Lukemisia lapsille 8

by Zacharias Topelius

AMMATTILAULUJA.

Mä korkeella istuen katselen vaan Mun matkallain katuja, teitä. On aisoissa hirvillä vertaisiaan Ja kenties! ylikin heitä. Kas, Kotka on tuo, Kuin vikkelä vuo, Ja Leijona toinen, mi vauhtia luo. Jo vaan Nopeaan! Hei, hei minun varsani, nyt ajetaan. Pois tieltäni joukko, kun tulen mä, hoi. Ett’ kipunat kivistä paukkaa! Nyt poikaset juoksee, min kengästä voi. Ja eukot ne pakohon laukkaa. Ptruu! Ptruu! Seiso, seis! Tuoll’ koira on ees, Kuka pienosen tieltäni poi’es veis! Vai niin, Hän on siin’! Hän elää. Hän ontuu. Ei siis olla kiin’! Nyt maalle, heleijaa! On veräjä tuo... Siis siinä kiusa jo alkaa! Mut ken tuolla tulee kuin nopea vuo? Kas, tyttöstä paljas-jalkaa! Oi, kiitosta vaan Nyt lausua saan! Ja lantti on tuossa! Hei, hei, hurrataan! Noin, noin, Ilakoin! Mä veräjät pirstoiksi silpoa voin! Mull’ Kotka ja Leijona rakkahat on Nuo korkeasukuiset, oivat. Vaan joskuspa meillä niin ikävä on Kun kestissä herramme »voivat». Mut’ pehmeän vaan Kun loimen mä saan Mun varsani ylle, niin taas varrotaan. Hehee, Helelee! Kuin prinssit, mun varsani ain’ elelee. On sydäntä meillä, mun varsani, oi! Tuoss’ kauroja sulle mä kaadan. Ken hevosta huonosti kohdella voi, Hän ruoskasta itse voi saada! On hevosella Kyll’ ajatusta Enempi kuin monella ajajalla. Jo vaan Nopeaan! Minne tie? Se on Luojalla tiedossaan!

Kalastaja.

[KALASTAJA.]

Hei, Antti ja Martti ja Tiina ja Mai, Nyt nuotalle! Tuotte mun nuttuni kai! Mitä tekee, jos hiukkasen puhaltaa, Nyt Mikon aikana siikoja saa. Jos meri se hyrskyy Ja vettä jos tyrskyy, Niin äyskäri mukahan ottakaa! Kas nyt on mun verkkoni aalloilla noin! Sen jällehen hinata takaisin voin. Seis, nuoria tuolla te loiskuttakaa, Ei siika nyt verkosta karata saa! Ja Tiinako että Nyt pelkäävi vettä! Sä hametta nosta ja laulele vaan! Mä muistan, kun kesällä laulusi soi, Kun nuotta runsaasti kaloja toi, Ja silakat välkkyi kuin hopea vaan. Sun reipasta työtäs mä kiitellä saan. No, mitäs se luikkaa Nyt Kallea, suikkaa? Hän piankin suuttuvi Amerikkaan. Ja vaikk’ olis rikaskin Amerikka, Ja siellä lohia, silakoita, Niin ennen mä puuroni kotona syön Ja täällä teen ankaran merellä työn. Ja naureksin noita Herras-onkijoita, Kun liejussa tekevät turhasti työn. Mä merellä keinuva oon merimies, Mun purteni viikinkiretkiä ties. – On peltoni meri, sielt’ leipäni saan, Siell’ eloni pursi se keinuvi vaan. Jos purteni hukkuu Ja aalloille nukkuu, Niin pääsen mä taivahan satamaan.

Tuttemuj.

Hän oli pieni miehen alku, nelivuotias vain, mutta mies hän oli mielestään, pieni ja reipas. Tuttemuj oli hänen nimensä. Se nyt oli liikanimi vain; isä ja äiti kai tiesivät enemmän; semmoisilla miehillä on monta nimeä. Kaksi veljeä hänellä oli, Mikke ja Nikke, toinen 9 ja toinen 11 vuoden vanha. Niilläkin oli monta nimeä. He olivat saaneet kankaasta tehdyn valkoisen veneen, joka oli kevyt kuin herneenpalko. Sitä kun sinisellä melalla meloi, niin se tanssi järvellä. Ajatelkaas, oikein tanssi järvellä!

Eräänä päivänä saapui Mikke palkoveneineen kotia ulkomaamatkalta. Hän oli näet käynyt Espanjassa, joka oli lahden tuolla puolen. Espanjaan on pitkä matka; Mikke oli melonut itsensä väsyksiin ja riensi kotiin, mielessä vain maukkaat voileivät. Palkoveneensä jäi irralleen venelaiturin kupeelle. Sehän se on poikain tavallinen huoleton tapa.

Salaa ja minkään poliisin seuraamatta oli Tuttemuj lähtenyt ulos retkeilemään; mikä onkaan jalon vapauden vertaista.

Matkallaan saapui hän venelaiturillekin ja näki sen ääressä palkoveneen. Tuttemuj tietysti oli heti valmis siihen kömpimään. Kyllä hän oli kuullut Ahdista puhuttavan, mutta hänpä oli myös nähnyt miten palkovenettä melotaan. Ja ennenkuin mikään poliisi ennätti häntä keksiä oli hän jo ulkona järvellä.

Rasvastyynenä oli järven pinta ja ensikertaa oli nelivuotias mies yksin ulapalla. Kuinka pehmosta ja hienoa vesi oli; mela upposi siihen kuin lusikka velliin. Osaisikohan veden päällä kävellä? Olisipa sitä hauska koettaa. Käveliväthän pojatkin syksyllä jään päällä, ja kärpäset kävelivät viilipytyissä.

Tuttemuj kastoi kättään veteen. Tuohan oli aivan yhtä märkää kuin kylpysoikossa. Ei hän viitsinytkään lähteä kylpysoikkoon. Ja hän pisteli melallaan oikealta ja vasemmalta, aivan kuin veljensäkin olivat tehneet. Hyvin se kävikin! –

Kepeänä lenteli itikka vedenpintaa pitkin. – Osaatko sinäkin lentää, vaikket olekaan lintu? Olisipa lysti, kun osaisi lentää!

Tuli sitten utelias salakka, sieppasi itikan ja nielasi sen yhdellä kerralla. – Osaatko sinä uida, vaikka olet niin pieni? Kuka sinulle on sitä opettanut? Mikke osaa uida, Nikke osaa uida, Wahti osaa uida, mutta minä olen pieni vielä. Kun kasvan suureksi, niin uin Espanjaan.

– Ainahan uida osaa, vastasi salakka. – Pahempi on kävellä kuivalla maalla.

– Mutta sitä minä osaan, tuumaili Tuttemuj. Salakka ei huomannutkaan, että iso ahven oli juuri hänen takanaan, ja yks’ kaks’ sujahti salakka ahvenen kitaan.

– Mitä se oli?

– Eipä mitään; – sanoi ahven, – minä syön vain aamiaistani.

– Meillä on tapana paistaa kalat, – sanoi Tuttemuj.

– Mutta eipä ahvenkaan huomannut että iso hauki väijyi takana kaislikossa. Tuokiossa ennätti se palkoveneen luo ja nielasi ahvenen aamiaisineen päivineen. Kun hauki sivalsi pyrstöllään, niin syntyi vedessä pyörre, joka pani palko veneen keinumaan. – Häpee toki, sanoi Tuttemuj. – Aiotko minutkin syödä? Samassa löi hän melalla veteen niin reippaasti, että se pääsi kädestä ja lähti uimaan omia teitään. Samassa tuli pieni tuulenpuuska, ja palkovene ajelehti minne tahtoi järvellä, Tuttemuj ei nähnyt valkoista enkeliä, joka istui hänen vierellään.

Tuulen mukana oli hauska kulkea. Mutta ei Tuttemuj voinut siinä ristissä käsin istua. Hän pani taas kätensä veteen, otti sitä kuin kauhalla ja laski sen juoksemaan takaisin järveen. Vene kallistui vähän ja sekös lystiä oli. Hän kiikutti sitä puolelle ja toiselle. Vene kallisteli kovasti, ja sepä vasta oli kaikista hauskinta! Olisippas äiti ollut näkemässä, miten taitava hän oli!

Hetken päästä juolahti Tuttemujlle mieleen, pysyisikö hänen pieni, sininen lakkinsa vedenpinnalla. – Pysyi se, ja se kellui aivan kuin melakin. – Voisikohan sillä vettä ammentaa? Näkyi se vettäkin pitävän! Mutta tokkohan kengät pysyisivät veden päällä! Tuokiossa riisui Tuttemuj molemmat kenkänsä ja laski ne veteen. Aivan oikein, nekin pysyivät! Ja nyt hänellä paitsi palkovenettä oli kolme venettä vesillä. Olihan siinä kokonainen laivasto! Mikellä oli vain yksi höyrylaiva, jonka nimi oli Wellamo.

Lakki ja kengät kyllä pitivät urhoollisesti puoliaan, mutta eivät suvainneetkaan seurata palkovenettä. Omia teitään nekin menivät kuin melakin. Pieni käsi tavoitti niitä, mutta se oli liian lyhyt.

Tuttemuj istui nyt sukkasillaan. Voisihan hän yhtähyvin olla paljain jaloinkin. Hän vetäisi sukat jalasta ja koetti ammentaa niihin vettä. Mutta se ei maksanut vaivaa, kun vesi juoksi niistä läpi, eivätkä ne edes pysyneet veden päällä. Tuttemuj viskasi ne pois. Toinen putosi järveen ja upposi.

Tuuli puhalsi Espanjaan päin, eikä aikaakaan, niin palkovene ajelehti Espanjalaiseen satamaan. Ja Tuttemuj päätti siellä nousta maihin. Mutta mitähän tuolla lepikossa liikkui? Mahtoiko se olla Ahti? Mutta eihän Ahti asunut Espanjassa, hänhän asui järvessä. Lähellä rantaa oli litteä kivi, sille kapusi Tuttemuj, samassa sattui hän jalallaan potkaisemaan palkoveneen ulos järvelle. Hyvästi vain; sekin meni menojaan niinkuin airo, lakki ja kengät.

Tuttemuj seisoi kivellä ja arveli, miten maihin pääsisi. Siinä oli vielä vettä välillä. – Mitäpä siitä, minä uin, ajatteli Tuttemuj, hän oli jo unohtanut ettei osannutkaan uida. Samassa tuli jotakin näkyviin lepikosta. Lehmähän se olikin! Sen perässä tuli toinen ja kolmas lehmä, ja vihdoin tuli härkäkin. Niiden teki mieli veteen seisomaan, lepikossa kun oli niin paljon sääskiä. Kenties niitä janottikin. Äkkiä ne huomasivat kivellä pienen miehen.

– Ammuu, huusivat ne. Luulivatko ne Tuttemujta koiraksi? Melkein se siltä näytti. Koirat kun aina haukkuvat lehmiä ja näykkivät niitä jaloista, niin lehmät ovat koirille vihaisia.

Mutta eipä Tuttemuj hätäillyt. Mistähän asetta saisi? Kivellä oli aallon tuoma kuiva kaisla. Hän otti kaislan aseeksi. Ase oli urhon vertainen.

– Ammuu, sanoivat lehmät, ja härkä mylvi. Sitten kaikki lähtivät kahlaamaan matalaa rantaa. Aikovatkohan ne syödä minut? arveli Tuttemuj itsekseen ja ojensi uhkaavasti kaislansa vihollista kohti. Jos ne lähelle tulevat, niin minä lyön niitä!

Saatuaan voileipänsä muisti Mikke palkoveneen, jonka hän oli luvannut aina sitoa laituriin kiinni. Juosten riensi hän rantaan. Palkovenettä ei näkynyt. Ja missä oli Tuttemuj? Mikke hyppäsi soutuveneeseen ja lähti löytöretkelle. Karkulaista ei näkynyt. Mutta mitähän tuolla veden päällä kellui? Kenkä! Kenenkähän se oli? Sehän oli Tuttemujn. Vähän matkan päässä ui pieni, sininen lakki juuri uppoamaisillaan. Mikelle nousi sydän kurkkuun; hän souti Espanjaan ja löysi kaislikosta melattoman palkoveneen. Sen nähtyään olisi äiti varmaan pyörtynyt. Mutta Mikke souti eteenpäin ja keksi vihdoin urhean sotasankarin, joka seisoi kivellä paljain jaloin, lakittomin päin ja vihollisten saartamana.

Vapaaehtoisesti karkulainen kömpi veneeseen. Vapaus on ihanaa, mutta pelastuksellakin on puolensa. Kenties Tuttemujn urhokkaisuus sentään lopulla olisi pettänyt, mutta nyt hän oli niin vallan varma rohkeudestaan. – Olisivatpa vain tulleet, minä olisin lyönyt niitä niin että! sanoi hän ylpeästi heilutellen kauheaa kaislaa.

– Missä mela on? kysyi Mikke.

– Melako?

– Niin; entä kengät ja sukat?

Tuttemuj joutui hämilleen ja vaikeni.

– Mokomaa pikku retusta! arveli Mikke.

– Mutta eivätpä ne uskaltaneet syödä minua, sanoi Tuttemuj.

– Ammuu, sanoivat lehmät.

[POVARI-MUORI.]

Josko tiedän mä lain, Mitä tuleva lie? Senkö tietäisin vain – Tiedän enempi mie. Voin mä povata näin Aina edeltäpäin, Kuinka asiat käy, Joit’ ei koskahan näy. Kas, se on aina näin: Jos te uskotte vain, Käy kyllä sinne päin, Mi on ennustamain. Mutta uskoa vaan Jos on vajavaltaan, Niin se turhahan käy, Eikä jälkeä näy. Neitisein, antakaa Käsi pieni mun luo, Että saan tarkastaa... Oi, kuin hieno on tuo! Siell’ on viivoja ... aa! Tästä selkoa saa! Nuori yl’oppilas Teidän on kuningas. Tääll’ on kadetti, kas, Kovin rakastunut... Kapteen’ myös urhokas, Olat on kullatut! Vielä, yks’ yrittää: Vanha kenraal’ on tää! Pian täys tusina... Sääli kadettia! Vielä kortitko nyt? – Tahi kentiesi saa Kupin kahvia nyt? Se on virvoittavaa. Silloin haihtuvi pois Surut, jos niitä ois. Eläköön! Asentoon! Tuossa kadetti on!

[VOILEIPIEN VÄLILLÄ.]

Äiti puhdisti vadelmia suuren ruokapöydän ääressä. Vikke istui avojaloin pienellä rahilla ja söi voileipää. Hänen märät saappaansa seisoivat surullisina, uunin vieressä ja odottivat päiväpaistetta.

– Kun minä tulen isoksi ja äiti tulee pieneksi, niin ajan minä aina äidin kanssa vaunuilla, etteivät äidin jalat kastu. Äidin ei tarvitse yhtään peljätä, minä ohjaan hevosta itse.

– Kiitoksia paljo!

– Minä rakennan äidille kultaisen linnan, jossa on neljä ikkunaa, ja äiti saa olla minun pikku lapseni. Minä tulen ja pesen äidin, niin että äiti on oikein puhdas, eikä äidin pidä juonitella, sillä katsos äiti, se on äidin omaksi hyväksi.

– Mutta, Vikke, minähän olen jo kerran ollut pieni ja missäs sinä silloin olit? Et sinä kammannut tukkaani, et sinä kuljettanut minua vaunuissa, etkä sinä rakentanut minulle kultalinnaa. Kuinka sinä jätit tämän kaiken tekemättä?

– En minä sitä muista, äiti.

Voileipien välillä.

– Ei, minä en nähnyt silloin poikaistani. Hän oli varmaankin metsässä marjoja poimimassa. Ja kun minä olin ulkona sateessa, kuten sinäkin tavallisesti olet, kuului vesilätäköissä läiskettä ja loisketta. Vikke, Vikke, kuinka sinä annoit minun jalkojeni tulla niin märiksi?

– No, mutta äiti, miksi sinä et etsinyt minua? Olinko minä silloin iso?

– En minä tiedä, olitko sinä iso vai pieni, minähän en nähnyt sinua. En minä tiennyt, oliko koko maailmassa Vikkeä. Mutta minä olin pieni ja minulla oli äiti, niinkuin sinullakin nyt on, ja hän kampasi ja pesi minua kuin posliininukkea.

– Niin, ja kun sinä tulit isoksi, tuli sinun äitisi pieneksi ja sinä kannoit hänet pesu-ammeeseen. Rakensitko sinä hänelle linnan?

– Mitä minä olisin rakentanut, minähän olin tyttö! Kun minä tulin isoksi, tuli minun äitini niin pieneksi, etten häntä enää nähnyt. Näin tyhjän sohvan, jossa hän tavallisesti istui, kun hän piti minua sylissään. Näin hänen kauniin sinisen hameensa, joka riippui vaatekammiossa, ja hänen virsikirjansa, joka hänellä oli muassaan kirkossa käydessä ja johon hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu. Minä en tuntenut enää hänen käsivarsiaan kaulani ympärillä, en hänen suudelmiaan otsallani enkä hänen hyviä, lämpimiä silmiään, jotka katselivat minuun. Minä en kuullut hänen enää lukevan kanssani iltarukousta: Jumala, lasten ystävä...

– Juoksiko hän pois sinun luotasi?

– Hän nukahti eräänä päivänä, ja silloin oli hän poissa. Ei kukaan ole pitänyt minusta niin, kuin hän minusta piti.

– Kyllä, minä, äiti.

– Luuletko sinä? Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, unohdat sinä minut niinkuin sadun, jonka kuulit eilen.

– Oi, en! Minä muistan Robinpojan ja Sampo Lappelillin, joka ratsasti sudella.

– Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, saat sinä toisen äidin, Vikke. Silloin on sinulla suuri äitisi, isänmaa. Puolusta häntä ja rakenna hänelle kultainen linna!

Vikke näytti hetkisen hyvin miettivältä. Hänen ajatuksensa kulkivat kaaressa ympäri, niinkuin jänikset metsässä ja saapuivat aina samaan paikkaan, mistä olivat lähteneet.

– Kun minä tulen isoksi, – sanoi hän, – rakennan minä laivan ja purjehdin Afrikkaan ja lyön kuoliaaksi kaikki tiikerit ja käärmeet, mutta jalopeurain annan minä elää, sillä niiden tulee olla minun metsäkoiriani. Norsut saavat olla hevosiani, ja minä rakennan niille tallin, joka on niin suuri kuin kirkko. Minä ratsastan niillä, niin että ne polkevat metsän lakoon kuin heinän. Onko äiti ratsastanut norsulla?

– Ei. Mutta miksipä ei siivo Harmo enää kelpaa sinulle ratsuhevoseksi?

– Katsos äiti, Odinin hevosella, Sleipnerillä, oli kahdeksan jalkaa, ja Harmolla on vaan neljä.

– Norsuilla on myöskin ainoastaan neljä jalkaa ja Vikke-poloisella on vaan kaksi.

Vikke aprikoi hiukan.

– Kun minä tulen isoksi, äiti, lyön minä kuolijaaksi kaikki ryövärit ja kaikki sudet ja kaikki turkkilaiset.

– No, no, ei sinun pidä olla niin ankara! Sinun pitäisi lähettää turkkilaiset kouluun, että heistä tulisi kristityitä.

– Koska minä pääsen kouluun, äiti?

– Sitte, kun osaat kaikki kirjaimet.

– Minä osaan jo A, B, D. Minä osaan laskea neljääntoista. Yksi, kaksi, kolme, viisi, kuusi, kolmetoista, neljätoista.

– Niin, kyllä kuulen. Ja kun sinusta tulee koulupoika, miksi sinä sitte aijot ruveta? Tuleeko sinusta prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen, tataarilainen vaiko...

– Hyvä äiti, saanko vielä voileivän?

– Mene ruokakaapille ja laita itsellesi! Miksi sinä aijot ruveta, kun tulet isän pituiseksi?

– Minä rupean kuninkaaksi ... mutta täällä on niin vähän voita.

– Ole tyytyväinen vähään! Täytyy aina »pitää suu säkkiä myöten». Miksi sinä tahdot ruveta kuninkaaksi.

– Siksi, että silloin minä saan tehdä mitä tahdon.

– Vai niin. Kerronko sinulle yhden sadun?

– Kerro, äiti. Pitkä. satu.

– No, pitkä se ei ole tällä kertaa. Poikia ja tyttöjä oli kokoontunut niitylle juhannusiltana. Ja silloin he päättivät valita itselleen kuninkaan, että he saisivat tehdä kaikkea, mitä he tahtoivat.

– Ja niin he valitsivat leijonan kuninkaakseen.

– Muutamat tahtoivat leijonaa ja muutamat kotkaa, mutta toiset pelkäsivät, että leijona ja kotka söisi heidät. Muutamat ajattelivat joulu-ukkoa, mutta kuinka joulu-ukko sopisi kuninkaaksi juhannusiltana? Ja sattui, että heillä kaikilla oli kova nälkä ja silloin he valitsivat yksimielisesti voileivän kuninkaakseen.

Vikke näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta hänellä oli suu täynnä voileipää, eikä hän voinut vastata.

– Niin, voileipä huudettiin kuninkaaksi, ja sitä kannettiin riemukulussa niityn ympäri. Ja sitte se syötiin. Sitä he juuri olivat tahtoneet, sillä hehän olivat halunneet tehdä kaikkea mitä tahtoivat.

– Äiti kertoisi pitkän sadun, – pyysi Vikke kiihkeästi, sillä hän oli hiukan pettynyt voileipäkuninkaan suhteen.

– Minä tunsin kolme nuorta mäntyä vuorella, missä kuu nousee ja tuulet ohitse rientävät, mennessään rotkoon nukkumaan. Mäntyjen nimet olivat: Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva. Tähdet olivat antaneet niille nimet, ja pilvien-kuningatar oli ollut niillä kummina. Kaikki kolme elivät iloisina ja reippaina toivoen, että heistä vielä maailmassa jotain tulisi. Ja kun he seisoivat korkealla ja joka aamu joivat pilvien-kuningattaren maitoa, kasvoivat he nopeasti auringon paisteessa ja katselivat alas laaksoon, jossa kasvoi pienempää väkeä.

– Äläpäs huoli, miten hienoja nuo ovat olevinaan, – sanoi katajapensas harakanvarpaille. Ja sitte hän ojensi itseänsä tullakseen myöskin puuksi, mutta se ei onnistunut, hän oli sattunut tarttumaan neuloistaan kiinni sammaleen.

Eräänä iltana, kun pohjoistuuli ajoi pilvien-kuningattaren vaunua vuoren ylitse, tapahtui, että hevoset sotkeutuivat valjaistaan kiinni noiden kolmen männyn tuuheisiin latvoihin, niin että vaunut ja kuningatar jäivät riippumaan puiden oksille. Selvää on, että vuorella syntyi elämä! Tuuli ulvoi, pilvi itki ja katajapensas sanoi harakanvarpaille: – Tässä nyt näkee, mitkä seuraukset siitä on, kun nuoriso tähän aikaan pitää niin pitkät hiukset. Kiiruhda, naapuri, juokse räätälille ja lainaa häneltä sakset, niin leikkaan minä mäntypoikaisten latvat!

– Pois tieltä, matelijat, kyllä minä itseni autan! – kiljui pohjantuuli. Ja sitte hän tukisti noita kolmea mäntyä niin lujasti, että hän sai hevosensa vapaaksi ja vaununsa jälleen kuntoon. Mutta Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva seisoivat siinä häveten ja hämillään, aivan kuin vasta kerityt koulupojat. Nyt ei mikään maisteri saanut kiinni heidän hiuksistaan.

– Rohkeutta, pojat, – huusi pilvien-kuningatar, kun pohjoistuuli ajoi pois hänen kanssansa. – Jos teitä on minun tähteni tukistettu, niin tahdon minä myöskin palkita teitä. Kukin teistä saapi itse valita, miksi hän tahtoo ruveta tässä maailmassa.

Olipa se oikea kuninkaan sana! Nuo kolme mäntyä joivat yhä edelleen pilven maitoa ja imivät vuoren rautaa. Pian olivat niiden latvat jälleen kasvaneet entistä tuuheammiksi, ja niin tuli niistä korkeita honkia, joihin kotkat rakensivat pesiään ja joihin ukkonen mielellään laukaisi kanuunansa. Mutta tähdet olivat kuulleet pilvien-kuningattaren lupauksen ja olivat uteliaita tietämään, miksi nuo kolme mäntyä tahtoivat tulla, kasvettuaan noin korkeiksi.

– Rakas, –- sanoivat tähdet länsituulelle, joka räpytteli siipiään vuorella, – kysy sinä heiltä, miksi he aikovat!

Länsituuli puisteli veitikkamaisesti mäntyjen latvoja ja lauloi:

Hulevi, hulee,
Länsi laulelee:
Mikä Kultalatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla korkeimmaksi, sillä pilvien-kuningatar on minun kummini, – vastasi Kultalatva.

– Vai niin, – sanoi länsituuli. – No:

Hulevi, hulee,
Länsi laulelee:
Mikä Hopealatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla suurimmaksi, sillä minä olen kasvanut vuoresta, – vastasi Hopealatva.

– Vai niin, – sanoi länsituuli. – No:

Hulevi, hulee,
Länsi laulelee:
Mikä Villalatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla ahkerimmaksi, sillä Jumala on luonut minut sitä varten, että jollain tavoin tekisin hyötyä maailmassa, – vastasi Villalatva.

– Vai niin, hulevi! – Ja yhdellä hyppäyksellä oli länsituuli lähimmässä tähdessä kertomassa mäntyjen vastauksen. Katajapensas pisti harakanvarvasta kylkeen ja sanoi: – Kuuletkos, naapuri, mitä männyt sanovat? Joka elää, se näkee.

Tässä vaikeni äiti, aivan kuin satu olisi ollut jo lopussa.

– Mikä niistä tuli? – kysyi Vikke uteliaasti.

– Senjälkeen matkustin minä ulkomaalle, – sanoi äiti, – ja olin monta vuotta poissa. Kun tulin takaisin, tahdoin tervehtiä vanhoja ystäviäni mäntyjä, mutta löysin vuorella ainoastaan niiden kannot. Aurinko loisti entiseen tapaansa ylhäisille kuten alhaisillekin, tuulet hyppivät harakkaa kallioilla, pilvet purjehtivat äänettöminä iltataivaalla.

– Mitähän lienee tullutkaan Kultalatvasta, Hopealatvasta ja Villalatvasta? – sanoin itsekseni.

– Sen sanon sinulle, – vastasi hieno terävä ääni vuorenrinteeltä, ja minä tunsin katajapensaan. – Kultalatvasta, joka tahtoi tulla korkeimmaksi, tuli torninhuippu, ja sen päässä oli ruosteinen tuuliviiri, joka alituisesti riiteli tuulien kanssa. Eräänä kauniina päivänä, kun viiri oli hyvin suututtanut pohjoistuulen, tapahtui, että tuuli puhalsi koko tornin kumoon. Hopealatva oli tahtonut tulla suurimmaksi, mutta se ei siltä näyttänyt, sillä hän hakattiin pieniksi paloiksi ja sorvattiin keilikuninkaaksi. Mutta hän oli kuitenkin kolme korttelia korkea, ja toiset kahdeksan keiliä olivat ainoastaan kaksi korttelia. Ja kun keilipallo tuli vierien rataa pitkin ja kaatoi kaikki nuo kahdeksan, mutta kaarrettu kuningas seisoi suorana, huusi keilipoika niin kovaa kuin voi, saadakseen jonkun lantin:

– Hurraa, hurraa, eläköön suuri kuninkaamme!

– Ja Villalatva? Mikä siitä tuli?

– Villalatva ei ollut korkein, mutta se oli tervein, – kertoi katajapensas. – Se aijottiin ensin sahata honkalaudoiksi, mutta sitte tarvittiin oikein paksu ja luja ratastukki suureen, kosken rannalla olevaan myllyyn, ja silloin ei löytynyt koko metsästä parempaa kuin Villalatva. Hän se on, jonka ympäri nyt suuri myllynratas pyörii. Hän se myllynrattaan kantaa, hän juuri. Monena vuonna on hän jo jauhattanut, ja vielä silloin, kun ei kukaan enää muista Kultalatvaa ja Hopealatvaa, tulee Villalatva jauhamaan ihmisten viljan.

Vikke istui hiljaa ja näytti jälleen hyvin miettiväiseltä.

– Nyt on se satu lopussa, – sanoi äiti. – Mitä sinä ajattelet?

– Minä ajattelen: jos minä rupeaisin mylläriksi, – vastasi Vikke. – Äiti saisi asua minun kanssani myllykamarissa.

– Mutta sinähän aijoit rakentaa minulle kultalinnan?

– Niin, katsos äiti ... mutta eikös myllyä voisi kullata?

[PILVIJÄTTILÄINEN.]