaa vain pitkän kangen ja menee karhulle vastaan!... Nyt nousee karhu seisomaan... Nyt lyöpi Frode sitä kangella. Huh, miten pahasti karhu irvistelee! Kuulehan, miten se murisee! (Kuuluu karhun murinaa.) Nyt se syöpi Froden... Auttakaa, tämä on hirmuista! Ei ... nyt lähtee karhu pakoon. Frode ajaa sen pois ... ja nyt hän taluttaa tänne sen tyttö paran. (Frode tulee taluttaen prinsessa Lumikkoa.)

Frode. Älä nyt enää pelkää! Kyllä se irvisteli pahasti, mutta käpälämäkeen se kuitenkin läksi.

Lumikko (hyvin ylhäisesti). Kiitoksia, kerjäläispoika. Mutta älä tule lähelle minun hienoa hamettani; sinä olet niin jauhoinen. (Musta henki nousee näkyviin. Pikku enkelit seisovat takana.)

Frode. Mitäpä tuosta, jos vähän tulisitkin jauhoiseksi! Luuletko sinä karhun pitäneen lukua hienosta leningistäsi?

Lumikko. Rohkenetko sin’, kerjäläispoika, sinutella minua? Tiedätkö sinä, kuka minä olen?

Frode. Minun arvatakseni sinä olet pikku tyttö, jota äsken yritti syömään eräs, jonka kanssa sinä minun tietääkseni et ollut sinun liittoa tehnyt.

Lumikko. Etkö tiedä, nenäkäs poika, että minä olen prinsessa Lumikko? Minä ratsastin isäni, kuningas Pakkasen, kanssa tästä ohitse ja poikkesin poimimaan vähän marjoja, ja silloin karhu tuli vastaan. Mutta tuossa tuleekin isäni. (Kuningas Pakkanen tulee.)

Kuningas. Olipa oikein hyvä, että löysin sinut, tyttöseni. Minä näin hirmuisen karhun juosta lönkyttävän tästä läheltä. Mutta mitä minä näen? Jauhorottienko kanssa sinä täällä seurustelet?

Lumikko. Armollinen isä, tuo kelvoton poika rohkenee sinutella minua.

Frode. Niin, herra kuningas, sitä minä rohkenen tehdä.

Kuningas. Poika, osoita kunnioitusta prinsessalle.

Fride. Hyi, häpeä, prinsessa! Ettäs huolitkaan tuollaisesta joutavasta, hän kun pelasti sinun henkesi! Niin, herra kuningas, Frode se karkoitti karhun metsään.

Kuningas. Etkö häpeä, Lumikko, siten palkita reipasta poikaa? Mene heti ja suutele häntä.

Lumikko (itkien). Hän on niin jauhoinen.

Kuningas. Vaikka hän olisi jauhoisempi kuin paistamaton leipä, niin täytyy sinun suudella häntä. (Lumikko suutelee Frodea, suutansa vääntäen. Frode nauraa ja pudistelee jauhon tomua hänen päällensä.) Kuulepas, poika, sinä näytät viisaalta. Tunnetko sinä erästä tyhmää miestä, jonka nimi on Mylly Matti?

Frode. Se on meidän isämme, herra kuningas, ja teidän pitää pitää kunniassa meidän isäämme.

Kuningas (itsekseen). Totta tosiaan, onko se mahdollista? Olisiko toinen näistä pojista...? Niin, kyllä se on totta. (Ääneensä). Minkä tähden te niin yksin kävelette metsässä.

Fride. Niin, se on siten, että ... se on siten, että teidän, herra kuningas, ei pitäisi saada nähdä meitä, sanoi äiti.

Kuningas (syleilee heitä). Tulkaa syliini, rakkaat poikani! Miten onnellinen olen, kuin löysin teidät! Toinen teistä on minun poikani.

Fride (hämillään). Mutta me jauhoamme teidän nuttunne, herra kuningas.

Kuningas. Ah, miten olen onnellinen! Koko valtakuntani on iloitseva minun onnestani. Mutta, kumpi teistä on prinssi?

Musta henki (Fridelle). Sano, että sinä se olet.

Fride. En minä tiedä, mutta välistä minusta tuntuu, kuin se olisin minä.

Musta henki (Frodelle). Sano, että sinä se olet.

Frode. Herra kuningas, voitte uskoa minua, että kyllä se... (Hän vaikenee äkisti. Friden ja Froden enkelit itkevät.)

Kuningas. Sinäkö se olet prinssi?

Frode. En, en, Fride se on. Herra kuningas, voitte uskoa minua, Fride on prinssi.

Fride. Ei, Frode se on. Frode on prinssi. (Enkelit hymyilevät.)

Kuningas (itsekseen). Annahan panen heitä koetukselle. (Ääneensä.) Hyvät pojat, minä sanon teille, ei prinssinä olo ole mikään onni. Mesopotamian suuren lohikäärmeen pitää joka vuosi saada prinssi syödäkseen, ja tänä vuonna on meidän maamme vuoro tullut. Hyvin on ikävä, että minun täytyy lähettää sinne oma poikani.

Musta henki (Fridelle). Pidä puolesi ja sano vieläkin, että Frode on prinssi! – (Frodelle.) Se on oikein, sano, että Fride on kuninkaan poika.

Fride ja Frode (yht’ aikaa). Herra kuningas, minä se olen prinssi!

Frode. Minä se olen lähetettävä lohikäärmeelle. Fride ei suinkaan ole muuta kuin myllyrenki.

Fride (itkee). Älä häntä usko, herra kuningas! Minä se olen lohikäärmeen ruokaa. Frode on mylläri; herra kuningas, näettehän, miten jauhoinen hän on. (Enkelit taputtavat pikku käsiänsä.)

Kuningas. Hyvin, pojat! Te olette molemmat kestäneet koetuksen. Kumpiko teistä nyt onkaan oikea prinssi?

Lumikko. Hyvä isä, minulla on niin nälkä. Käske toimittamaan minulle koko vati lättyjä mesimarjahillon kanssa!

Liisa (tulee laulaen, kori kädessä).

On hauska juosta ahoilla
Ja poimiskella marjoja,
Korkeitten kuusten juurella
On ylen ihanaa.
Niin herttainen on kesäsää,
Ja kaikkialla elämää,
Lehdossa lintu lirittää
Säveltä suloisaa.

Liisa. Ei hätää, pojat, saatte ruokaa. Äiti lähettää tämän korin teille, ja nyt se kyllä maistuu.

Frode. Niiaa kauniisti, Liisa. Täällä on kuningas ja prinsessa Lumikko. (Liisa niiaa syvään.) Jos teillä, prinsessa, on nälkä, niin käykää käsiksi vain.

Lumikko (avaa korin). Hyi! Kuka voi syödä perunoita ja suolaisia silakoita!

(Seuraavan puhelun aikana alkaa Lumikko syödä, ensin irvistellen, sitte hyvällä halulla.)

Kuningas (Liisalle). Tiedätkö sanoa, tyttöseni, kumpi pojista on prinssi ja kumpi mylläri?

Liisa. Oh, mitä te sanotte, herra kuningas? Prinssikö! No, jos se ei ole Fride, niin se on Frode, ja jos se ei ole Frode, niin se on Fride.

Kuningas. En minä siitä sen enempää viisastunut. Mutta tuossahan tulee Dagobert. Ja keitä hän tuo kanssansa?

Liisa. Ne ovat isä ja äiti, tietäkääs, herra kuningas.

(Dagobert tulee, taluttaen Mylly Mattia ja Maijaa, jotka näyttävät hyvin hämmästyneiltä.)

Dagobert. Tässä, teidän majesteettinne, tuon minä molemmat pahantekijät. Nyt on näytetty ihan toteen, että Mylly Matti ja Maija ovat tehneet majesteettirikoksen, koska ovat kaksitoista vuotta pitäneet salassa kuninkaallista prinssiä, vaikka koko valtakunta on häntä etsinyt. Ei mikään rangaistus ole heille liian ankara.

Fride, Frode ja Liisa. Hyvä herra kuningas, älä tee mitään pahaa isälle ja äidille.

Kuningas. Olkaa te vaiti! Sanos, Mylly Matti, minkä tähden sinä et ilmoittanut minulle, että Mustalais Daara toi poikani sinulle?

Matti. Hirtetään, seivästetään, poltetaan, teloitetaan, räjäytetään ilmaan! Niin, niin, armollinen kuningas, Kaisa muori kertoi kaikki tyyni niin, kuin asia oli, että sillä tavalla sitä rangaistaan, joka piilottaa luonansa prinssiä.

Kuningas. Voi sinua, narri, etkö sitte käsittänyt, että prinssin piilottaja ansaitsi kyllä rangaistuksen, mutta kuka hänet toi takaisin, hän oli saava suuren palkinnon.

Matti. Ahah, jo minä nyt käsitän. Mutta sillä kertaa tulin petetyksi.

Maija. Eikä se ollutkaan ensi kerta, herra kuningas. Aina Matti parkaa petellään. Armollinen herra kuningas, olkaa hyvä ja säästäkää hänen henkensä.

Matti. Ai ai, minä jo tunnen nuoran kaulassani.

Kuningas. Nyt sinä petyit taaskin, Matti, sillä minä armahdan sinua, armahdan teitä molempia. Te olette kasvattaneet minun lastani. Toivoakseni hänestä on tullut, kelpo poika.

Matti. Niin, kyllä se on totta, uskokaa minun sanani, herra kuningas. Tuossa hän on. Mutta kuulkaas, pojat, kumpiko se teistä olikaan prinssi?

Molemmat pojat. Minä.

Matti. Hävetkää vähän! Äskenhän te molemmat tahdoitte ruveta mylläreiksi.

Frode. Etkö tiedä isä, että prinssi on joutuva lohikäärmeen ruuaksi Mesopotamiaan? Sen tähden se kyllä on niin, näetkös, isä, että kyllä minä olen kuninkaan poika.

Maija. Mitä sinä sanot, poika? Lohikäärmeen ruuaksiko! (Asettuu poikien eteen, kädet puuskassa.) Tässä ei ole yhtään prinssiä eikä tässä kukaan joudu lohikäärmeen ruuaksi. Sen minä sanon, herra kuningas, älkää tulkokaan tänne, sillä, ken koskee minun lapsiini, siltä minä revin silmät päästä. Onko tuollaista kuultu! Lohikäärmeiden ruuaksi! Kas, siitä ei tule mitään. Pidä puolesi Matti! (Fride hiipii peloissaan Maijan taakse.)

Matti (hiipii myöskin Maijan taa). Niin, siitä ei tule mitään.

Musta henki (hiljaa Frodelle). Etkö tiedä, että lohikäärme purskuttaa tulta ja että sillä on terävät hampaat kuin naskalit? Ajattelehan, miten se pureksii sinua! Fride, se pelkuri, on juuri sopiva syötäväksi. Sitte kuningas ottaa sinut, ja sinä tulet kuninkaaksi ja saat kultakruunun päähäsi, ja miekan sivullesi ja muhkean hevosen ratsastaaksesi. (Frode on epätietoinen ja peräytyy Maijan taakse.)

Kuningas. Dagobert, ottakaamme molemmat pojat, koskapa emme saa selville, kumpi on prinssi.

Maija (näyttäen kynsiään). Koettakaapas!

Matti (Maija seljän takana). Niin, koettakaapas vain.

Liisan enkeli (Liisalle). Muistatko, mitä unta näit?

Liisa. Tiedäpäs, herra kuningas, nyt minä muistan, että näin kerran unta, kuin olin pieni. Minä näin, että Frodella oli merkki vasemmassa korvassa ja että hän sen merkin tähden oli kerran tuleva ylhäiseksi herraksi.

Dagobert. Teidän majesteettinne! Nyt minäkin muistan Mustalais Daaran kertomuksen, että hän oli nipistänyt prinssin korvaa.

Kuningas. Niin, se on totta. Katsokaammehan. Tules tänne, Frode, ja näytä korvaasi!

Musta henki (hiljaa). Älä mene, Frode; ne syövät sinut. Sääski on purrut Frideä korvaan; sano, että se on hän.

Valkoinen enkeli (matkanpäässä). Mene Frode!

Liisa. Etkö kuule, Frode, että enkeli käskee sinua menemään? (Frode menee. Kuningas katsoo hänen korvaansa.)

Kuningas. Frode, tule syliini! Sinä olet minun poikani, minun kadonnut prinssini! Matti – minä nimitän sinut tässä heti paikalla hovimylläriksi.

Maija. Ei, sanon minä, ei, ei, ei, viimeiseen asti! Frodea ei saa syödä. Ettekö häpeä, herra kuningas, viedä minun lapsiani syötäväksi?

Matti (Maijan takana). Hovimylläriksi! Niin, niin, mutta hävetköön Dagobert syödä meidän lapsiamme! Kas, tuossa tulee Kaisa muori. No, nyt saamme taas kuulla jonkun hirmuisen uutisen.

Kaisa muori (tulla harppailee täyttä vauhtia). Oletteko kuulleet suurta ja hirveää uutista? Mitäs arvelette siitä, että Mesopotamian suuri lohikäärme on ollut niin näljissään, että on syönyt ihan itsensä.

Kuningas. Mitä te lörpöttelette? Johan ritari Pyhä Yrjö tappoi sen aika sitte.

Kaisa muori (niiaa hirveän syvään). Ohoh, no kaikkiansa, sehän on herra kuningas itse!

Matti. Olipa hyvä, että joku toinenkin pettyi. Pidä hyvänäsi, Kaisa muori!

Kaisa. No se on juuri niin, kuin minä sanoin. Tottahan nyt joka kristitty tietää, että lohikäärme tappoi ritari Pyhän Yrjön.

Maija. Mutta sittehän lohikäärme ei voi syödä meidän lapsiamme.

Kuningas. Ei, Maija, se olikin vain koetus.

Maija. No, niinpä ottakaa hänet, herra kuningas Se on totinen tosi, että hänellä on merkki korvassa. Frode, rakas poikaseni, nyt sinä pääset suureen kunniaan, mutta tuolla myllyssä asuu sentään yksi, joka kuitenkin aina itkee ikävästä. Tule vielä kerran minun syliini.

Musta henki (Frodelle). Onko soveliasta sinun, joka olet prinssi, syleillä tuota mylläriakkaa?

Frode (syleilee Maijaa ja Mattia). En minä, en koskaan unhota, miten hyvät te olette olleet minulle.

Lumikko (niiaa ylhäisesti). Nyt me olemme molemmat kuninkaalliset. Nyt saat luvan sinutella minua.

Kuningas. Ylpeä tyttö, tiedätkö sinä, kuka sinä olet? Sinä olet Mustalais Daaran lapsi, vaikka minä olen vain kasvattanut sinut linnassani.

Musta henki (Frodelle). Nyt sinä voit kostaa tuolle ylpeälle kerjäläispennulle. Muista, miten hän halveksi sinua, vaikka pelastit hänen henkensä.

Valkoinen enkeli (etäämpänä). Anna hänelle anteeksi, Frode.

Liisa. Kuuletko, enkeli käskee sinua antamaan hänelle anteeksi?

Frode (ojentaa kätensä Lumikolle). Hyvä Lumikko, älkäämme enää kiistelkö, koska nyt viimeinkin saatamme sinutella toisiamme! Ja sinä, Fride, sinä olet aina oleva minun paras kumppanini. Ja sinä, Liisa, sinun pitää olla minun näkyväinen enkelini maan päällä. Sinä se aina ennen, kuin me muut, kuulit enkelien äänen meidän sydämmissämme. Sinä olet onnellinen, sinä Liisa. Muistatko, miten äiti kerran luki meille: Autuaat ovat puhtaat sydämmestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.

Kuningas. Tulkaa, nyt lähdemme kaikki minun kuninkaalliseen linnaani, ja siellä ja koko valtakunnassa pitää vietettämän suuri ilojuhla. Minä olen saanut takaisin poikani! Tämä on ensimmäinen iloinen päivä aina siitä asti, kuin kadotin jalon ja hyvän kuningattareni Gunillan, jota en koskaan unhota.

Liisa (kuuntelee). Hiljaa, malttakaahan! Enkelit nousevat meidän takaamme ylös... Huh – tuolla on myöskin musta henki! Mutta hän ei enää ole häijy... Hän laskeutuu polvilleen... Hän itkee... Kuulkaahan! Nyt hän puhuu... (Täll’ aikaa nousee suuri valkoinen enkeli heidän taaksensa metsän kunnalle ja pikku enkelit seisovat, kaksi kummallakin puolella. Musta henki astuu näkyviin kunnaan vasemmalle puolelle ja laskeutuu polvilleen.)

Musta henki (valkoiselle)

Sä voitit jo. Mä jouduin tappiollen.
Sun valtakuntaan prinssi kuulukoon.
Mä kiusasin, mut uskollisna ollen
Hän sulle jäi; mä hyljätty nyt oon.
Sua valko-enkel rukoelen mä,
Tee minut valkoiseks kuin olet sä!

Valkea enkeli.

Et, musta henki, saa mua kumarrella!
Rukoile Häntä, joka meidät loi,
Vaikk’ eri teitä saamme matkaella.
Mä heikkoudessan’ en mitään voi,
Hän voimakas, Hän tekee armotyön,
Hän yksin muuttaa päiväks voipi yön.

Musta henki.

Sua kiitän lohdustas. Mä neuvos mukaan
Nyt, valko-enkel, tehdä koittelen.
Jumala kaikkivoipa, Hän, jos kukaan,
Voi muuttaa minut. Häntä rukoilen.
Mut ennenkuin meill’ alkaa täältä tiet,
Ilmoita, valko-enkel, ken sä liet?

Valkea enkeli.

Mä enkel olen, Luojan lähettämä
Kuninkaan poikaa suojelemahan.
Gunilla oon, on oma lapsen’ tämä,
Siks Luoja uskoi mulle hoidannan.
Mä väsymättä häntä seurailen,
Kun hältä päättyy taisto maallinen,
Hänt’ äidinsyliss’ olen ylentävä
Ja enkelsiivin vievä taivaasen.

Liisa (kuunnellen). Nyt lakkasivat enkelit puhumasta. Mutta jos laulamme, ehkä ne vastaavat.

Laulu enkelien voimasta.

Sävel: ”Riemun ruusut.”

1.

Kevään kukkasen lailla puhdasna kukoista!
Talven kuusosen lailla raitis ja vihanta!
Enkel ylhäällä taivaassa
Silmänsä puolees kääntää.
Etkö kuule sieltä hellää, kuiskaavaista ääntä?

Enkelit vastaavat:

Etkö kuule meidän hellää, kuiskaavaista ääntä?

2.

Joudu enkeli armas, oi tule luoksemme!
Maailman sumu-yössä kuultemme ääntele!
Meidät taivaasen saattele!
Tule ohjaelemaan!
Edest’ oikean ja hyvän neuvo taistelemaan!

Enkelit vastaavat:

Edest’ oikean ja hyvän opi taistelemaan!

(Kolmannen ja viimeisen tapauksen loppu.)

[SAUL JA DAVID.]

Kuningas Saul oli tuolillaan Niin hirveän synkkänä. Hän vaieten istui vaivoissaan, Tusk’ ahdisti sydäntä, Ja miel’ oli murtuneena, Ja himmeät silmänsä. Luo saapui nyt köyhä poikanen, Mut ryhdikäs, kauniskin, Ja lempeä, tyyni, vakainen; Hän katsahti Saulihin; Kädessä häll’ oli harppu; Pyys koskea kielihin. Hirmuisna nousi nyt kuningas: ”Ken näin mua häiritsee? Ken tuskien usta, uskaljas, Näin rohkeast’ aukaisee? Et henkeäs liioin sääli, Mun miekkan’ sun rankaisee!” ”Mä paimenpoik’ olen köyhä vaan Lähettämä Jumalan. Sun huolias tulin hoivaamaan, Mä mielesi rauhoitan. Kuningas, sielus on sairas! Siis kuuntele harppuan’!” Saul nosti välkkyvän miekkansa, Mut lyönyt ei kuitenkaan. Ei iskun arvoa raukalla. Ja kuningas virkkoi vaan: ”No hetkisen saat viel’ elää, Sua myönnyn mä kuulemaan!” Jo poika kosketti kielihin, Ja sävelet vuosiki, Kuin niityllä lähde kirkkahin Kukastossa vierivi. Kirkastui Saulin jo kasvot Ja miekka se hervahti. Hän soitti ja laski lauluaan, Saul kuunteli lauhtuen; Sai vihdoin kyynelet vuotamaan Jo partahan, rinnallen. Pois hälveni syys-yön synkkyys Jo miel’ oli lämpöinen. ”Nyt hetki mennyt on, valtias, Saan sulta nyt kuolemain!” Näin poika. Siihenpä kuningas: ”Oi laula ja soita vain! Sä lääkitsit mieleni sairaan, Mun poikani, rakkahain!” Ja silmät loistivat poikasen: ”Suo Luojalle ylistys! Mun soitton’ ja laulun’ sinullen Ol’ vaan ajan viehätys. Sun lääkitsi taivaan Herra, Hält’ on elo, terveys!”

[KIRKKAALLA JÄÄLLÄ.]

Heleä lammin jää, Sä kaunis, kirkas kuvastin, Jonk’ äsken myrsky-sää Rajaten nosti kuohuihin, Laps’ etelän sun mahtias Ei tunne eikä riemujas, Sä vieno, Sä lieno, Sä hieno pinta hopeinen, Mi helkyt Ja välkyt, Meit’ ilmaan vietellen! Mit’ on, vaikk’ kukkanen On hankeen käynyt nukkumaan, Ja mets’ on huurteinen Ja lumivaippa peittää maan! Miel’ uljas, leikki viaton Sun jäälläs liiton tehnyt on Niin, täällä Mä jäällä Nyt säällä kirkkaall’ liukuilen, Ja mieli Ja kieli On vilpas, iloinen. Ja jalka teräkseen, Ilolla, posket punottain, Nyt määrään kaukaiseen Mä tuulen lailla lennän vain. Ja matkaltani palajan Taas kotiin, äidin helmahan, Ja luotan Ja vuotan Taas tuota kevätt’ ihanaa, Kun läikkyy Ja väikkyy Vapaina järvet, maa.

[VERNA ROOSA.]

Mä tunsin Verna Roosan, mä. Hän oli sievä tyttönen, Kuin lintu oksall’ iloinen, Kuin kevätpäivä lempeä. Hän välist’ ylväs, raivokas. Ja poikia hän toisinaan Kätehen pisti neulallaan; Mut muutoin hellä, laupias. Hän kerran juoksi hatutta, Ja käsineittä, kengittä, Ja sukitta ja siteittä, Tapaillen kevään perhoja. Ja Verna Roosa iloitsi, Kun kevät hehkui tuoksuineen, Ja koivu pitkin hapsineen Kasteessa aamun kiilteli. Ja linnut lauloi iloiten, Ja käki kukkui helkytti Ja joskus kukko kajahti Pihalla kovin kiekuen. Ja ruohot, kukat kasvoivat Niityllä päivän paisteessa, Ja perhot niiden latvoissa Niin ihanasti nuokkuivat. Ei kumma, niissä oloissa, Jos Verna Roosa päähineet Ja käsineet ja jalkineet Unohti, juoksi vapaana. Niin kukat virkki: kuulepa Sä, Verna Roosa, tule vaan Kukaksi sieväks olemaan! Hän sanoi: Suokoon Jumala! Samassa tuuli käännähti, Ja Verna Roosa jaloistaan Jo alkoi niittyyn juurtumaan, Ja tarttui kenttään lujasti. Ja lehdet, haarat versoivat Jo Verna Roosan latvassa, Kahdesta punaposkesta Muodostui ruusut ihanat. Ja neulat kaulaliinassa Ne tuli koviks piikeiksi, Kun perhot luona ilvehti, He tuta saivat pistoja. Mut perhot hymyilivät vaan, Ja kevätsää ja kukkaset Olivat kovin riemuiset, Kun hän jäi omaks niittymaan. Niin kävi Verna Roosallen, Kun käsineittä, kengittä Ja avopäin juoks niityllä. Se ei käy laatuun tytöllen. Hän lumottuna vieläkin Samalla niityll’ ainiaan On kiintyneenä jaloistaan. Näin hänet siellä eilenkin. Mut kunhan täst’ees tyttönen Käy käsineittä, kengittä Ja avopäisnä niityllä, Ja tuuli silloin käännäksen, Niin taas se tyttö vuorostaan Muuttuupi silloin ruusuksi, Ja Verna Roosa vapaaksi Jo pääsee lumouksestaan. Niin vaarallista tyttöjen On hatutta ja harsotta. Ja kengittä ja kintaitta Parissa juosta perhojen. Mut ennen niin, kuin korskana, Kintaineen, päivänvarjoineen Kuhnailla aina itsekseen, Kun lapset telmää iloisna. Ennemmin niin, kuin mieleltään Pöyhkeenä, mutt’ ei iloisna, Sipsuttaa koristuksissa Sivulla jonkun pöllöpään. Ennemmin kukaks nurmellen, Kuin Verna Roosa, ystäväin, Paljasna jalat, avopäin, Mut vapaa, raitis, iloinen.

[VALVAAN KYNÄ.]

Ylhäällä lintu ilman halki lentää. Se joutsenkuningatar on, mi siellä Päin pohjolata valkosiivin entää, Ylitse kumpuin, laaksoin ilomiellä. Siell’ ukkospilven kohdalla hän päilyy, Kuin aamunkoite kirkkahana aivan, Keveenä ilman ulapalla häilyy Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan. Hän maahan katsoo alas ihmistoimiin: Kaikk’ kärsii, toivoo, puuhailee ja häärää. Kaikk’ ylös katsoo, josta apu voimiin Lähtee, ja Häneen, joka juoksun määrää. Ken olet pilvess’ ilme ihanainen? Oletko päivän säde, armasna mi loistat? Oletko taivaan valo armahainen, Mi tumman pilven synkeyden poistat? Ei. Olet Valvas, sadun kaunokainen Ja joutsenien sulo kuningatar. Sä ylistystä Luojan laulat vainen Ja olet kaikkivallan palveljatar. Hän loi sun taivaan sinest’, aamun koista, Hän verhosi sun valkosiivin somin, Ett’ oisit luonnon kaikist’ olennoista Ylevin, puhtain, kaunein, viattomin. Mitenkä siipes pilviin kantaa voisi, Jos tomu maan sua vetäis alahalle? Jos omaa kunniatas laulus soisi, Tekisit uhkaa silloin korkeimmalle. Mut kaikki loistos onkin heijastusta Jumalan kirkkaudesta; voimas aivan On kaikkivallan hyvää lahjoitusta, Hän antimillaan täyttää maan ja taivaan. Viivähdä, Valvas, ilme ihanainen, Opeta meitä, että ilonamme Korkeimman palvelus ois täällä vainen, Ja ain’ ois valo hengen verhonamme! Niityllä tuolla joutsenenpa alla Poikanen pieni valkotukka juoksi, Hän huvitteli kukkain poiminnalla, Ja perhoin jälkeen iloisesti juoksi. On riemu hällä, läksynsä hän taitaa Säntilleen kaikki, sanoi opettaja, Hän pitkin hypyin harppaelee maita. Miss’ onkaan nuoren riemastuksen raja? Heleijaa! Missä näki puron, ojan, Sen poikki poika loikki innossahan. Ja missä metsän korkein puu, niin pojan Sen latvaan täytyi nousta kiikkumahan. Kah mitäs tämä? Pilven reunuelta. Valkoinen sulka alas liipottaapi, Se lahja ylhäält’ ilman joutsenelta, Keskelle kukkain nyt se suikahtaapi. Niin kaunis sulka, ja niin valkoinenki, Niin pehmyt, sievä, oikein harvinaista. Mä hyvän kynän kohta tarvitsenki, Kun kirjoittamist’ on niin monellaista. Takkinsa alle hän nyt sulan kätki. Taas saaliineen hän juoksi riemuisasti. Kun solui päivä, joutui iltahetki, Hän kotiin riensi, nukkui makeasti. Yö kuluu; aamu koittaa; nukkumasta Jo herää poika; aut’ ei uinaella. Vaikk’ kevään tuoksu henkii ikkunasta, Hän sisäll’ istuu, täytyy kirjoitella. Kirjoituskaava esiin, ja sen mukaan Hän konstikkaita mutkia nyt laatii, Mut silmänsä ei niihin ihastukaan, Ja mieli luonnon ihanuuteen vaatii. Ja joutsenenpa sulka mieleen johtui. No malta, sitä paikalla mä koitan, Ja sillä – hän nyt lapsekkaasti lohtui – Mä kaavan mukaan laadin koukeroitan’. Nyt on se vuoltu; kastettu myös läkkiin. Nyt alkaa työ. Vaan mitä? Uneksiiko? Unessa käynti kohtasiko äkkiin? Unohtain itsens poika haaveksiiko? Hän kirjoittaa, ja kynä joutuin mennen Sipsuttaa sievään sivun pitkän täyteen. Sen laatuist’ ei hän kirjoittanut ennen. Opettajalle veiskö moisen näytteen? Ei kirjoita hän kaavan renkuloita, On toisen moinen kirjoituksen laatu. Hän kirjaimista luopi olennoita, Jokaiseen niistä elo, henk’ on saatu. Silmissä pojan kirjaimet nyt tanssaa Kuin kuninkaat ja keijot kruunupäiset, Kuin urhot aseiss’, immet loistossansa, Kuin ilmattaret ylhääll’ leikkiväiset. Ja ikkunoista kevään tuoksu huokuu, Ja kevään tuuli sisään liiteleepi, Ja kukkaset niin ihanasti nuokkuu, Ja lintuin laulu hellin helkkyileepi. Ja poikanen se istui teki työtään Hämillä, iloisna ja ihmeissänsä. Vois istua hän päivät pitkät myötään, Mut kaavan moist’ ei tule kirjelmänsä. Jo pitkät sivut häll’ on katsomista Satuja kauniit’, ihanoita aivan Perhoista kevään, kummun kukkasista, Tähdistä ylhäält’, enkeleistä taivaan. Hän katsoo, lukee, nauraa itkeissänsä, Kun juuri itkee, kas hän nauraa jälleen. Hän lukee taas, eik’ usko silmiänsä, Käsittämätönt’ on tää taika hällen. Lumottu onko poikanen vai kynä? Nuo sadut syntyi aavistuksen mukaan Ikäänkuin ne ois ennen tiedettynä, Vaikk’ ei niit’ ollut kertonut vaan kukaan. Jo pojan luo tul’ opettaja hyvä. Hän hämmästyy tuon kirjoituksen suhteen. Katseensa tuima koht’ on lieventyvä. Jokohan saapi työstään poika nuhteen. Ah suokaa anteeks, rakas opettaja, Kaavasta kirjoittaa ol’ aie mulla, Vaan mua kohtas noituus – sekoittaja, En voinut muuta, sadut tahtoi tulla. Hymyillen opettaja: kynäs kyllä On oiva. Sulle Valvas luultavasti Joutsenten ruhtinatar lentelyllä Ollessaan lahjoitti sen suopeasti. Kun kevät kaikki pukee, verhottaapi, Ja lapset liehuu kilvan leikissänsä, Välistä Valvas sulan pudottaapi Suurista valkoisista siivistänsä. Se sulka lumott’ on, ken kirjoittaapi Kynällä sillä, hänpä tietämättä Numerot, kaavat, säännöt unhottaapi, Mut sadut, runot syntyy empimättä. Minäkin piennä löysin kaunokaisen Siivestä Valvaan kirvonnehen kynän, Niin hienon, pehmeän, sun kynäs laisen, Ja sadut selvät näin mä ilmestyvän. Vaan kynä kului, hukkui vahingossa, Mä hanhen sulist’ etsin saman moista, Valitsin paljon, mut en kynää, jossa Ois sama tenho, löynnyt enään toista. Kirjoitin numeroita tuhat määrin, Mä luvin latinat, toin tieteet julki, Mut runovirta kuivui pohjin, äärin, Ja sadun mailma mulle ovens sulki. Kas niin on rakas poika asiamme, Täytyyhän tuta elon vakaisuutta. Vaan kun me vaivan suota talustamme, Tuo lapsuutemme satu rattoisuutta. Nuoruuden lähde raitisna kun päilyy, Se kuivat aavat kankahatkin juottaa. Sen vihannuus myös syksysäällä säilyy, Se talvellakin kevättuoksun tuottaa. Siis ollos viisas! Vastuksissa aina Sä kätke aartees sitä syvemmällen. On hellin hoidettava taivaan laina. Ken tuhlaa sen, hän ei saa koskaan jällen. Nää sanat poika ihmetellen kuuli, Hän opettajan neuvon otti varteen. Hän pöydänlaatikossa parhain luuli Säilyvän Valvaan lahjoittaman aarteen. Niin kului sitte pääksyttäisin päivät, Ja viikot, kuut ja vuosikaudet vieri. Jo uudet aatteet pojan päähän jäivät, Jo uudet tunteet sydämmessä kieri. Taas kohtas hänet vanha opettaja. Noin kasvanut? Sä ootko poika sama? Iloitsen, kosk’ oot tieteen harrastaja, Vaan miss’ on kynä, Valvaan lahjoittama? Niin kynä? vastas verkkaan nuorukainen, Se muistaakseni oli laatikossa. – Ja sitte? Sano miss’ on kynä vainen? – Sen ilmapyssyks laadin vahingossa. – Voi tuhlasitko siten lahjan taivaan? – No onhan teräskynää monta mulla, Ja hanhen sulat yhtä kauniit aivan, Viel’ uusi kynä ilmasta vois tulla. Nyt vait ol’ opettaja, murhemielin He yhdess’ astui niityn äärtä myöten, Ja kevään linnut lauloi sulokielin, Ja perhot kieppui leikkiänsä lyöden. Siell’ ukkospilven kohdalla taas päilyy Valkoinen joutsen kirkkahana aivan, Keveenä ilman ulapalla häilyy, Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan. Hän Valvas, sadun haltiatar, siellä Ylhäällä loistaa kaukaa tultuansa, Mut turhaan vartoo kynää nuorukainen, Häll’ onhan hanhen sulka omanansa.

[SAMPO LAPPALAINEN.]

Olipa kerran lappalais-ukko ja lappalais-ämmä. Tiedätkös, mitä nämä ovat?

Lappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuin ruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näe yhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettua huonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita ja pieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, siellä asuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puoli vuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaan keskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä, niin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta joka vuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienien lappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä, joita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro. Oletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen, vaikk’ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvet ja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaat silmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin sen kaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassa istuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvä rekikeli.

Olipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivat kaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähellä suurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johon Lapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän. Tämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihan varmat siitä, ett’ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoista lunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuin siellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen, kuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaan vähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuin puiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi? Sentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen ja sitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojen päälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oli heidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneet aukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen, ja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiin ulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivät sitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä ei ollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi.

Ukolla ja ämmällä oli pikku poika, jonka nimi oli Sampo, ja sitä nimeä pidetään onnea tuottavana Lapissa. Mutta Sampo oli niin rikas, että hänellä oli kaksi nimeä; yhdessä ei ollut kyllä. Kerran oli tullut vieraita herroja, yllä suuret turkit, kotaan lepäämään. Heillä oli muassansa kovia, valkeita lumipalasia, joita lappalaisämmä ei koskaan ennen ollut nähnyt ja joita sanottiin sokuriksi. Muutamia makeita lumipalasia he antoivat Sammollekin ja taputtelivat häntä poskelle sanoen: ”Lappelill! Lappelill!” Muuta he eivät voineet sanoa, kun näet ei yksikään heistä taitanut lapinkieltä. Ja niin lähtivät he matkustamaan pohjoisimmalle niemelle asti, jonka nimi on Pohjannokka. Mutta lappalaisämmä ihaili hyvin noita vieraita herroja ja heidän valkoista, makeaa luntansa. Sen koommin rupesi hän nimittämään poikaansa ”Lappelilliksi”.

”Minusta on Sampo paljon parempi nimi”, sanoi ukko suutuksissaan. ”Sampo nimeä pidetään rikkautta tuottavana, äläkä sinä, muori, pilaa sitä nimeä, sen minä sanon! Meidän Sammostamme tulee vielä kerran lappalaisten kuningas ja tuhannen poron ja viidenkymmenen lappalaiskodan hallitsija. Saadaanpas nähdä, muori, saadaanpas nähdä!”

”On tuo niinkin, mutta Lappelill on niin sievä nimi”, sanoi ämmä. Ja niin nimitti hän poikaa Lappelilliksi ja ukko nimitti häntä Sammoksi. Tässä on kumminkin muistettava, ett’ei poikaa vielä ollut kastettu, sillä siihen aikaan ei siellä ollut pappia kahtakymmentä peninkulmaa lähempänä. ”Tulevana vuonna viedään poika pappilaan kastettavaksi”, oli ukon tapana sanoa. Mutta aina tuli esteitä, ja niin jäi matka tekemättä, poika kastamatta.

Sampo Lappalainen oli nyt pieni pyylevä poika, seitsemän- tai kahdeksanvuotias, hänellä oli musta tukka, ruskeat silmät, kippurainen nenä ja leveä suu, ihan kuin isännällä itselläkin, mutta Lapissa pidetään tätä kauneuden merkkinä. Sampo oli puolestaan jo mies, hyväkin iäkseen: hänellä oli omat sukset, joilla hän laski korkeita mäkiä Tenojoen lähellä, ja oma pieni poro, jonka hän valjasti oman pulkkansa etehen. Hei, kunpahan olisit saanut nähdä, kuinka lumi pyrynä pölysi hänen ympärillänsä, kuin hän ajaa hujautti jäällä ja korkeitten kinosten läpi, niin ett’ei koko pojasta näkynyt muuta, kuin pienoinen töyhtö mustaa tukkaa!

”Ei tässä kunnian kukko laula, jos ei poikaa saada kastetuksi”, sanoi ämmä. ”Sudet hänet vielä vievät tuolla vuorilla. Taikka saa hänet Hiiden kultasarvinen poro kynsihinsä, ja Herra varjelkoon! kuinka pojan sitte käy, kun ei vielä ole kastettu?”

Sampo sai nuo sanat kuulla ja rupesi mietiskelemään, mimmoinen tuo poro lienee, jolla oli kultasarvet. ”Se lienee komea poro”, arveli hän. ”Silläpä mun kerran pitäisi saada Rastekaiselle ajaa!” – Rastekainen on hyvin korkea ja autio vuoren harjanne, joka näkyy viiden tai kuuden peninkulman päähän aina Aimiolle asti.

”Kavahda semmoisia puhumasta, ylenmielinen poikaressu!” torui äiti. ”Rastekaisella on koukojen oikea koto, ja siellä asuu Hiisi.”

”Hiisikö? kukas se on?” kysäsi Sampo.

Ämmä joutui hämillensä. ”Auki se pitääkin korvansa, tuo poika!” ajatteli hän itsekseen. ”Mintähden tuommoisia lomankaan hänen kuultensa? Mutta parasta on, että häntä opetetaan Rastekaista pelkäämään.” – Ja niin lausui hän: ”Lappelill poikaseni, älä koskaan ajele Rastekaiselle, siellä asuu Hiisi, suuri vuoren haltia, joka syöpi poron yhtenä suupalana ja nielee pikku poikia, kuni sääskiä!”

Sampo kävi, näitä kuullessaan, hyvin miettiväisen näköiseksi, vaan ei puhunut mitään. Ajattelihan kuitenkin itsekseen: ”olisipa hupaista, jos kerran saisin nähdä tuommoisen kummituksen, kuin vuoren haltia on – tietysti kaukaa vain!”

Nytpä oli jo kolme, neljä viikkoa kulunut joulusta, ja yhäti vain oli aivan pimeä Lapissa. Siellä ei huomannut mitään erotusta aamun, keskipäivän ja illan välillä; ainiaan oli yö, ja kuu kuulti, ja revontulet räiskyivät, ja tähdet tuikkivat kaiken vuorokauden. Sammosta aika kävi pitkäksi. Siitä oli jo niin kauan, kuin hän oli auringon nähnyt, että hän melkein oli unohtanut, minnäköinen se oli, ja kun joku kesästä puhui, niin Sampo ei muuta muistanut, kuin että silloin olivat sääsket häntä hyvin härsyttäneet ja olivat olleet syömäisillään hänet. Sentähden ei Sampo suuresti kesää kaivannut, kunhan vain tulisi niin valoisa, että näkisi hiihdellä.

Kerran keskipäivällä (vaikka oli aivan pimeä) sanoi lappalaisukko: ”tulepas tänne, niin näytän sinulle jotakin!” Sampo konttasi kodasta ulos ja katsoa kollotteli etelään päin, jonne isä viittasi. Silloin näki hän pienen punertavan valon siinteen taivaan rannassa. ”Tiedätkös, mitä tuo on?” kysyi ukko.

”Tuoko etelässä?” kysyi poika. Hän kyllä tunsi ilmansuunnat ja tiesi, ett’eivät revontulet loista etelässä.

”Se juuri”, sanoi äijä. ”Se on auringon ilmoittaja. Huomenna tai ylihuomenna saamme kenties jo nähdä auringonkin. Katsopas, kuinka kummasti tuo valo punaa Rastekaisen huippua!”

Sampo katseli länteen päin ja näki, kuinka lumi kauas hohti punaiselta Rastekaisen synkällä huipulla, jota hän ei pitkään aikaan ollut silmin erottanut. Heti johtui hänelle mieleen, kuinka ihmeellisen ihanaa olisi, jos saisi etäältä nähdä vuoren haltian.

Sampo mietiskeli asiata koko päivän ja puolen yötä. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. ”Oi”, ajatteli hän, ”olisi kuitenkin kummallista kerran saada nähdä tuo vuoren haltia!” Ja näin yhä näitä miettiessään, konttasi hän viimein aivan hiljaa ulos poron taljasta, jonka sisällä hän oli maannut, ja sitten ulos oven aukosta. Ulkona oli niin pakkanen, että tähdet säteilivät ja lumi narskui jalkain alla. Mutta Sampo Lappalainen ei ollut arka poika, eikä hän tuommoisesta paljoa pitänyt. Olihan hänellä sitä paitsi nahkatakki, nahkahousut, kallokkaat, nahkamyssy ja nahkakintaat. Näin varustettuna tirkisteli hän tähtiä ja mietti, mitä nyt tehdä.

Samassa kuuli hän poronsa vähän matkan päässä kaapivan lunta. ”Mitähän, jos ajelisin vähän?” arveli Sampo.

Tuumasta toimeen. Sampo valjasti poronsa pulkan etehen, tapansa mukaan, ja ajeli aika vauhtia pitkin suurta autiota lumikenttää. ”Minä ajelen vähän, hyvin vähän matkaa vaan, Rastekaista kohden”, ajatteli hän itsekseen. Ja niin ajaa hujautti hän joen jään yli ja sitten ylös toista Tenojoen rantaa, ja nyt oli Sampo Ruijan kuningaskunnan aineella, koska Tenojoki on rajana. Mutta mitäpäs Sampo tuota ymmärsi?

Sinä, joka luet tämän sadun Sammosta, oletko sinä koskaan laulanut: ”juokse porosein?”

Tunnetko sinä sen sievän laulun, jonka tekijää, armasta, hyvää piispa Franzénia, koko Ruotsi ja koko Suomi rakastaa, ja oletko sinä nähnyt hänen ihanain lauluinsa neljännen osan nimilehteä? Siinä näemme me piirrettynä lunta pitkin porollansa ajelevan lappalaispojan, ja hän se juuri on Sampo Lappalainen. Juuri niin istui, hänkin ja laulaa hyräeli itsekseen:

”Päiv’ on lyhyinen,
Mutta pitkä tie,
Laulaissain nyt vie
Matka joutuen!
Tääll’ on sudet vaan
Usvamajoissaan.”

Ja Sampo, näin laulaissaan, näki kuinka sudet juoksivat, kuni harmaat koirat, pimeässä reen ympärillä ja poroa tapailivat, mutta näistä ei Sampo paljoa huolinut. Hän tiesi hyvin, ett’ei ainoakaan susi ollut kululleen niin joutuisa, kuin hänen kiltti poronsa. Hei! mitä nujakkaa pulkka lensi mäkien ja kivien yli, jotta ilma korvissa tuhisi! Sampo Lappalainen lasketteli vaan yhä eteenpäin. Kopsis kapsis, panivat poron kaviot, ja korkeat vuorenharjanteet näyttivät juoksevan taaksepäin, mutta Sampo ajaa törötteli vaan. Hän ei muuta miettinyt kuin hupaista ajelemista.

Näin hänen ajaessaan kerran mäkeä alas lensi pulkka ylös-alaisin, ja Sampo joutui lumikinokseen. Mutta tuosta ei poro tiennyt mitään, luuli vain, että Sampo yhä istui pulkassa, ja niin juoksi poro tiehensä, ja Sampo sai suunsa lunta täyteen, ett’ei edes ennättänyt huutaa ptruu! ptruu! (vaikka sitä huutoa kyllä oikeastaan vain käytetään hevosille eikä poroille)! Siellä hän nyt makasi, kuni sääretön sopuli, keskellä synkkää yötä ja keskellä suurta, ääretöntä erämaata, jossa ei ainoatakaan ihmistä ollut, ei asunut monen penikulman päässä.

Sampo alussa vähän hämmästyi, eikä tuo kummaa olekaan. Hän kömpi ylös lumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä se häntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näki hän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria. Mutta yksi vuori oli kaikkia muita korkeampi, ja Sampo ymmärsi sen olevan Rastekaisen. Samalla johtui hänen mieleensä, että täällä asui vuoren julma haltia, joka söi poroja, yhden suupalakseen, ja nieli pikku poikia kuni sääskiä. Silloin rupesi Sampo pelkäämään. Mielellänsä olisi hän nyt tahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Mutta kuinka sinne päästä? Ja eiköhän häntä sitä ennen löydä kinoksesta tuo vuoren haltia, jonka kurkkuun hän menee housuineen, kintaineen, kuni pienonen sääski raukka?

Niin, siellä Sampo Lappalainen nyt istui lumessa ja pimeässä Lapin autioilla vuoren harjanteilla. Hänestä tuntui niin kummalta, niin synkältä, kun hän edessänsä näki Rastekais-vuoren suuren, synkän varjon, sen vuoren, jossa vuoren haltia asui. Eikä siitä niitäkään apua ollut, että hän tuossa itkien istui, sillä kaikki hänen kyynelensä kylmettyivät heti kohta jääksi ja vierivät herneinä alas hänen pienelle karvaiselle porontalja takillensa. Sentähden arveli Sampo, että itku nyt oli hyödytöntä vaivaa, ja nousi ylös kinoksesta, juoksemalla lämmitäkseen.

”Jos tähän jään istumaan, niin palellun kuoliaaksi”, lausui hän itseksensä. ”Parempi on sittekin mennä vuoren haltian luokse. Jos hän minut syö, niin siitä ei ole sen pitempää puhetta. Mutta minä sanon hänelle että hän ennemmin söisi sudet, joita täällä vuorilla näkyy kosolta olevan; ne ovat lihavampia paistia, kuin minä olen, ja hänellä on vähempi vaivaa turkista.”

Sitte Sampo alkoi kavuta vuorta ylös. Hän ei ollut kauas kavunnut, niin jo kuuli jonkun hissuttavan lumessa, ja heti sen jälkeen juoksi hänen luoksensa suuri takkukarvainen susi. Sammon pieni lappalaissydän vavahti, mutta hän päätti näyttää, ikäänkuin ei ensinkään pelkäisi. ”Äläpä juokse minun tielleni!” huusi hän sudelle. ”Minulla on asiaa vuoren haltialle, ja varo kinttujasi, jos rohkenet minulle mitäkään pahaa tehdä!”

”No, no, älähän kiirehdi!” sanoi susi, sillä Rastekaisella taitavat kaikki eläimet puhua. ”Kuka sinä olet, pieni poika nulikka, joka kinoksissa kapuat?”

”Nimeni on Sampo Lappalainen”, vastasi poika. ”Kukas sinä sitten olet?”

”Minä olen vuoren haltian ylimmäinen pääsusi”, vastasi peto, ”ja minä olen juossut vuorelta vuorelle kutsumassa hänen kansaansa viettämään suurta auringon juhlaa. Koska meillä on sama matka, niin istu selkääni; siten saat ratsastaa vuorelle.”

Sampo ei kauan arvellut, kapusihan vaan suden pörhöiselle turkille istumaan, ja niin mentiin laukkaamalla yli rotkojen ja notkojen. ”Mikä juhla se on, se auringon juhla?” kysäsi kumppaniltaan Sampo.

”Etkö sinä sitä tiedä?” sanoi susi. ”Kun täällä Lapissa koko pitkän talven on ollut pimeä ja aurinko ensimmäisen kerran taas täällä nähdään nousevan taivaan kannelle, silloin me vietämme auringon juhlaa. Silloin kaikki eläimet ja kaikki haltiat koko pohjolasta kokoutuvat Rastekaiselle, ja sinä päivänä ei kukaan saa tehdä toiselle pahaa. Se oli onneksi, Sampo Lappalainen; sillä muutoin, näet, olisin minä jo aikaa sitte syönyt sinut suuhuni.”

”Onko vuoren haltiakin täällä saman lain alainen?” kysyi Sampo.

”Se on tietty se”, sanoi susi. ”Yhden tunnin ajan ennen auringon nousemista ja yhden tunnin ajan sen laskemisen jälkeen ei vuoren haltia itsekään tohdi sinuun koskeakaan. Mutta varo itseäsi, kuin tunti on loppunut, sillä jos silloin vielä olet vuorella, niin hyökkää satatuhatta sutta ja tuhat karhua sinun päällesi, ja vuoren haltia tarttuu siihen, jonka ensin kouraansa saapi, ja silloin ei sinusta enää ole paljoa puhumista, Sampo parka!”

”Kenties sinä olet niin kiltti, että sitte myös autat minua vuorelta pois, kuin alkaa vaara uhata?” kysyi Sampo, ja sydän sykki hänellä rajusti.

Susi purskahti kohti kurkkua nauramaan (sillä Rastekaisella osaavat sudet nauraakin). ”Älä sitä, Samposeni, toivokaan”, arveli hän. ”Minä päin vastoin ensimmäisenä hyökkään päällesi. Sinä olet lihava ja roteva poika; huomaan hyvin, että olet paisunut poron maidosta ja poron juustosta. Sinusta saan hyvän eineen aamusella.”

Sampo mietiskeli, olisiko paras heti hypätä suden seljästä alas, mutta nyt oli jo liian myöhä. He olivat nyt saapuneet vuoren huipulle, ja siellä sai hän kummia katsella. Siellä istui suuri vuoren haltia istuimellansa, joka oli pilvihin pistävä kallion huippu, ja katseli kauas vuorien ja laaksojen yli yön pimeässä. Päässä oli hänellä myssy valkoisista lumipilvistä; hänen silmänsä olivat täyskuun näköiset, kuin se nousee metsän takaa; hänen nenänsä oli kuni vuoren huippu; hänen suunsa kuin vuoren rotko hänen partansa kuin pitkistä jääpuikoista tehty töyhtö; hänen käsivartensa olivat niin paksut kuin suurin honka vuorella; hänen kätensä kuin kuusen havut; hänen säärensä ja jalkansa kuin kelkkamäki talvella, ja hänen avarat turkkinsa kuin lumivuoret. Mutta kysynet kenties, kuinka keskellä yötä saattoi nähdä vuoren haltiaa ja hänen kansaansa. Niin, se seikka oli semmoinen, että lumi loisti ylt’ympäri, ja yli kaiken taivaan kaaren leimusivat kaikkein kauneimmat revontulet, valaisten seutua.

Vuoren haltian ympärillä istui miljoonittain haltioita ja tonttuja, niin harmaita ja niin pieniä, ett’eivät he, hangella kulkiessaan, jättäneet suurempia jälkiä, kuin oravakaan. He olivat kokoutuneet tänne maailman kaikista ääristä, Novaja-Semljasta ja Huippuvuorilta ja Grönlannista ja Islannista, niin, vieläpä Pohjoisnavaltakin; kaikki olivat he tulleet tänne kumartaen aurinkoa palvelemaan, aivan kuin raakalaiset pelosta paholaista palvelevat, sillä haltiat eivät aurinkoa rakasta; he olisivat mielissään, jos se, kerran laskeuduttuaan autioiden vuorten taakse, ei enää ikänä kohoaisi. Ja vähän etempänä seisoivat siellä kaikki Lapin pienemmät ja suuremmat eläimet pitkissä, taajoissa riveissä tuhansittain; siellä oli karhut, sudet, naalit, porot, sopulit, poronkirput, ja paljo muitakin, mutta sääsket olivat tulemasta estetyt, he raukat olivat näet paleltuneet.

Tätä kaikkea Sampo Lappalainen hyvin kummastellen katseli, ja kapusi niin huomaamatta pääsuden seljästä ja kätkeysi suuren kukkurakiven taakse, nähdäkseen, mitä nyt vielä tapahtuu.

Vuoren haltia kohotti korkean päänsä, niin että lumi pyrysi hänen ympärillänsä, ja katso! silloin loistivat kauniit revontulet sädekehänä hänen otsallansa. Ne leimusivat pitkinä, tähden muotoisina säteinä yli sinisen öisen taivaan; ne räiskyivät ja suhisivat, juuri kuin tuli metsässä kiitäessään honkain latvaan; ne levisivät ja supistuivat taas yht’äkkiä; ne tihenivät ja vaalenivat vuoroon, niin että valonvivahdus toisensa perästä, tuulispään tavoin, kiiti lumisten vuorien yli. Ja sekös oli vuoren haltialle iloksi! Hän taputteli jäisiä käsiänsä, jotta kaiku kuului kuin ukkosen jyrinä vuoren rotkoista, ja haltiat ulvoivat ilosta, ja eläimet ylt’ympäri huusivat pelosta. Mutta silloinpa vuoren haltia vasta oli mielissään, niin että hän huusi yli kaiken erämaan: ”Näin pitäisi aina oleman! Ikuinen talvi ja ikuinen yö! Niitä minä rakastan.”

”Näin pitäisi aina oleman!” huusivat haltiat ja tontutkin täyttä kurkkua, sillä kaikki he enemmin rakastivat yötä ja talvea kuin kesää ja päivänpaistetta. Mutta eläinten joukossa nousi aika jyräkkä, sillä kaikki petoeläimet ja sopulit olivat samanmieliset kuin haltiat, mutta porot ja muut eläimet toivoivat kesää; olisivat kaiketi sitä hyvinkin toivoneet, joll’eivät samassa olisi muistaneet Lapin sääskiä. Pieni poronkirppu yksin tahtoi välttämättömästi kesääkin, ja vinkui siis, niin paljon kuin jaksoi: ”herra kuningas, mehän olemme tulleet tänne aurinkoa odottamaan!”

”Pidätkö kitasi kiinni, kurja mato!” karjasi jääkarhu hänen vieressänsä. ”Tännehän tullaan kokoon vain vanhan tavan mukaan. Mutta tänä vuonna nousee ilomme ylimmilleen, sillä tänä vuonna ei aurinko tulekaan enää taivaan kannelle; aurinko on sammunut, aurinko on kuollut!”

”Aurinko on sammunut! Aurinko on kuollut!” kiljuivat kaikki eläimet, ja koko luonto värähti kauhistuksesta. Mutta Pohjoisnavalta tulleet haltiat nauroivat niin, että heidän myssynsä lensivät päästä Ja suuri vuoren haltia korotti julman äänensä ja huusi taas yli erämaitten: ”Näin on aina oleva! Näin on aina oleva! Aurinko on kuollut. Koko maailma on polvensa notkistava ja minua rukoileva, minua, ikuisen talven ja ikuisen yön kuningasta!”

Tästä suuttui Sampo, joka yhä istui kukkurakiven takana. Hän astui siis esiin ja huusi kyllä nenäkkäästi: ”sinä valhettelet, vuoren haltia, sinä valhettelet! Eilen näin minä auringon ilmoittajan taivaan rannassa, eikä aurinko ole kuollut. Kyllä sinun partasi vielä sulaa, kunhan juhannuksen aika alkaa lähestyä.”

Tätä kuullessaan vuoren haltia kävi synkäksi, ja hänen otsallensa näkyi nousevan suuri pilvi. Hän unhotti lain ja kohotti hirmuisen pitkän käsivartensa, surmaamaan Sampo Lappalais parkaa. Mutta samassa vaalenivat revontulet, ja punainen juova välähti taivaalle ja paistoi keskelle vuoren haltian hyyteistä naamaa, niin että hän äkkiä sokeutui ja pudotti käsivartensa alas. Ja silloin kohosi hiljallensa auringon kultainen reunus juhlallisena yli taivaan rannan ja valasi vuoret, erämaat, kinokset, rotkot, haltiat, eläimet ja pienen uljaan Sampo Lappalaisen. Yht’äkkiä alkoi lumi kimallella, juuri kuin olisi miljoonia ruusuja satanut sen pinnalle, ja aurinko loisti kaikkien silmissä ja vieläpä kaikkien sydämmen sisässäkin. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat toivoneet, että aurinko olisi kuollut, olivat sangen iloiset nähdessään sen taas. Mutta kaikista hupaisinta oli katsella haltiain ja tonttujen kummastusta. He tirkistelivät aurinkoa pienillä, harmailla silmillänsä, jotka kiiluivat punaisten yömyssyjen reunusten alta, ja he joutuivat vasten tahtoansa niin ihailemisen valtaan, että asettuivat seisomaan ylösalaisin, pää kinokseen, ja suuren, hirmuisen vuoren haltian parta alkoi sulaa ja tippua juoksevaksi puroksi yli hänen avaran takkinsa.

Mutta kuin kaikki, kukin omalla tavallansa iloiten, olivat katselleet aurinkoa hetkisen, oli ensimmäinen tunti jo melkein kulunut, ja Sampo Lappalainen kuuli erään poron sanovan vasikallensa: ”tule, tule, armas lapseni, nyt meidän tulee kiiruhtaa pois, sillä muutoin sudet syövät meidät suuhunsa!”

Silloin Sampokin muisti, miten hänen kävisi, jos hän kauemmin viipyisi. Ja koska hän vieressänsä näki komean, kultasarvisen poron, niin hän ei kauempaa miettinyt, vaan hyppäsi poron selkään, ja niin mentiin taas aika vauhtia alas jyrkkiä vuoren kukkuloita.

”Mitähän kohinaa tuo on, joka kuuluu meidän takanamme?” kysäsi Sampo vähän ajan perästä, vedältäen henkeä ankaran ratsastamisen jälkeen.

”Se tulee niistä tuhannesta karhusta, jotka juoksevat meidän jäljestämme nielemään meitä”, vastasi poro. ”Mutta älä pelkää: minä olen vuoren haltian oma loihtuporo, eikä ainoakaan karhu vielä ole minun kantapäitäni tavoittanut.”

Niin matkasivat taas hetkisen. Silloin kysyi Sampo: ”mitähän läähätystä tuo on, joka takanamme kuuluu?” – Poro vastasi: ”se lähtee sadasta tuhannesta sudesta, jotka täyttä laukkaa rientävät perästämme syömään sinua ja minua suuhunsa. Mutta älähän hätäile: ei ole ainoakaan susi vielä minua kilpajuoksussa voittanut.”

Taas matkasivat hetken aikaa; silloin sanoi Sampo Lappalainen: ”ukkonenkohan tuolla vuorilla meidän takanamme jyrisee?” – ”Ei”, sanoi poro, ja koko hänen ruumiinsa alkoi vavista, ”se on vuoren haltian jalkain kopsetta; hän, näet astuu jättiläisen askelilla meidän jäljestämme, ja nyt olemme hukassa, sillä hänen kynsistään ei kukaan voi pelastua.” – ”Eikö tähän sitte niitäkään neuvoa ole?” sanoi Sampo. – ”Ei”, vastasi poro, ”tässä ei muu auta, kuin koettaa päästä pappilaan, joka on tuolla Inarinjärven rannalla. Jos sinne ennätämme, niin olemme pelastetut, sillä vuoren haltialla ei ole valtaa kristittyjen yli.” – ”No”, sanoi Sampo: ”Juokse, porosein, yli vuorien, niin annan sinulle kultakauroja syödä hopeaisesta soimesta!”

Ja poro juoksi, juoksi yhä henkensä edestä, ja juuri kuin olivat päässeet papin huoneesen, oli vuoren haltia jo kartanolla ja kolkutteli niin kovasti ovea, jotta kaikki luulivat huoneen palasiksi pakahtuvan. ”Kuka siellä on?” kysyi pappi.

”Minä olen!” vastasi jyrkkä ääni kartanolta. ”Avaa ovi vuoren haltialle! Täällä on kastamaton lapsi, ja kaikki pakanat ovat minun omiani.”

”Maltas vähäsen, kunnes saan kauhtanani ja kaulukseni päälleni, voidakseni sopivalla tavalla vastaanottaa niin ylhäistä herraa!” vastasi pappi huoneestansa. – ”Olkoon menneeksi!” karjasi vuoren haltia; ”mutta joudukin, muutoin poikasen huoneen seinän palasiksi!” – ”Heti, heti, armollinen herra!” vastasi pappi.

Mutta samassa otti hän vettä astiahan ja kastoi Sampo Lappalaisen kristityksi ihmiseksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

”Noh, etkö ole valmis jo?” ärjyi vuoren haltia ja kohotteli jo hirmuista jalkaansa, potkasemalla kumotakseen huonetta. Mutta silloin avasi pappi itsestänsä oven ja sanoi: ”mene tiehesi, sinä yön ja talven kuningas, sillä tämän lapsen kanssa sinulla ei ole niitäkään tekemistä! Jumalan armon aurinko paistaa nyt Sampo Lappalaisen yli, eikä hän enää kuulu sinun, vaan Jumalan valtakuntaan!”

Silloin suuttui vuoren haltia niin julmasti, jotta tuossa paikassa pakahtui hirmuiseksi pyry-ilmaksi, ja alkoi sataa lunta niin tiheään, että lumi melkein peitti koko pappilan, ja kaikki luulivat kinoksihin kuolevansa. Pappi yksin oli ihan tyynenä, lukihan vain rukouksiansa pyhästä kirjasta ja odotteli aamua. Ja kuin aamu tuli, paistoi aurinko lumelle, ja lumi suli, ja pappila oli pelastettu, mutta vuoren haltia oli kadonnut; ja mihinkä hän on joutunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta kaikki arvelevat hänen vielä elävän ja hallitsevan Rastekaisella.

Sampo Lappalainen kiitteli hyvää pappia ja sai häneltä pulkan lainaksi. Sitte valjasti Sampo kultasarvisen poron papin pulkan etehen ja matkusti niin kotia isänsä tykö Aimioon. Ja sielläkös ilo ylimmilleen nousi, kuin Sampo Lappalainen niin yht’äkkiä tuli takaisin! Mutta pitkäksi kävisi nyt tällä kertaa kertoa siitä, kuinka Sammosta sitte tuli suuri herra, joka ruokki poroansa kultakauroilla hopeaisesta soimesta. Sanotaanpa, ett’eivät lappalaiset siitä ajasta asti enää vuodesta vuoteen lykkää lapsiensa kastattamista, kuten ennen; sillä kuka tahtoisikaan, että vuoren haltia söisi lapset suuhunsa? Sampo Lappalainen kyllä tietää, kuinka tämän asian laita on. Hän kyllä tietää, miltä tuntuu, kuin ukkonen vuoren harjanteilla jyrähtelee.

[JOULULAULU.]

Tervehtii jo meitä Joulu armahin, Tuli kylmän teitä, Armas kuitenkin. Hänpä hymyellen Tupahan jo saa. Lapset tanssiellen Häntä seurajaa. Kynttilät ne hohtaa Tähtösinä niin, Sepä mielen johtaa Betlehemihin. Loista lapsen tiellä, Joulun tähtönen! Oi, niin ilomiellä Sua katselen! Näithän, tähti, Herran Lapsosenakin, Pienihän oli kerran Vapahtajakin. Loistit kirkkahasti Silloin seimehen, Loistat siitä asti Aina eellehen. Oi, sä ilon suoja, Joulu herttainen, Rauhan, riemun tuoja, Talven kukkainen! Polvillas sa meitä Hypittelet vaan, Kutsut enkeleitä Joukkoon laulamaan. Enkel’-ääniin liittää Lapset äänens’ saa, Kaikki hyvät kiittää Herraa Jumalaa.

[SATU SEITSEMÄSTÄ SISARUKSESTA.]

Tahdotko kuulla sangen pienen sadun seitsemästä sisaruksesta? Se tapahtui kaukana pohjoisessa, ja samahan se on missä, sillä hyviä lapsia löytyy kaikkialla maailmassa, joka paikassa seisovat pyhät enkelit heidän vieressään, ja joka paikassa Jumalan armahtavaiset isälliset silmät katsovat pieniin lapsiin tämän maailman eksyttävillä poluilla.

Olipa kerran seitsemän sisarusta. Kuin viime kerran oli joulu, leikkivät he kaikki iloisina yhdessä, ja heillä oli joulu-ukko ja joululahjoja, ja he tanssivat joulukuusen ympärillä. Ja väsyttyään panivat he pienet kätensä ristiin ja rukoilivat hartaasti Jumalaa varjelemaan heitä kaikesta pahasta ja kaikista kiusauksista maailmassa, ja niin he nukkuivat Jesuksen nimeen.

Ja koska sinä yönä oli jouluyö, lauloivat näkymättömät pyhät enkelit koko yön korkeudessa toisella puolen mustien talvipilvien: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!”

Mutta kuin lapset olivat lukeneet siunauksen, kysyi yksi sisaruksista: ”Mitä ijankaikkinen rauha merkitsee?” ”Sitä ei voi sanoa, sitä täytyy tuntea”, vastasi äiti ja koetti selittää sitä heille. Mutta he eivät sitä oikein ymmärtäneet.

Kuin nyt tuli pääsiäinen, ja jo kauan aikaa sitä ennenkin, oli noista seitsemästä sisaruksesta ainoastaan kolme jäljellä maan päällä, sillä Jumala Kaikkivaltias oli lyhyen ajan kuluessa ottanut neljä heistä pois maailman kaikista suruista ja kiusauksista. Yrjö, Berta, Ossian ja pienokainen kätkyessä olivat väsyneet leikkimästä ja itkemästä maan päällä, ja olivat viimeisen kerran panneet kätensä ristiin, rukoilleet ja sitte nukkuneet Jesuksen nimessä ijankaikkiseen lepohon. Ja Yrjö, joka oli vanhin niistä, ja viimeinen, jonka Jumala otti luoksensa, oli jo tiennyt enemmän kuin muut Jumalan valtakunnasta, ja olikin kerran kysynyt, elämänsä viimeisenä päivänä, tulisikohan hänkin, joka jo oli isompi, muiden pienten lasten luokse, joiden on Jumalan valtakunta. Ja kuin hänelle sanottiin, että se kaikki oli aivan varmaa, koska hän niin hartaasti toivoi sitä ja uskoi Jumalan äärettömään armoon, oli hän vallan tyytyväisenä pannut kipeän päänsä levolle ja nukkunut niin hiljaa, ett’ei vaivoista enää näkynyt jälkeäkään hänen kauniilla kirkastuneilla kasvoillaan; niissä kuvautui vain suloinen rauha, jota eivät mitkään maailman myrskyt enää häiritse.

Silloin olivat nuo kolme jäljelle jäänyttä sisarusta itkeneet silmänsä punaisiksi; nähtyään Bertan nuket taikka Yrjön ja Ossianin pienet puuhevoset, jotka kaikki seisoivat rivissä vanhoilla paikoillansa, itkivät he vielä enemmän ja olivat mielestänsä kovin yksin, vaikka heitä oli yhteensä kolme.

Mutta taivaan enkelit tiesivät kyllä, minkä tähden kaikki oli näin tapahtunut, eivätkä itkeneet, he hymyilivät vain niin laupeaasti ja niin suloisesti, kuin ainoastaan autuaat hymyilevät. He istuivat eräänä iltana kirkkaan tähden reunalla, ja nuo neljä vasta tullutta lasta istuivat valkoisissa vaatteissa heidän keskellänsä ja katselivat niitä, jotka surivat maan päällä. Mutta kuin Yrjö näki miten he itkivät, heräsi enkelisydän hänen povessansa, ja hän sanoi enkeleille: ”Suokaa minun mennä hetkeksi alas sanomaan, kuinka sanomattomasti onnelliset me olemme täällä ylhäällä Jesuksen helmassa!”

Silloin vastasivat enkelit ystävällisesti ja vakavasti: ”se ei ole luvallista, sillä kaiken sen he voivat lukea Jumalan sanasta.”

Mutta Yrjö sanoi: ”Sallikaa minun ainoastaan hiljaa hengähtää raamatun lehdille, joka on avattuna pöydällä entisessä kodossani.” Ja enkelit sallivat sen, sillä sehän ei ole Jumalan Kaikkivaltiaan tahtoa vastaan.

Ja Yrjön henki kulki lehtien ylitse ja käänsi ne näkymättömästi, niin että sisarusten silmät kohtasivat suloisimmat ja lohduttavimmat paikat pyhästä raamatusta. Siinä he lukivat: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, ja älkää kieltäkö heitä; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.”

Taas he lukivat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.”

Ja vielä he lukivat: ”Isä, minä tahdon, että kussa minä olen, siellä nekin olisivat minun kanssani, jotkas minulle annoit.”

Ja kuin sisaret lukivat nämät sanat, tulivat he tyyniksi ja iloisiksi sydämmissänsä, sillä he tiesivät, että Jumalan sana on ijankaikkinen totuus.

Mutta Yrjön henki palasi takaisin raamatun lehdiltä ja kiitti Jumalaa.

Nyt oli pääsiäinen maan päällä, ja valkoinen lumi suli pois neljän sisaruksen haudalta, mutta kolme jäljelle jäänyttä eivät enää surreet. He ajattelivat Herraa Kristusta, joka on kuollut meidän edestämme ja on murtanut kuoleman kahleet ja noussut ylös meidän edestämme, että mekin uskon kautta nousisimme ylös ijankaikkiseen elämään. Ja silloin nuo kolme sisarta menivät neljälle haudalle ja panivat rukoillen kätensä ristiin ja vasta nyt he ymmärsivät viimeiset sanat siunauksessa:

”Anna meille ijankaikkinen rauha!”

[WARPUNEN JOULU-AAMUNA.]

Lumi ompi peittänyt Kukat laaksosessa, Järven aalto jäätynyt Talvi-pakkasessa, Varpunen Pienoinen Syönyt kesän einehen; Järven aalto jäätynyt Talvi-pakkasessa. Pienen tuvan ovella Seisoi tyttö-kulta: ”Tule varpu, ilolla, Nouki siemen multa. Joulu on. Koditon Varpuseni onneton. Tule tänne ilolla, Nouki siemen multa.” Tytön luo nyt riemuiten Lensi varpu-kulta: ”Kiitollisna siemenen, Otan kyllä sulta. Palkita Jumala Tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen Otan kyllä sulta.” ”En mä ole, lapseni, Lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, Tulin taivahasta. Siemenen Pienoisen, Jonka annoit köyhällen, Sai sun pieni veljesi Enkelitten maasta.”

Urholan linna.

[URHOLAN LINNA.]

”Nyt tulee sota!” huusi Matti, ja tallusteli sisään aivan punaposkisena, noella piirretyt viikset huulilla, kukon höyhen lakissa ja puusapeli sojossa.

”Herra varjelkoon!” parkasi vanha Maija, joka aamupäivällä lakasi salin lattiata ja säikähti niin, että oli vähällä pudota istualleen lattialle. ”Mitä Matti sanoo? Tuleeko sota?”

”Tulee kyllä”, virkkoi Matti ylpeästi ja pisti sapelinsa ympärillänsä olevan vyön silmukkaan. ”Sota tulee, niin että paikat paukkuu, mutta antakaa, hyvä Maija, minulle ensin voileipä; nälkäisenä on niin ikävä sotia.”

”No, mitä minä nyt kuulenkaan?” virkkoi Maija vieläkin yhtä peljästyneenä. ”Sota on paha onnettomuus. Sehän on hirveätä, että ihmiset tappavat toisiansa ja polttelevat kaupunkeja ja kyliä ja sotkevat viljan pelloilla. Onko mahdollista, että turkkilainen on maahan tullut?”

”Se on tietty”, sanoi Matti, ja haki ruokakaapista leipäkorista itselleen kuivaa leipää koko puoliskon, levitti sen päälle voita ja alkoi syödä kaikin voimin. Suu täynnä voileipää sanoi hän turkkilaisia vilisevän pihan täydeltä. ”Mutta äläs huoli, kyllä me heidät ajamme pakoon. Kyll’ eivät Urholan linnaa saa valloitetuksi.”

”No tuosta puheesta minä en ymmärrä sanaakaan!” sanoi Maija ja keräsi rikat rikkalapiolle ja kiiruhti, niitä viemään ulos. Sillä muori oli utelias näkemään, mitä kummia siellä ulkona mahtoi ollakaan, ja avasi siis oven aivan peloissaan.

Mitäs hän siis näki? Ei muuta kuin että piha oli täynnä koulupoikia ja kulmassa aitaa vastaan oli iso lumilinna, ja sen muurille juuri nyt asetettiin lippu, joka oli tehty punaisesta kaulahuivista siten, että se sidottiin heilumaan pitkän leipävartaan päähän. Muori äkäili itsekseen jotakin ”paholaisen maalaamisesta seinälle” ja heitettyään rikat pois, meni hän äkeissään takaisin huoneesen.

Mutta Maija ei älynnytkään, että aidan takana oli toinen parvi seitsenkorttelisia sotureja, joilla oli paperista leikatut puolikuun kuvat nuppineulalla pantu takin selkämykseen kiinni, sillä sitä ei sopinut muuhun paikkaan kiinnittää. Nämä ne nyt varmaan olivat turkkilaisia ja olivat luotia valavinansa, kuin puristelivat lumipalloja ja asettivat ne oikein säännöllisiin riveihin aidan vierustalle. Kristityt olivat pihan puolella ja niiden tunnusmerkkinä oli napinreikään pistetty havun oksa.

”Missä kenraali on?” kysyi joku kristittyjen joukosta ja katseli samalla levottomasti sinne päin, josta vihollinen oli tulossa. – ”Herra kapteeni! hän on ruokakaapilla voileipää syömässä”, vastasi toinen ja nosti käden lakin reunaan, asettuen samalla asentoon.

”Sopiiko kenraalin syödä voileipää, kuin vihollinen hyökkää päälle?” muistutti kapteeni nurisevan näköisenä.

”Kyllä, herra kapteeni”, niinhän Sandelskin teki, vastasi toinen soturi rohkeasti.

”Vääpeli ei saa siinä seista viisastelemassa, vaan käyköön pian komentamassa päällikköä marssimaan pois ruokakaapilta”, virkkoi kapteeni oikein mahtavasti.

”Se tapahtuu heti”, vastasi vääpeli. Mutta samassa näkyikin kenraali jo rappusilla, Ihan ensiksi hän näki punaisen lipun linnan muurilla. ”Kuka on uskaltanut asettaa tuon veripunaisen lipun Urholan linnaan?” huusi kenraali käskevästi. – Ei vähintäkään vastausta kuulunut.

”Herra kenraali,” virkkoi viimein kapteeni hämillänsä, ”minä lainasin lipun Kyökki-Priitalta ja maksoin lainan sotakassasta. En minä siihen mitään voinut, että hänen huivinsa oli punainen.”

”Kapteeni,” sanoi ylipäällikkö, ”ette te ymmärrä eri väreistä enempää kuin kissa kyökissä. Olemmeko me merirosvoja ja ryöväreitä, että pitäisimme punaista lippua? Sen sanon teille, että valkoinen ja sininen on meidän värimme: – valkoinen talviemme lumen takia, ja sininen sini-järviemme mukaan.” – Ja silloin hän kaivoi taskustansa esille kappaleet kuluneesta lippuvaatteesta, jonka hänen sisarensa Sofia oli eilispäivänä kutonut kokoon. Punainen rosvolippu otettiin alas ja kohta sen jälkeen heilui sinivalkoinen lippu leipävartaan nenässä.

”Turkkilaiset tulevat! Joka mies paikoillensa!” huusi aidan vieressä oleva etuvartia. Nytkös tuota pikaa syntyi suuri kiiru kristittyjen sotajoukossa. Koko joukko jaettiin kolmeen eri osastoon. Kaksi asettui portin viereen, voidaksensa molemmilta puolilta antaa viholliselle tervetuliaisiksi oikein hirmuisen luotisateen, ja kolmas osasto kiiruhti linnaan järjestämään sen pattereita ja siellä täällä paikkaamaan sen muuria, missä lumi oli liian pehmeä. Kenraali tarkasti jok’ainoata paikkaa, ja joka vain ei ollut kylliksi sukkela, sai säälimättä muksauksen selkäänsä. Mutta rumpali, pikku Rietrikki, jonka ei tehnyt mieli kunnian eteen uhrata seitsenvuotiasta elämäänsä, hämmästyi niin suuresti, että hän kadotti rumpupalikkansa ja vetäytyi pakoon koirankoppiin.

Turkkilaisia oli melkein kahta vertaa enemmän kuin kristityitä ja sen vuoksi he suurella rohkeudella hyökkäsivät portista sisään. Hurraa! Nyt saivat ensimmäisen pallotuiskun vastaansa – loiskis, ropsis! Turkkilaiset hämmästyivät, ja nuorimmat heidän joukossaan alkoivat itkeä. Mutta heidän päällikkönsä Dshingis-Khan, pitkä yläluokkalainen, osasi heitä rohkaista. He viskoivat kauhean joukon lumipalloja. Turhaan kokivat kristityt suojella itseään takin kauluksia pystyyn kääntämällä, hyökkäys oli liian ankara; he alkoivat peräytyä. Tällä kertaa kaikki riippui rumpalista. Mutta rumpua, jonka piti elähyttää kaikkien urhoutta, sitä ei kuultu, ei nähty. Turhaan huusi kenraali rumpalille: tämä istui hiljaa kenenkään huomaamatta koirankopissa.

”Voi sitä petturia!” huusi kenraali. Mutta mikäs nyt enää auttoi? Viholliset hyökkäsivät sisään, ja vaikka kristityt verrattoman urhollisesti puolustivat paikkaansa; täytyi heidän viimein väistyä ylivoiman edestä ja vetäytyä lumilinnan turviin.

Kenraali oli hirveästi harmissaan. Mutta voitolla olevat turkkilaiset hurrasivat hyvin lujasti ja heiluttelivat pitkin pihaa taistelutantereelta saamiansa voiton merkkejä, joiden joukossa oli: yksi saapas, kaksi puusapelia, seitsemän lakkia ja neljä- tai viisitoista paritonta villa-lapasta.

Nyt pidettiin aselepo ja turkkilainen komentaja vietti voittojuhlaa, tarjoten runsaasti nekkuja miehillensä sotakassan kustannuksella. Sitte hän lähetti sanansaattajan, joka ylpeällä äänellä vaati linnalaisia antautumaan ehdottomasti. Muutoin heidän pitäisi jokaisen kuoleman, joka merkitsi, että kaikkien piti ruveta maahan ja olla olevinaan kuollut.

Vääpeli, joka oli ensimmäisnä linnan muurilla, arveli täydellä syyllä, että sellainen vaatimus olisi kovin häpeällinen, ja sieppasi kuin sieppasikin patterilta lumipallon, jonka hän lennätti ihka suoraan tuon ylpeän turkkilaisen otsaan, niin että lakki lensi pois päästä ja turkkilainen lähti käpälämäkeen minkä kerkesi.

”Tuohan on vastoin kansain oikeutta!” huusi Dshingis-Khan vihoissansa pihalla. – ”Niin,” huusi vääpeli, ”mutta tässä vallitseekin nyrkkioikeus!” ja samalla hänen tarkka kätensä lennätti toisen pallon niin liki Dshingis-Khanin korvia, että ylpeä voittaja töin tuskin sai päänsä pelastetuksi.

”Kas se oli oikein tehty, vääpeli!” kuului kenraali sanovan. ”Joka uskaltaa puhua antautumisesta, se ammutaan heti paikalla. Minä julistan vääpelin vänrikiksi, mutta” – nyt kenraali huusi niin lujasti, että kuului yli koko pihan, – ”rumpali on pelkuri raukka ja hänet minä alennan kuormarengiksi.”

”Urholliset turkkilaiset,” huusi Dshingis-Khan, ”kuulkaas, mitä nuo kerskailijat tuolla sanovat! En tahdo maksaa teidän urhouttanne, mutta sen sanon, että aidan takana vielä on korillinen nekkuja, ja ensimmäinen, joka linnan muuria yli pääsee, hän saa – niin, en tahdo kantaa Dshingis-Khanin nimeä, joll’ei hän saa palkinnoksi koko koria.”

”Hurraa! Eläköön Dshingis-Khan!” huusivat turkkilaiset kaikki yhteen ääneen, ja syöksivät linnaa vastaan. Mutta eipä Urholan linna ollutkaan yhtä helposti valloitettava kuin varustamaton pihamaa. Sieltä sateli luotia ympäri korvia kuin herneitä vaan. Turkkilainen toisensa perästä tulla tuiskahti takaisin muurilta. Nyt ei enää voitu käyttää kuulia, vaan käytiin käsikähmään, painiskeltiin mies miestä vastaan ja kaaduttiin toistensa päälle, muuria murrettiin, niin että suuret kappaleet kukistuivat maahan ja siellä täällä muutamat kaikessa hiljaisuudessa joutuivat tukkanuottasillekin, mutta se oli kansain-oikeutta, nyrkki-oikeutta ja sotajärjestystäkin vastaan. Kenraali ja hänen väkensä teki kaikki, mitä vaan voidaan vaatia urhollisilta miehiltä paljain päin, ilman lapasia ja muutamat saappaitakin vailla. Kaikki taistelivat viimeiseen mieheen saakka, mutta pahaksi onneksi olivat turkkilaiset niin paljon lukuisammat. Sitä ei voitu enää auttaa, turkkilaiset pääsivät voitolle. Kenraali oli jo saatu vangiksi, lippu temmaistiin alas, viholliset syöksivät jo linnan muurien yli, silloin – – – Niin, silloin alkoi rumpu päristä!

Tämän aavistamattoman merkin kuultuansa turkkilaiset hämmästyvät. He eivät voineet muuta arvella kuin että toinen kristitty sotajoukko oli tulossa heidän takanansa, ja syöksivät suin päin alas muureilta, lähtivät käpälämäkeen eivätkä seisattuneet ennen kuin hyvän matkan päässä portin takana.

Pahanpäiväisen tappion kärsittyänsä ryömi kenraali väkinensä linnan jäännöksien seasta esiin ja he uskoivat tuskin silmiänsä, kuin näkivät pikku Rietrikin tulevan rummuttaen aivan yksinänsä pihan yli. Mutta kun hän lähestyi kenraalia, otti hän lakin päästänsä, laski polvilleen ja sanoi: ”Nyt kenraali saatte minut ammuttaa, minä en ole sen parempaa ansainnut; minä läksin rivistä pakoon, kuin vihollinen lähestyi. Parempi on tulla ammutuksi kuin alennetuksi kuormarengiksi. Niin, kyllä minä kuulin, mitä kenraali sanoi, kuin istuin koirankopissa ja silloin sydämmeni vavahti, ja kyllähän minä turkkilaista pelkäsin, mutta pahemmin minä pelkäsin, että minua sanottaisiin pelkuriksi raukaksi. Sen tähden minä purin hammasta, ja hain rumpupalikkani ja sitte ajattelin: vaikkapa he minua löisivätkin, niin minä rummutan kuitenkin! – Mutta he juoksivatkin kaikki tyyni tiehensä.”

Kenraali tarttui rumpalin korviin, nosti hänet korkealle ylös ja suuteli häntä niin, että maikahti. ”Toverit,” sanoi hän, ”Rietrikki rumpali on pelastanut Urholan linnan ja meidät kaikki. Minä julistan tässä koko sotajoukon kuullen, että Rietrikki rumpali on rehellinen mies. Maltas vaan, jahka hän on kasvanut päätä pitemmäksi, niin hän ei enää sovi koirankoppiin. Mutta sen sanon teille, pojat että silloin hän ei tahdokaan sinne ryömiä. Häpeä sille pojalle, joka koskaan ryömii koirankoppiin, kuin Urholan linna on pelastettava! Vaan kunnia jokaiselle, joka mieluummin antaa lyödä itsensä kuoliaaksi kuin viskaa pois rumpupalikat, kuin pitäisi seista tai kaatua isänmaan puolustamisessa!”

[LINTU SININEN.]

Satunäytelmä kolmessa näytöksessä.

Henkilöt:

Guido, Kypron kuningas. Sibylla, hänen toinen puolisonsa. Prinsessa Florinna, kuninkaan tytär ensimmäisestä naimisesta. Prinsessa Forella, kuningattaren tytär. Prinssi Amundus, Syrian kuningas. Prinssi Cyprinus, hänen ystävänsä. Holofernes, kuninkaan kuuluttaja. Mangipani, kuningattaren hovimestari. Sysis, noita-nainen. Deoletus, noita-mies. Roosa ja Liila, kammarineitsyeitä.

Sitä paitsi sotilaita, hoviväkeä ja muuta kansaa, kissoja, pöllöjä ja tonttuja. Tapahtuu Kypron saarella noin 650 vuotta sitte.