Lukemisia lapsille 2

by Zacharias Topelius

Toisen osan sisällys:

[Esipuhe kaikille hyville lapsille] [Pojalle] [Tytölle] [Kallis kysymys] [Pikku Valtterin merkilliset vaiheet ] [Luistelija] [Uuden vuoden yö] [Luonnon salaisuus] [Kun ruusuilla maataan] [Adalminan helmi] [Poika Raahesta] [Kevään satu] [Koivujen juurella] [Syyslaulu] [Aallottaren jäljet] [Satu Rutimosta ja Pilviparrasta] [Suojelusenkeli] [Saul ja David] [Kirkkaalla jäällä] [Verna Roosa] [Valvaan kynä] [Sampo Lappalainen] [Joululaulu] [Satu seitsemästä sisaruksesta] [Varpunen Joulu-aamuna] [Urholan linna] [Lintu sininen]

siv. ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ” ”

1. 5. 9. 12. 17. 60. 65. 68. 75. 81. 92. 99. 101. 103. 104. 109. 119. 153. 156. 158. 161. 169. 184. 186. 189. 191. 197.

[ESIPUHE KAIKILLE HYVILLE LAPSILLE.]

Olipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille, koivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä ja ruo’ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa oli tuo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa, kellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänen lapsuutensa kehtolaulut.

Silloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppas lapsille!

Lintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivat minua?

Enkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.

Mitä ma laulan? kysyi lintu.

Enkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; laulele Hänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnon ihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henki vallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitä hyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista, rohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta. Laulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkin yöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastus korkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.

Lintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Mutta sinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minut ainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antava minulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on? Eiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä, joka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisin Jumalan valituille! Enkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinen kuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisen suloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailman alusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, ja sinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii meren pohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työ ei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissa väkevä.

Lintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.

Nyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomen metsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kera keväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet ja oksat puhuvat?

Sinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalan valtakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen, sinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiä kirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä yli kukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni, että enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin. Soisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsa kuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevan sinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on, että se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuin Vapahtajamme sanoo, ”pahentaisi yhden näistä pienistä”.

Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisen ja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellen vaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtä innolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassa löytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikomme Jumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett’emme tällä suurella surulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisina elämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.

Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien säveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja lapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun valtakunnallesi.

Z. T.

[POJALLE.]

o reima, riemukas, Sä leikin kuningas. Ja heloita kuin kukka, Kuin vehmas nurmen nukka! Oo suora, vapaa vaan, Ja, niinkuin kuusi, vankka, Jonk’ kotikorpes sankka Luo pilviin nousemaan. Ja silmin kirkkahin Sa katso ihmisiin, Kuin aurink’ ilmi kulkee Ja mailmallen on julkee. Ja tosi ollos niin, Ett’ Herra katsastella Hetkellä jokaisella Voi sielus syvyyksiin. Äl’ petä ystävää, Vaan uskolliseks’ jää. Jos veljeskin sun jättää. Sä pysy järkkymättä! Oo hyvä, armeljas; Ilolla leipäs taita, Ja ällös olko saita Sä köyhää auttaissas. Oo uljas! Voiton vie Se yksin, jonka tie Käy urhotyötä kohti, Ken vaaran kestää tohtii Ei oksall’ omenaa Niin väiky ylähällä, Ett’et sä pyrkimällä Sitä vihdoin käsiis saa. Kas kotkaa, riemuiten Mi lensi ylhäällen; Vaikk’ ilmajärven selkää Se soutaa, ei se pelkää. Vaan hänkin alussaan Sun laillas oli hento, Ja nyt sen huima lento Ei mahdu maailmaan. Vaan älä lentäissäs Pois vaihda sydäntäs. Oo kerskausta vailla Ja nöyrä koivun lailla, Mi kaunis paikallaan Nöyrästi aina muistaa, Ett’ tuhansista puista Hän metsäss’ yks’ on vaan. Isääsi tottele Ja kunnioita! Se Se käy niin sujuvasti, Kun teet sen iloisasti. Ja äitis rukoilus Sull’ olkoon pyhä aivan; Palkitsee äidin vaivan Vain lapsen rakkaus. Maan päällä oppi on Suur’valta verraton; Siis kuule opettajaas. Hän valon luo sun majaas. Noudappa neuvot vaan Sa harmajalta päältä; Puu suojaa myrskysäältä Myös taimet juurellaan. Ja luota Jumalaan, Hänt’ usko ainiaan. Kun elon tyrskyt pauhaa, Sä etsi Hältä rauhaa. Sit’ ilman tyhjää työs On, riemus raukee aivan Ja usko, toivo taivaan, Hyveet ja oppi myös. Ja isänmaatas sa Hartaasti rakasta, Vaikk’ usein poljetulta Näyttääpi Suomi kulta. Sen kasva etehen, Sen elä aattehille, Ja henkes anna sille, Jos Herra sallii sen. Siis ollos riemukas, Sä leikin kuningas, Ja heloita kuin kukka, Kuin vehmas nurmen nukka. Kevääsi ihana Kesälles kukat luokoon, Syksylles heelmät tuokoon! Sen suokoon Jumala!

[TYTÖLLE.]

ä kevään lapsi virkku, Sä armas pienoinen, Niin keveä kuin sirkku Tai leivo suloinen, Sä kasva nyt, kuin koittaa Keväimen sätehet, Ja mehiläinen soittaa Ja hyppää hyttyset. Sä kasva vapahana, Sirona, siteittä, Kuin koivu solakkana Kohoopi metsässä; Hän pitkän vartalonsa Taivasta kohden luo, Juo ilmaa janohonsa, Huvia meille suo. Kas varpusta, sen kieli Vilussai visertää, Pahoittaa karvas mieli, Mut ilo viehättää. Nopeesti anteeks anna, Hitaasti vihastu, Murhetta muiden kanna, Ilosta ihastu. Sä kehrää, kudo, soita Ja laula riemuisna, Ei työ sun ihanoita Kasvojas kalvenna. Sun ulkonainen suhtas Kuitenki halvemp’ on, Mut sydän hyvä, puhdas Se kallein olkohon. Se tiedä, ett’ei luonut Saa Luoja alhaiseks, Kuin hän on tulla suonut Sun sieväks tyttöseks. Sä lemmi isänmaata, Hyvyyttä, valoa, Sä näkyville saata Ylevää, jaloa. Sä lemmi niinkuin päivä, Mi sumut haihduttaa, Kuin kevät ennättäivä, Mi kukat kasvattaa. Sä lemmi niinkuin kaste Aamulla ruohossa, Mi kuivuu päivää vasten, Mut auttaa kasvua. Maailman korskeilua Sä karta ainiaan, Se vahingoittaa sua, Sä vartu parempaan Sä oikeasta väärä Tarkasti eroita. Sull’ ylevä on määrä: Ijäinen kunnia. Hyvyys on kaunistusta Parasta laadultaan, Äl’ yhtään imarrusta Sä ota kuullaskaan. On tuoksu neilikalla Enemmän viehtävä, Ja ruusu kunnahalla On kauniimpi kuin sä. Ja jospa saanut oisit Sä loiston auringon, Ja omistaa jos voisit Tuhanten suosion, Mut sydän jos vain sulla Ois kova, katkera, Sä kuinka voisit olla, Jumalan lapsena. Sen tähden lapsi virkku, Sä armas pienoinen, Niin keveä kuin sirkku Tai leivo suloinen, Sä pysy Luojan lasna Ja kasva, kukoista, Ja tuoksu autuasna Eloa ikuista.

[KALLIS KYSYMYS.]

Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä, eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa, ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:

Rakastatko minua?

Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin. Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan! Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell’ei hän suloisesta hymyilystäsi olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet, sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän muuta?

Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin et tahdo rikkoa.

Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä; siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.

Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy: rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla ja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä: rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää pelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa: kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä ystävällemme leiväksi!

Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi, vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle: joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja tulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys! huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin pajuvitsa hänen taitavissa käsissään.

Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi häneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki kirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja hän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.

Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa vaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi ikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat kiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi päiviksi Minnan pianon kieliltä.

Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei pianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja ja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin, kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko minua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.

Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen. Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin muistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä saada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää, mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä, jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan tiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen mies.

Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta valtakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta. Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja taas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa ruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin myös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä ilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.

Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran, Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma Herralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja taivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra vastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että teitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen on rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa pitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet isäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan, joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne antanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa ja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä rakastaisi!

Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.

Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa huminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään samaa: rakastatko minua?

Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan, langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua rakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman. Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein olemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja suo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän rakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!

No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua kaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun tähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?

Pikku Walterin merkilliset vaiheet.

[PIKKU VALTTERIN MERKILLISET VAIHEET.]

Valtteri ensimmäisen kerran pulassa.

Valtterin kodista, Lunkentuksesta ja raitaisesta hameesta.

Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi kaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine vinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä aikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan. Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka suhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen takana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on järvi, järven takana kylä, ja ylt’ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja, väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.

Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet, mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut portaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin vanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja Vilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa, Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja Kukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.

Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa koulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän osaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää sormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla, heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia kukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda kirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki, kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia, heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille, nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä karviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan. Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin varoituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.

Saatpa kuulla.

Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn laidalla ja sanoi, suudellen häntä: ”tänään on Heinäkuun 20 päivä. Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!”

Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo vaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat iloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen tapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja Kukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei muutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja sehän pääasia olikin.

Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes syntymäpäivänsä.

Yks’ kaks’ oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän edellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli jo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli käsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä ei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet kesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; – olipa hänestä erinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti silitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet saappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti kiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi ja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään veti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli yhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä se ei toki ollut.

Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan nikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän ihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se saikin, nimittäin Lunkentus.

”Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan,” lupaili isä, ”ja silloin saat koettaa, mihin Lunkentus kelpaa.”

”Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä kammoon järveä”, sanoi äiti huolestuneena.

”Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?” kysyi närkästyen Valtteri.

”Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen”, sanoi isä. ”Yksin et saa järvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi.”

Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä Kuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat uiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä hyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli eriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas ikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.

Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja rieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman hauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen ruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne pois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta vastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.

Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät marjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien kaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli viimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin teki Valtterin mieli koetella laivaansa.

Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti muurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen tuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri mielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se keikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti se kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri seisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian etäällä Kuuselan maantieteessä.

Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi havaslanka Valtterin kädestä ja – hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt omin päin aavalle järvelle.

Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett’ei hän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus pääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! – Lähellä asui kalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha taikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi kaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä seipäällä.

Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin. Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei kuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti paljon nopeammin.

Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli yhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.

Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että Valterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.

Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha, hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. – ”Luuletko minun pelkäävän!” sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja Valtteri putosi päistikkaa järveen.

”Ei hurjempata poikaa!” huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin tukkaan ja nosti hänen veneensen. ”Uh”, sanoi Valtteri, kuin pääsi ahventen valtakunnasta.

”Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!” huusi hän ensimmäiseksi, suu vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.

”Mitä minä huolin Lunkentuksesta!” ilveili Joonas, puoleksi mielissään, puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan takaisin.

Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt, kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett’ei tuo vaarallista ollut, kyllä hän uida taisi.

”Niin kyllä, kädet pohjassa”, nauroi Joonas.

”En tuntenut mitään pohjaa”, sanoi Valtteri ylpeästi. ”Jos olisit antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan.”

”Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?” sanoi äiti. ”Lotta, juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!”

Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. – ”Heillä on vain pieni poika ja isonlainen tyttö”, sanoi hän. ”Tässä on tytön paita ja raitainen pyhähame sekä sukat ja kengät.”

”Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?” kysyi Valtteri.

”Täytyy, poikaseni”, sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan ei ollut väittäminen. – ”Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs sillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut.”

Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin veikeältä raitaisessa hameessaan.

”Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!” sanoi Lotta. Mutta Valtteri viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks’ aikaa, kuin hänen vaatteensa kuivivat.

Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi hänelle: ”voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?”

”En minä ole tyttö”, vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.

Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: ”en minä ole tyttö, minä olen mies.”

”Vai niin”, sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.

Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. – Kas tuolla tulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksi lehtiä veneesen. ”Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?”

”En minä ole teidän Liisanne!” sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän kepin.

”Katsopas tuota!” sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä kuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota. Luodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja Valtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa sille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä. Vihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. – ”Kyllä me sinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna”, huusivat pojat.

”En minä ole mikään tyttö, minä olen mies”, kirkasi Valtteri, kepillänsä huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat, närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika, ilo.

Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. – ”En tahdo olla tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!” huusi hän kaukaa itkusilmin. – ”Älä itke, rakas poikani”, sanoi hänen äitinsä. ”Tytöt voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta.”

Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri – reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy hameesen pukeutua?

Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä. Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli, että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan kuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan, että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki siihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli kummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja aurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät lehdikossa veden alla.

Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten. Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin; muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista lastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä, muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.

Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen, mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.

Valtteri toisen kerran pulassa.

Eräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.

Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä. Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana. Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen. Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok’ ei mitään kestä, sillä semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.

Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä. Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä ruoskaa tarvitse.

Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat kotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä iloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi käsiänsä yhteen.

Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän jokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään, niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja niin tekee hän muillekin pahantekijöille.

Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi sanottiin Taivasmäeksi. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa, mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta. Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka ei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka ei luistanut niin hurjasti.

Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan Taivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli kelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta huudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin luisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus niinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki, toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut. Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.

Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa. Siinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell’ei kantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se saavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja Valtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä lensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi heidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri kopeili Pässistänsä.

Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja sitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui nietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä laskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri luotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken Sokurimaahan.

Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä. Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira. Päästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri suitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin. Hei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan... Aluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki; viimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.

Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen ammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja samassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja hän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja suuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta sudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä talutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä kruunu jäätimanteista. ”Tervetullut valtakuntaani”, sanoi kuningas. ”Nyt et täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojat kuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi ja sinä pääsette suureen arvoon.”

”Kiitos kunniasta,” vastasi Valtteri, ”mutta vähä keittoruokaa ei olisi haitaksi; en ole syönyt isoon aikaan.”

”Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää,” sanoi lumiruhtinas, ”ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett’et ikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja sokurina on survottua jäätä.”

”Kiitoksia paljo,” vastasi Valtteri, ”ei minun taida olla nälkä.”

”Sinä veitikka,” sanoi kuningas närkästyneenä, ”kyllä minä sinut opetan halveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitä tähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksi äärettömässä valtakunnassamme!”

Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa muuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden hiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä että surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä Pässi oli joutunut.

Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa sängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja äiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: ”Jumalan kiitos, nyt hän tointuu.”

”Mitä?” kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. ”Enkö ajanut Pässillä Sokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minut avantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinka tänne jouduin?”

”Rakas poikani,” sanoi hänen isänsä, ”nyt puhut unen-houreita. Etkö enää muista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas? Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput olet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin paranet pian jälleen.”

”Missä on pässi?” kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä hänelle kerrottiin.

”Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki”, vastasi isä.

Valtteri kolmannen kerran pulassa,

johon hän joutui kiekkoa lyödessään.

Kevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vielä liian märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojan reunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä, ja siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.

Oletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista puuta sen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja tasareunainen, muuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se on liian kevyt, pidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin raskaasta ei liioin ole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla kahdellainen liikunto yht’aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin kärrynpyörä, että kuten pyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka pyöräykseltä kulkee kehänsä mittaisen nauhan pituuden. Eräs kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tien mitan. Hän teki kärrynsä pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinen jousi napsahti pyörän joka pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja joka napsahdukselta kulki näyttäjä sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppä tiesi kärrynsä pyörän kehän viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesi myöskin, että peninkulmalle menee 1,800 kyynärää. Perille tultuaan näki hän, että kellon näyttäjä oli edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia. Kuinka monesti oli pyörä pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan oli kelloseppä matkustanut?

Oppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.

Valtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaa kiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivan pyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niin meni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaan pitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdellä heitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi hän olevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän. Kuinka monesti oli se pyörähtänyt?

Niin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitä Villiksi. Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti, että se kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se oli temppu, jot’ ei moni tee!

Toisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan, ett’ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellä maanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikä kummitus se lieneekään.

Mutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tiellä kiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, että suutari otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu, lippasi Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tien mutkassa hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineen katselivat lasten leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa. Koivut olivat vielä kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla; hienot varvut notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäen istahti niille. Lähellä tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienet muurahaiset kulettivat rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa, takaperin vetäen kukin havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toverit joutuivat apuun. Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientä tyttöänsä, joiden oli tapana avata hilaa matkustajille, olivat nyt istuneet kivelle poikien leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö oli löytänyt tuohisellisen karpaloita suolta ja olisi ne mielellään myynyt, mutta piti tuokkostaan esiliinaansa alla, peläten, että nuo ahnaat pojat söisivät kaikki hänen marjansa.

Valtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka, viimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessä jakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavat ahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parven pojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan ja kepeillään menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua. Kiekon edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksi on lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Mutta kuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: ”kiekko on kuollut!” eikä kukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.

Pojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin ja pakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämä olivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki, ett’ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa! komensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin, nosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villi pitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villi hyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää. Kristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivat riemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin Cæesar Farsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.

Kristityt heittivät nyt vuorostaan kiekkoansa ja koettivat ottaa valloitetut alansa takaisin. Mutta tämä ei menestynyt! heidän kiekkonsa lyötiin vielä yhä etemmäksi, lähes neljännes-peninkulmaa, likelle toista hilaa. Jos pakanat olisivat ajaneet heitä sinne saakka, olisivat kristityt olleet hukassa.

”Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!” huusi yksi pakanoista. Mutta Valtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisi kristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla, mutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin, joissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jolla oli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepen päähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.

Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: ”kuka lurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?”

Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki metsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa ja uhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuli esille, meni vaunujen luo ja sanoi: ”minä se olinkin, joka kiekon viskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!”

”Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?” sanoi maaherra. ”Nouse nyt vaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa.”

Tässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin. Pieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijan lapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanat seisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, ja kaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra: ”Viekää poika Villinensä koppiin!”

”Maaherra kulta,” rukoili Valtteri, ”älä lähetä minua koppiin! Siellä on rosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini.”

”Älä lähetä häntä koppiin”, pyysi pikku Aino. ”Minä annan hänelle kaikki anteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut.”

”No, koskas rukoilet hänen puolestansa”, sanoi maaherra, ”ja koska hän itse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Mutta kiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme, ja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa.”

Niin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerasti kiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämä kuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivatti Jepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtterista ja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivät seuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiin puutarhassa haudalle:

TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOA EI ENÄÄ MAAILMASSA OLE.

Sitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivät metsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka ilta auringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla.

Valtteri neljännen kerran pulassa.

Joka on laiska, varokoon tukkaansa.

Nyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuuden vanha. Hän osasi purjehtia kaukalossa, heittää kiekkoa, lyödä koiria kuoliaaksi, laskea mäkeä sekä toimittaa muitakin tärkeitä toimia. Paitsi sitä tunsi hän kuvakirjastaan jalopeurat, tiikerit, elefantit ja sarvikuonot, puhumatta siitä likinäisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja Mustin, Vilkkaan, Jänön ja Kukkukiekoon välillä. Mutta jos hänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienet sekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuin eriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyyni mustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikista tässä maailmassa. Hän oli kuullut kerrottavan, ett’eivät rosvopäälliköt eikä muutkaan urholliset miehet entisinä aikoina osanneet lukea eikä kirjoittaa. Kuin tulen mieheksi, piirrän pitkällä miekallani puumerkin nimeni asemesta, arveli Valtteri, ja kuin lukea haluttaa, ha’etan minä munkin, joka sitä tekee; niin muutkin rosvopäälliköt tekevät.

”Rakas Valtteri,” sanoi hänen äitinsä, ”ethän sinä toki rosvoksi rupea, joka lyö ihmisiä kuoliaaksi ja ryöstää heidän omaisuutensa. Se on häpeällistä, poikani. Paitsi sitä ei meidän maassamme löydy munkkejakaan.”

”Jos ei munkkeja ole, niin löytyneehän koulupoikia”, vastasi Valtteri. ”Ne minä määrään edestäni lukemaan.”

”Mutta jos et osaa lukea, vetävät viisaammat sinua nenästä”, sanoi isä. ”Sinä jäät tyhmäksi kuin pöllö, ja kaikki älykkäämmät pojat nauravat sinulle. Silloin et saa mitään tietoa kaikesta hyvästä ja hyödyllisestä opista, jota kirjat sisältävät, et Jumalan sanastakaan, ja kaikki kauniit sadut jäävät sinulta lukematta. Kävellessään niityllä mölyää härkä sinulle: minä olen parempi kuin sinä; Musti murisee portilta: minä olen viisaampi kuin sinä. Kun kävelet metsässä, puhuvat puut keskenänsä: Tuolla tuhma Valtteri, joka ei osaa lukea! Pieni perhonenkin, joka lentelee kukkakentällä, sanoo: minä osaan kaikki, mitä tarvitsen osata, mutta Valtteri ei osaa, mitä hänen tulisi osata, ja jota kyllä äkkiä oppisi, jos vaan ei olisi niin laiska. Hyödyttömänä olentona vaellat sinä maailmassa, ja koko luonto sekä kaikki köyhät lapset huutavat sinulle: jos olisimme olleet tilaisuudessa oppia lukemaan, emme suinkaan olisi niin ymmärtämättömät olleet kuin tuo Valtteri!”

”Mutta minä en tahdo lukea, minä tahdon juosta ja leikitellä kaiken päivää!” väitti Valtteri.

”Sinun tahtosi!” sanoi isä. ”Tiedätkö, missä tahtosi on? Se on äidin ompelulaukussa. Huomenna rupeat lukemaan Susanna muorin koulussa; se olkoon sanottu.”

Kun Valtteri illalla pani maata, ajatteli hän: Tänä yönä en nuku hituakaan; kun kaikki muut ovat nukkuneet, riennän metsään, jossa varmaan tapaan jonkun rosvon, ja hänen pyydän opettamaan minua rosvopäälliköksi, joksika aika miehenä rupean. Se on paljon hauskempaa kuin lukeminen.

Hänen tätä paraikaa ajatellessaan, tuli uni silmiin, Nukku Matti läheni ja Valtteri nukkui kuin porsas aamuun asti.

Kello 7 aamulla tuli äiti sängylle. – ”Nouse ylös ja pu’e päällesi, niin menemme yhdessä kouluun”, sanoi hän.

Valtterilta pääsi itku.

”Ei ole itkun syytä”, lohdutti äiti. ”Kyllä sinä koulussa menestyt niinkuin muutkin. Saatpa nähdä, kuin vain teemme koetuksen.”

Mikä nyt apuna? Valtterin oli mentävä kouluun, ja raskain askelin seurasi hän äitiä tuon peljättävän Susanna muorin luo. Tämä oli sellainen äreä mummo, joksika moni ajan pitkään käy, joka laiskoja poikia reistaa lukemaan. Susanna muorilla oli myssy päässä, ruuni takki yllä ja viheriäiset, messinkisankaset silmälasit nenällä. Hän istui pöydän päässä isossa nahkatuolissa, sukankudin, lankakerä ja vitsa vieressään. Pöydän ympärillä istui neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Nurkassa oli iso kaappi, ja seinällä riippui kaksi taulua, jotka kuvasivat tapahtumia raamatun historiasta, toinen Absalonia, joka jäi pitkästä tukastansa riippumaan tammen oksaan, toinen Hamania, joka ripustettiin hirsipuuhun. Sitä paitsi oli siellä tauluja, joihin oli piirretty sekä kirjaimia että numeroita, ja vähintäin neljä merkkiliinaa, koulutyttöjen ompelemia. Jakulla, kaapin vieressä, istui rakkikoira, joka äreästi murisi Valtterille tervehdykseksi.

”Hyvä Susanna muori, tehkää hyvin ja opettakaa poikaani lukemaan”, sanoi Valtterin äiti. ”Älkää vitsaa säästäkö, jos hän on laiska; kun hän tulee isoksi, kiittää hän teitä siitä.”

”No, no, ehk’ eipä vitsaa tarvitakaan”, sanoi Susanna muori. ”Näkyypä pojalla olevan kylliksi pitkä tukka.”

Valtteria värisytti, kuin kuuli puhuttavan pitkästä tukastaan, jota hän ei koskaan antanut leikata. Ja kun hän samalla katseli Susanna muorin pitkiä, laihoja sormia, toivoi hän hartaasti tukkansa yhtä lyhyeksi leikatuksi kuin venäläisen sotamiehen. Nyt lähti äiti pois, ja paikalla alkoi lukeminen. Alussa oli tuo tosin vähän vaikeaa, mutta menihän se vähitellen, sillä Valtterin mielestä ei mennyt pitkä tukkansa eikä nuo vielä pitemmät sormet, jotka olivat valmiit käymään siihen kiinni.

Vähän aikaa kävi lukeminen jotensakin hyvin. Mutta Valtteri rohkasi luontonsa ja ajatteli: minä olen mies ja Susanna muori on vaan akka. Ei hän uskalla minun tukkaani kajota; hän varmaan pelkää minua.

Samassa kärryjen räminä kuului ulkoa, niin että lasit ikkunoissa tärisivät. Kohta heitti Valtteri kirjan kädestään ja juoksi ikkunan luo. – ”Mitäs teet, poika?” kiljasi Susanna muori. Mutta Valtteri ei ollut kuulevinansakaan. Hän vaan kurkisteli niin, että nenä painui litteäksi lasia vastaan.

”Vai oletko sinä sitä maata?” sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelematta otti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät, laihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett’ei kukaan olisi sitä paremmin tehnyt.

Sitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettu vähintäkään.

Valtteri irvisteli suutuksissaan. – ”Minä tahdon kotia äidin ja isän tykö!” huusi hän. ”Kokeeksihan vain olen täällä.”

”No hyvä olikin, että sait kokea”, sanoi Susanna muori. ”Ole toisten tarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!”

Valtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuota julmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden! Minäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi. Ja härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Ja muut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka ei mitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänä luen kuin mies.

Valtteri viidennen kerran pulassa.

Valtteri tahtoo olla Robinpoikana.

Susanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikia lukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterin päätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuon tuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmalta kuin tukanhöyhennys.

Ensiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen veti usein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesi sisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea kirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille voileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella mielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.

Helposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hän lupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt, ett’ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.

Kerran löysi hän parvelta vanhan kannettoman kirjan. Siinä kerrottiin Robinpojasta, joka salaa lähti vanhempainsa luota, ja joutui autioon saareen, jossa hän monta vuotta eleli oman onnensa nojassa. Sepä ihmeellistä. Valtteri olisi mielellään ollut Robinpoikana. Hän ei ensinkään muistanut, että Robinpoika katkerasti katui karkaamistaan hyvästä kodistansa.

Valtteri luki ehtimiseen. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän teki hänen mielensä seurata Robinpojan esimerkkiä. Kirjassa kerrottiin muun muassa, että Robinpoika oli nahkavaatteissa kiireestä kantapäihin. Onneksi löytyi parvelta vanhat lampaan-nahkaiset turkit. Valtteri käänsi ne nurin ja pisti päällensä. Arvaappas, oliko hän silloin mahtavan näköinen! Parven nurkassa oli sokeritopun tötteröitä sinisestä paperista, ja kopassa linnunhöyheniä. Valtteri koetti päähänsä yhtä tötteröä, koristeli sitä kauniilla teyrin höyhenillä, ja siitäkös tuli komea kypärä! Sitten teki hän tappuratukosta mainion parran, jonka hän havaslangalla sitoi korviinsa. Nyt oikasi hän itsensä ja näytti varsin julmalta.

Tämä tapahtui eräänä iltana alkukesästä. Lotta sisar kutsui portailta iltaselle ja Valtterin täytyi lähteä alas parvelta. Paikalla turkit nurkkaan ja tötterö samaten. Mutta Valtteri oli tämän illan mietteissään. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä ollenkaan. Onnellinen Robinpoika! ajatteli hän. Semmoinen mies olisin minäkin, asuisin metsässä, rakentaisin itse huoneeni, keittäisin ruokani ja ampuisin kaikki metsän elävät oivallisella jousipyssylläni. Onnellinen Robinpoika! Reipas, rohkea Robinpoika! En ikänä tule niin onnelliseksi kuin sinä!

Mutta jos lähtisin karkuun? arveli Valtteri samassa. Tämä ajatus saattoi hänen sydämmensä sykkimään. Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kaikki muut nukkuivat. Lauri veli oli oiaissut pehmeän, valkoisen säärensä kehdon laidalle, ja Kukkukiekoo korsnasi niin että pihalle kuului. Kesäinen yö valaisi huoneen. Ihan selvästi voi eroittaa pihlajan, valkoiset kukat puutarhassa, ja metsästä kuului laulurastaan säveleet.

Valtterin sydän tykytti yhä kovemmin. Viimein kiipesi hän hiljaa sängystänsä ja puki vaatteet päällensä. Ei kukaan herännyt. Hän kulki huoneiden läpi. Sivumennessä otti hän kaapista leivänpalasen ja vähän juustoa. Sitten hiipi hän yhtä hiljaa parven portaita ylös. Kohta löysi hän turkit ja paperitötterön. Robinpojan kirjan otti hän mukaansa, oppiaksensa siitä miten piti menettelemän, ja nyt kiirehti hän sukkasillaan alas portaita ja porstuan ovesta ulos.

Yö oli ihana ja raitis, taivas valoisa, ja kaste oli langennut viheriäiseen ruohikkoon. Valtteri ei enää kävellyt, hän juoksi, kuin omatunto olisi häntä vaivannut. Vähän päästä ennätti hän metsään, ja samassa nousi aurinko niin punaposkisena, ihan kuin Susanna muori olisi sitä äsken höyhentänyt. Valtteri istui mättäälle ja rupesi syömään juustoa ja leipää. Häntä ei yhtään nukuttanut. Hän kuuli lintujen laulavan, ja tuomet tuoksuivat hänen mielestänsä suloisemmin kuin ennen.

Valtteri alkoi nyt rakentaa itsellensä majaa. Hän otti kääntöpää veitsensä taskusta ja leikkasi sillä pitkiä oksia tuuheista kuusista. Vankimmat oksat asetti hän tuiksi ja pienemmillä peitti hän seiniä ja kattoa. Hetken päästä oli havumaja valmis. Siinä oli vanha kanto penkkinä ja kivi pöytänä. Vuoteen päätti Valtteri tehdä koivunlehdistä ja karhunsammalista. Tämä oli vasta hauskaa. Valtteri ei siitä piitannut mitään että kuusenpihkaa tarttui hänelle sormiin.

Sanonpa teille nyt minkä tähden Valtterilla oli niin hauskaa. Ylen hyvä asia on, tulla omin neuvoinsa toimeen tässä maailmassa. Siitä käy ihminen raittiiksi ja rohkeaksi, ja jota suuremmat vastukset hän voittaa, sitä iloisemmaksi käy hänen mielensä. Mutta silloin on myös tarpeellista ajatella nenän pituutta pitemmälle. Niin pitkälle ei Valtteri-raukan tuumat ylettyneet.

Kun maja oli valmis, pisti Valtteri turkit päällensä, asetti tötterön päähänsä ja istui kannolle, joka oli hänellä penkkinä, ja nojasi käsivartensa kivipöytää vasten. Hän oli mielestään ikäänkuin kruunattu koko metsän kuninkaaksi. Vahingoksi ei hänellä ollut kuvastinta, jotta olisi itse voinut nähdä, kuinka mahtavan ja julman näköinen hän oli siinä mietiskellessään, miten hän uutta valtakuntaansa oikein hallitsisi.

Valtteri oli tehnyt ahkerasti työtä, ja nälkä rupesi pientä vatsaa vaivaamaan. Kyllä nyt juusto ja leipä olisi maistanut makealta kuin pannukakku, mutta niitä ei ollut enää nimeksikään. Valtteri päätti tehdä kuten Robinpoika. Hän lähti metsään etsimään kokos-pähkinöitä.

Ihmeellistä kyllä; sellaisia pähkinöitä ei kasvanut koko metsässä. Kummastellen tirkisti Valtteri puitten latvoihin, mutta niissä ei ollut muuta tarjona kuin tuoreita kuusenkäpyjä. Paremman puutteessa maistoi hän yhtä käpyä, mutta se oli niin pihkainen ja karvas, ett’ei siitä ollut syötäväksi.

No, arveli Valtteri, ei se suureksi haitaksi ole; minä pyydän sen sijaan Lama-eläimen, josta saan hyvän-makuisen suuruksen. Ja jousipyssy kädessä läksi hän metsästämään. Lama-eläintä ei hän tosin löytänyt, mutta viitakossa pöykähti sukkela jänö, ja pieni vikkelä orava hypätä hipsutti kuusen oksalla. Valtteri tähtää jänöä, ja sitten oravaakin, mutta kova onni; hän ei osu kumpaankaan. Vihoissaan heitti hän pyssynsä pois. Samassa kulki pieni paimentyttö ohitse. ”Anna, ystäväni, minulle vähän maitoa”, sanoi Valtteri, sillä nyt tuli nälkä toden perään.

Kuin tyttö näki tuon karvaisen ilmiön, turkit nurin päällä, paperitötterö päässä, heiluvat höyhenet ja pitkän parran, huusi hän pelosta ja juoksi tiehensä. Mitä uskoi hän muuta, kuin että Valtteri oli itse ilkeä metsän mörkö! Valtteri juoksi hänen jäljessään, ja tyttöparka oli pelosta vaipua maahan, kuin Valtteri samassa kompastui pitkiin turkkiinsa ja loukkasi nenänsä kaatuneesen koivuun.

Mitä nyt Valtteria hyödytti metsän kuninkuus, kuin hänen majesteetillansa ei ollut mitään syömistä. Kesä oli vasta niin alussaan, ett’eivät edes mustikat vielä olleet kypsiä. Valtteri oli mielissään, kuin viimein löysi muutamia karpaloita, ja sen enempää ei Robinpoika sinä päivänä nauttinut. Parempi onni toisten, ajatteli Valtteri; minä hankin itselleni ”Perjantain”, niin meitä on kaksi ja saamme yksin neuvoin puolustaa itseämme villi-ihmisiä vastaan. Valmistettuaan vuoteensa karhunsammalista pani hän nälkäisenä maata, lammasnahkaiset turkit korvillaan.

Sill’aikaa olivat Valtterin vanhemmat etsineet häntä kaikkialta, aavistamatta minne poika oli joutunut. Pelkäsivät jo, että hän oli pudonnut järveen tahi joutunut suden kynsiin. Silloin tuli pieni paimentyttö kylään ja kertoi parkuen, että metsässä riehui hirveä mörkö, jolla oli karvainen nahka ja soikea, sokeritopun kaltainen pää. Koska kylässä oli monta taikauskoista ihmistä, jotka luulivat kummituksia olevan metsässä, niin ukot ja akat säikähtivät milt’ei yhtä kovasti kuin paimentyttö itse. Moni heistä ei uskaltanut koko päivänä liikkua ulkona, ja peljästyneinä vilkasivat he taaksensa joka kerta kuin tuuli suhisi korkeissa kuusissa. Mutta urhollisemmat arvelivat jonkun karkulaisen piilevän metsässä ja päättivät lähteä yöllä miehissä heittiötä kiinni ottamaan.

Valtteri ei tiennyt tästä mitään, vaan nukkui sikeässä unessa, unhottaen vatsansa vaatimukset, kuin kylänmiehet yht’äkkiä havaitsivat hänen majansa ja piirittivät sen. He lähenivät hyvin varovasti, seipäitä ja lapioita aseina, ja kurkistivat majaan. Kas tuossa kai nukkuu karkulainen, sanoivat miehet keskenään.

”Odotapas vähäsen!” sanoi yksi heistä. ”Tuolla nurkassa on jotain karvaista; mitäs, jos se olisi karhu?”

”Nuijitaan se, ennenkuin se herää”, sanoi toinen miehistä; ”muuten puree se meitä.”

Juuri samassa uneksi Valtteri ihmissyöjistä, jotka tulivat Robinpojan saareen ja olivat siinä paikassa paistaa hänet illalliseksi. Unelma oli niin selvää ja elävätä, että Valtteri säikähtyneenä hyppäsi istualleen, ja kuuli samassa miesten lausuvan: nuijitaan se! Valtteri ei tiennyt muuta uskoa, kuin että nämä olivat Robinpojan villi-ihmisiä, jotka aikoivat hänestä tehdä hyvän paistin. Nyt Valtterin suuri rohkeus katosi. Hänestä tuntui hirveältä joutua muiden syötäväksi juuri nyt, kuin hänen itsensä oli niin kova nälkä, ja mitähän isä ja äiti ja siskot sanoisivat kuultuansa, kuinka surkeasti hänen, poika paran, oli käynyt? Tätä ajatellessaan purskahti Valtteri itkuun, eikä voinut sanoa muuta kuin: ”hyvät herrat, ihmissyöjät, säästäkää henkeni, minusta tulisi niin laiha paisti, en ole moneen aikaan syönyt muuta kuin karpaloita!”

”Jopa nyt”, sanoi yksi miehistä; ”Valtterihan se on, jota koko päivän olemme etsineet! Nouse ylös, poika, ja pötki paikalla kotia vanhempiesi luo! Muutoin tiedä, että metsä on täynnä hyviä vitsoja!”

Kovin häpeissään nousi Valtteri vuoteeltaan, ja hämillään olivat miehetkin, jotka äsken pitivät häntä karhuna. Juhlasaatossa veivät he Valtterin kotiin, ja päälle päätteeksi pukivat he hänen lammasnahkaisiin turkkiin ja asettivat paperitötterön hänen päähänsä. Vanhemmat ihastuivat niin, ett’eivät muistaneet vihastuakaan. ”Paha poika, paljon huolta olet meille saattanut,” sanoivat he, ”mutta olkoon se rangaistukseksi, että koko päivän sait elättää itseäsi paljailla karpaloilla.”

Valtteri suuteli isänsä ja äitinsä käsiä. Hän olisi mielellänsä pyytänyt heiltä anteeksi, mutta suu kun oli täynnä äsken paistettua kakkua, ei se käynyt päinsä. Hän ajatteli itsekseen, että kokospähkinät ja Lama-eläimet kyllä ovat hyvät ajallaan, mutta nyt olisi hän vaihtanut koko Robinpojan saaren voileipään.

Valtteri oli jotensakin nolo, varsinkin sitte, kuin vatsa oli täytetty. En tiedä, lieneekö väärin kertoa, mitä hän seuraavana yönä teki. Hän hiipi vielä kerran hiljaan ulos ja juoksi avojaloin aika kyytiä metsään. Tulitikkuja otti hän mukaansa; niillä sytytti hän valkeesen havumajansa, jonka hän edellisenä yönä oli rakentanut. Itse seisoi hän miettiväisenä vieressä ja katseli, kuinka liekki kohosi taivasta kohden; peljästyneinä pakenivat pienet lintuset savua, ja aamuinen aurinko kätki hämmästyneenä kauniit kasvonsa pilviin. – Siinä palaa valtakuntani! ajatteli Valtteri.

Niin vaan! Tämä ei ollut ensimmäinen valtakunta, kuin poroksi muuttui, eikä myöskään ole viimeinen. Mutta Valtteri hiipi varovasti takaisin vuoteellensa lämpöisessä huoneessa, ja vaikka hän oli nähnyt paljon rääkkiä autiolla saarellansa, pääsi häneltä vielä, peitettä korville vetäessään, salainen huokaus:

Onnellinen Robinpoika.

Valtteri kuudennen kerran pulassa.

Valtteri menee metsästämään ja ampuu merkillisen huonosti.

Nyt oli talven selkä taittumaisillaan ja hanki jo kannatti aamusilla. Valtteri oli saanut sukset Oulusta, ja niillä oli erinomaisen hauska hiihtää hangella. Välistä mentiin aika luikua kedon poikki, välistä järvellä; joskus metsään taikka kylään. Alas mäkeä mentiin että hujahti. Mäessä pysyi Valtteri seisoaltaan, ja siihen eivät kaikki kyenneet. Alussa meni hän usein nurinniskoin, kupsis nokka lumeen ja sääret pystyyn! Onnistuipa vähitellen paremmin, ja viimeiseltä pysyi Valtteri suksilla Taivasmäessä, joka oli lähes yhtä korkea kuin kirkontorni. Silloin Valtteri isotteli. – ”Koettakaapas muut!” sanoi hän. Kiitos vain, vastasivat pojat, ja laskivat mieluummin kelkoilla tätä jyrkkää mäkeä.

Nyt oli pääsiäinen tulossa, jolloin poikien piti saaman lupaa, mutta yksi päivä tuli heidän vielä lukea. Kovaksi onneksi oli sinä päivänä hyvin kaunis ilma; aurinko valaisi herttaisesti lunta, ja puut olivat kuurasta valkoiset. Valtteri joutui kiusaukseen, jota ei voinut vastustaa. Varahin aamulla lähti hän, voikakku taskussaan ja jousipyssy kädessä, metsään hiihtämään. Menen metsästämään, ajatteli hän. Ehkä kohtaan suden; sen paikalla ammun. Onhan nuoleni kärjessä neula. Vähän aikaa vaan viivyn tällä matkalla. Kyllä sitten ehdin läksynikin lukea.

No niin, sillä erää ei Valtteri mitään sutta nähnyt, mutta kyllä toisella kertaa, josta tapahtumasta saat kuulla ensi kertomuksessa. Nyt löysi hän vain metsäkanan jälkiä koivikossa ja etempänä jäniksen jälkiä. Yhden tekevä jos ammun jäniksen, ajatteli Valtteri. Se kelpaa ainakin syödä. Ja äiti ihmettelee, kuin minä tuon jäniksen paistia päivälliseksi.

Missä nyt jänikset piilivät, sitä ei kukaan tarkoin tiennyt; Valtteri seurasi jälkiä, mutta ei näkynyt Jussin korviakaan pensaista. Saanpa tyytyä metsäkanaan, arveli Valtteri. Maistuupa sekin voissa paistettuna hillon kanssa koko hyvältä.

Mutta kumma kyllä, Valtteri ei nähnyt metsäkanastakaan muuta kuin jäljet. Oravan minä ammun, sanoi hän; mutta minä lasken vaan hiukan kuonoon, niin että se tipahtaa maahan, ja sitte pistän sen häkkiin, jossa se saa hyppiä pyörällä. Kyllä mar Lottakin sille nauraa!

Aivan oikein, korkean kuusen oksalla hyppäsikin orava, Valtteri asettui kuusen juurelle ja jännitti jousensa. Mutta orava hyppäsi oksalta oksalle ja katosi aina väliin. Valtteri kierteli puuta sinne tänne, mutta ei löytänyt sopivata ampumapaikkaa. Yht’ äkkiä lasketti orava toiseen puuhun ja katosi.

Lienee parasta, jos hiihdän kotia, koska voileipäkin on loppunut, ajatteli Valtteri. Mennessä ammun harakan, jos kohdalle sattuu. Mutta annanko sen kissalle vai naulaanko tallin seinään? Taidanpa naulata. Sepä näyttää komealta, ja Joonas sanoo aina talliin mennessään: kas tuossa harakka, jonka Valtteri ampui.

Olispahan sekin käynyt päinsä, jos harakka olisi paikalle sattunut. Mutta Valtteri ei sitä tavannut, ja tämä pisti hänen vihaksensa. Kotiin tultuaan ajatteli hän: minä otan kanahuoneen ikkunanlasin pilkaksi, niin saan nähdä, kuinka pitkälle nuoli lentää.

Hän jännitti jousensa ja nuoli lentää hivahti, mutta sattuikin seinään ja putosi maahan. Sepä ihme, jos en lasiin osaisi, ajatteli Valtteri, ja ampui vielä kerran ja toisenkin. Vihdoin kävi kohdalle. Kilin kalin, jopa särkyi lasi; nuoli meni ikkunasta sisään ja sattui parahiksi Kukkakiekoosen, joka aikojaan nuhjaili päivänpaisteessa. Kukkukiekoo! huusi kukko. Nyt säikähti Valtteri ja mennä hipsutteli kammariinsa; ei ollut hänellä sutta, ei jänöä, ei metsäkanaa, ei oravata, eikä harakkata, mutta lasin helinä kuului korvissa ja omaatuntoa kaiveli onnettoman kukkukiekoon kuolema.

Eipä kauan viipynytkään, ennenkuin asiat tutkittiin ja tuomio julistettiin. Läksy oli unhotettu, ja sen osaaminen kävi päin männikköä. Leena tuli sisään päivitellen, että kukko parka teki loppuaan. Valtteri ei kieltänyt; hän puhuikin aina totta. Kuinka luulet asian päättyneen? Aluksi sai Valtteri kukon murhaamisesta maistaa isän keppiä, semmoinen tapa oli siihen aikaan. Mutta läksyn laiminlyömisestä langetettiin se tuomio, että Valtterin täytyi koko seuraava päivä istua kirjansa ääressä, kuin muut pojat pääsiäisluvan saatua leikkivät täyttä kyytiä.

Olen vieläkin näkevinäni, miten Valtteri surullisena nojaten käteensä katselee ikkunasta muiden poikain mäenlaskua Taivasmäessä. Toiset ovat lakaisseet lumen jäältä ja luistelevat luistimilla. Kirja on kyllä seljällään, ja onpa muitakin kirjoja vieressä, mutta nyt ei luku maita, kun ajatukset liitelevät nietoksissa toverien tykönä. Valtteri parkaa! Miksikä juuri eilen oli niin kaunis ilma, ja miksikä kukko sattui istumaan juuri ikkunan kohdalla? Mahdoton on kenenkään tietää, mihinkä poika nulikat juoksevat, ja minne nuoli milloinkin lentää. Paras on pysyä paikallaan, kunnes läksyt ovat luetut. Muutoin voi kenelle hyvänsä tapahtua, että hän juoksee metsään, ampuu kukon kuoliaaksi, ja sitte täytyy hänen vain ikkunasta katsella, kuinka kumppanit huvittelevat nietoksissa.

Valtteri seitsemännen kerran pulassa.

Miten rohkean Valtterin piti susia tappaman.

Keväällä vähän ennen Juhannusta kuuli Valtteri puhuttavan, että metsässä oli näkynyt susia, ja se oli Valtterin mieleen. Hän oli erittäin rohkea. Koulussa toverien kesken ja kotona siskojen seurassa kerskaili hän usein: mitäpäs yhdestä sudesta; vaikkapa heitä tulisi neljä vastaan! Kuin Valtteri löi painia Kalle Uitamon tahi Vilho Välkyn kanssa ja paiskasi ne maahan, sanoi hän: sellaisen kyydin minä sudellekin näyttäisin! Ja kuin hän ampui nuolen Joonaan selkään, että lammasnahkaiset turkit ropsahtivat, sanoi hän taas: noin minä sinut ampuisin, jos olisit susi!

Kyllä hän muutamien mielestä laski vähän liikaa, Valtteri parka. Mutta täytynee uskoa häntä sanoistansa. Sentähden sanoivatkin hänestä Joonas ja Leena: kas tuossa Valtteri, joka susia ampuu! Ja muut tytöt ja pojat sanoivat: tuossa rohkea Valtteri, joka yksin uskaltaa neljän kanssa tapella!

Vähimmin epäili kykyään Valtteri itse. Eräänä päivänä varusti hän itsensä oikein sutten surmaksi. Hän otti mukaan rumpunsa, jonka toiseen kanteen oli tullut reikä, kuin kerran astui sen päälle ylettyäksensä ottamaan pihlajanmarjoja, sekä tinaisen miekkansa, jonka hän oli hakannut tylsäksi ihmeellisellä rohkeudella lyödessään karviaismarjapensaita, jotka hänen silmissään olivat koko vihollisarmeija. Nauris- ja jousipyssyänsä sekä korkkipistooliansa hän ei suinkaan nyt jättänyt kotia. Poltettua korkkia pisti hän housun taskuun, tehdäksensä sillä viikset itselleen, niin myös punaisen kukon sulan lakkiin pantavaksi, jotta näyttäisi oikein hirvittävältä. Paitsi sitä oli hänellä takin taskussa luupäinen kääntöpää veitsi, jolla hän aikoi leikata pois suden korvat, kuin se oli tapettu, sillä tätä hän ei raaskinut tehdä, kuin susi oli hengissä.

Parahiksi Joonaskin lähti myllyyn ja Valtteri sai istua kuorman päälle; iloisesti haukkuen juoksi Halli vieressä. Metsätielle tultua katseli Valtteri varovasti ympärilleen, olisikohan joku susi pensaissa piilossa, ja kysäsi Joonaalta, pelkäisivätköhän sudet rumpua. ”Se on tietty”, vastasi Joonas, ja Valtteri löi rumpua kaikin voimin, niin kauan kuin metsää kesti.

Kuin he tulivat myllylle, kysyi Valtteri kohta, oliko hiljakkoin ollut susia lähitienoilla. – ”On mar,” sanoi mylläri, ”viime yönä repivät sudet meidän parhaan pässimme tuolla riihen tykönä.” – ”Vai niin”, sanoi Valtteri; ”olikohan niitä monta?” – ”Kukapa sen tietää”, vastasi mylläri.

”Yhden tekevä”, sanoi Valtteri; ”kysyin vain tietääkseni, onko Joonas mukaani tarpeen. Kyllä minä kolmesta murheen pidän, mutta jos niitä on useampia, niin pääsevät kenties karkuun, ennenkuin ehdin kaikki tappaa.”

”Sinun sijassasi menisin mieluummin yksin; se olisi rehellisempää”, sanoi Joonas.

”Paras lienee kuitenkin, että tulet mukaani”, sanoi Valtteri. ”Kenties on niitä montakin.” – ”Ei minulla nyt ole aikaa”, sanoi Joonas, ”ja varmaankaan niitä ei ole useampia kuin kolme, kyllä sinä ne yksinkin hoidat.”

”Se kyllä on tosi”, sanoi Valtteri; ”mutta katsopas Joonas, jos niitä on kolme, niin yksi niistä voisi karata minuun takapuolelta, ja siten olisi minun hankalampi saada ne tapetuksi. Jos vain tietäisin, ett’ei niitä ole useampia kuin kaksi, menisin huoletta, sillä ne minä otan yhden kumpaiseenkin kouraan ja ravistan niitä kahta kauheammasti, kuin Susanna muori ennen minua tukasta.”

”Ei suinkaan niitä mahdakaan olla enempää kuin kaksi”, sanoi Joonas. ”Kaksi niitä tavallisesti vain on yhdessä joukossa, kuin repivät lapsia ja pässiä. Kyllä sinä niitä höyhentelet ilman minuakin.”

”Mutta kuules, Joonas,” sanoi Valtteri, ”jos niitä on kaksi, voisi toinen kumminkin päästä karkuun ja purra minua sääreen, sillä vasen käteni on heikompi kuin oikea. Saathan tulla mukaan ja varustaa aika kangen käteesi, jos niitä todellakin olisi kaksi. Jos siellä vaan on yksi, heitän sen molemmin käsin elävänä niskoilleni, ja kimmurtelkoon sitte kuinka tahansa, kyllä minä sen pitelen.”

”Kuin tarkemmin asiata mietin”, sanoi Joonas, ”ei siellä varmaankaan ole muuta kuin yksi. Mitäpä kaksi yhteen pässiin tarttuisi? Hyvä jos yhdelle riittää.”

”Mutta jos kumminkin lähtisit, Joonas”, sanoi Valtteri. ”En minä yhtä pelkää, mutta en ole vielä oikein tottunut siihen työhön. Jos se hylky repii uuden takkini.”

”Jopa alan uskoa, ettei Valtteri olekaan niin rohkea kuin sanotaan,” päätteli Joonas. ”Ensin piti sinun tapella neljää vastaan, sitten kolmea, sitten kahta, sitten yhtä, ja nyt vaadit apua tähänkin. Ei ikipäivänä se käy päinsä; mitä ihmiset tästä sanovat? Pian aikoja arvelevat he Valtteria pelkuriksi.”

”Ne laskevat valetta,” sanoi Valtteri. ”En ollenkaan pelkää, mutta onhan hauskempi, kuin meitä on kaksi. Saisipahan olla toinen katsomassa, kuin minä sutta sutkin, niin että tomu turkista pöllyää.”

”No, saathan ottaa myllärin pienen Annin kiveltä katsomaan tätä menoa”, sanoi Joonas.

”Ei, hän säikähtäisi”, sanoi Valtteri, ”eikä muutenkaan ole soveliasta tytön olla sudenjahdissa. Lähde pois vain sinä, Joonas, niin saat pitää nahan, minä tyydyn korviin ja häntään.”

”Kiitos vain!” sanoi Joonas. ”Nahan saat itse pitää. Kyllä jo huomaan, että olet pelkuri. Hyi häpeätä!”

Tämä loukkasi Valtterin kunniata. ”Minä näytän, ett’en pelkää”, sanoi hän, ja otti rumpunsa, miekkansa, kukonsulkansa, kääntöpää-veitsensä, putkipyssynsä ja pistoolinsa ja lähti yksin metsään sutta tappamaan.

Ilta oli kaunis ja linnut lauloivat puitten oksilla. Valtteri kulki hiljaa ja varovasti. Joka askeleella katsoi hän ympärilleen, väijyisikö joku kiven takana. Oli aivan, kuin jotain olisi liikkunut tuolla ojan pohjalla. Kenties oli se susi. Paras lienee, että lyön rumpua, ennenkuin sitä lähestyn, ajatteli Valtteri.

Trrrrrr, niin löi hän rumpuaan. Silloin taas liikahti... Vaa! Vaa! ja varis lensi ojasta. Kohta Valtteri taas kehkaantui. Hyvä, että on tuo rumpu mukanani, ajatteli hän, ja astui rohkeasti eteenpäin. Hän lähestyi lähestymistään riihtä, jonka luona sudet olivat pässin tappaneet. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämmältä näytti riihi. Sen oli ilma syönyt harmaaksi. Kuka tiesi, kuinka monta sutta siellä piileilee! Kenties ovat vielä jossakin nurkassa samat, jotka pässinkin söivät. Tässä oli kamalat paikat. Ei ainoatakaan ihmistä ollut liki tienoilla. Ilkeätä olisi joutua suden vatsaan näin keskellä päivää, tuumasi Valtteri itsekseen. Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä kauheammalta ja harmaammalta näytti riihi ja sitä hirveämmältä tuntui joutua susien syötiksi.

Palaanko ja sanon tapelleeni sutta vastaan, joka kuitenkin pääsi karkuun? ajatteli Valtteri. Häpee! sanoi omatunto. Etkös muista, että valehteleminen on suuri synti Jumalan ja ihmisten silmissä? Jos tänään valehtelet sutta lyöneesi, syö se sinut huomenna suuhunsa.

Kyllä minä riihelle menen, ajatteli Valtteri, ja menikin, mutta ei toki aivan lähelle. Hän meni vain niin likelle, että näki pässin verestä ryötyneen nurmikon ja villatukkoja, joita sudet olivat pässi raukasta repineet. Tuopa näytti oikein pelottavalta. Mitähän pässi mahtoi tuumata sutten kynsissä! arveli Valtteri itsekseen. Ja samalla kävi kylmä väristys pitkin hänen selkäänsä takinkauluksesta saapasvarsiin asti.

Parasta on, että lyön rumpua, ajatteli hän ja alkoi jälleen. Kamalalta kuului. Kajahdus riihen seinästä kuului melkein sutten ulvonnalta. Rummun pulikat seisahtuivat Valtterin käsissä, ja hän ajatteli: nyt ne tulevat!

Oikein arvattu! Samassa näkyi riihen alta ruskeakarvainen sudenpää. Mitä Valtteri nyt teki? Rohkea Valtteri, joka yksin voitti neljä, heitti rummun senkin seitsemän kyytiä ja lähti aika luikua käpälämäkeen myllyä kohden.

Mutta kova onni! Susi seurasi jäljestä. Valtteri vilkasi taaksensa, mutta susi, sukkelampi häntä, oli ainoastaan muutaman askeleen päässä. Sitä kiivaammin livisti Valtteri. Mutta hämmästys valtasi hänet perin pohjin; hän ei enää nähnyt eikä kuullut, hän juoksi yli liekojen, kivien, ojien, pudotti rumpupulikkansa, miekkansa, jousipyssynsä ja pistoolinsa, ja julmassa kiireessään kompastui hän mättääsen. Siihen jäi hän makaamaan ja susi karkasi hänen päällensä.

Se oli hirmuinen tapahtuma. Nyt luulet kai lopun tulleen Valtterista ja hänen retkistään. Sepä olisi vahinko. Mutta älä pelkää, ei vielä sentään niin hullusti käynyt. Tämä susi olikin hyvätapainen susi. Se tosin hyppäsi Valtterin päälle, mutta ravisti ainoastaan hänen takkiaan ja nuuski hänen kasvojansa. Valtteri huusi kuin hurja!

Onneksi kuuli Joonas taas myllylle hänen hätähuutonsa ja riensi avuksi. – ”Mitä on tapahtunut, kun niin surkeasti huudat?” kysyi hän.

”Susi! Susi!” huusi Valtteri, eikä saanut muuta suustansa.

”Susiko?” sanoi Joonas. ”En minä mitään sutta näe.”

”Ole varoillasi, se on täällä, se on purrut minut kuoliaaksi!” vaikeroi Valtteri.

Nyt Joonasta nauratti; hän nauroi niin, että nahkavyö hänen vyötäisillään tutisi. ”Vai semmoinenko se susi olikin?” sanoi hän. ”Sekö se oli, jota lupasit höyhentää ja heittää niskoillesi, jos kuinkakin kimmurteleisi? Katsopas sitä vähän tarkemmin. Vanha ystävämme, uskollinen Mustihan se on. Onpa saattanut löytää pässin luita riihen läheltä. Kuin löit rumpua, tuli Musti esiin, ja kuin sitten läksit juoksemaan, lähti Musti perään, kuten ainakin, kuin telmit ja leikit hänen kanssaan. Huuti Musti, häpeetkös, kuin ajat semmoisen sankarin pakoon!”

Valtteri nousi ylös häpeissään. ”Huuti, Musti!” sanoi hän puoleksi mielissään, puoleksi vihoissaan. ”Koirahan se vain olikin. Olispahan ollut susi, niin kyllä sille olisin passit antanut...”

”Kuuleppa, Valtteri, minun neuvoani: kehu toisten vähemmin, niin saat enemmän toimeen,” lohdutteli Joonas. ”Ethän sinä mikään pelkuri ole?”

”Minäkö pelkuri! Saatpa nähdä, Joonas, kuin karhu joskus tulee vastaamme. Minä, näet, ... mieluummin tappelen karhujen kanssa.”

”Vai niin, joko taas!” nauroi Joonas. ”Valtteri parka, muista se, että ainoastaan pelkurit kerskaavat! Oikein urhollinen mies ei koskaan kehu rohkeuttaan.”

Valtteri kahdeksannen kerran pulassa.

Miten Valtteri hakee aarretta tullaksensa rikkaaksi.

Kaukana metsässä oli pieni tölli, jossa asui vanha torppari vaimoineen. Nuorena ollessaan taisteli hän urhollisesti sodassa maansa vihollisia vastaan, mutta nyt rasitti vanhuus sekä häntä että hänen vaimoansa, ja he olivat jo kumpainenkin harmaapäiset. Kuitenkin työskentelivät he uutterasti peltoliuskallaan ja pienessä perunamaassaan lähellä mökkiänsä. Ukko ampui joskus teirejä metsistä, ja vaimo teki kesän alussa hyviä kylpyvastoja nuorista koivunvarvuista. Niitä möivät he kaupunkiin ja ostivat rahoilla tupakkaa ukon visaiseen piippunykään ja kahmalollisen kahvia muijan kiiltävään pannuun, pyhäiltaa varten.

Kenellekään vääryyttä tekemättä eleli tämä vanha pariskunta sovinnossa ja Jumalan pelossa; kuitenkin puhuttiin heistä yhtä toista kylän kesken. Torpparin sanottiin tietävän suuren aarteen, joka oli metsään kätketty; hänen yksin sanottiin tietävän, miten se sieltä saataisiin. Menipä aina joku, kuokka ja lapio kädessä, ukolta urkkimaan aarteen säilytyspaikkaa ja tinkimään häneltä puolia rahoista. Silloin vanha sotilas myönsi hymysuin itsellään olevankin aarteen, ja sanoi semmoisen olevan muillakin, vaan se ei ollut senkaltainen, jona sitä ihmiset pitivät. Viimein eivät tietäneet mitä uskoa, mutta yksin mielin päättivät he ukolla olevan salaisuuden, jota hän ei tahtonut ilmaista.

Joonas, joka palveli Valtterin vanhemmilla, oli muutoin kelpo mies, mutta jotenkin taikauskoinen. Hän kertoi usein iltasilla Valtterille, että metsässä paloi taikavalkea, ja joka sen näki, hänen piti heti juokseman valkealle, taaksensa vilkasematta, sanaakaan puhumatta, ja heittämän siihen terästä. Silloin tulisi maan sisästä näkyviin suuri vaskikattila täynnä kultarahoja. Tähän hänen pitäisi käymän kiinni ja korjaaman koko aarre itselleen. Koska kattila oli raskas, täytyi käyttää vielä muitakin keinoja saadakseen sitä maasta ylös, mutta näitä ei tiennyt kukaan muu kuin torppari.

Tätä kuunteli Valtteri suurella kummastuksella ja piti aika hauskana saada koko kattilallisen kultarahoja. ”Mutta mitähän niillä tekisin”, sanoi hän. ”Antaisinkohan ne isälle?”

”Taitaapa olla parasta”, arveli Joonas. ”Aina siihen joku neuvo löytyy, kunhan vain ensin saat kattilan käsiisi. Ei se niin helposti käy, kuin luulet.”

”Kyllä minä kattilan korjaan”, arveli Valtteri. ”Tiedäppäs, minä olen julman väkevä, kuin oikein käyn täydestä kädestä kiinni. Varalta otan minä sentään torpparin mukaani. Isä kyllä tallentaa rahani, kunnes kasvan suureksi, ja niillä toimitan vielä mainioita töitä. Aluksi rakennan ison linnan, muurit hopeasta ja portit kullasta, jossa sitte kaikki asumme, ja sinäkin, Joonas, saat oman kammarin. Sitte ostan minä uljaita hevosia, varustettuja komeilla satuloilla ja mäkivöillä, ja kullatut vaunut: niissä ajan itse, ja sinä, Joonas, seisot takana. Vene pitää minulla myöskin oleman ja siinä kauniit purjeet ja liput, paljon parempi kuin Lunkentus, ja paraimmat kelkat ja luistimet ja pallit, kuin maailmasta löytyy. Joka päivä syömme pannukakkua päivälliseksi. Paitsi sitä hankin itselleni kullatun rummun, pitkän miekan ja oikean pyssyn, ruutisarven, luoteja ja nalleja.”

”Sillä sinä sitte ammut susia”, virkkoi Joonas pilkallisesti.

”Niinpä niinkin”, vastasi Valtteri hiukan häpeissään. ”En minä karhuakaan pelkäisi.”

”Taasko kehutaan!” sanoi Joonas. ”Etkö muista, kuinka Mustia pakenit?”

”Varmaan jää rahoja vielä sittekin”, keskeytti Valtteri. ”Tähteillä saisin ostaa rinkilöitä, mutta tuskin jaksaisin niitä syödä, ennenkuin kuivaisivat.”

”Parempi olisi ostaa uusi tupa torpparille, ja hänen vaimollensa lehmä”, sanoi Joonas. ”Kyllä ne tarpeen olisivat. Ja monelta köyhältä lapselta puuttuu ruokaa ja vaatteita.”

”Hyvä, että muistit sen, Joonas”, sanoi Valtteri. ”Tuvan minä rakennan enkä lehmääkään unhota. Kaikkein köyhäin lasten pitää saaman ruokaa ja vaatteita.”

”Mutta sinulla ei ole rahoja vielä”, virkkoi Joonas.

”Eipä paljoa puutu”, vastasi Valtteri. ”Huomispäivänä menen torpparin luo. Tule sinäkin, Joonas, niin meidän on hauskempi kolmen kesken pimeässä metsässä.”

”Ei minulla ole aikaa”, sanoi Joonas. ”Mene sinä yksin vain. Onnea matkalle!”

”Kiitos, kiitos”, vastasi Valtteri.

Samana iltana meni Valtteri haasta hakemaan hyvää onkivapaa itselleen; siellä oli nikkarin pieni Maijakin riipimässä katajia sunnuntaiksi, sillä nyt oli lauantai-ilta. Valtteri ajatteli kävellessään isoa vaskikattilaa, uutta hopealinnaansa, torpparin tupaa ja lehmää ja kaikkia köyhiä lapsia, joiden piti saaman ravintoa ja vaatteita. Eiköhän täällä näkyisi taikavalkeita, ajatteli Valtteri; ja aivan oikein, samassa näki hän suuren valkean palavan puitten välissä. Nytkös pieni sydän sykki. – Tuo on epäilemättä taikavalkea, päätti hän, koska se palaa ilman savua, niinkuin taikavalkeat ainakin.

”Tuletko, Maija, kanssani tuonne torpparin luo?” kysyi hän. ”En varmaan tiedä, osaanko sinne.” Valtteri tiesi kyllä tien, mutta epäili kumminkin, eikä mielellään kulkenut yksin metsässä.

”Odottappas vähän, kyllä tulen, kuin saan esiliinani täyteen katajia”, sanoi Maija. ”Minun on kotimatkalla mentävä siitä sivutse.”

”Hyvä!” Valtteri odotti, ja katseli sill’aikaa valkeata, joka isoni isonemistaan; vähän päästä lähtivät lapset ja saapuivat pian tuvalle. Suuret puut estivät valkeata näkymästä sinne.

”Hyvästi”, sanoi Maija.

”Hyvästi vain”, sanoi Valtteri ja meni tupaan. Hän astui rohkeasti sisälle; ei hän toki vanhaa torpparia peljännyt. Mutta vähän hämille kävi hän nähdessään vanhan ukon rauhallisena ja hartaana lukevan vaimollensa isosta kirjasta. Tuskin rohkeni Valtteri sanoa asiatansa.

Mutta kuin kerran oli paikalla, täytyi hänen se tehdä. ”Vaari kulta, oletteko nähneet suurta taikavalkeata, joka palaa metsässä?” kysyi Valtteri.

Ukko lakkasi lukemasta, ja luoden Valtteriin erinomaisen kauniin, mutta vähän leikkillisen silmäyksen, vastasi hän, tätä kysymystä kummaksumatta: ”Mistä pikku herra sen tietää?”

”Minä näin sen itse”, vastasi Valtteri kiivaasti. ”Tulkaa ulos, niin saatte tekin nähdä sen, kuin kuljemme vähän matkaa tietä myöten.”

”Niinkö luulet? No, mennäänpä tuota katsomaan”, sanoi ukko.

”Tulkaa, tulkaa, mutta lähdetään kohta”, sanoi Valtteri, vetäen ukkoa muassaan portaille ja maantielle.

”En minä mitään valkeata näe”, sanoi ukko.

”Odottakaa, kuin pääsemme tuonne mäelle, sieltä se näkyy”, vakuutti Valtteri.

Niin olikin. Kuin nousivat mäelle, näkivät he kumpikin saman suuren valkean, jonka Valtteri oli nähnyt välkkyvän puitten välistä. Se oli nyt kohonnut korkeammalle, puiden latvain tasalle, ja oli suuri ja ympyriäinen kuin kärrinpyörä. Mutta nytkös Valtteri kävi noloksi. Jota hän oli valkeana pitänyt, olikin täysikuu, joka illan hiljaisuudessa nousi metsän takaa.

”Näinkö kauaksi sinä, Valtteri rukka, olet juossut kuuta katselemaan?” kysyi ukko.

”Sepä ihmeellistä”, sanoi Valtteri häpeissään. ”Se oli aivan kuin taika valkea.”

”Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?”

”Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla.”

”No, sitte on kuukin taikavalkea”, sanoi ukko. ”Se valasee joka yö maan aarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoo päivän töitä’”

”Mitähän aarteita kuu valasee?” kysyi Valtteri uteliaasti.

”Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa”, vastasi vanhus. ”Työnteko on meille suuri siunaus; se virkistää ruumiin ja sielun voimat ja tuottaa meille, Jumalan avulla, jokapäiväisen leivän. Mutta työn päätyttyä on lepo myös ihana Jumalan lahja. Kuu on yön silmä, joka vartioitsee ihmisen rauhaa.”

Valtteri kuunteli tätä tarkkaan, mutta hänen ajatuksensa olivat niin maan alaisissa aarteissa ja taikavalkeissa kiinni, ett’ei hän vähällä helpottanut. – ”Vaari kulta,” sanoi hän, ”tiedän kyllä, että voitte neuvoa minulle aarteen täällä metsässä. Kuin rikastun, rakennan teille uuden tuvan ja hyvän lehmän ostan teille, ja kaikki köyhät teen minä rikkaiksi.”

”Niinkö sinä tuumailet?” sanoi vanhus. ”No sitte myönnän, että todella tiedän suuren aarteen, josta kaikki köyhät rikastuvat.”

Valtterin silmät suurenivat. ”Missä se on, vaari kulta? Mennään paikalla sitä hakemaan!”

”Ei tarvitse kauas mennä”, sanoi ukko. ”Se aarre on minun tuvassani.”

”Onko se kotona, tuvassanne, ja saanko todella nyt jo nähdä sen?”

”Saat kyllä; lähde vain kanssani.”

Nyt he lähtivät takaisin tupaan, ja Valtteri katseli uteliaasti ympärilleen, eikö pimeistä nurkista näkyisi hopeaa tai kultaa kiiltävän. Mutta tupa oli köyhän miehen tupa; siellä oli ainoastaan uunin muuri ja sänky ja penkki ja pöytä ja pata ja rukki, ja seinällä riippui pyssy ja kirves ja vanha miekka ja nahkavyö. Pimeimmästä solasta kiilui kuitenkin jotain niinkuin hohtavat hiilet, ja tämä oli Valtterista hirveätä; mutta likempää katsoen väijyivät siellä vanhan harmaan kissan silmät hiiriä permannon raosta.

”No, missä on aarteenne, vaari kulta?” kysyi Valtteri, kuin ei nähnyt merkkiäkään puheena olleesta suuresta vaskikattilasta.

”Täällä!” sanoi ukko, taluttaen Valtterin pienen pöydän luo, jolla raamattu oli avattuna, kuten aina lauantai-illoin. ”Tässä on minun ja kaikkein ihmisten kallein aarre, Jumalan sana. Se aarre tekee köyhät rikkaiksi, surulliset iloisiksi, ja kaikki onnettomat ja murheelliset saavat siitä ikuisen lohdutuksen. Ei tätä aarretta tarvitse pimeästä metsästä etsiä eikä kaivaa maan mullasta, kuten ahneet ihmiset tekevät, siinä harhaluulossa, että siten helposti saavuttavat ajallista rikkautta. Sillä tämä aarre annetaan meille pyhässä raamatussa, hengellisissä kirjoissa, virsissä ja Jumalan sanan saarnassa. Me saamme sen ilmaiseksi, ja se tekee meidät ikuisesti rikkaiksi, jos vain itse haluamme. Moni ei siitä huoli, vaan syö vatsansa täyteen ja etsii kultaa, mutta hänen sielunsa jää kuitenkin köyhäksi. Sillä hopeasta ja kullasta ei oikeata iloa synny, ainoastaan murhetta, turhuutta ja omantunnon rauhattomuutta. Mutta Jumalan sanasta saa suloisen lohdutuksen ja ilon elämässä ja kuolemassa, ja jotka sen aarteen omistavat, ovat tyytyväiset ja rikkaat köyhyydessäänkin; sillä he ovat Jumalan lapsia ja pyhät enkelit heitä varjelevat kaikesta hädästä ja vahingosta. Sitä aarretta pitäisi sinunkin etsimän; se hyödyttäisi paljon enemmän kuin ymmärtämättömäin ihmisten lorut maahan kätketyistä kattiloista, joita ei koskaan liene ollutkaan.”

Valtteri rupesi itkemään. – ”Eikö täällä metsässä sitte ole aarretta ollenkaan?” kysyi hän.

”Saattaneepa olla,” sanoi ukko, ”että ihmiset ennen vanhaan sodan aikoina hautasivat tavaransa maahan, eikä heillä ollut tilaisuutta niitä sieltä korjata ennen kuolematansa. Tapahtuupa joskus, että maanviljelijä löytää maasta hopearahoja ja muuta sellaista, jota ei ruoste eikä maan kosteus syö. Mutta puhe taikavalkeista ja muista senkaltaisista on taikauskoa, jolle viisas ihminen nauraa. Tule tänne, niin näytän sinulle, mitä kerran löysin tuolta mäkirinteestä.”

Ukko otti hyllyltä vanhan rautakappaleen, niin ruostuneen, että tuskin erotti, mikä kapine se alkuaan oli ollut. – ”Tämä ruostunut rauta”, sanoi hän, ”on ennen muinoin ollut miekka, jonkun korkea-arvoisen sotaherran oma, sen voi nähdä kahvaan upotetun kullan sijoista. Se on kukaties ollut mahtavan kuninkaan tai päällysmiehen miekka, jolla on tapettu monta vihollista ja valloitettu maita ja mantereita. Sellaiset kappaleet on säilytettävä menneiden aikojen muistoksi. Mutta nyt on tämä mahtava kuningas jo aikoja kuollut, hänen luunsa lahovat mullassa, hänen nimensä on kenties ikuisesti unhotettu ja hänen ruostunut miekkansa on muun roskatavaran seassa köyhän torpparin hyllyllä. Samalla kuninkaalla oli kenties kultainen linna ja monta huonetta täynnä kultaa ja hopeata, koreita vaatteita ja muuta tämän maailman tavarata. Kaikki tämä on nyt menehtynyt ja kadonnut, sen on valkea polttanut, sen on meri niellyt, ja viimeisetkin jäännökset on maa sulkenut poveensa. Mutta tälläkin kuninkaalla oli luultavasti Jumalan sana raamatussa tarjona, vaikk’ei hän siitä huolinut, mutta antoi kenties tämän pyhän kirjan maata roskain seassa, kuten hänen miekkansa nyt, ja piti muita aarteitaan paljon korkeammassa arvossa. Nämä aarteet ovat nyt haihtuneet kuin savu tuuleen, mutta sama Jumalan ijankaikkinen sana pysyy vielä; se ei huku eikä ruostu, ei myös pala tulessa, ei huku veteen eikä tallaannu maahan, vaan pysyy ikuisesti samana, täynnä armoa, totuutta ja rikkautta. Mitäs arvelet, Valtteri, tästä? Kumpi on parempi: ollako köyhänä ja pitää Jumalan sanaa aarteenansa, vai sekö, että on paljo katoovaisia tavaroita, vaan ei osaa ijankaikkisesta perinnöstä?”

Tähän ei Valtteri vastannut mitään. Ihmeellistä oli hänestä kuulla vanhan torpparin puhetta. Sitä hän ei olisi uskonut, että köyhäkin mies voisi olla rikas. Valtteri oli nyt mielestään torpparia paljon köyhempi.

”Lähde nyt kauniisti kotiisi, Valtteri, niin tulen vähän matkaa saattamaan”, virkkoi vanhus. ”Mene kotiisi ja paina mieleesi, mitä sanoin. Joka kerta, kuin näet kuun, niin muista ajatella: kas tuolla sama kuu, jota kerran narrina ajoin takaa, kuin menin metsästä aarteita hakemaan. Silloin sain kuulla aarteen löytyvän, joka on kaikkia muita kalliimpi, ja se aarre on Jumalan sana. Sitä tahdon etsiä, niin tulen rikkaaksi koko elinajakseni, rikkaammaksi kuin moni kuningas kultaisessa linnassaan.”

Sen pituinen se.

[LUISTELIJA.]

Tosin on hyvä ja oikein, että lukee läksynsä silloin, kuin on läksyn aika, ja istuu kammarissa kirjansa ääressä eikä jätä sitä ennen, kuin kaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Joll’ei tahdo tarttua muistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, ole hellittämätön niinkuin hevonen valjaissa, äläkä anna rohkeutesi kadota, vaan ole karski ja ajattele itseksesi: onnistuuhan se muille, siis täytyy sen onnistua minullekin! Ja katso, kuin ajattelet niin rivakasti ja teet työtä niin uutterasti, niin se kyllä käy laatuun, niin onnistuu ihan varmaan, ja polonen se, joka huuli pitkällään itkeä tihustaa: ”tätä en saa koskaan opituksi!”

Mutta sillä välin, kuin läksy on luettu, niin älä istu sisällä, äläkä rupea heikoksi lellipojaksi, joka sitte ei kestä Jumalan vapaan ja raittiin tuulen puhallusta taivasalla. Mene silloin ulos vuorille ja mäille kesällä ja talvella, helteessä tahi pakkasessa, se on saman tekevä. Talvella älä pelkää, jos nenänypykkäsi tuleekin punaiseksi. Jos käsiäsi palelee, niin älä suuresti pidä lukua kintaista, äläkä koskaan lämmittele valkean edessä, vaan heiluttele käsivarsiasi, niinkuin paperinen tanssimestari, ja hiero käsiäsi vastatusten, niinkuin Robinpojan kirjassa kerrotaan villien hierovan kahta puupalasta, kuin he tahtovat valkeata. Juoksentele rivakasti nietoksien välillä, kiidä huimaa vauhtia jäätä pitkin kirkkailla luistimillasi, ja jos sitte tulet kotiisi saappaat märkinä ja äitisi sinua siitä toruu, niin suutele hänen kättänsä ja sano: ”anna anteeksi, äiti, siitähän poikasi väkeväksi ja terveeksi tulee!”

Vaan kuin vanhemmat ja viisaammat ihmiset sanovat sinulle: ”älä mene sinne, jää on heikko!” niin tottele heidän neuvoaan ja pysy kauniisti rannalla. Sillä rohkeata ja urheata on olla vaaraa pelkäämättä, kuin se on välttämätön ja kuin sen kautta voi saada jotakin hyvää aikaan, vaan uhkarohkeata on eikä tuota ensinkään kunniaa, jos suotta pakotta panee vaaraan henkensä ja tuottaa vanhemmilleen suurta surua.

Frans ja Matti olivat veljekset, ja molemmat olivat sukkelia poikia. Koulussa ei ollut mitään eroa heidän välillään, sillä molemmat hoitivat kirjojansa miehen tavalla, eikä kumpikaan koskaan läksyissään erehtynyt. Kotonaan sitä vastoin vanhempiensa luona olivat pojat aivan eri luontoiset. Frans istui alituisesti sisällä, ja milloin ei lukenut, leikkeli paperinukkeja ja kirjoitti heille näytelmiä. Matti kuljeskeli aina ulkona, kuin läksy oli lopussa, pyyteli lintuja keväällä, onki ahvenia kesällä ja teki talvella lumilinnoja. Siitä syystä laihtui Frans ja tuli kalpeaksi ja heikoksi, vaan Matti tuli vuosi vuodelta hartevammaksi ja hänen kätensä voimakkaammiksi. Kuin Frans nukkineen taisteli suuria tappeluita tanskalaisten ja saksalaisten, kristittyjen ja pakanain välillä, sanoi Matti usein: ”älä istu aina sisällä; tule ulos meidän kanssamme, piirittämään lumilinnaa! Hei, siellä saat nähdä, miten teuhataan; sillä me olemme iloiset, vaikka meihin sattuu lumipalloja niin että paukahtaa.”

Mutta Frans ei tahtonut, vaan sanoi aina: ”on parempi olla viisas kuin väkevä.” – ”Niin,” sanoi Matti, ”vaan on vielä parempi olla sekä viisas että väkevä.” Sattuipa sitten viikkoa ennen Joulua, kuin pojat olivat lopettaneet koulunsa, että eräänä päivänä tuli mitä oivallisin luistinjää. ”Tule nyt mukaan”, sanoi Matti. ”Mene itse”, vastasi Frans; ”minä istun kernaammin kotona ja leikkaan paperikuvia.” Matti meni ja otti luistimet mukaansa.

Jää oli kauniinta, kuin voi nähdä. Koko järvi oli niin kiiltävä kuin kirkkain peili, eikä jäällä ollut vielä yhtään lunta, vaan rannoilla joka taholla oli viheriäisiä kuusia, jotka kuvastuivat kirkkaasen jäähän, ja lehdettömiä koivuja oli niiden vieressä kuurassa, ja koko luonnossa oli raittiutta ja iloa. Varmaan kaksikymmentä poikaa oli kokoontunut jäälle ja moniailla heistä oli pikku tyttöjä mukanaan, joita he lykkäsivät edellään kelkassa. Hei, sepä kävi nopeaan! Matti kiinnitti hihnat ristiin jalkojensa ympäri, ja niin sitä mentiin, hui hai, niinkuin kiitävä tuuli kirkkaan kuvastimen yli. Ei nopein hevonenkaan olisi voinut seurata hänen kulkuaan, eikä kukaan pojista häntä myöskään tavoittanut. Nopeimmat luistelijat päättivät keskenään, että se, joka voisi tavoittaa Matin kiinni, saisi olla jäällä kuninkaana ja huomenna kenraalina lumilinnassa. Sen jälkeen kaikki yks, kaks, ryntäsivät aika vauhtia ja koettivat tavoittaa häntä, vaan ei, sitäpä ei kukaan heistä taitanut. Juuri kuin he luulivat, että hän jo joutuisi heidän valtaansa, oli hän jälleen pitkän matkan päässä, ja sen ohessa teki hän heistä pilkkaa, piirtäen mitä kauniimpia kiekauksia, ympyröitä ja kierreviivoja jäähän, hajoitti heidät ja pääsi aina pakoon. Kuin he olivat väsyneet, kääntyi hän ja luisteli takaperin aivan heidän luoksensa, ja kuin he ojensivat käsivartensa tarttumaan kiinni hänen nuttuunsa, oli hän oitis silmänräpäyksessä poissa.

”Hyvä, hyvä!” huusivat pikku tyttöset ja taputtivat kylmillä käsillään. ”Hyvä, hyvä”, vastasi kaiku aukeilta rannoilta, harmailta vuorilta, kirkkaasta jäästä ja viheriäisistä kuusista. Onpa sangen viehättävää lentää niinkuin lintu kylmässä talvi-ilmassa ja liukua auringon säteen tavoin kiiluvan kuvastinlasin yli!

Pojat olivat nyt tulleet salmelle, josta suurempi järvi laski vetensä pienempään. Siellä seisoi torppari rannalla hakaten puita. ”Varokaa, pojat,” huusi hän; ”salmi on virtainen, eikä jää siellä kestä.”

Matti seisahtui heti ja sanoi: ”seis, pojat, älkäämme menkö enää kauemmaksi, sillä ukko rannalla tietää, mitä hän sanoo.” Mutta vallattomimmat pojista eivät kuunnelleet häntä, vaan huusivat pilkallisella äänellä: ”Matti pelkää, Matti on raukka, joka kuuntelee kaikkia ukkohöperön puheita.”

Tämä harmitti Mattia. ”Menenkö?” ajatteli hän. ”Ei, en mene, siitä ei ole mitään hyötyä...” Loiskis, jää särkyi keskellä salmea ja vallattomin poika, joka oli sanonut Mattia raukaksi, putosi ja rupesi haikeasti huutamaan apua. Vaan muut, jotka olivat likinnä häntä, peljästyivät nyt vuorostaan niin, että kiitivät pois minkä jaksoivat ja jättivät toverinsa yksin pulaan.

Mitäs Matti nyt teki, hän, jota äsken sanottiin pelkuriksi? Hän ei muistanut omaa vaaraansa, hän ei ajatellut enää toverin pilkkasanoja, tuossa paikassa oli hän rannalla, sai käteensä seipään ja luisteli seiväs kädessä salmen jäälle. ”Tartu kiinni tähän!” huusi hän ja asettui itse vatsalleen jäälle.

Suuressa hädässään tarttui toveri epätoivossaan seipääsen ja oli vähällä vetää sen jään alle, vaan Matti piti lujasti kiinni toisesta päästä, kaivoi luistimiensa kärjet jäähän ja piti suurimmalla vaivalla sekä itseään että seivästä kiinni, kunnes toveri pääsi ylös ja tuli lujalle jäälle. Nyt riemuitsivat kaikki pojat ilosta, nyt ei löytynyt enää ketään, joka uskalsi sanoa Mattia raukaksi, ja niin kulkivat kaikki märjän toverin kanssa riemukulussa takaisin kotiin.

Matti tuli kotiin, eikä puhunut sanaakaan urhotyöstään. ”Tule,” sanoi Frans hänelle, ”tule, niin saat nähdä kauniit varjokuvani. Tässä on järvi ja pojat luistelevat jäällä. Huomaa, nyt putoo yksi heistä järveen ... nyt on hän hukkumaisillaan, nyt tulee rohkea ritari ja vetää hänet henkensä kaupalla ylös vedestä. Näetkös, sellaista taidan minä tehdä varjokuvilla, vaan mitäs sinä taidat?”

Matti hymyili itsekseen ja sanoi aivan tyynesti: ”no, tuonhan kaikki tekisivät ritarin sijassa.” – ”Niinkö luulet?” kysyi Frans. ”Ei, niin urhollisia ritareja ei enää ole maailmassa. Katsoppas, sellaista minä olen lukenut kirjoista ja se on parempaa, kuin juoksennella, niinkuin sinä pitkin vuoria ja mäkiä.”

Matti oli ääneti. Vaan märkä toveri seisoi ujona oven suussa ja kuuli kertomuksen varjokuvien rohkeudesta. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; hän ei voinut kauemmin olla vaiti. ”Frans,” sanoi hän, ”tuon saman, jota sinä olet tehnyt varjokuva-pelissä, on Matti tehnyt todellisessa järvessä ja totisessa vaarassa. Me sanoimme häntä raukaksi, vaan nyt tiedämme, että todellinen rohkeus ei ole elämänsä tarpeettomasti vaaraan panemista, vaan että uskaltaa silloin mennä vaaraan, kuin totisesti toisten ihmisten menestys sitä vaatii.”

”Ja minä kun kehuin varjokuva-peliäni sinulle!” huudahti Frans, hämmästyneenä ja iloisena. ”Niin, nyt minä ymmärrän, että on hyvä olla viisas kammarissaan, vaan vielä parempi on olla viisas ja väkevä, sekä kotona että muualla.”

[UUDEN VUODEN YÖ.]

Ol’ pakkanen ja paukkui jää Ja kiilsi tähdet julki, Ja yöllä vanhus harmaapää Jo kuoloon silmäns’ sulki, Ja kellot sanoi: pim pam pa, Ja Aik’ ol’ itse pappina, Yövahti myötä kulki. Ja suku juhlasaatossa Vei hautaan vainaajansa, Ja joulupukki harsoa Se kantoi sarvessansa, Ja tähtipojat huokasi, Ja almanakka nyyhkytti, Löi kello tornissansa. Juur yö kuin joutui puolehen, Niin nähtiin ihme kyllä: Hangella seisoi poikanen Ja talvitakki yllä. Hän, kuusta äsken hypännyt, Jo kirkui: ”Täällä olen nyt Isäni perinnöllä.” Mut joulupukki kiukkuhun Se siitä ärtyi vainen. Ja kiljui: ”Pusken, tapan sun, Itikka, talviainen!” Mut aika huus: ”Seis, maltiton! Hän nuorin lapsen’ lapsi on; Saa nähdä, minkä lainen.” Niin vanha vuosi hiljaittain Vierähti vaivaloinen, Ja yhtä pian kiiruhtain Jo sijaan riensi toinen; Onk’ iloinen vai iloton, Ei kukaan tiedä, varma on Ett’ on se toisenmoinen. Hän lempeä ja voimakas Jo saapui, meit’ on lässä. Uus aika nuori, toimekas Se meilt’ on kysymässä: Jos Jumalan ja isänmaan Puolesta työmme ainiaan Täytämme elämässä. Laps armas elon keväässä, Sä kukka nurmikolla, Suojassa Herran pysy sä, Niin sun on hyvä olla. Sä kasva, nouse kunnossa, Ja ruumiin, sielun voimassa Jumalan suosiolla. Sä edisty ja vihannoi Kuin vesa koivun tuoreen. Jumalan armon aamun koi Siunatkoon voimas nuoren. Sä raitisna ja vahvana Lujasti itses juurruta Sun maasi perusvuoreen.

[LUONNON SALAISUUS.]

Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar, nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut keskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän äitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää, kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä hevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli metsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on kummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden mielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.

Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei tosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia, juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi pataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.

Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä vasta lystiä oli! ”Tähti” niminen lehmä astua lönkitteli niin, että kello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla harppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester nauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.

”Tuoss’ on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa”, sanoi äiti. ”Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin; vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä.”

Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni eväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä iloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut vasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä oli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut lauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot pilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina, punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.

Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja hymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille, linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä istumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin kulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat alas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä; hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan kuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi niin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä varten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi kevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä katsellut heitä ja sanonut: ”Rakkaat, pienet lapset, jos vain tietäisitte, kuinka teitä rakastan!”

Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä Harmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa maailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä pelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki, mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin oppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli maailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja tiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut aivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän, näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta, eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli Harmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin lapset saapuivat rotkon suulle.

”Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta”, sanoivat Tahvo ja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuotta tunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heille paremman puutteessa.

”Jumal’ antakoon”, vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunutta haavan lehteä.

”Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?” kysyi Tahvo leikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan, sitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja – pilli oli valmis, oikea klarinetti.

”Etsin tässä luonnon salaisuutta”, vastasi haltia. ”Koettelen lukea lehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aion mitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset.”

”Vai niin”, sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikki oli hyvin kummallista. ”Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?”

”Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuri niin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullut itsestänsä”, vastasi haltia. ”Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuus on.”

Sitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista ja istui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istui vähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistä koivunvarvuista, sill’aikaa kuin ”Tähti” astui metsässä kelloansa kiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.

Hetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollut johtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: ”Tiedäpäs, kummini, että Jumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, on hyvä.”

”Saattaa olla”, arveli Harmaaparta, ”mutta kuulepas, Tahvo! Minä olen etsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olen häntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustista kirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut. Olen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleen leivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollut sen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästä kuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä ja sydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä. Voitkos sinä, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?”

”Se nyt on pian sanottu”, vastasi Tahvo. ”Jumala on joka paikassa.”

”Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea”, sanoi Harmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilvi auringon ja Tahvo yht’äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt, kuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää ja kuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.

Mutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen paistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi, orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja viheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että metsä kajahteli:

Näin lintu lauloi kerran,
Laulunsa hilpeän:
Hyvyyttä taivaan Herran
Ma aina ylistän.
Niin kukka kunnahalla
Kuin pilvi taivahan,
Ne kertoo kaikkialla
Hyvyyttä Jumalan.

Niin, Hänen asuntonsa
On taivas sininen,
Ja Hänen katsantonsa
On kirkas tähtönen.
Maat, taivaat rinnakkaina
Hänt’ ylistävät vain,
Hän kaikkiall’ on aina –
Hän on myös minussain.

”Niin, niin se oli!” huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oli Ester juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Ja sitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johon paimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.

”Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi”, sanoi haltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. ”Olisikohan todellakin niin, että Jumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisiko Jumala tosiaankin meissä itsessämme?”

”Kyllä se on aivan varmaa”, vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinko suoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiänsä.

”Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden”, virkkoi Harmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht’aikaa.

”Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö” sanoi Tahvo, vaikk’ei ensinkään käsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja – ”tuu! tuu!” kajahtelivat metsän rinteet.

”Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä”, sanoi haltia uudestaan, eikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. ”Tässä nyt olen istunut monta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänyt muuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tulee poika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihan nenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pieni lapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kun minä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivan turhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minua oikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pieni poika nulikka viisaampi minua.” Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhä pienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia, että piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, ja Tahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaan lehmiä ja vuohia.

Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei milloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin kauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä, jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi kirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseen on hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhän evankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä. Toiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa, on hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa ja ijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitä ei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili. Harmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, ja äkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Mutta maailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka he eivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkin sydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala on meissä kaikki kaikissa.

[KUN RUUSUILLA MAATAAN.]

Satu

Olipa kerran sisar ynnä veli, He muutoin kyllä taitavasti eli, Kaks seikkaa heist’ ei ollut mielehen: Työnteko, siivo totteleminen. He, Frans ja Mimmi, yhä aika lailla Vain jouten juoksi metsissä ja mailla, Ja nukkumaan kuin vihdoin väsyivät, Uusista leikeist’ unta näkivät. Täm’ ei käy laatuun, sanoi heille äiti, Ja aivan samaa isä myöskin väitti: Ei, rakkaat lapset, täm’ ei laatuun käy; Teiss’ yhtään elon vakavuutt’ ei näy. Ja pienet lapset pannaan kouluun oppiin, Älyä saamaan tyhjiin aivokoppiin. – Siis Frans ja Mimmi kouluun pantihin; Tietysti meno oitis muuttuikin. Paikallaan olo tuntui vaikealta, Ja läksyt – hyi, ne maistoi haikealta! Ja sitte tarttui koulusairaus, Ja lääkkeeks joutui pikku tukistus. Koulussa oli lupapäivä kerran. Saammeks soutaa, isä, hiukan verran? No saatte; se vaan pitää tietämän, Kotona olkaa kello seitsemän. Niin kyllä, kyllä! Siitä ilo nousi: Mustikkasaareen sievästi he sousi. Ah, kuinka maistoi kauniit mustikat! Ah, kuin he söivät, kuin he juoksivat! Mansikkasaareen tahdommeko soutaa? Se lähell’ on. Ei, emme taida joutaa! Niin punaisna ne hohtaa, näethän, Eik’ kello varmaan ole seitsemän. No, niinpä sousivat he sinne vielä, Ja voi kuin hauskaa, hupaist’ oli siellä! Mut Muurainsaari! Ah, kuin keltaiset, Somasti loistaa suuret muuraimet! Mut isä kielsi. – Ah niin, isä kyllä Lepyttää täytyy sitte hyväilyllä. Pianpa tuonne veneen käännällän, Viel’ eihän liene kello seitsemän. Ja Muurainsaareen soutamahan lähtiin, Siell’ oikein paljo muuraimia nähtiin, Ja mielin määrin näitä herkkujans’ Nyt ahmaeli Mimmi sekä Frans. Jo vihdoin lapset saivat kylläisiksi. Nyt mennään kotiin. – Mennään! Mutta miksi Ei mentäis tuohon likisaarehen, Se ruusuist’ onpi aivan punainen! Ah, pian saareen juoksis meidän vene! Viivymme kauan, emme sinne mene! No hetkiseks vain, pikimmältähän! Vakuutan, kello ei oo seitsemän. Siis hetkiseks! He soutamista jatkaa, On Ruususaareen melkoisesti matkaa. He saapui saareen. Ah, kuin suloinen Levisi tuoksu, kaikki hurmaten! Millaiset ruusut! Nyt on poimimista! Vaan mik’ on kaunein noista tuhansista? Tää tässä. Ei, mut etäämpänä tuo, Se kaunihin on, mennäänpäs sen luo! Niin kului ilta. Verhonsa yö heitti Ja maat ja vedet hämärähän peitti. Nyt vasta lapset näytti pelkäävän, On kello varmaan yli seitsemän. Nyt nousi riita: kenen syy on tässä? Järvelle mennä ei voi pimeässä. Ei mitään tupaa eikä vuodetta, Ol’ lasten olo tuiki tukala. He itkivät: voi äitiä ja isää, Ne vartoo meitä! Mutta yö se lisää Ylt’ ympärinsä synkkää peitettään, Niin ett’ ei näe silmä kättäkään. Ja sylitysten siihen he nyt taipui, Kunnekka itkuun, viluhun he vaipui. He ruusustohon vihdoin nukkuivat, Ja kauan, kauan uinui molemmat. Kuin lapset heräs, loisti aurinkoinen Ylhäällä. Tuntui niinkuin oudonmoinen Ois näky ollut. Missä olemme? Jumalan kiitos, yö on ohitse! Nyt joutuin kotiin! Soutamahan lähtiin. He viipyi kauan, vaan kuin viimein nähtiin Kotoinen ranta, ihme ilmeinen! Se eihän ennen ollut semmoinen. On silta, portaat toisin rakennettu. On käytävätki toisin hiekoitettu. Puut suuremmat ja toiset lahoneet. Olemme raukat varmaan eksyneet. Ei, – tuoss’ on kivi, jolta ongitimme, Ja tuoss’ on ranta, jossa uiskelimme. Mennäänpäs vielä! Ja he kulkivat, Mut yhä näkyi seikat oudommat. Syreenimaja tuoss’ on tuoksuvainen. Kaks vanhust’ istuu siinä, mies ja nainen. Heit’ ennen ei he olleet nähneetkään. Heit’ tervehtivät lapset hämillään. Ket’ etsitte? ne sanat ukko lisää. – Me haeksimme äitiä ja isää. – Mi nimenne? – Frans minun nimen’ on. – Ja minun Mimmi. – Ihme verraton! Frans! Mimmi! nehän nimet lapsiemme, Jotk’ aikaa sitte hukkui suruksemme. He erään’ iltan’ astui venheesen, Eik’ enää tulleet kotiin jällehen. Me emme hukkuneet. Me harhailimme, Menimme Ruususaareen, viivähdimme. – Vai Ruususaareen? Kumma kuitenkin, Lapsemme oisko tulleet takaisin! Sen kuultuansa ihmetteli lapset: Mitähän, jos nuo vanhat harmaahapset Ois isä, äiti, joita eilen me Viimeksi näimme lähtiessämme! Nyt syliinsä he toinen toisens’ sulki Ja mainittihin rakkaat nimet julki. Kuin syleilleet kaikk’ oli toisiaan, Jo virkkoi isä täten suruissaan: Laps raukat, Ruususaarell’ ootte maanneet, Petollist’ unta ruusuin päällä saaneet; Lumottu on se saari. Hetkessä On vuosi siellä loppuun rientävä. Kakskymment’ tiimaa siellä kulutitte Unessa, leikiss’ ajan tuhlasitte, Te ette menneet eilispäivänä, Siit’ on jo vuotta kaksikymmentä. Niin kauanko? Ja nyt he vasta näki, Min muutoksen se aika heissä teki. Frans ijältään nyt kolmekymmentä, Seitsemän kolmatt’ oli Mimmillä. Nuoruuden kevät, ihanainen aika, Niin oli heiltä hälvennyt kuin taika. Mit’ oppivat? Ei muuta laisinkaan Kuin mitä unessa ja leikiss’ opitaan. Muut toverit, jotk’ ahkerat ol’ olleet, Ol’ edistyneet, taitaviksi tulleet. Frans parka ties vain heikot alkehet, Ja Mimmi tunsi tuskin kirjaimet. Siis täytyi heidän vasta vanhoillansa Kuin pikku lasten alkaa uudestansa, Ennenkuin Frans ol’ ylioppilas, Hän ol’ jo neljäkymmen-vuotias. Kuin Mimmi vihdoin oppi lukemahan Ja ompelemaan, niinkuin tarvitahan, Ken kerran aikoo tulla rouvaksi, Seitsemänneljättä tul’ ijäksi. Ja kuin he tahtoi nuorra notkutella. Kuin muutkin leikkiä ja lauleskella, Niin harmaat hapset valui otsallen, Ne näkyivät jo kaukaa katsoen. Frans pyrki, vaan ei päässyt tuomariksi, Pääs kirjuriks ja yltyi juomariksi; Mut Mimmi parka oli harmissaan Elonsa iltaan asti yksin vaan. Niin heille kävi, kuten ootte nähneet, Kosk’ ei he totelleet, ei työtä tehneet. Ja niin se käypi jokaiselle, ken Käy makaamahan nuorra ruusuillen. Ei opi se, ken huvia vain muistaa: Häneltä vuodet hetken lailla luistaa; Ennenkuin huomaa ajan vierevän, On elon kello lyönyt seitsemän.

Adalminan helmi.

[ADALMINAN HELMI.]

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, ja koska hän oli kuninkaan tytär, niin nimitettiin häntä prinsessaksi. Hän oli Adalmina nimeltään ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sen vuoksi he hänestä pitivät niin paljon, melkeinpä liiaksikin, sillä Jumala ei suvaitse, että ketään rakastetaan epäjumalan tavalla. Silloin unhotetaan, mitä katkismuksessa sanotaan, että pitää rakastaman Jumalata kaikesta sydämmestä ja kaikesta sielusta. Kun Adalmina prinsessa kastettiin, oli sinne kummiksi kutsuttu kaksi hyvää haltiatarta, toinen punainen, toinen sininen; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat hyvät haltiattaret eivät myöskään unhottaneet antamatta pikku-prinsessalle kumpikin kumminlahjaansa. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren puhtaan helmen, niin verrattoman kauniin, ett’ei sen vertaista ole ikinä nähty, ja sitä seurasi vielä kolme kelpo lahjaa. ”Tiedä se,” sanoi haltiatar, ”niin kauan, kuin Adalmina kantaa helmeä tykönänsä, pitää hänen päivä päivältä tuleman yhä kauniimmaksi, yhä rikkaammaksi ja yhä älykkäämmäksi. Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän auttamattomasti samalla kadottaa ne kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin ennen, kuin on jälleen saanut helmensä.”

Niin se oli. Sininen haltiatar sanoi: ”Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa, että moni ei mitään suurempaa haluaisi maailmassa. Vielä on kuitenkin yksi lahja, joka on kaikkein paras, ja sen annan minä Adalminalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin prinsessalla on helmensä ja ne kolme lahjaa, niin kauaa ei minun lahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän. Niin on, näet, sen asian.” – Ja samassa nyökäyttivät molemmat haltiattaret jäähyväsiä ja katosivat kuin kaksi poutapilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä, He ajattelivat itseksensä: ”kunhan vain pikku prinsessamme tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi, niin on yhtä kaikki, millainen hänen sydämmensä on. Me kyllä pidämme huolen hänen helmestänsä, ja siten voi hän olla ilmankin tuon sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar sepä totta paremmin tiesi, mitä prinsessan kaltainen tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja, vaan tuo sininen haltiatar oli oikein saita, se täytyy sanoa; hän antoi lapsi-hyvälle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään pennin raha.”

Nyt laitatutti kuningas kultakruunun, joka tarkallensa sopi pienen Adalminan päähän ja joka oli niin tehty, että prinsessan kasvaessa kasvoi kruunukin samassa ja sopi yhtä hyvin kuin ennen. Mutta kaikille muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin tukevasti ja lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.

Kruunu nyt pantiin Adalminan päähän, ja sitte hän alati sitä piti, sekä maatessaan pienessä kullatussa kehdossansa että valveilla juoksennellessansa kaikkialla linnassa. Mutta koska kuningas ja kuningatar, hänen vanhempansa, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli kovasti kielletty laskemasta prinsessaa kauemmaksi kuin sille suurelle veräjälle, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä; ja kuitenkin häntä aina ulos mennessä seurasi neljä kammaripalvelijaa ja neljä kammarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Jos he vain yrittivätkään olla huolimattomat, niin hirveä, punaviittainen mestaaja jolla oli julma parta ja hirmuinen mestauskirves, ei ymmärtänyt leikkiä.

Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja tapahtui aivan niin, kuin punainen haltiatar oli ennustanut. Adalmina tuli kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi, kuin ikänä oli nähty, niin kauniiksi, niin kauniiksi, että hänen pienet silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevätiltana, ja minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, ja kaikki kukkaset kasvitarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: ”sinä olet meitä kauniimpi!” Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen kammarinsa lattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat pelkkää suurta peililasia, ja katto oli kullasta ja kiiltokivillä koristettu; voi, miten se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, makasi kultavuoteella ja pukeutui kultavaatteihin; niin jospa olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, vaan se oli sentään liian kovaa hampaille. Ja niin älykäs oli hän, niin älykäs, että osasi arvata kaikkein vaikeimmat arvoitukset ja muistaa kaikkein pisimmät läksyt, jos vain kerran niitä silmäili; ja kaikki viisaat miehet kuninkaan valtakunnasta tulivat kokoon tekemään prinsessalle kysymyksiä, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ett’ei niin älykästä eikä ymmärtäväistä prinsessaa kuin Adalmina koskaan ennen ole ollut maailmassa, eikä vastakaan koskaan tule olemaan, niin kauan kuin maailma seisoo.

No niin, kaikki oli hyvin; ei ollenkaan ole syntistä olla kaunis ja rikas ja älykäs, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon jälkeen, mutta siinäpä se vaikeus on. Kuningas ja kuningatar luulivat ihastuksissaan Adalmina prinsessaa parahimmaksi ja täydellisimmäksi olennoksi koko maan päällä; ja onnetonta oli, että Adalmina itsekin rupesi samaa luulemaan. Kun kaikki hänelle alinomaa sanoivat, että hän oli tuhatta vertaa kauniimpi, rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä, uskoi hän itsekin mielellänsä sen, ja siitä tuli hänen mielensä ylpeäksi, niin että hän piti kaikkia muita, jopa omia vanhempiansakin, itseänsä huonompina. Adalmina parka, se oli suuri, julma tahra, joka sokasi hänen kauneutensa loistoa; se oli suurta köyhyyttä kaikessa hänen rikkaudessansa; se oli kaikkein suurinta älyttömyyttä kaiken hänen älynsä rinnalla, ja melkeinpä hän sen kautta oli joutua kokonaan kadotukseen.

Sillä mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän tuli, ja ylpeyttä seurasivat kaikkein häijyimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli ilkeäksi ja kovasisuiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki kauniin kukkasen kasvitarhassa, kiirehti hän sitä jaloillansa survomaan, sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalmina tapasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin se suututti häntä sanomattomasti, sillä rikas ja ylhäinenkään ei saanut olla kukaan muu kuin hän. Ja jos toista tyttöä sanottiin siivoksi ja ymmärtäväiseksi, niin itki Adalmina harmista katkeria kyyneleitä, sillä kuka käski toisen olemaan niin älykkään? Adalmina torui kaikkia, jotka eivät hyvitelleet häntä, ja teki kaikkea, kuin päähän pisti; mutta kuitenkin hän kaikkein enimmin halveksi niitä, jotka olivat kuuliaisimmat hänen tahdollensa. Hän oli hirmuvaltias, jota kaikki pelkäsivät eikä kukaan rakastanut; kuningas ja kuningatar olivat valtakunnassa ainoat, joita hänen kopeutensa ei harmittanut.

Kuin prinsessa oli viidentoista vuoden vanha, meni hän eräänä päivänä kävelemään kuninkaan puistoon. Kuin hän veräjälle tultuansa yritti menemään puistoon, oli veräjä lukittuna, eikä kukaan rohjennut sitä auaista vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Ne neljä kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa olivat seurassa; ensi kerran eläissänsä he eivät luvanneet noudattaa prinsessan käskyä. Silloin tuli Adalmina vihaiseksi, niin vihaiseksi, että päiväpaiste hänen kauniista kasvoistansa kokonaan pimeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi pois heidän luotansa, kiipesi veräjän ylitse; ja kuin palvelijat seurasivat jäljissä, juoksi hän yhä loitommaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaan palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välistä.

Silloin tunsi Adalmina ensi kerran eläissänsä janoa ja väsymystä, ja istuutui lähteen viereen huokaamaan. Vieläpä hän alentihe ammentamaan lähteestä vettä hienolla valkealla ylhäisellä kädellänsä ja juomaan sitä ihan niinkuin muutkin ihmiset tekevät, milloin ei kukaan kumarrellen kanna heille lautasella vesilasia. Yht’äkkiä hän huomasi kuvansa lähteessä. ”Voi, miten olen kaunis!” sanoi hän itsekseen, ja niin sanoen kallisti hän päätänsä yhä lähemmäksi lähteen kalvoa, paremmin nähdäksensä kuvaansa, kunnes – loiskis, siinä nyt koko kultakruunu helminensä putosi Adalminan päästä ja katosi yht’äkkiä lähteen värähtelevään helmaan.

Tuskinpa Adalmina sitä huomasikaan, niin hänen oma kauneutensa hurmasi häntä. Vaan kuinka kävi? Lähteen vesi oli tuskin jälleen tyyntynyt ja kirkastunut, kuin Adalmina sen kalvossa näki ihan toisenlaisen kuvan kuin oman itsensä. Hän ei enää nähnyt tuota ihmeen kaunista prinsessaa, jolla oli kultakudosta hameessa, kalliita kiviä hiuksissa ja korvarenkaat välkkyvistä timanteista; hän näki ainoastaan ruman ja köyhän kerjäläistyttö-raukan, paljain päin, paljain jaloin, ryysyisissä vaatteissa ja hiukset kampaamatta. Silmänräpäyksessä katosi myöskin hänen suuri älynsä; hän tuli niin taitamattomaksi ja yksinkertaiseksi kuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja sepä ihmeellistä, että hän samassa tuokiossa kadotti kokonaan muistinsakin, ett’ei hän enää tiennyt, kuka oli ollut, mistä tuli ja mihin aikoi mennä. Hän tunsi vain himmeästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin, että hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi juoksemistaan yhä kauemmaksi metsään, tietämättä, minne tiensä kulki.

Näin tuli illalla pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalmina rupesi yhä enemmän pelkäämään ja juoksi yhä kauemmaksi, kunnes etäältä näki kynttilän valoa. Sen lähelle tultuansa, näki hän pienen mökin, ja siinä asui vanha ja köyhä eukko. ”Lapsi parka,” sanoi eukko, ”mistä tulet näin myöhään illalla?” Vaan Adalmina ei osannut hänelle vastata. Hän ei edes tiennyt, kuka oli ja missä vanhempansa asuivat. Sitäpä eukko oikein pani ihmeeksensä, ja surkutellen lasta sanoi hän: ”koska olet niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun tykönäni. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen sinä saat työksesi, lapseni, jos olet siivo ja tottelevainen ja tyydyt syömään vettä ja leipää ja hiukan vuohen maitoa lisäksi, milloin meillä on pidot.”

Niin, hyvinpä kyllä, siihen oli Adalmina sangen tyytyväinen ja suuteli hyvin kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättänsä oli sininen haltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen, joka oli parempaa kuin kauneus, äly ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämmen. Paljon onnellisempi oli hän nyt kaitessaan vuohia ja syödessään halpaa leipäänsä ja maatessaan kovalla vuoteellansa oljilla ja sammalilla. Paljon parempi oli hän nyt kuin ennen, sillä nöyrän sydämmen mukaan tulee monta oivallista lahjaa, esimerkiksi hyvä omatunto ja tyyni tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne hyvänsä maailmassa joutuu. Ja missä vain Adalmina kulki, tuli jälleen päiväpaistetta hänen lähistöönsä, mutta se paiste ei enää ollut hänen ulkonaisen katoavan kauneutensa, vaan sen rauhallisen kirkastuksen, joka paistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä, joiden sielut heloittavat kauneina, kuin enkelien kasvot, milloin ne suurilla, valkoisilla siivillänsä laskeutuvat tämän maailman laaksoihin.

Mutta kuninkaan kartanossa tuli hirveä melu, kuin prinsessa oli poissa. Ei siitä apua, että nuo poloiset kammarineitsyet ja nuo säikäyksestä höpelömäiset kammaripalvelijat, jotka häntä veräjälle olivat seuranneet, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut ja jonka ovella tuo punaviittainen, rumapartainen mestaaja seisoi, kirves olalla. Kuningas ja kuningatar surivat lohduttomasti. He käskivät koko valtakuntansa pukeumaan murhevaatteihin ja kuuluttivat kaikissa kirkoissa, että se, joka voisi saada selvän Adalmina prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos ei vähempään tyytyisi, ja lisäksi puolen valtakuntaa kaupan päällisiksi. Se oli tapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.

Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään, mutta eivät vain löytäneet, eivät edes Adalminan kultaista kengän korkoakaan. Vihdoinpa sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui vanhan eukon mökkiin. Siellä eukko istui murhepuvussa, ja se ei tosiaankaan ollut hieno, mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. ”Ketä surette, eukkoseni?” kysyi prinssi. ”Kuningas on käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme”, vastasi eukko; ”mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän kaunis oli ja rikas ja älykäs, vaan ihmiset hokevat hänellä olleen ylpeän sisun, ja se oli sen pahempi, sillä sen tähden ei häntä kukaan ihminen oikein rakastanut.”

Samassa tuli Adalmina kotiin vuohinensa metsästä. Prinssi katsoi häntä eikä voinut käsittää mitenkä tyttö, vaikka oli niin köyhä ja ruma, kuitenkin voi hellyttää hänen sydäntänsä niin ihmeellisesti, että hän melkein jo piti hänestä, ennenkuin oli nähnyt enempää kuin hänen korvansa nipukan. Hän kysyi häneltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. ”En”, vastasi Adalmina. ”Se on ihmeellistä”, sanoi prinssi, ”kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Vaan nyt en häntä enää etsi. Nyt aion rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja asua täällä kaiken elinaikani.” Sanottu ja tehty. Prinssi rakensi linnan ihan lähelle sitä lähdettä, jonka luona Adalmina eräänä päivänä oli toiseksi muuttunut. Nytpä kerran tapahtui, kuin oli hyvin lämmin, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä. ”Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kiiltää tuolla veden pohjassa?” sanoi hän itsekseen. ”Annas katson, mikä se on.”

Prinssi kumartui alas, pisti käsivartensa lähteesen ja nosti sieltä kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen kaunis puhdas helmi. Nyt joutui hänen mieleensä eräs seikka. Entä jos se olisi Adalminan helmi! Sitte hän lähti kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, kuin jo molemmat huusivat yht’aikaa: ”Adalminan helmi! Adalminan helmi! Voi, missä on hän itse, missä on kaunis, rakas, pieni prinsessamme?”

Silloin laski kuningas päässään, että prinsessan, jos hän vielä eläisi, pitäisi olla kahdeksantoista vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren ennustuksen ja rupesi arvelemaan niin tapahtuneen, kuin todella oli tapahtunut. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa kaikkia tyttöjä, jotka olivat kahdeksantoista vanhat, kokoutumaan hänen kartanonsa pihalle kruunua koettamaan. Ja se, jonka päähän kruunu ihan sopisi, se oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan prinssi Sigismund oli hänet saava vaimoksensa.

Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka olivat alle tai päälle kahdeksantoista, eivät olleet tuota muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä, ja vähintäänkin tuhannen tyttöä tuossa seisoi pitkissä jonoissa onneansa koettamassa. Aamusta varhain myöhään iltaan asti kulki kultakruunu päästä päähän, ja kaikki sitä koettelivat, vaan kenellekään ei se sopinut. Viimein rupesivat kaikki tytöt nurisemaan ja sanomaan: ”kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa, ja kuka voittaa, hänen pitää saaman kruunu ja prinssi.”

Sitä keinoa piti Sigismund prinssi sangen pahana, ja käski heitä odottamaan päivän laskuun asti. ”Olkoon menneeksi”, sanoivat tytöt.

Vähän ennen auringon laskua pantiin vartia pitämään silmällä, oliko ketään vielä tulossa tuolla maantiellä. Prinssi huusi: ”Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?”

Vartia vastasi: ”näen kukkasten kallistuvan nukkumaan, sillä yö on tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan.”

Taasen kysyi prinssi: ”Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?”

Vartia sanoi: ”pilvi kulkee laskevan päivän eteen, ja lintu metsässä kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, vaan ketään en näe tiellä tulevan.”

Vielä kerran kysyi prinssi: ”Ilta on kulunut; vartia, etkö näe ketään tiellä tulevan?”

Vartija sanoi: ”näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla. Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön ajavan vuohia maantiellä.”

”Koettakaammepa kruunua paimentytön päähän”, sanoi prinssi. Toiset tytöt, jotka kaikki pitivät itseänsä paljon parempina, huusivat: ”ei! ei!” Vaan kuningas tuotti paimentytön, ja katso, kuin kruunua koetettiin hänen päähänsä, niin sopi se ihan.

Samassa meni päivä maillensa, ja pimeä tuli, ett’ei oikein voinut erottaa paimentytön muotoa. Vaan Sigismund prinssi ajatteli mielessään: ”näet, hyvä Jumala tahtoo minua ottamaan köyhää vaimokseni, ja sen minä teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän, että hänen ympärillänsä paistaa päivä, minne hyvänsä hän käy.”

Ja kaikki kansa huusi: ”Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina prinsessa!” Mutta moni ajatteli itseksensä: ”tuohan vain on köyhä paimentyttö!”

Sitte vietiin paimentyttö, kruunu päässä, kuninkaan saliin, jossa loisti tuhansia vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kuin hän yht’äkkiä seisahtui niiden kaikkien keskelle, kultaiseen pukuunsa puettuna. Sillä saadessaan takaisin helmen, sai hän myöskin jälleen kaikki punaisen haltiattaren lahjat. Ja koska hän sai takaisin myöskin hyvän muistonsa, niin muisti hän vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sisunsa ennen oli, ja kuinka hän sitten toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma on paljon onnellisempi rauhallisen omantuntonsa kerralla, kuin rikas ja kaunis kaikessa ylpeydessänsä. Sen vuoksi hän nyt lankesi polvilleen isänsä ja äitinsä eteen ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen entistä ylpeyttänsä, – ja osoitteeksi muuttuneesta sydämmestänsä talutti hän nyt esille köyhän metsätorpan eukon, syleili häntä ja sanoi: ”Armelias on rikkaana köyhyydessänsä, vaan rikkaalla, jonka sydän on kova, on tarvetta ja puutetta kaikkien aarteittensa keskellä.”

Ja kaikki, jotka tämän näkivät, uskoivat tuskin silmiänsä. Mutta Sigismund prinssi sanoi: ”Minä tiesin niin käyvän. Adalminan helmi on kaunis, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän.”

Sitte pidettiin häitä ja suuria iloja kuninkaan kartanossa, ja ne neljä kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista, ja punaviittainen, rumapartainen mestaaja asetti kirveensä nurkkaan häpeämään, ja kaikki huusivat mailla, mantereilla: ”Kaunis, kaunis on Adalminan helmi, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän!”

[POIKA RAAHESTA.]

Tiedätkös mitä on: kieltää itsensä ja elää suuria aatteita varten? Nyt minä sanon sen sinulle.

Oli kerran poika Raahen kaupungissa. Hän oli kahdeksan vuotta vanha, terve ja väkevä, rohkea ja neuvokas. Ei ollut niin jyrkkää mäkeä, ett’ei hän siitä hiihtänyt notkeilla suksillansa. Ei ollut puuta niin korkeata, ett’ei hän olisi kiivennyt sen heiluvaan latvaan. Hän ui kuin kalalokki, juoksi kuin nuori varsa, hyppäsi kuin orava. Hän oli leikkien kuningas; ei kukaan heittänyt palliansa paremmin kuin hän, ei kukaan tarkemmin ampunut nuoliaan. Vanhemmat siskot, kumppanit, kaikki rakastivat häntä, sillä hän oli yhtä hyvä kuin väkevä, yhtä tottelevainen kuin rohkea. Hän taisi mennä vaikka tuleen ystäviensä edestä, ja jos hänen äitinsä olisi sanonut hänelle: ”August, tänään sinun täytyy lukea koko päivä, etkä saa ruokaa ennen kuin huomenna!” – niin hän olisi suudellut äitinsä kättä ja vastannut iloisella, reippaalla tavallansa: ”kernaasti, äiti, koska sinä niin tahdot.”

Sitä hänen äitinsä ei tosin sanonut, vaan totutti poikansa varhain itsensä kieltämiseen ja tottelevaisuuteen. Usein sattui, että hän mielellään antoi pois rakkaimman leikkikalunsa. Joskus, kuin hän ilomielin toivoi pääsevänsä hauskoihin huveihin, sanoivat vanhemmat hänelle: ”Koetapas, voitkos olla pois niistä!” August vastasi: ”Koetan kyllä.” Ja se onnistui kuin onnistuikin. Semmoinen ei ole helppoa eikä lystiä, mutta siitä on voittoa koko elinajaksi. Sillä elämässä tapahtuu usein, että täytyy kieltää itseltänsä, mitä mielellänsä tahtoisi, ja kas silloin nähdään, voimmeko iloisina ja rohkeina luopua mieliteostamme.

Augustin vanhemmat eivät olleet köyhiä eikä rikkaita, heillä oli niin paljo, kuin tarvitsivat, ja olisivat kyllä voineet vaatettaa lapsiansa yhtä hienosti kuin muutkin, ja usein syöttää heitä kakuilla ja muilla namusilla, mutta he totuttivat lapsiansa kohtuullisuuteen ja ankaraan työhön. Huomattava on, ett’ei mikään suuri mies eikä mikään uljas nainen ole kasvanut laiskuudessa, ei prameudessa eikä makeisten nauttimisessa.

Kerran oli August muiden poikain kanssa kaupungin läheisessä metsässä ja juoksenteli, paperileijaa lennättäen. Kävi kova tuuli, leija lensi korkealle, ja mitä korkeammalle se lensi, sitä uhkeammalta näytti. ”Oi, jospa voisin lentää niin korkealle!” ajatteli August itsekseen. ”Taistella myrskyn kanssa tuolla korkealla ilmassa maiden ja merien päällä, se vasta jotakin olisi se!”

Tulivat he tuosta muutamien tuulimyllyjen kohdalle mäellä, jossa myllynsiivet pyöriä surisivat kovassa tuulessa. ”Olisipa tuokin hauskaa: lentää myllynsiiven tavalla”, ajatteli August, seisoen aivan likellä myllyn siipiä ja kuunnellen, kuinka ne suhisten halkoivat myrskyistä ilmaa. Huima ajatus iski hänen päähänsä; yks kaks tarttui hän molemmin käsin myllynsiipeen samassa, kuin se lensi ohitse...

Pojat kiljasivat, mutta August, hän oli jo korkealla ilmassa. Hän ei ollut niitä, jotka helposti hellittävät. Hän seurasi myötä niinkuin riippuva takiainen ... tuopa näytti kovin omituiselta ja vaaralliselta! Mutta kuin myllynsiipi sillä tavoin oli nostanut hänet niin korkealle, että hän riippui suoraan myllyn yläpuolella, syöksyi siipi taas alaspäin, ja sitä ei August osannut aavistaa. Hän laski kätensä irti ja putosi huikasevasta korkeudesta kiviselle mäelle, mutta iso myllynsiipi, huolimatta hänen kohtalostaan, suhahti vain hänen päällitsensä ja jatkoi kulkuansa.

Kumppanit juoksivat paikalle ja luulivat hänen kuolleen. Mutta hän oli vielä hengissä; häneltä oli vain taittunut molemmat käsivarret, ja siinä tilassa hänet kannettiin kotiin vanhempain luokse.

Arvaat kyllä heidän hämmästyksensä! Molemmat käsivarret poikki, sepä vasta kolaus! Vaikkapa hän jäisikin henkiin, niin mitä hän voisi toimittaa ilman käsivarsia? No niin, onhan ollut semmoisiakin poloisia, jotka ovat syntyneet ilman käsiä ja kumminkin oppineet kaikenlaisia konsteja, joita rahan edestä näytetään ... mutta, mutta ... käsitön mies ... se on sentään surkea juttu. August näki rakkaan äitinsä itkevän, eikä äiti parka syyttä itkenytkään.

Tämä koski hänen sydämmeensä enemmän kuin kaikki hänen omat vaivansa. Hänen taittuneita käsivarsiansa pakotti niinkuin niitä olisi pistelty palavaan tuleen, mutta hän ei sitä ajatellut, sanoihan vaan: ”anna anteeksi, äiti!” Ja sitte hän hymyili niin hyvin, kuin jaksoi ja lohdutti äitiänsä: ”kyllä minä paranen; koetan olla kärsivällinen.”

Siihen aikaan ei ollut lääkäriä kaupungissa, ja he hankkivat luokseen taitavan ämmän, joka oli tottunut semmoisia vammoja parantamaan. Hän asetti taittuneet käsivarret jälleen sijoillensa, ja pani lastoja niiden ympärille ja lastojen päälle taas liinakääreitä. Ei sekään ollut lystiä, se teki hyvin kipeätä, mutta August puri hammasta, katseli äitiinsä ja nyykähytti päätänsä: ”älä pelkää, kyllä siitä hyvä tulee!” – Katsopas, niin paljon oli hän jo oppinut itsensä-unhottamisen suurta taitoa!

Ja hyvä siitä tulikin, sillä poika oli kärsivällinen, tottelevainen eikä mikään turhan naukuja. Ja kahden viikon päästä otettiin lastat pois, ja maattuaan vielä pari viikkoa aivan asemillaan, taisi hän taas vähitellen ruveta käsivarsiansa käyttämään.

Hyvä eukko se olikin, se hänen hoitajansa. Ne kaksi pientä käsivartta, jotka vasta maailmassa vielä tulivat niin vahvoiksi ja toimittivat niin suuria urostöitä, – ne hän paransi niin taitavasti, ett’ei niissä enää näkynyt vikaa vähääkään. Jos eukko olisi elänyt vielä silloin, kuin Augustista oli tullut mainio sankari, olisi August varmaan lähettänyt vanhukselle jonkun niistä monista kunniamerkeistä, jotka hän urhollisuudellansa oli ansainnut, sillä ilman eukkoa ja käsivarsia olisi hänestä tullut rampa, unhotettu ja maineeton poloinen Pohjolan yksinäisyydessä.

Mutta nyt hän kasvoi suureksi ja väkeväksi, ja lähti ulos maailmaan. Hänen rinnassansa piili jotakin mahtavaa, joka pakotti häntä ulos maailmaan. Jumala ei anna samaa älyä kaikille ihmisille. Muutamat on hän luonut elämään tyyneessä onnessa, kodin rauhassa ja hiljaisessa työssä; toiset on hän luonut elämän myrskyjä varten, ja muutamat sankareiksi koko ihmiskunnalle. Mutta Jumalan edessä on yhden tekevä, mitä tietä ihminen elämässä kulkee, kunhan vain kulkee tiensä rehellisenä ja Jumalaa pelkääväisenä.

Tuo pieni poika, joka nyt oli tullut isoksi ja saanut paljon hyviä tietoja, lähti ulos taistelemaan vapauden ja oikeuden edestä. Hänen omassa maassansa asui vapaa kansa, joka eleli rauhassa ja sovinnossa lakiensa turvissa, mutta kaikki kansat eivät olleet yhtä onnellisia. Useita sortivat ankarat hallitsijat, jotka eivät kunnioittaneet lakia eikä oikeutta; toiset surmasivat toisiansa keskinäisissä sodissa. Tuo entinen poika Pohjanmaalta ei luullut paremmin voivansa käyttää uusia käsivarsiansa, kuin taistelemalla sorrettujen edestä. Hän meni heikkojen puolesta vapaatahtoisesti ottelemaan väkeviä vastaan; hän vuodatti vertansa heidän tähtensä monen monessa taistelussa. Suomi oli hänen äitinsä, Ruotsi hänen isänsä kotimaa, Pohja hänen kätkyensä, mutta avara maailma oli hänen suuri isänmaansa. Jokainen hyvä ja rehellinen ihminen oli hänen veljensä ja sisarensa; jokainen syyttömästi sorrettu hänen suosikkinsa; kaikki jalomieliset hänen ystäviänsä ja liittokumppanejansa.

Meidän aikamme ei tunne urhollisempaa sankaria kuin tuo poika Pohjanmaalta. Hänen elämänsä oli täynnä satuja ja urhotöitä. Siellä hänet aina nähtiin, missä vaara oli suurin: tuhansia kaatui hänen ympärillänsä. Hän makasi verissään ja puolikuolleena verisillä taistelutanterilla; kärsi usein nälkää ja kaikenlaista puutetta; oli vankina ja hyljättynä, vainottuna ja ryöstettynä, sairaana ja unhotettuna. Hän ui jokien poikki jäitten seassa. Hän kiipesi korkeiden muurien yli, joissa orjantappuroita kasvoi. Hän taisteli yön pimeydessä, vihollisten piirittämänä, jotka eivät sääliä tunteneet, ja joille maksettiin vankien luvun mukaan. Hän taisteli melkein aina muutamien harvojen kanssa suurta ylivoimaa vastaan, ja pääsi kuitenkin usein voitolle Jumalan avulla ja verrattomalla urhollisuudellansa. Löytyipä usein kavaltajiakin hänen omissa sotakumppaneissaan, ja kuin hän, väsyneenä vaivoistansa, illan tultua laskeusi lepäämään kovalle maalle, sotavaippa allansa ja taivaan kirkkaat tähdet yllänsä, täytyi hänen valvoa käsi miekan kahvalla, torjuakseen murhamiehiä. Ihmeellisesti Jumala kuitenkin varjeli häntä kaikissa vaaroissa, eikä hän milloinkaan kadottanut iloista luottamustansa eikä sydämmensä armeliaisuutta onnettomia kohtaan. Palveltuansa ensin pelkkänä sotamiehenä, pääsi hän monen tuhannen päälliköksi, voitti suurta kunniaa ja mainetta, mutta itsellensä hän ei koskaan pyytänyt enempää, kuin hän välttämättömästi tarvitsi, ja vetäysi pois kaikista kunnianosoituksista. Ei hän ollut niitä miehiä, jotka huolivat loistosta ihmisten edessä ja ylpeilevät hyvin ansaitusta maineesta. Hän ei taistellut oman kunniansa eikä etunsa tähden, hän taisteli vapauden ja ihmiskunnan hyväksi; niiden eduksi hän tahtoi mielellänsä kuolla unhotettuna.

Kuin hän vieraalla nimellä oli taistellut seitsemän vuotta Kreikanmaan vapauden puolesta, ja vanha Kreikanmaa vihdoin viimein oli torjunut päältään turkkilaisten ikeen, etsivät häntä kreikkalaiset turhaan läpi koko Europan, antaaksensa kiitollisuutensa osoitteeksi maassansa hänelle suuren maatilan. Viimein he lahjoittivat sen toiselle, kun eivät tienneet muuta kuin että heidän rakastettu sankarinsa oli aikoja sitte kuollut. Mutta hän eli kainosti piilossa, välistä Ruotsissa ja Suomessa, välistä jossakin Länsi-Intian saaressa. Hän oli köyhä eikä kuitenkaan ottanut vastaan mitään palkintoa. Hän ei tahtonut saastuttaa korkeata kutsumustansa eikä urhokasta miekkaansa pyytämällä itselleen maallista rikkautta.

Tuosta pienestä pojasta, joka ensin oli taistellut tuulimyllyjä ja sitte puolta Europpaa vastaan taikka puolen Europan puolesta, tuli vihdoin harmaapäinen sotavanhus, joka, väsyneenä vaivoistansa ja kunnianrikkaista haavoistansa, päätti elämänsä rauhallisessa kodossaan ja laskettiin levolle Ruotsinmaan povehen. Harvat häntä tunsivat; ei kukaan ikinä kuullut hänen puhuvan omista urhotöistään. Ja mitä kaikkea hän olisi voinutkaan kertoa, ell’ei hän olisi välttänyt omaa kiitostansa eikä antanut kaikkea kunniaa Jumalalle, kaikkein korkeimmalle, joka oli johtanut häntä niin monessa vaarassa! Toiset, jotka ovat toimittaneet sangen vähän maailmassa, eivät tiedä miten vain saattaisivat oman itsensä, kunniansa ja merkillisyytensä muiden tietoon. Hän, jonka sankarityöt hämmästyttivät silloista maailmaa, teki kaikki, mitä voi, joutuaksensa unohduksiin. Sentähden maailma tunteekin varsin vähän hänen monivaiheista elämäänsä, ja hänen urhollisimmat sankarityönsä ovat ehkä ijäksi päiviksi jääneet unohduksiin. Mutta Jumala tuntee hänen rehellisen sydämmensä, hänen lujan uskonsa, ja ihmiset tietävät hänestä sen verran, että kunnioittavat hänen muistoansa.

Jos Jumala olisi suonut August Maximilian Myhrberg’in taistella oman isänmaansa puolesta, niinkuin hän taisteli sorrettujen puolesta maan päällä, olisi siihen aikaan ainoastaan yksi saattanut vetää hänelle vertoja, nimittäin italialaisten Garibaldi. Mutta hän taisteli kauan tuntemattomana, nimetönnä ihmiskunnan oikeuden ja kansojen vapauden puolesta, ja sentähden ei yksikään kansa seiso kyynelsilmin hänen hautansa ympärillä. Mutta Suomi, hänen suuri äitinsä, ja Ruotsi, hänen isänsä kotimaa, lukevat hänet kaikkina aikoina urhollisimpien sankariensa joukkoon. Hänen elämäkertaansa kerrotaan kauan tarinana talvivalkean ääressä ihmeeksi ja kummastukseksi jälkeen-tuleville polville. Kaikki hänessä – hänen rohkeutensa, hänen työnsä, hänen rehellisyytensä, hänen vilpitön sydämmensä ja ennen kaikkea hänen jalo itsekieltämisensä – oli suurta ja sadun tapaista, ja sentähden saakoon hänen suuri satunsa sijan näiden pienien joukossa.

Suomen poika, opi niinkuin hän taistelemaan sen edestä, joka oikeata on maailmassa; opi niinkuin hänkin itseäsi kieltämään!

[KEVÄÄN SATU.]

Kevään satu huvittaako ketä? Lienet, poika, kuullut sen? Se on varma, eikä meitä petä, Tosi myös kuin päivönen; On kuin metsä vihanta; On kuin vuori korkea. Kevään satu huvittaako ketä? Lienet, poika, kuullut sen? Etelässä syntyi lapsukainen Saarell’ onnellisuuden. Isäns’ oli päivä paahtavainen, Siskons’ järvi hopeinen, Aamutähti äitinsä, Fenix lintu veljensä. Etelässä syntyi lapsukainen Saarell’ onnellisuuden. Kevätlapsi kohos kehdostansa, Kapalonsa katkoen, Perhon siivin lensi lentoansa Poikki maiden, merien. Huiski taikasauvallaan Yli järven, yli maan. Kevätlapsi kohos kehdostansa, Kapalonsa katkoen. Suuremp’ ei viel’ ollut mikään noita, Kuin se Kevät pienoinen: Minne lensi, sinne silmikoita Puhkes oksiin pensasten, Kukat kasvoi ihanat, Niityt tuoksui vihannat. Suuremp’ ei viel’ ollut mikään noita, Kuin se Kevät pienoinen. Metsän peikot katselivat kateen Silmin Kevään ihmeitä. Laittoivatpa ukonilman, sateen Kurittamaan Kevättä. Vaan kun sade vihmaili, Pikku Kevät riemuitsi. Metsän peikot katselivat kateen Silmin Kevään ihmeitä. Nythän Kevät asuu seudullamme, Kantaa meille kukkiaan. Poimikaamme kukat, saattakaamme Peikot piiloon taantumaan! Ja kun tulee sade uus, Kirkastuupi vihannuus. Nythän Kevät asuu seudullamme, Kantaa meille kukkiaan.

[KOIVUJEN JUURELLA.]

Koivujen juurella, Isämme kotona, Leikkiä lyömme, Teemme myös työmme, Kylvämme, kynnämme innolla. Aaltoset häilyy, Lainehet’ päilyy, Raitisna säilyy Rantamme riemuisa loiskinta. Koivujen varjossa Kuulimme iloisna Äitimme milloin, Aamuin ja illoin, Laulaen ylisti Luojaansa. Oksat ne oivat Siimestä soivat, Varjoa toivat Kesäisnä päivänä kuumana. Koivujen oksilla Pienonen laulaja, Vienosti liikkuin, Sievästi kiikkuin, Soittavi säveltä suloista. Illalla tieno On ylen vieno, Tuoksuva, hieno, Yö on niin raitis ja vilpoisa. Koivu niin kaunis on, Sievä ja verraton. Nähdä sen saamme, Ett’ isänmaamme Sille soi parahan kaunisteen. Tahdonpa olla, Riemuita, huolla, Elää ja kuolla Täällä mä koivujen siimekseen.

[SYYSLAULU.]

Syksypä oikein hauskuttaa, Kun viljat saadaan talleltaa, Ja tehdään kakku soma. Vaan kenpä parhaan leivän saa? No, meidän äiti oma. Ja lapsoset On iloiset, He laulelee: Ho hee, ho hee! Syksypä oikein hauskuttaa, Kun tehdään kakku soma. Metsissä, mailla myrskyää, Järvissä aallot hyrskyää, On rankkasateet kovat. Syystöitä isä ennättää, Ahoilla puolat ovat. Ja lapsoset On iloiset, He laulelee: Ho hee, ho hee Metsissä, mailla myrskyää, Mut lapset tuvass’ ovat.

[AALLOTTAREN JÄLJET.]

Oletko nähnyt raitoja meren hiekassa tuolla rannalla korkean metsämäen alla? Miten valkoinen se hiekka on ja raidat ovat aaltomaiset ja lähenevät lukemattomissa sievissä mutkissa ylös aivan vedenrajaan asti. Kuin olen nähnyt suurten valkoisten vaahtoaaltojen syöksyvän vihoissaan rantaäyrästä vasten, on minusta useinkin näyttänyt kummalliselta, ett’eivät ne ole kokonaan laisseet pois noita raitoja hiekasta. Mutta siihen työhön ei meren aaltoja ollenkaan haluttanut, ne antoivat raitojen kiemurrella hiekassa kuin ennenkin, kulkivat pauhaten ja jyristen ylitse ja asettuivat syvemmälle jälleen lepäämään.

Sillä nuo hienot raidat ovat pikku aaltojen jälkiä, ja pikku aallot ovat meren kutritukkaisia lapsia, jotka välkkyen leikittelevät hienolla hiekalla. Joka kerran kuin myrsky pauhaa, sanoo meren kuningas Ahti hyökylaineillensa: ”Menkää kallioita vasten! Tuolla hiekassa leikkivät minun pikku lapseni; ei kukaan saa koskea heidän teihinsä eikä polkuihinsa, ei kukaan saa laista kiinni heidän jälkiänsä rannalta!”

Hyvin syvällä meressä on Ahdin linna kristalliseinineen ja perlemo-ikkunoineen ja kaikkein kauneimpine välkkyvine kattoineen. Siellä asuvat pojat ja tyttäret, siniaallot, ja siellä asuu myöskin hänen nuorin ja kirkkain pikku lapsensa, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar.

Kuin Aallotar lähtee leikkimään rannalle, piirustaa hän hopeakenkänsä kärjellä nuo hienot aaltoraidat hiekkalattiaan eikä millään laineella ole lupaa niitä hävittää. Tuhannen tuhansia hänen pikku siskojansa juoksentelee siellä kilpaa hänen kanssansa, kaikki piirustellen samanlaisia jälkiä, mutta ei kukaan ole niin nopea, niin kirkas eikä niin kiemuraisen kaunis kuin Aallotar.

Kuin kalat menevät hietikolle kylpemään lämpöisenä kesäpäivänä ja välkkyvän valkoiset kalalokit lentelevät kuin tähtipilkut niiden kohdalla ylhäällä ilmassa, silloin Aallotar tanssii leikiten niiden ympäri, kaartaa purjevenettä ja hyppii pojan ympärillä, joka uiskentelee päiväpaisteessa. Mutta kuin aurinko varhain aamusilla nousee meren povesta tai iltasilla laskeutuu metsään lepäämään, silloin Aallotar aivan hiljaa loiskii rantaan, laulaen pitkän pitkää yksitoikkoista laulua entisistä ajoista ja ystävistä, jotka ammoin ovat menneet meidän luotamme ijankaikkisen hiljaisuuden rauhaan.

Aallottarella oli myöskin ystävä, nuorin metsän prinssi, mustakutrinen pikku Tellervo, jonka vihreä mekko aina oli niin runsaasti koristettu ruusuilla ja taskut täynnä pähkinöitä ja kotkan sulka ruskeassa lakissa. Tellervo käveli usein rannalla, jossa Aallottarella oli tapa leikitellä, ja heistä tuli kohta hyvin hyvät ystävät. Usein he kiistelivätkin siten, että Tellervo heitteli oksia ja pikku kiviä Aallottaren päälle, ja Aallotar roiskutti vettä Tellervon samettikengille. Silloin nauroi Tellervo, niinkuin metsä nauraa tuulen suhistessa puissa, ja Aallotar nauroi myöskin, niinkuin aallot leikitsevät tuulen löyhytellessä niiden kiharahiuksia. Mutta muuten he olivat olevinaan sulho ja morsian illan tyynessä; Tellervo istui rannan ruohokolla ja Aallotar nojasihe kyynärpäin hietikkoon, ja molemmat kertoivat satuja vuorotellen. Tellervo tiesi kertoa sekä synkkiä että valoisia satuja: metsän velhoista, jotka itkeä nyyhkyttävät korkeain kuusien takana; leijonan metsästyksestä himmeässä kuunvalossa; sekä länsituulen kujeista neilikoille ja kurjenpolville tuolla niityllä. Aallotar kertoi ammoin kuluneista vuosisadoista, jolloin meren aallot kuohuivat yli koko suuren Suomen, suurista rannan vuoriin kaivautuneista patakuopista ja suuresta valaskalasta, joka veti hänen isänsä vaunuja korallimetsäin läpi peninkulman syvyisessä meressä.

Niin he olivat yksissä pitkät ajat joka ilta meren rannalla, ja vielä he olivat pikku lapset, sillä metsän pojat ja meren tyttäret eivät kasva niinkuin ihmislapset, vaan he elävät monta tuhatta vuotta, niin kauan kuin maa, ja sentähden he pysyvät niin kauan lapsina ja heillä on niin hauska illan loistossa. He olivat niin ihastuneet toisiinsa, että valkoinen kalalokki, joka näki heidän alinomaa leikkivän rannalla, sanoi naapurilleen suurelle merikotkalle: ”Tellervosta ja Aallottaresta varmaankin tulee pari, ja silloin mekin pääsemme komeilun häihin.”

”Niin,” sanoi kotka, ”sehän kyllä käy päinsä, jos häät pidetään metsän kuninkaan Tapion linnassa. Mutta jos ne pidetään syvällä meressä Ahdin palatsissa, niin minä kiitän kutsuista enkä voi tulla.”

”Kas, sitä minä en tullut ajatelleeksi”, sanoi kalalokki. ”Minä hätätilassa osaan sentään sukeltaakin, ja hyvin luultavasti minä silloinkin menen, sillä arvattavasti siellä on monta hyvää kalaruokaa illalliseksi.”

Niin puheltiin kaikkialla Tellervosta ja Aallottaresta. Sattuipa eräänä iltana Ahti ajamaan suurella valaskalallansa rantaan, jossa hänen tyttärensä, pikku prinsessa Aallotar, kertoeli satuja metsän prinssille Tellervolle. Meren ja metsän naapuruus ei ollut oikein hyvä, sillä molemmat kuninkaat riitelivät rajoista ja syyttivät toinen toistaan pikku alueiden luvattomasta anastamisesta. Sentähden Ahti vihastui, kuin näki prinssi Tellervon niin ystävällisesti puhelevan Aallottaren kanssa, ja lähetti rantaan suuren hyökyaallon, joka ryvetti prinssin hienon samettinutun mudalla ja tempasi pois höyhentöyhdön hänen lakistaan.

Aallotar pakeni murheissaan meren pohjaan ja Tellervo palasi äkeissään metsään. Mutta kuin Tapio kuuli, miten hänen lemmikkipoikaansa oli häväisty, suuttui hän kovin ja lähetti ankaran hiekkasateen, joka peitti koko rannan soralla, niin että se muuttui kuivaksi maaksi ja Ahti menetti sillä tavalla melko palan alueestaan. Ahti vuorostaan lähetti suunnattoman suuret hyökylaineet tulvien metsään ja ne kaatelivat puita ja repivät irti suuret kappaleet maata ja hautasivat ne mereen. Tästä kehittyi suuri ja pitkällinen sota meren ja metsän välille Tellervon ja Aallottaren tähden, ja se sota kestää vielä tänäkin päivänä, milloin nämä kuninkaat sattuvat olemaan suutuksissaan. Mutta välistä on aina aselepoakin; silloin aallot hiljaa loiskivat rantaa vasten ja Aallottaren jälkiä näkyy illan loisteessa hienossa valkoisessa hiekassa.

Tellervo ja Aallotar saavat nyt ainoastaan harvoin tavata toisiaan aivan salaa, tulla kertomaan toisillensa noita vanhoja satuja ja leikkimään yhdessä muiden aaltojen kanssa. Aallotar uipi usein yksinään rannalle, ja hänen valkoinen niskansa näkyy välistä, milloin aurinko pilkistää pilven raosta. Kuullaanpa hänen silloin usein laulavankin yksinäisyyden ikäväänsä illan tyynessä, ja ken osaa selittää aaltojen kieltä, hän kuulee Aallottaren etsivän ystäväänsä. ”Poissa, poissa”, sanoo hän, ”on iloinen ystäväni; poissa, poissa on rannan iloisuus, ja hiljaa nukun minä tässä hiekkavuoteella. Metsä ja meri eivät ole ystävinä; tumma kuusi kohottaa latvansa taivasta kohti, eikä hän koskaan voi laskeutua alas tumman meren syvyyteen. Mutta minä näen hänet kuitenkin joka ilta, kuin hän katselee minun sinisilmästäni kaunista latvaansa. Älä sure sydämmeni; Jumalan hyvyys on kerran yhdistävä sen, joka on kauan ollut erotettuna; ja kerran on varmaan tuleva se päivä, jolloin Aallotar iloiten saapuu rannalle ja Tellervo etsii hänen jälkiänsä hopeankarvaisesta hiekasta illan tyvenessä.”

[SATU RUTIMOSTA JA PILVIPARRASTA.]

Suuressa metsässä kaukana Suomen erämailla seisoo aivan lähellä toisiansa kaksi korkeata honkaa. Ne ovat niin vanhat, niin vanhat ett’ei kukaan enää tiedä, koska ovat olleet pieninä, ja hyvin etäältä jo voipi ne tuntea, sillä niiden pimeät latvat kohoovat korkealle yli muiden puiden. Keväällä laulurastas visertelee suloisia virsiä heidän oksillansa, ja pienet vaaleanpunaiset kanervankukkaset luovat niin hartaan nöyriä silmäyksiä ylös heidän puoleensa, juuri kuin tahtoisivat sanoa: ”Hyvä Jumala, onko mahdollista kasvaa noin pitkäksi ja tulla noin isoksi ja vanhaksi tässä maailmassa?” Mutta talvella, kuin pyryilma peittää koko seudun lumeen, ja nurmi on muuttunut ja kanervankukat nukkuvat syvässä nietosten valkean vaipan alla, silloin raju myrsky riehuu honkien latvoissa ja pyyhkii pois lumen niiden ikuisesti viheriöiviltä oksilta; ja tuulispää hajoittaa suuria huoneita ja kaataa kokonaisia metsiä, mutta hongat seisovat järkähtämättöminä, he eivät huoju eivätkä taitu, vaikka kaikki heidän ympärillään taittuu. Onpa se jo jotakin, semmoinen jäykkyys ja vahvuus.

Lähiseudulla on kunnas metsässä ja kunnaalla turvekattoinen torpantölli, jossa on vain kaksi pientä ikkunaa. Siinä asuu köyhä mökkiläinen vaimoineen, ja heillä on pieni perunamaa sekä peltotilkku lähellä mökkiä. Mutta talvella hakkaa mökkiläinen tukkia metsässä ja vedättää ne alas suurelle sahalle, joka on peninkulman päässä sieltä, ja sillä ansaitsee hän niin paljon, että se töin tuskin riittää voiksi, leiväksi, maidoksi ja perunoiksi; vaan siinähän sitä jo onkin. Moni saa tyytyä petäjäiseen, eikä ole voin muruakaan särpimeksi.

Mökkiläisillä on kaksi pientä lasta: poika, jonka nimi on Sylvesteri, ja tyttö, jonka nimi on Sylvia. Kummallista on, mistä he ovat semmoiset nimet saaneet; kenties metsästä, sillä latinan sana sylva merkitsee metsää. Mutta Sylvesteri seisoo almanakassa ja on vuoden viimeinen päivä, joten pojalla joka vuosi on nimipäivänsä uudenvuoden aattona.

Tapahtuipa muutamana talvipäivänä, vieläpä juuri Sylvesterin päivänä, että molemmat lapset läksivät metsään ansojansa kokemaan; sillä siellä oli viljalta jäniksiä ja metsikanoja. Ja äläpäs mitään; oli kun olikin Sylvesterin ansassa jänis, ja Sylvian ansassa taasen oli metsikana. Mutta sekä jänis että metsikana elivät vielä ja olivat tarttuneet vain jaloista kiini, ja ne rupesivat vikisemään niin surkeasti, että se lapsista kuului kummalliselta. ”Päästä minut, saat jotain hyvää!” sanoi jänis. ”Niin päästä minut, saat jotain hyvää!” sanoi metsikana.

Lapset päästivät heidät irti. Nytkös jänis metsään kiitämään, minkä ennätti, ja metsikana lentämään, minkä siivet kantoivat, ja molemmat huusivat: ”Kysy Rutimolta ja Pilviparralta! Kysy Rutimolta ja Pilviparralta!”

”Mitä se merkitsee?” sanoi Sylvesteri suutuksissaan; ”nuo kiittämättömät veitikat eivät edes kiittäneet.”

”He käskivät meitä kysymään Rutimolta ja Pilviparralta”, sanoi Sylvia. ”Ketkähän ne ovat? En ole koskaan ennen kuullut niin kummallisia nimiä.”

”En minäkään”, sanoi Sylvesteri.

Samassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaan honkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapset kuulivat kohinassa kummallisia sanoja.

”Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?” sanoi toinen hongista.

”Seisonpa niinkin”, sanoi toinen; ”mutta miten on sinun laitas, veikko Pilviparta?”

”Rupeen vanhaksi käymään”, vastasi Pilviparta. ”Tuuli taittoi oksan latvastani.”

”Olethan lapsi vain minun rinnallani”, sanoi Rutimo honka. ”Vain kolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänyt kolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!”

”Nyt palajaa myrsky takaisin”, sanoi Pilviparta honka. ”Paras on, että laulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä.”

Ja niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:

Syvään maan
Sisustaan,
Kauas aikain hämärään
Juuret käy,
Niit’ ei näy
Myrskyt saavan järkkymään.
Talvi entää,
Kesä kanssa,
Vuodet lentää
Lentoansa,
Ihminen
Alkuns’ saapi,
Katoaapi,
Mepä sentään
Seisomme.
Ihmis-lapsi,
Tukevaksi,
Kuin me, suureks
Kasva vain,
Perustain
Vuoriin juures.
Kasva näin
Rohkeasti
Pilviin päin,
Tähtiin asti;
Nosta pääsi korkeellen,
Ninkuin mekin, taivaasen.

”Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa”, mörähti Rutimo honka.

”Mitähän ne nyt mielivät sanoa”, sanoi Sylvesteri.

”Ei, mennään kotia”, sanoi Sylvia. ”Minä pelkään niin noita pitkiä puita kummallisine lauluineen.”

”Äläs vielä, tuolla näen isän tulevan kirves olalla”, sanoi Sylvesteri. Ja samassa tulikin mökkiläinen.

”Kah, tuossapa seisookin juuri kaksi semmoista puuta, kuin tarvitsen,” sanoi hän, ja niin kohotti hän kirvestänsä hakkaamaan maahan Rutimoa.

Mutta lapset rupesivat itkemään. ”Älä, isä kulta, kaada Rutimoa ja Pilvipartaa”, sanoi Sylvesteri.

”Hyvä, rakas isä, älä kaada niitä”, rukoili Sylvia. ”Ne ovat niin vanhat ja ovat laulaneet meille laulun.”

”Mitä lapsellisuutta se on!” sanoi mökkiläinen. ”Juuri kuin vanhat puut voisivat laulaa! Mutta yhtäkaikkipa tuo on; koska rukoilette niiden edestä, voin maa etsiä itselleni pari muuta puuta.”

Ja niin hän läksi etäämmälle metsään, mutta lapset jäivät uteliaina paikoilleen, kuuntelemaan, mitä Rutimo ja Pilviparta nyt sanoisivat heille.

Eikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanut niin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhista honkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleen rupesivat puhumaan.

”Te olette pelastaneet henkemme,” sanoivat he, ”ja se oli rehellisesti tehty teiltä. Nyt saatte pyytää lahjan kummallekin, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen teille annamme.”

Lapset tulivat hyvin iloisiksi, mutta joutuivat samalla hyvin ymmälle. Ei heillä mielestänsä ollut juuri mitään toivottavaa tässä maailmassa. Mutta lopuksi sanoi Sylvesteri: ”Tahtoisin kernaasti, että tulisi vähän päiväpaistetta, niin paremmin näkisimme riekkojen jälkiä lumesta.”

”Niin”, sanoi Sylvia, ”ja minä tahtoisin mielelläni, että kohta tulisi kevät ja lumi alkaisi sulaa, niin linnut taas rupeaisivat laulamaan metsässä.”

”Hullut lapset,” sanoivat puut, ”olisitte voineet pyytää kaikkia kaunista maailmassa, ja sen sijaan pyydätte mitä kuitenkin tulee tapahtumaan ilman teidän tahdottanne. Mutta, te olette pelastaneet henkemme, ja sentähden pääsette toivonne perille paremmalla ja kauniimmalla tavalla. Sinä, Sylvesteri, saat sen lahjan, että missä sinä kuljet ja mihin katsot, siellä paistaa päivä sinun ympärilläsi. Ja sinä Sylvia, saat sen lahjan, että missä kuljet ja missä avaat pientä suutasi, siellä on kevät ympärilläsi, ja lumi sulaa. Onko hyvä niin?” sanoivat hongat.

”On, on”, huusivat lapset suurella ilolla, ”siinähän on enempi, kuin olemme pyytäneet, ja kiitoksia, rakkaat puut, hyvistä lahjoistanne.”

”Hyvästi nyt, hyvät lapset”, sanoivat puut. ”Onnea matkalle!”

”Hyvästi, hyvästi”, sanoivat lapset ja rupesivat kulkemaan kotiin päin. Kulkiessansa katseli Sylvesteri ympärillensä, niinkuin hänen tapansa oli, oliko riekkoja puissa, ja katso, vallan ihmeellistä! mihin hän katseli, siellä lensi ikäänkuin auringon säde hänen edessänsä ja loisti kirkkaasti ja kimaltaen kuin kulta puiden oksilla. Yhtä suuri oli Sylvian kummastus, kuin hän huomasi, että lumi alkoi sulaa kummallakin puolella polkua, jota he astuivat. ”Näetkös, näetkös”, huusi hän veljellensä, ja tuskin oli hän avannut suutansa, ennenkuin ruoho alkoi nousta hänen jalkainsa juuresta ja puiden lehdet alkoivat puhjeta, ja ensimmäisen leivosen kuultiin livertelevän korkealla sinisellä taivaalla.

”Tämäpä on hauskaa!” huusivat lapset ja tulivat ihastuksesta hyppien kotiin äitinsä luo. ”Minä voin nähdä päiväpaistetta!” huusi Sylvester. ”Minä voin sulattaa lunta!” huusi Sylvia.

”No, voihan tuota kuka hyvänsä”, sanoi äiti nauraen. Mutta ei aikaakaan, niin sai äiti suuret silmät. Vaikka ilta alkoi pimetä, ei tullut pimeä tuvassa, vaan siellä oli kirkas päiväpaiste, kunnes Sylvesteriä rupesi nukuttamaan ja hänen silmänsä vähitellen painuivat umpeen. Ja vaikka talvi oli alussa, levisi tuvassa niin keväinen ilma, että luutakin rupesi työntämään lehtiä varrestansa nurkassa, ja kukko joutui aivan hämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihen asti, kuin Sylvia nukkui.

”Kuules, isä”, sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. ”Lasten laita ei suinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkun haltian valtaan.”

”Sinä hourailet vaan, akkaseni”, sanoi torppari. ”Minä tahdon kertoa sulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavat läpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet, jos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan.” ”Se minulle mieleenpä”, sanoi akka. ”Kuningasta ja kuningatarta ei saa nähdä joka päivä.”

Seuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkalla kirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä, ett’ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä he huomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinka koivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.

Kuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikki olivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa, sanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hän oli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankin kovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä paleli täällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut koko matkaan.

Tätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuin kuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näytti ankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niin kauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill’aikaa katselivat he ympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.

”Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet”, sanoi kuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten on tapa. ”Minä en voi käsittää, miksi nyt yht’äkkiä tulin niin iloiseksi”, sanoi hän.

”Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvän suuruksen”, sanoi kuningatar. ”Niin on minunkin laitani. Minusta on, kuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt.”

”Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä”, sanoi kuningas. ”Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämä kolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaan honkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartano itsellemme.”

”Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas”, sanoi kuningatar. ”Näillä paikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriät lehdet puhkeavat puista keskellä talvea.”

Samalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneet aidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, ja Sylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuria viheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. ”Kas tuolla seisoo kaksi sievää lasta”, sanoi kuningatar. ”Tulkoot tänne reen luo.”

Lapset tulivat. ”Kuulkaa”, sanoi kuningas, ”minä pidän teistä, minä tulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niin saatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita ja tulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi.”

”Ei, kiitoksia, herra kuningas”, vastasivat Sylvesteri ja Sylvia. ”Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidän ikävä Rutimoa ja Pilvipartaa.”

”Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevat kanssanne?” kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niin sanomattoman lämmin.

”Ei, kiitoksia, rouva kuningatar”, sanoivat lapset uudestaan; ”se ei käy laatuun, ne kasvavat metsässä.”

”Mitä lasten päähän voi juolahtaa”, sanoivat kuningas ja kuningatar ja nauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskyn rakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset ja armolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukin kultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä sen kuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut, ja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Ja lapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oli heillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetää kotiin kaikkia rinkelinpalasia.

Kotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: ”tiedätkö, miksi kuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?” ”En tiedä”, sanoi ukko. – ”Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä. Muistatko, mitä minä sanoin eilen?” – ”Vaiti”, sanoi ukko, ”älä puhu sitä lapsille; on parempi, ett’eivät tiedä niin ihmeellisistä lahjoista.”

Mutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisesta rinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta ja sulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksi ja lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska he olivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, että se vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuri ilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttui kauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnut lauloivat talvikaudet, niin ett’ei heidän vertaisiansa koskaan oltu nähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaan kartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niin kummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivat ympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaa nähdä.

Eräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhoja ystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par’aikaa hirveä talvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivat taasen erästä vanhaa laulua:

Hohoo, hohoo!
Olemme jo vanhat ja harmajat,
Mut myrskyt me kestämme ankarat,
Syys-satehet
Ja keväiset,
Ja talven vilut,
Ja kesän ilot,
Ja lumisäät,
Ja tuulispäät,
Ja yöt ja sumut,
Ja päivän humut;
Hohoo, hohoo,
Olemme jo vanhat ja harmajat
Mut myrskyt me kestämme....

ja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää ja rätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa. Rutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivät olleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivat kuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistä voiton.

Mutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleitten honkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja, että lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervat kasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimo ja Pilviparta hautansa kukkien alle.

Paljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä ja Sylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi, koska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas ja kuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloista ja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niin luulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovat saaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näin kaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä he katselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä ja loisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomain kasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdoton katsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsä viattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunan ruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistä sydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itse luutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaan taivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoa ja Pilvipartaa; – tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittää hyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.

[SUOJELUSENKELI.]

Satu, kolme tapausta.

Henkilöt:

Kuningas Pakkanen. Prinsessa Lumikko. Marski Dagobert. Mylly Matti. Mylly Maija, hänen vaimonsa. Fride } Frode } heidän lapsensa. Lisa } Kaisa Muori. Mustalais Daara. Musta henki. Valkoinen enkeli. Neljä pikku enkeliä.