8. Fantasia-markkinat.
Tuhansien muiden hyväntekeväisyysyhdistysten joukossa on Lontoossa muuan, joka nimittää itseään Royal Dramatic Collegeksi ja jonka tarkotuksena on köyhien, sairaitten ja kurjuuteen vaipuneiden näyttelijäin auttaminen. Tämä seura, joka on kuningattaren suojeluksen alainen ja joka jäseniltään vaatii yhden tai kymmenen punnan suuruisen vuosimaksun, toimittaa joka kesä heinäkuulla kristallipalatsissa "fancy fair" nimiset fantasia-markkinat.
Lähellä palatsin keskipistettä on avonainen paikka, jota voisi sanoa toriksi. Tälle torille on tänään, heinäkuun 19 päivänä, pystytetty kahdeksantoista kaunista, valkoista, vaaleanpunaista ja vaaleansinistä silkkitelttaa, kukilla ja lipuilla koristettuina. Kuusineljättä nuorta naista, kaksi joka teltassa ja valitut Lontoon kaikista sivistyneistä luokista — ladies, joiden vaakunassa on herttuallinen kruunu, ja ladies, joiden vaakunassa upeilee pippuritötterö — myyvät kohteliaalle yleisölle leikkikaluja ja kaikellaisia pikkuesineitä, todellisuudessa ehkä kuuden pencen arvoisia, mutta täällä hyvässä tapauksessa guineen tuottavia.[30]
Kesken kaiken: olisipa onnellista jos voisi järjestää kaikki arpajaiset ja markkinat hyväntekeväisiä tarkotuksia varten näin yksinkertaiselle kannalle. Siihen tarvitaan, paitsi hyvää tahtoa, myöskin jonkinlaista kekseliäisyyttä. Täällä oli esimerkiksi erikoinen myymälä, jossa nuori lady kokosi kasottain kulta- ja hopearahoja pienistä kirjeistä ja lentokirjasista. Lentokirjaset sisälsivät jotain erikseen mieltäkiinnittävää päivän kysymysten, muotien tai talouden alalta. Kirjeissä oli joku rivi tunnetuilta henkilöiltä: valtiomiehiltä, tiedemiehiltä, laulajattarilta, taiteilijoilta ja kirjailijoilta, tai ainoastaan heidän nimikirjotuksensa. En tiedä kuinka moneen pieneen korttiin tai kirjelippuun esimerkiksi Charles Dickens tai Adelina Patti olivat tätä tilaisuutta varten nimensä kirjottaneet, mutta luultavasti niitä oli paljon. Tilaisuutta varten toimitettu sanomalehti tietysti myöskin ilmestyi, täynnä leikkiä ja kehumista.
Toinen nuori nainen hoiti todellista tupakkakauppaa. Piippuja, piipunvarsia, sikaari-imukkeita, tulitikkulaatikoita, sievästi laitettuja nuuska- ja sikaaripaketteja, lyhyesti: kaikkea mikä kuuluu oikeaan tupakkamyymälään oli täällä saatavissa, ainoastaan tavallista hienompaa ja paremmanhajuista.
Kolmas möi valokuvia, neljäs rusetteja, viides konvehtia ja niin edespäin. Harmaapartaiset lordit vanhatpojat tuota erinomaista lajia, joita pidetään poikina vielä viidenkymmenen vuoden ikäisinä ja seitsemänkymmenen vuotiaina tuskin vakaantuneina miehinä, kulki kädet täynnä nukkeja ja hyrriä, joita olivat ostaneet miss Sara Nelsonilta tai miss Agnes Burdettilta.
Muuan teltta oli tavallista ankarammin ostajien piirittämä, ja kysyttiinpä kärsivällisyyttä ja vahvoja käsivarsia, jos mieli raivautua aina sinne asti. Tässä teltassa hallitsi nuori neito, joka joku aika sitten pani Helsingin nuorten miesten (ja monien muidenkin) päät pyörälle; se oli rakastettava tanssijatar miss Lydia Thompson. Hänen pienet kätensä olivat täällä yhtä ahkerassa liikkeessä ja kokosivat vähintäin yhtä runsaat tulot kuin pienet jalkansa näyttämöllä. Miss Lydia on nykyään suosituin kaikista Englannin tanssijattarista; eräässä Oxfordstreetin taidemyymälässä, jossa myytiin ainoastaan kuuluisuuksia ja jossa kaikki oli kaksi vertaa kalliimpaa kuin muissa myymälöissä, riippui seitsemän tai kahdeksan hänen eripukuista kuvaansa vierekkäin. Sanottiin että hänen maineensa on säilynyt parjaukselta vapaana; hänen nimensä ohjelmassa ja hän itse teltassaan seisoi Lontoon ja koko maailman ylpeimmän ylimystön rinnalla. Ellei se olisi liian suurta häveliäisyyden puutetta, niin haluaisin kysyä alentuisivatko meidän suomalaiset armomme tällaisissa tapauksissa seuraan, jota englantilaiset armot pitävät kunnianaan. Meidän täytyy vielä jonkun verran eurooppalaistua, oppiaksemme oivaltamaan että jos tällaisissa tapauksissa saattaa puhua alentumisesta, niin se on kyky, joka tekee syntyperälle, arvolle ja rikkaudelle kunniaa alentumalla niiden tasalle.
Englannin päärit ovat, niinkuin jokainen tietää — ja he itse tietävät sen paraiten — suuremmanarvoisia kuin muiden maiden ruhtinaat. Mutta niin pöyhistyneitä ovat kai vain harvat heistä, ettei heitä hyvittäisi sana, jonka heille lausuu Charles Kean, tuo komediantti, joka joka ilta esiintyy kaikenlaisen yleisön edessä eräässä Lontoon pienehkössä teaatterissa.
Sillaikaa jatkoi keskustaan sijottunut orkesteri — hyvä orkesteri kyllä, mutta melkein liiaksi messinkinen — pitkän ohjelmansa esittämistä numero numerolta, aina vuoroin urkujensoiton vaihteluttamana. Tuskin oli soitto vaijennut, kun jonkinlaisella vastapäätä olevalla verannalla syntyi hirmuinen meteli. Olisi luullut olevansa Hämeenlinnan hevosmarkkinoilla tai ainakin jossakin ympärikuljeksivassa eläinnäyttelyssä Pariisin Invalidi-esplanaadeissa. Neljä tai viisi eriskummaisesti puettua komedianttia — tällä kertaa oikein tuota vanhaa hyvää lajia — huusi yhtaikaa täyttä kurkkua ja rummutti, paremman vaikutuksen aikaansaamiseksi, kaikin voimin vaskirumpuihin, pelteihin ja — siltä se miltei näytti — toistensa selkiin. Kaiken tuon kamalan melun tarkotuksena oli ainoastaan houkutella mahdollisimman paljo kansaa niihin kahteen teaatteriin, jotka sillä sivulla näyttelivät vuorotellen joka toinen tunti koko iltapäivän. Näyttelijät olivat Lontoon useimpien teaattereiden suosituimpia koomikoita ja sisäänpääsy, yksi tai kaksi shillinkiä, lankesi tietysti tuohon hyväätekeväiseen tarkotukseen. Kappaleet olivat sellaisia kuin noista verantahoukutuksista päättäen saattoi odottaakin ja muistuttivat paljo meikäläisten ylioppilaitten suurta espanjalaista murhenäytelmää muutamia vuosia sitten Pihlflyktin talossa. Seuraava ohjelma voi antaa jonkinlaisen käsityksen heinäkuun 19 päivän esityksistä:
"Kristallipalatsin kuninkaallisessa teaatterissa, suuressa käytävässä j.n.e. esitetään Richardsonin näytelmä Alfonso ja Claudina, kaunis morsian eli viha ja epätoivo (sitte seuraa kahdeksan Shakespearen mottoa ja ilmotus johtajista, kapellimestareista j.n.e. sekä luettelo näyttelijöistä). Henkilöitä: Kuningas Santjago, rakastaa Alfonson puolisoa Claudinaa ja päättää hänet omistaa tai murhata; Alfonso, hänen kenraalinsa; muuten suuri pelkuri, mutta rakkautensa ja kostonhimonsa rohkaisemana uhmaa kuningasta vastaan ja voittaa hänet kamalassa taistelussa; Huberto, kuninkaan orja, viekas neuvonantaja; Esclavo, toinen orja, sattuu olemaan mykkä ja kelpaa sentähden veristen toimenpiteiden suorittajaksi; Claudina, Alfonson puoliso, mieheensä kovin kiintynyt ja päättänyt mieluummin kuolla kuin kärsiä häväistystä; sekä vihdoin: Claudinan henki, jonkun verran musikaalinen, vaan ei oikein sopiva bengaalitulen valoon. Arv. katselijat suvaitkoot huomata seuraavat kohtaukset: Kuuvalo Bolognassa! Kohtaus! Valepuvut! Salaovi! Rakastajat! Suutelo! Tyranni! Uskollisuuden palkinto! Kirje! Hävitysjuhla! Viha ja epätoivo! Haamu! Kosto! Kauhea kaksintaistelu! Loppukohtaus! Kustannuksia ei säästetä!" — Sitä paitsi esitettiin loistava baletti, jossa myötävaikuttivat mr Pantalon, mr Harlequin, miss Colombine, itse kirjailija mr. Richardson etc. etc. etc. ja lopuksi lisäsi ilmotus tunnetulla häveliäisyydellään, että koska ohjelma ja vieläkin enemmän näytteleminen niin ylenpalttisesti voitti kaikki toiveet, niin ei pilettiluukulla annettu rahasta takaisin.
Näytelmä oli tosiaankin laatuaan suurenmoinen ja suosionosotukset vilkkaat. Tyranni, rakastaja ja kaunis (jonkun verran parrakas) Claudina kilpailivat suurin elein yleisön suosiosta. Jokainen viittaus ymmärrettiin, jokainen oikein paksu sukkeluus sattui maaliin. Ja nyt oli "puolenkruunun päivä", siis tavallista hienompi yleisö kristallipalatsissa. Mutta kauheat eleet ja sentimentaalinen henki Lontoon suuremmissa teaattereissa johtaa pakostakin tähän: tuon kauneuden täytyi välttämättä sairastaa isoarokkoa, tuon taidetavan johtaa ilveilyyn.
Jonkun matkan päässä teaattereista kokoontui taasen tiheä kuulijajoukko kahdentoista todellisen, sysimustan afrikkalaisen ympärille, jotka esittivät kansallistanssejaan soittimien säestyksellä ja kamalasti ulvoen, se oli muka laulua. Kaikki tuo oli hyvin kuvaavaa, mutta raakaa. En voi auttaa että englantilaiset kansanhuvit, olkoot ne sitte tarkotetut hienommalle tai karkeammalle yleisölle, vieläkin muistuttavat paljo Macaulayn vilkasta kuvausta Lontoon huveista Kaarlo II:sen aikana. Temppujentekijäin puodit ovat muuttuneet koreammiksi, karhutanssi ja härkätaistelut ovat väistyneet toisten huvien tieltä — ulkopuolta on silotettu, mutta sisässä on vielä aikalailla karkeutta.
Muuan valokuvaaja oli pystyttänyt myymälänsä erääseen kylkirakennukseen ja kehotti salaperäisessä, korkeilla kirjaimilla painetussa ilmotuksessa arv. naisia ja gentlemanneja tilaamaan valokuvia, sillä hän tahtoi yhden shillingin maksusta kappaleelta valmistaa sekunnissa aina yhden kuvan, kaikki erinomaisen onnistuneita. Halukkaita virtasi paikalle, kone oli alituisessa työssä, ostajat saivat uskomattoman lyhyessä ajassa niin monta salaperäistä pientä pakettia kuin suinkin halusivat. Toinen humbuugi yhtä hyvä kuin toinenkin! Yhdennäköisyys oli täydellinen, sillä paketit sisälsivät pieniä yhden pennyn arvoisia peilejä; puhdas voitto hyvään tarkotukseen yksitoista penceä valokuvaa kohti.
Mahdotonta on luetella kaikkia enemmän tai vähemmän kekseliäitä keinoja, joita käytettiin kuninkaallisen dramaattisen yhdistyksen anteliaan kassan kartuttamiseksi. Noin kaksikymmentätuhatta henkeä kävi sinä päivänä kristallipalatsissa ja voitto nousi luultavasti noin kahdeksaan- tai kymmeneentuhanteen puntaan.
Blondin esiintyy täällä kahdesti viikossa. Jokainen voi omin silmin nähdä, ettei hän ole mikään humbuugimestari eikä tarumainen henkilö, kunhan vain maksaa esimerkiksi keskiviikkoisin shillinkinsä palatsin sisäänkäytävässä. Milloin hän aterioitsee seisten nuoralla huimaavassa korkeudessa lasikupoolin alla, milloin kävelee rattaita työntäen tai ilman niitä, säkki pään ympäri sidottuna tai ilman sitä toisella nuoralla, joka on pingotettu korkealle puutarhan ja suihkulaitosten yli. Alussa hän työnsi pikku tytärtään edellään kärryissä, mutta se huvi sittemmin, ja aivan oikein, kiellettiin. Blondin on suoriutunut onnellisesti Niagarankin kidasta, mutta niinkauvan ruukku hyörii, kunnes särkyy.
Kaksi kertaa viikossa ovat käynnissä myöskin suuret suihkulaitokset ulkona pihalla. Värileikki on auringonpaisteessa hämmästyttävän ihanaa, mutta sitä kestää vain kaksikymmentä minuuttia.
Tuo pihamaa on suurenmoinen, niinkuin kaikki muutkin Sydenhamissa. Kokonaisuutena katsoen on se kuin aistikkaasti koristettu tarjotin, jolla kristallipalatsi seisoo mahdottoman suuren kakun kaltaisena yhdenkään oksan tai ainoankaan muun läheisyydessä olevan rakennuksen sitä varjostamatta. Yltympärinsä väreilee vapaana ilma- ja valomeri. Ei ainoakaan kateellinen varjo häiritse tuota valonäkyä; ei mikään ruma, raskas savutorvi tupruta nokipilviään tuon keveän, kirkkaan ja hopeanhohtoisen pilvipalatsin päälle. Se on sekä ulkoa että sisältä yhtä täydellisen kaunis. Mitä merkitsee pieni sekasotku siellä täällä, kunhan vain on silmää ja korvaa elämän kauneutta tajutakseen? Ehkä olet sinä, joka tätä luet, jonakin varhaisena kesäaamuna kuullut hanhien kaakotusta tai kalalokkien huutoja kaukana päiväpaisteisen meren rannalla. Mitä tuosta vähäisestä melusta? Kuuntele sitä niin kauvan kuin haluttaa. Mene paahtopihvin ääreen, jota pyöritetään työntökärryissä ravintoloihin; tee ostoksia lukemattomissa yläkerroksen pikku myymälöissä, tai pysähdy tarkkaavasti katselemaan tuhansia veistokuvia ja tauluja, joita tapaat joka askeleella tuossa lumotussa linnassa. Valitse luonteesi ja makusi mukaan, vaan älä lähde tuosta kauniista rakennuksesta, ainoasta ja täydellisimmästä laatuaan, iloitsematta neron välähdyksistä, joiden on onnistunut toteuttaa itse lapsuudenkin unelmat; älä lähde ylistämättä suurinta mestaria, joka kuitenkin on laatinut mallin, minkä heikko, katoovainen jäljittely tämä on; tänään on, ja huomenna katoo, jota vastoin Hänen työnsä pysyy suvusta sukuun ijankaikkisesti!