5. Lontoon kaduilla.
Pois tieltä! Pois tieltä! Mehiläisparvi surisee, muurahaiset ovat liikkeellä, miljoonilla käsivarsilla varustettu seppä työskentelee pajassaan ja kiehittää rauta- ja puuvillalankojaan viiden maanosan ympäri. Pysähdy hetkiseksi tänne London Bridgen cityn puoleiseen päähän; mutta varo, valitse kulmaus kiviaitauksen luona, johon voit hetkeksi pysähtyä ilman että ihmisvirta vetää sinut mukanaan. Sillä ihmisvirta ei osota sääliä enemmän kuin Thems-joki luodeaikana; se ei sinua tunne, se syöksyy eteenpäin uomassaan ja survasee sinut arvelematta jalkoihinsa, samoinkuin vaununpyörät välinpitämättömästi kierivät tiellä olevan sontiaisen yli. Olitpa kuka tahansa, et voi hetkeksikään sen valtavaa kulkua ehkäistä. Vaikka olisit Palmerston, jättiläisellä ei ole aikaa sinua odottaa; vaikka Blondin, hänellä ei ele aikaa sinuun töllistellä. Hän on työssään, hänen hetkiään ei voi edes kullalla korvata. Ja sinä et ole Palmerston etkä Blondin, et edes joku noita saarelaisia, jotka viihtyvät täällä omassa elementissään, kivihiilensavussa; olet yksi noita satojatuhansia, jotka joka päivä heinäsirkkojen tavoin ajelehtivat taivaan tuulten heitteleminä mannermaalta brittien saarelle. Sitä vähemmin saatat odottaa armahdusta. Jos nyt virta sinut nielisi ja sinä katoaisit maan päältä lyhyemmässä ajassa kuin mitä Wellingtonin kellotapulin viisari tarvitsee ennättääkseen seuraavaan pisteeseen, mitä sitten? Kukapa sinua kaipaisi, kuka surisi? Ei kukaan. Virta jatkaisi entistä kulkuaan, keko vilisisi yhtä toimeliaana kuin ennenkin, tuon suuren kellokoneiston pieninkään jousi ei sen vuoksi pysähtyisi. Mene sinä itsekäs, mene pikkukaupungin pomo, joka pidät itseäsi korvaamattomana ja luulet olevasi maailman keskipiste, mene kerran Lontoon ihmispyörteeseen ja opi ymmärtämään että olet vähäpätöinen, katoava laine ihmiskunnan kuohuvassa pyörteessä!
Pois nykyajan tieltä, joka lakkaamatta kulkee menneisyyden ja tulevaisuuden välistä siltaa myöten, samoinkuin ihmisjoukko lakkaamatta vyöryy Themsin rantoja yhdistävän sillan yli! Jos olet paavi tai viralta pantu yksinvaltias, asetu vastarintaan, jos kykenet; koeta ehkäistä ajan reipasta edistystä. Sinä sokea viha, sinä voimaton käsivarsi! Aika edistyy, huolimatta vastalauseistasi ja valitushuudoistasi, kun se astuu sinun ahtaille kengillesi tai antaa töytäyksen leinin jäykistämille jaloillesi.
Nähdessämme tuon ihmisjoukon, tunnemme miltei halua huudahtaa Xerxeen lailla: viidenkymmenen vuoden päästä ovat nuo kaikki kadonneet maailmasta! Niinpä niin, mutta viidenkymmenen vuoden päästä pyörre kuitenkin kuohuu yhtä suurella ehkäpä suuremmalla voimalla kuin nyt; laineet ovat toiset, mutta virta on sama — jos vielä silloin Lontoo on olemassa Euroopan kartalla,
Mikä sitten kaikkia noita ihmisiä vaivaa? ajattelee itsekseen hyvännahkainen saksalainen, flegmaattinen hollantilainen ja hidas suomalainen — hän, jonka otsaan itse luonto näyttää piirtäneen: ellen ennätä perille tänään, niin tulen kai huomenna! Niin, mikä heitä oikeastaan vaivaa, kun heillä kaikilla näyttää olevan niin kauhea kiire? Onko nyt joku suuri juhla, johon he rientävät kellonlyömällä, vai onko kysymyksessä joku saalis, jota kaikki kilvan tavottavat? Ei, muuta juhlaa ei ole kuin työn, ei muuta saalista kuin se kallisarvoinen sulka, jonka itsellemme tempasemnse ajan siivistä. Tämä on arkipäivä, niinkuin kaikki muutkin, samat askareet kuin muulloinkin, sama kiire kuin eilen ja sama ahertaminen mitä on jatkuva vielä huomennakin. Totta on että nyt ollaan Lontoon vilkkaimman "sesongin" lopussa, että täällä nyt on maailmannäyttely, jonne mainingit vyöryvät kaikista maailman osista. Se ehkä laajentaa tavallista uomaa ja lisää veden pauhinaa, mutta sitä ei paljon huomaa. Vuodesta vuoteen, päivästä päivään on liike muuttumaton, ja tavallisina aikoina kulkee 110,000 jalkamiestä ja 25,000 ajopeliä ja ratsastajaa joka päivä London Bridgen yli.
Olen seisonut satojentuhansien seassa Place de la Concordella ja Invaliidi-esplanaadeissa, juhlallisissa tilaisuuksissa, jotka ovat kutsuneet paikalle uteliaita pariisilaisia aina kuudennesta kerroksesta asti, mutia tuokaan liikkuva ihmismeri ei vielä riitä antamaan käsitystä jokapäiväisestä liikkeestä Lontoon kaduilla. Se on vailla yhtä puolta Lontoon jättiläismäistä ahertamista. Kukapa ei olisi, ainakin ensimäisenä päivänä, halukas toisinaan hiljentämään kulkuaan katsellakseen muukalaisen silmäin eteen avautuvia kirjavia näkyjä? Päätetty, sinä teet yrityksen Pariisin väkirikkaalla kadulla: virta luikertaa sivuiltasi ranskalaisen omituisella joustavuudella; saat jonkun sysäyksen kylkeen, sinut tungetaan ehkä hiukan varomattomasti lähintä seinää vasten, mutta kuulet kuitenkin kohteliaan: pardon, monsieur! ja jos sinut poljetaan kuoliaaksi, niin se tapahtuu tuhansia anteeksipyyntöjä tehden. Lontoossa sitävastoin eivät ihmiset vaivaa itseään; pysähdy vaikkapa vain puoleksi sekunniksi, ja sinä oivallat seuraavana hetkenä olevasi nyrkkitaistelijain kotimaassa. Kun kerran totut maan tapoihin, saatat sinä vuorostasi nauraa taas muille, jotka maksavat ensimäisiä oppirahojaan. Tuo paksu baijerilainen oluenjuoja esimerkiksi — kas, nyt hän pysähtyy töllistämään ohikulkevaa ilmotuskaappia, täynnä kyynäränkorkuisia kirjaimia. Puff — samassa hän saa senlaatuisen töytäyksen, jolla Merrimac lävisti Cumberlandin — ja niin taasen yhden, ei: kaksikymmentä! Ja niin hän juoksee pakoon, niin että hiki valuu lihavia poskiaan pitkin...
Tuolla on toinen, hyväntahtoinen maalaisrouva hirmuisine pönkkähameineen. Hänen ihailevat katseensa sattuvat eksymään kullatuilla pyörillä varustettuihin vaunuihin ja kummallisesti koristettuihin puuteritukkaisiin lakeijoihin. Tuo onneton unohtaa ympäristönsä ja päälletunkeva ihmisvirta on miltei silpoa hänet, kunnes järjestyksen ylläpitäjä saa oikeaan aikaan käsivarresta kiinni ja vedetyksi hänet pois vilinästä. Ja tuolla tuo pieni, hoikka ranskalainen, silmälasit nenällä! Hänen uteliaat katseensa seuraavat kuuluisaa näyttelijätärtä, joka ajaa ohitse, ja hän tuntee samalla kyljessään terävän kyynärpään ja pitkäkoipinen konttoristi, joka kiirehtii pankkiin laukku kainalossa, on hänet kumoon töytäämäisillään. Sapperment! Hänen syynsä ei ole ettei Napoleon zuaaveineen jo tänä syksynä kohota Ranskan kotkaa Towernin huipulle.
Emmekä tuota tapaa ainoastaan kaduilla, tuota — miksi sitä oikein sanosin, englantilaista kovakouraisuutta, englantilaista "selfgovernmenttia"? Vapaa britti on tottunut raivaamaan tiensä omin käsin ja odottaa että kaikki muut tekevät samoin. Jos pysyt pystyssä, niin hyvä, ja jos kupsahdat ojaan, niin makaa siellä missä makaat. Help yourself!
Katsoppas — tuolla keskellä London Bridgeä, sen kaidetta vasten on rauhan satama. Tuhat henkeä kulkee sieltä ohi ja kahdella on riittävästi aikaa levähtääkseen kuluneella kivipenkillä. Time is money.
Englannin suuruus on oikeastaan arvotus, johon on kaksi avainta: "auta itseäsi!" ja "aika on rahaa". Suomalaiset, jotka kuitenkin täyttävät monta paksua nidosta "arvotuksilla", eivät ole vielä arvanneet Englannin arvotusta.
Älä anna tuon maukkaan ananaspöydän itseäsi viekotella, älä salli kerjäävän ramman itseäsi narrata. Ananaspöydästä maksetaan vuosittain paikanvuokraa sata puntaa; rammalla on kuusisataa puntaa Englannin pankissa.
Katsohan, tuolla seisoo rehellinen ruotsalainen, muuan södertelgeläinen sokerileipuri, ja kiistelee katupoikien kanssa.
— A cab sir!
— Älä vaivaa itseäsi suotta!
— A cab sir! A cab sir!
— Mitä minä sinun cabistasi?
— A cab sir! A cab sir! A cab sir, a cab!
— Korjaatko luusi...?
— A cab, a cab sir!
— Tuhannenkolmatta...!
— A cab, a cab sir!
— Mene helvettiin!
— A cab sir? A cab...?
Viimeinen sana täytyy olla heidän. Mutta paetkaamme ajoissa, sillä tuolla rantakadun kulmauksessa hyökkää toinen parvi katupoikia kimppuumme. He ovat saaneet päähänsä että me tarvitsemme venettä.
— A boat, sir? A yawl? A waterman, sir?
Nämä veitikat ansaitsisivat todellakin oman lukunsa. Ei mikään itikkajoukko Lapin tuntureilla, ei mikään moskiittoparvi Cuban istutuksilla voi itsepintaisuudessa ja nenäkkyydessä vetää vertoja näille kuuluisille Lontoon boyeille, jotka ahdistavat kaikkialla onnetonta matkustajaa, jos hän vain hetkeksikään aikoo pysähtyä tai neuvottomana katsoo ympärilleen. Niinkuin myriaadeja lohenpoikia uiskentelee suvannossa kosken alla, niin kasvaa Lontoon katuvierillä, sen alituisessa kuohunnassa monta tuhatta tuollaista penikkaa, valmiit nappaamaan pennyn sieltä, toisen täältä tuhansilla verukkeilla ja kaikissa äänilajeissa vinkuen ja pokkuroiden. Sukkelasanaisina ja sukkelasäärisinä saattavat he, samoinkuin Pariisin gamiinit, olla tavattoman lystikkäitä (vaikka harvoin yhtä näppäriä), ja kun on hyvästi aikaa ja sattuu sille tuulelle, on tavallaan hauskaakin piestä suutaan heidän kanssaan. Mutta tavallisesti he ovat vitsaus, jota voi välttää ainoastaan jäljittelemällä jäykkää englantilaista kylmäverisyyttä ja suomatta heille ainoatakaan sanaa tai katsetta. Kuusi tuollaista nulikkaa oli valinnut minut uhrikseen eräänä päivänä, kun tunnelista palatessani olin eksynyt Lontoon laivatelakoiden vieressä oleviin loppumattomiin kujiin. Tämän seudun vesat elävät muukalaisista, jotka haluavat katsella telakoita, ja he olivat saaneet nyt päähänsä että heidän piti näytellä minulle noita merkillisyyksiä. Ja niin he saattoivat minua nurkasta nurkkaan, kadulta kadulle, aivan kuin paarmat seuraavat tiellä juoksevaa hevosta. Vihdoin, kun pysyin taipumattomana, ei heitä ollut enää jälellä kuin kaksi. Minä lienen unohtanut osani ja naurahtanut, jota ei englantilainen olisi milloinkaan tehnyt, sillä siinä silmänräpäyksessä riippui toinen noista nuorista kansalaisista takkiaisena kiinni käsivarressani.
— London Docks — huusi hän täyttä kurkkua — London Docks, sir!
Poika oli nyt varma saaliistaan, mutta siinä hän erehtyi. Ravistin hänet luotani, ehkä hiukan kärpäsläpsän tapaan, sillä hän kuukertui lähintä seinää vasten. Sellainen vapaan englantilaisen loukkaaminen keskellä Lontoon katua vaati kostoa. Mitä teki toivorikas nuori brittiläisemme? Hän juoksi minun edelläni lähimpään kadunkulmaan, asettui uhmaavaan asentoon ja näytti kieltään...
Vielä oli kuitenkin jälellä viimeinen ja itsepintaisin ahdistajani. Se oli pieni punatukkainen, iloinen veitikka, noin kymmenen yhdentoista ikäinen, juuri tuollainen puoleksi ivallinen, puoleksi lystillinen nulikka, jommoisia usein näkee luonnosta jäljennettyinä Punch-lehdessä. Häntä ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä liikuttavan toverinsa vastoinkäyminen; hän oli aivan varma siitä, että uutteruutensa vihdoinkin pehmittäisi kivikovan sydämeni. Heitin tuolle veitikalle yhden pennyn, mutta hän oli luultavasti kasvonilmeestäni huomaavinaan että hän voisi ansaita vielä toisenkin, sillä hän oli kyllin kohtelias saattaakseen minua, vieressäni astellen, telakoilta Rosemary laneen, sieltä sivukatuja myöten Whitechapeliin ja Cornhilliin ja sieltä edelleen Cheapsideen, noin puoli ruotsin penikulmaa, yhä lasketellen puoleksi lystillisiä, puoleksi hellyttäviä sutkauksia niistä uskollisista palveluksista, joita hän oli minulle osottanut ja minun velvollisuudestani gentlemannina sopivalla tavalla palkita hänen intoaan. Cheapsidessa menin muutamaan myymälään ja viivyin siellä hyvinkin neljännestuntia. Kenenkä olisinkaan tavannut ulostultuani, ellen tuota poikaa, joka seisoi samassa huolettomassa asennossa kuin ennenkin? Niin suuri uskollisuus saa kivenkin heltymään. Suvaitsin heittää hänelle pari penceä kaupanpäällisiksi. Hän nyökäytti päätään luottavaisesti, niinkuin olisi saanut mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin, ja näytti vielä tuumivan eikö voisi minulta ansaita hiukan enemmänkin. Mutta minun boyini oli ihmistuntija; hän ymmärsi lopulta ettei tässä ollut enää mitään tekemistä, ja niin hän sukelsi kuin kala muutamin pitkin harppauksin kansanjoukkoon, alottaakseen samat temput uudelleen muiden muukalaisten kanssa.
Olemme vihdoinkin pelastetut. Olemme päässeet ahdingosta vapaaksi, suoriutuneet onnellisesti niljakasta katuloasta ja astuneet alukseen, joka vie meidät kuohuvan meren yli. Mitä sanoinkaan, alukseenko? Ei laivaan, kaksikantiseen omnibussiin, joka matkustajia täyteen sullottuna luovii ihmisvirran läpi. Emme olleet kyllin porvarillisen ylhäisiä taikka naurettavan mukavia asettaaksemme tuon Noakin arkin salonkiin, jossa kolmekymmentä ihmistä, sullottuina kuin anjovikset laatikkoon ja kuulematta tai näkemättä muuta kuin vierustoverinsa: nuo toiset anjovikset, kuluttavat aikaa moittien pönkkähameita ja napittaen taskujaan naapurien pitkien sormien varalta. Meillä on Lontoon yhteiskunnassa kunniasija, erinomainen, valoisa, ilmava paikka omnibussin katolla, jossa on mukavat selkänojat ja sivukaiteet, yhtä paikallaan kuin märssykori isossamastossa. Sinne kiipeäminen olisi ehkä vaarallista luuvalon ahdistamalle milordille, mutta lordit ja ladies surisevat kuin alempiarvoiset päiväkorennot paljoa alempana meitä korkeuden vapaita gentlemanneja, jotka heitämme armollisen katseen heihin ja niihin nöyriin jalankulkijoihin, joilla ei ole varaa tuhlata kuutta penceä ajaakseen Lontoon halki. Sanalla sanoen, paikkamme on miellyttävin kuin voimme toivoa kauniilla säällä; olemme kuin observatoorion huipussa, joka suo meidän katsella mitä kirjavinta näkyä ja joka yksinään jo palkitsee matkan Pohjanmeren yli.
Tässä täytyy minun ohimennen omistaa hevosraukoille myötätuntoinen huokaukseni. Olin aina mielessäni kuvaillut että eläinrääkkäys olisi ihmisystävällisessä Lontoossa tuntematon paha, mutta siinäpä olinkin erehtynyt. Niin hyvinravittuja kuin nuo vahvarakenteiset vetäjät ovatkin ja niin paljon kuin litteät, hakatut katukivet vähentävätkin hankausta, niin tuntuu kuitenkin jotenkin järjettömältä valjastaa kaksi hevosta nelipyöräisen myllyn eteen, jonka ylisillä on neljä- tai viisikymmentä jauhosäkkiä, toisin sanoen meidän omnibussimme eteen. Ja miksikä sanoisimme noita yhden hevosen vetämiä kuorma-ajurein rattaita? Ne eivät ole rattaita, vaan hirvittävän raskaita, pyöriviä makasiineja. Ja noihin pienten ponyjen vetämiin korivaunuihin, joita kohtaamme joka kahdellakymmenellä askeleella, hevonen tuskin tavallisen tanakkaa vahtikoiraa suurempi, niihin on ahdettu kolme, neljä, jopa kuusikin henkeä? Ja tuolla — kuinka siellä ruoskitaankaan aasiraukkaa! Tosin: "jos kestät tuon, niin kestät tuonkin", sanoi talonpoika aidanseipäästä. Väliin se onnistuu, väliin ei; enkä ollut vielä ollut kahtakaan päivää Lontoossa, kun jo olin nähnyt kahden hevosen uupuvan ja heittävän henkensä armottomain kuormiensa edessä: toinen oli omnibushevonen, toinen kuormanvetäjä. Kuka saattaisi uskoa että englantilaiset kilpailevat meidän issikkaimme ja muiden hevosrääkkääjäin kanssa? "Pistätkö vastaan?" sanoi vanha Brunberg. "Kun olet kerran hevoseksi ruvennut, niin sinun täytyy hevosena ollakkin; minkätähden olet ruvennut hevoseksi?" — Ei, minäpä kiitän junaa, jonka korskuvat, aina uupumattomat rautahevoset eivät kaipaa ruoskaa eikä kaurapussia ja jotka välinpitämättömästi kääntävät rautaisen rintansa ihmisten julmuutta vastaan.
Mutta palaanpa jälleen liikkuvan observatoorioni katolle.
Kello on kymmenen aamupäivällä, Lontoo on äsken avannut säihkyävät silmänsä, myymälät. Kukapa uskoisi että tämä maailmankaupunki, joka punnitsee minuutit kultavaa'alla ja jonka uupumatonta työtä ei lepohetki näy milloinkaan virkistävän, siitä huolimatta kuitenkin on iltauninen ja aamuväsynyt kuin laiska koulupoika? Harvat puodit avautuvat ennen kello yhdeksää aamulla, useimmat vasta yhdeksältä, ja suljetaan hyvissä ajoin illalla. Totta kyllä on että työpajat takovat, koneet surisevat, junat jyrisevät ja höyrylaivat puhaltavat ensimäisestä aamunsarastuksesta asti; että kaikki tuon suuren kaupungin monet tuhannet kyökit tekevät ostoksensa aikaisin aamulla, ja että tuo aamuelämä jo on tyyntynyt, kun kaduilla alkaa päivän liike ja kauppamaailma juo aamuteetänsä. Vieläkin myöhemmin avataan armojen makuuhuoneiden uutimet; verho verhon jälkeen kohoo noiden kirjavien taulujen edestä ja vasta kello kahdentoista jälkeen päivällä kohoo kaupungin "kerma" tuon suuren viilipunkan pinnalle.
Otaksukaamme että lähdemme London Bridgestä South Kensingtonin näyttelypalatsiin. Suorin tie kulkee Fleetstreetin ja väkirikkaan Strandin yli, mutta meidän omnibussimme liikunta-alue on laajempi, ja se pitää paraimpana purjehtia leveintä kulkuväylää myöten, jossa on suurin liike. Se tekee sentähden pienen, noin viisi englannin tai miltei yhden ruotsinpeninkulman mutkan.[29] Se jättää puoleksi maanalaisen Fishmarketin kaksine miljoonine hummereineen (vuodessa) oikealle kädelle, pyörii komeaa King Williams streetiä pitkin kokonaan raudalla katetulle Lombardstreetille lähelle pankkia — Lontoon lihavaa sydäntä, joka painaa miljoonia puntia — sieltä Cheapsiden yli S:t Paulille ja sieltä edelleen Ludgatestreetille. Tätä lyhyttä katua voi verrata virran koskipaikkaan. Siellä puristautuu ihmisvilinä kapeaan uomaan, missä virta, alituiseen jyristen ja kohisten, juoksee kahteen eri suuntaan. Kuinka suurta taitavuutta vaaditaankaan noilta kuskilaudalla istuvilta kylmäverisiltä perämiehiltä johtaakseen laivansa lukuisten pyörteiden välitse! Puoli vauhtia, herra kapteeni! Seis — koko pitkä vaunujono seisahtuu paikoilleen ja odottaa kärsivällisesti kunnes epäjärjestys selviää. Nyt avautuu eteemme kapea kouru — go on! Jättiläinen lähtee liikkeelle, käärmeenmuotoinen jono luikertelee taasen eteenpäin. Se poikkeaa oikealle leveämmälle kadulle, Farringtonstreetille ja sieltä vasemmalle loppumattomalle, loistavalle Holbornille.
Olemme nyt jättäneet rikkaan, kokoonpuristetun Cityn ja teemme tuloamme ylhäiseen, tilavaan Westendiin. Mikä näky! Niin pitkältä kuin silmä kantaa näemme molemmin puolin kaksi katkeamatonta riviä viisikerroksisia palatseja, joiden pohjakerroksissa upeilee kaikkien maanosien ylellisyys, levitettynä loistaviin myymälöihin, joiden jättiläismäiset ikkunat ovat yhdestä ainoasta peililasilevystä. Edessämme, takanamme, ympärillämme tuhansia ajoneuvoja; leveät katukäytävät täynnä myriaadeja jalankulkijoita; elämää ja liikettä, mutta toisenlaista kuin Cityssä. Täällä emme näe enää muurahaisten hyörinää, emme kuule enää katumyyjäin ääniä, vaunujen kolinaa ja nyrkkitaiteilijain isänmaan markkinaliikettä; täällä on eurooppalaiset markkinat, jotka kuluttavat englantilaisia tavaroita; täällä on rikkaus työssään raviten aina nälkäistä teollisuutta. Kuinka monta istutusaluetta, työpajaa, konetta ja kättä elääkään siitä, mitä tämä Westend yhtenä ainoana päivänä kuluttaa! Ja täällä vallitsee jonkinlainen rauha tuossa risteilevässä ihmisvilinässäkin, jossa kaikkialla silkki kahisee ja sovereignit (englantilaiset kultarahat) kilisevät. Korvia huumaavassa melussakin vallitsee jonkinlainen hiljaisuus: lukemattomat pienet aallot yhtyvät jonkinlaiseen sulosointuun. Emme siellä tuupi toisiamme emmekä pole toistemme varpaille, meillä on aikaa sanoa toisillemme: good morning, sir, "kuinka on jalkainne laita?"
Miten tahansa; se on kuitenkin ainoastaan hopeanhohdetta virran reunoilla. Nosta silmäsi katukäytäviltä, ja edessäsi näet keskellä loistavaa Westendiä suuren, raskaan, mustan Lontoon.
Suuri — raskas — musta; nuo kolme sanaa kuvaavat paremmin kuin mikään muu Britannian pääkaupungin ulkonäköä.
Ota huomioosi että tänään ei sada eikä ole sumua, tuota maineen saavuttanutta, raskasta, sietämätöntä Lontoonsumua, joka on muukalaisen kauhu ja synnyttää "spleeniä" (synkkämielisyyttä) yhtä välttämättä kuin Alpit loihtivat esiin tyroolilaulun, kuin Sevillan puutarhat herättävät kitaransoiton, kuin Korsikan aurinko synnyttää verikoston ja Suomen talvet valavat lyijyä jäseniin. Nyt on Lontoossa juhlapäivä, suuri kaupunki kylpee auringonpaisteessa, taivaan laella ei näy ainoatakaan pilveä; ja kuitenkin — siinä näet edessäsi noita loppumattomia jonoja jättäläiskokoisia, palatsimaisia rakennuksia, jotka kaikessa komeudessaan tekevät niin tavattoman yksitoikkoisen vaikutuksen sentähden, että yhdeksän kymmenestä näyttää olevan valettu samassa muotissa, ilman että yksitoikkoisuutta lieventäisi talojen väliin puristetut kirkot ja niiden tornit, jotka, S:t Paulin raskasta kupoolia lukuunottamatta, näyttävät aivan kääpiömäisiltä, ne kun tuskin jaksavat kohota ympärillä olevain kattojen yläpuolelle. Niin, nyt on auringonpaistetta ja ilma kirkas, mutta minkälainen ilma? Sadan askeleen päässä edessäsi on usvaa, joka tihenee mitä kauvemmas katseesi luot, se ympäröi harson tavoin etäisemmät talot ja kansanjoukon. Lontoon alituinen harsohuntu, joka himmentää sen iloisimmankin juhlapuvun loistoa. Tuo usva, joka on puoleksi savua, puoleksi mereltä tulevia vesihöyryjä, tekee meihin saman vaikutuksen kuin auer tai sumu: etäämpänä olevain esineiden hahmopiirteet käyvät epäselviksi, taustalla liikkuu tumma, varjontapainen meri; siirrymme todellisuuden maailmasta unen valtakuntaan.
Ja nuo palatsit, kaikki alastomista, likaisenharmaista tiilistä taikka hiekkakivestä, joka näyttää kuin astianpesuvedellä huuhdotulta, mitäpä niitä kannattaisi valkaista tai maalata iloisemmin värein? Kivihiilensavu ne taasen värjäisi muutamissa viikoissa tai päivissä — ei mustiksi, sillä se antaisi niille yön tai surun juhlallisuuden, vaan puolimustiksi, tuhkanharmaiksi, rumiksi ja surullisen näköisiksi. Tuo savu hoitaa oikein mainiosti seinämaalarinammattiaan; se on poikkeuksetta mustannut kaikki talot, varsinkin länsipuolelta, sillä länsituulet puhaltavat Lontoossa kolme neljäsosaa vuotta; se ei ole säästänyt kuninkaanlinnoja, kansanpalatseja eikä kirkkoja, jotka kaikki ovat näöltään kykloopien asumuksiksi rakennettujen savupirttien ja pajojen näköisiä. Pronssiset ja marmoriset sankaritkin ovat nokikolarien näkösiä; Wellington näyttää tulevan suoraan Waterloon ruudinsavusta ja Nelson on kuin ruutitynnyristä korkealle jalustalleen Trafalgar squareen vedetty.
Brüsselissäkin on pajoja ja kivihiilisavupilviä, mutta tuskinpa on koko Euroopassa niin "puhdassilmäistä", niin hohtavan valkoista kaupunkia. Älä siis, sinä brittiläinen jätti, syytä yksinomaan savua, kun sinulta kysytään kuten Heroodes kysyi murjaanein kuninkaalta: "miksi olet niin musta?"
Holborn kulkee samaan suuntaan kuin Oxfordstreet, Lontoon loistavin katu. Kun meidän laivamme on jonkun aikaa pyörinyt tuossa laajassa, loppumattomassa ihmismeressä, poikkee se vasemmalle ja tulee poikkikatuja myöten Piccadillyn muhkeiden muotikauppojen ääreen ja sieltä, tunnin aikaa luovittuaan, määräpaikkaansa Kensingtoniin.
Oleta että sinun sieltä palatessasi on yö; ei valoisa pohjolan kesäyö, vaan etelän musta läpinäkymätön huntu. Haluttaako sinua seurata minua yölliselle kävelylle Lontoon kaduilla?