15. JUHANNUSPÄIVÄ TROLLBÖLESSÄ.
Vuodet ja päivät kuluvat, kohtalot vaihtuvat, maat muuttuvat, kansoja kaatuu, kansoja nousee, kukoistus kuihtuu, ja se, mikä on kuihtunut, tekee jälleen kukkaa, salaiset voimat, alinomaa toimivat ja kumminkin alinomaa hämmästyttävät, vaihtavat luonnon ja elämän kätketyt pääomat aina uusiin olemassaolon muotoihin. Me näemme joka päivä, kuinka ukot vanhenevat, lapset kasvavat, syksyt pimenevät, keväät kirkastuvat valoisiksi, emmekä saata kylliksi kummastella, ettei toinen ole toisensa kaltainen. Mutta luonnossa ja ihmiselämässä ilmaantuu väliin niin hämmästyttäviä vaihteluja, että kaikki näyttää muuttuneen yhdellä ainoalla viittauksella ja että senkin, jonka katseen tottumus on tylsistyttänyt, täytyy havaita vaikuttamassa olleen käden, joka näkymättömänä vallitsee koko maailmanjärjestystä. Tällaisista vaiheista juuri on sanottu, että "ajan käärme luo nahkansa ja aikakirjoissa on kuunkäänteitä".
Niin oli laita Suomessa vuonna 1617. Arojen hirvittävä lohikäärme oli jo kauan aikaa kiemuroineen sortavana, murtavana kahleena ahdistanut maata. Tällöin aukeni yksi sen mutkista, maa sai hengittää, ja käärmeen luoma nahka virui kuin mikä harjanne ikään Inkerinmaan äärettömillä rämeillä. Tuota ei vielä selvään käsitetty, mutta jo tuntui helpommalta, niinkuin rotkoon paenneesta pakolaisesta tuntuu hänen jälleen päästessään oikaisemaan itsensä ja saadessaan hengittää Jumalan ilmaa.
Kevät oli ollut myöhäinen ja kylmä, lumi oli pysynyt tavattoman kauan mäkien pohjoisilla rinteillä; aikaisimmat muuttolinnut olivat paleltuneet kuoliaiksi, ja kaikki, mikä oli sulanut tahi yrittänyt kukoistaa päivän paistaessa, oli jälleen jäätynyt ja lakastunut kylminä öinä. Vasta kesäkuun keskipalkoilla tuli lämmin tuuli. Mistä? Niin, sen tiesi ainoastaan Hän, joka tietää tuulien tiet. Ei tullut keväinen ilma etelästä eikä lännestä, ylitse jääkylmän meren, joka imi itseensä kaiken lämmön rannikoistaan; eikä tullut se idän sumuisilta soilta, Lapista sitäkin vähemmän: siellä oli vielä kaikki lumen vallassa. Se tuli, niinkuin kaikki hyvä, ylhäältä, siitä voimasta, joka henkäyksellään muuttaa erämaat yrttitarhoiksi. Viikossa oli kaikki muuttunut ja ihmetyö tehty. Muutama päivä vain, niin talvi oli poissa ja suvi tullut. Keväimen hento, surkastunut lapsi kasvoi äkkiä kukoistavaksi nuorukaiseksi, repi Kullervon lailla kapalonsa kätkyessään ja heitti ne riemuiten kesän vihannoiville kedoille.
Vain Pohjolan maat yksin saavat nähdä ja tuta tuommoisia Luojan "tulkoon" sanoja. Mikä armas vihreys kentillä! Mikä tuoksu metsissä! Mikä viserrys joka oksalla! Mikä hekuma hengitettävänä, mikä vavahteleva elämä kaikissa kimaltelevissa aalloissa, jok'ainoassa mättäässä, jossa liikkuu miljoonittain eläviä olentoja riemuiten uudesta olemassaolostaan!
Trollböle oli nimeltään muuan pieni, pitkälle mereen pistävän Suomen mantereen eteläisimmän kärjen Hankoniemen itäisellä rannalla oleva talo. Kansantarut, joista talokin on nimensä saanut, ovat aiheutuneet koko paikkakunnan luonteesta.[6] Niemen keskitse kulkeva autiovuorinen harjanne, jonka rotkoissa asuu tonttuja ja aaveita, kohoaa aivan talon takana. Vuorten välissä on kolme pientä ja salaperäistä lampea, jotka ovat omansa metsän sinipiikojen kuvastimiksi. Lampien liika vesi purkautuu pienenä, viehättävänä jokena, joka jyrkkäin äyräittensä välitse kiemurtelee mereen, käyttäen uutteraa myllyä ja muodostaen laskupaikassaan mieluisia kisakenttiä kuteville kaloille. Mutta kun joen kierteitä seuraten astutaan rosoisilta vuorilta alas talon luo harjun rinteelle, niin aukeaa äkkiä eteen huikaiseva näky: Pohjanlahti ja vastaisella rannalla oleva vähäinen Tammisaaren kaupunki valkoisine kirkkoineen ja punaisine taloineen.
Totta kyllä, ettei tämän kertomuksen aikaan vielä ollut, niinkuin nyt, rautatietä suorine penkereineen ja höyryävine vetureineen talon alapuolella, lähempänä meren rantaa, mutta sen sijaan kohosi salo korkeana Hankoniemen vuorilla ja hiekkakankailla. Trollböle, joka nykyjään on köyhä ja unohduksissa, oli silloin varakas talo, joka kaasi kaskea ja teki matkoja Tallinnaan, siten hankkien sivutuloja. Tänään oli kaikki juhlallisesti järjestetty: talon vanhin poika vietti häitään vanhan Ahtialan Tahvon pojantyttären kanssa, saman Tahvon, joka ennen oli asunut Hankoniemellä, missä nuoret olivat usein yhdessä olleet puolukkametsässä.
Oli juhannuspäivä, kello yhden paikkeilla iltapuoleen. Talossa ei ollut ketään, sillä kaikki olivat lehvillä ja kukkasilla koristetussa kaupungin kirkossa, jossa nuori pariskunta vihittiin. Viisitoistavuotias paimentyttö istui yksinään vuoren rinteellä, talon lehmiä kaiten. Ei ollut koskaan, niin tyttö arveli ja ajatteli, lahti ollut niin välkkyvän kirkas, metsä ei ollut milloinkaan ennen tuoksunut niin suloiselta, kimalaiset eivät olleet vielä milloinkaan ennen niin ahkerasti hyrisseet laakson omenankukissa ja rinteen pähkinäpuissa. Uuteen elämään elpyminen hurmasi koko luontoa, ilma loisti, taivas oli häikäisevän sininen, ja taivaankannen keveät, valkoiset hattarat näyttivät levitetyin siivin leijailevilta kyyhkysiltä. Tyttösessä heräsi halu laulaa yksinäisyytensä iloksi. Missäpä hän laulaisikaan, ellei tässä? Milloinka hän laulaisikaan, ellei nyt? Mutta syvän laulun synnyttää kaipuu ainoastaan, ja mitä hän kaipasi nyt, juuri nyt juhannuksena, metsän viettäessä häitään, missä hän oli morsiustyttönä? Siksipä hän lauloi ensin vallattomasti ja leikitellen:
Ja neitonen lähti kankahallen, kanervaisellen. Katos sinne mun kenkäni silkkinen, soma sulkkuinen. Ken luullut ois, ken? Nyt paljahin jaloin ma juoksentelen, te-le-len!
Käy metsänhaltia kankahallen, käy laahustaen. No löysitkö kenkäni silkkisen sen, soman sulkkuisen? Kukas muu, ken, ken? Tuhat tonttusta saihan purtiloks' sen, sen-sen!
Laulaessaan nousi tyttönen vuorelle, nähdäkseen, joko hääjoukko on tulossa kirkolta. Ei ketään näkynyt, hän tunsi olevansa yksin, vuori ja metsä olivat hänen ainoat uskottunsa. Hän laskeutui ensin lampien rannalle, sieltä joelle, astui paljain jaloin virtaan ja katseli huvikseen, miten kirkas vesi solisten vieri kivien välitse. Sitten hän sitoi lumpeenlehdistä seppelen, kietoi sen mustille hiuksilleen ja katseli kuvaansa vedestä. Yksinäisyys, seppele ja odotettavissa oleva hääväki saattoivat hänet ajattelemaan sitä päivää, jolloin hän itse oli seisova papin edessä morsiamena. Hän nousi jälleen vuorelle, pysähtyi vanhan, sammaleisen hongan viereen, taputti sitä rakkaasti ja lauloi nyt toista säveltä, sen mielialan valtaamana, missä monen monet Pohjolan lauluista kaikkina aikoina ovat syntyneet:
On morsiona niin hienona ma, korut on puvussain kuin rikkahimpain, ja pappi se sanovi aamen. Mut' honkapa vain on sulhasenain, hän ottavi mun, oman rakastetun, ja nyt sanoo kallio: amen.
— Kovinpa olet saanut vanhan sulhasen, virkkoi muuan ylhäinen aatelisneiti, joka äkkiä tuli esiin palvelustyttöineen ja oli kuullut paimentytön laulun.
— Kyllä tämä on yhtä hyvä kuin joku toinenkin; se ei karkaa pois, se, vastasi tyttö ja taputti jälleen leikillään uskollista ystäväänsä.
— Oletko kuullut, milloin luullaan sotaväen tulevan tänne
Hankoniemestä?
— Mitä sanottekaan? Sotaväenkö? Mitä se täällä tekee, kun se saa tapella muuallakin?
— Etkös sitten tiedä, että nyt on rauha maassa, ja nyt palaa sotaväki sodasta kotia? Etkö ole kuullut kirkossa rauhankuulutusta?
— Mitä sanottekaan? Onko rauha maassa? Nyt käy tallipässi äkäiseksi, sillä se ei siedä sotaväkeä, ja härkä joutuu aivan suunniltaan, kun se vainuaa huoveja. Mutta kas, tuollahan ne tulevat; heleijaa! — Ja hiukset hajallaan tyttö juoksi vuorelta alas hääväkeä katsomaan. Samassa hän muisti oman arkisen pukunsa, joka sangen vähän soveltui tuohon juhlalliseen tilaisuuteen, hillitsi juoksunsa ja pujahti saunaan, jonka akkunan aukosta hän näki sekä tien että talon.
Hääjoukko lähestyi: etumaisina kulki jalkaisin kaksi soittoniekkaa, joista toinen pinnisti kummallisia säveleitä isosta mutkikkaasta vaskitorvesta, toinen paukutti rumpua minkä jaksoi — viuluja ei siihen aikaan vielä maassa tunnettu. Näiden jäljessä ajoi kaksi puhemiestä, sitten seurasi kuusi sulhaspoikaa ratsain ja kuusi morsiustyttöä rattailla. Sitten tuli morsiuspari, sen jälkeen kirkkoherra, Sigfrid mestari, ajaen morsiamen iso-isän rinnalla, sitten morsiusparin vanhemmat ja viimeisinä muut vieraat. Hamasta pakanuuden ajasta saakka pyhänä pidetyllä tammella oli myös asianmukainen osansa juhlasaatossa. Kaikilla nuorilla pojilla ja tytöillä oli tammen oksia kädessä, morsiamen päässä oli tammenlehvistä ja ruiskukista sidottu seppele; morsiusparin sekä useain muittenkin hevosten valjaat olivat koristetut kedon kukkasilla, ja kaikki se teki saattojoukon näöltään iloiseksi ja eloisaksi.
Hääväen tultua taloon saatettiin nuorikot juhlakulussa tupaan, joka oli juhlallisesti koristettu ryijyillä, lehvillä ja kukkasilla. Ensin laulettiin virsi, jonka jälkeen Sigfrid mestari piti kauniin ja opettavaisen tervehdyspuheen. Vasta sitten asettuivat asianomaiset kunniasijoilleen, ja sen jälkeen kävi kiertämään tuliaismalja, hopeinen pikari Kustaa kuninkaan ajoilta, täynnä vahvasti maustettua olutta. Nuorikkojen oli juotava kaikkien malja, ja isolle pöydälle pantu tinalautanen muistutti, vieraita panemaan siihen roponsa sodassa kaatuneiden köyhäin sotamiesten leskille ja lapsille. Paljon ei siihen kerääntynyt; vaskirahat todistivat, että aika itsekin oli vaivaishoitolainen, mutta kunnia-asiahan oli panna jotakin kilahtamaan, ja alinomaa lautanen kilahtelikin. Sen jälkeen vieraat hajaantuivat. Osa jäi oluen ääreen tupaan; toiset menivät yksinäiselle eteläpuolella olevalle Tonttuvuorelle, jonka juurella oli pyhä lähde. Siellä oli tapana uhrata rahoja, neuloja, nappeja, aivan kuten pakanuudenkin aikoina. Varovainen sulhanen oli jo edellisenä iltana uhrannut siellä suojelushengille hopearahan, ja kun nyt morsian vanhan tavan mukaan uhrasi samaan lähteeseen hopeisen rintaneulan, niin arveltiin, että luonnonvoimat oli lepytetty.
Mutta muutamien mielestä ei siinä vielä ollut tarpeeksi. Eräs vanha eukko piti välttämättömänä lepyttää neitsyt Maariaakin. Hän astui esiin, niiata naksautti, kastoi lähteeseen yhdeksästä erilaisesta kukasta sidotun vihdan, pirskoitti morsiamen päälle pyhää vettä ja kulki sitten yhdeksän kertaa nuoren morsiamen ympäri, verkalleen lausuen seuraavat loitsusanat:
Meni neitsyt Maaria metsähän, käärmettä päähän polki; morsiamelle nyt mitähän minä pyytäisin julki? Kuus' seikkaa on tarpeen, ei muuta mitään: täys säkki, lapsia paljon ja pitkä ikä, hyvä terveys, rakkaus ja sitten, että pääsee luo enkelitten.
Sen jälkeen piti morsiamen kiinnittää kukat rintaansa ja panna ne yöksi päänsä alle. Tietymätöntä on, mitä arvoisa Sigfrid mestari olisi sanonut tuosta katolisen ajan jäännöksestä, jos hän olisi ollut läsnä pyhällä lähteellä. Silloin astui muitten joukosta esiin muuan vanhanpuoleinen, harteva mies, joka varsin kekseliäästi oli koettanut salata ratsupukunsa puutteita juhlanmukaisilla kukkasilla ja tammen lehvillä.
— Kas vain! sanoi hän ja iski silmää kuin konsanaankin vanhalle tuttavalle. — Kuinkahan lie nyt katkismuksen laita? Mitähän sanonevat piispa ja konsistori siitä, että niin puhdasuskoinen ihminen kuin Tofön Agneta muori tuommoista taikauskoa istuttaa kansaan kaikkeen?
Siitäkös Agneta muori suutahti, eikä jäänyt mies vastausta vaille.
— No, mutta sen minä sanon, vastasi hän, ihmeitä tässä maailmassa näkee! Ensi kertaa, totta tosiaankin, semmoinen vanha olutratti kuin Iivari Pärttylinpoika päästää oluthaarikan käsistään, ennenkuin viimeinenkin tippa on juotu. Ja ihmeeksi kai käy piispan ja konsistorinkin, kun saavat tietää, että sellainen pääpaavilainen kuin samainen Iivari Pärttylinpoika, joka äsken oli paavin opissa korviaan myöten, nyt on moista kyytiä tullut paremmaksi kristityksi kuin muut ihmiset. Mutta piiskuri se sittenkin enimmin kummastelee, kun on kadottanut niin hyvin ansaitsemansa saaliin, jolle hän jo monta vuotta on varustellut paulaa kaulaan. Ja nyt hän rupeaa tässä saarnailemaan, mokoma!
— No, hyi häpeä, kukas nyt noin pahaksi panee niin vähästä! vastasi kuluneen nutun verhoama mies niin hyväntahtoisen röyhkeästi kuin miehekkään majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan aina oli tapana. — Muistatteko vielä, kun sieppasin teitä molemmin käsin kaulasta ja suikkasin suuta aivan Pohjanpitäjän kirkonmäellä? No, onhan siitä jo aikaa. Jos olette mieheenne ikävystynyt, niin nykäiskää vain minua; minä olen ollut hyvissä väleissä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun kanssa siitä saakka, kun seisoin Kustaan edessä silmää räpäyttämättä. Kuningas, tietäkääs, arveli, että minä olen mies, minä, ja minä älysin myös, että hänestä saattaa tulla kelpo sotilas aikaa voittaen, jahka hän vain saa paremmin oppia hevosten hoitamista. Sen olen minä sanonut hänelle ja jätettyäni Sigismundit oman onnensa nojaan on minusta nyt tullut kuninkaallisen majesteetin uskollinen hevosenkengittäjä ja ensimmäinen mies katsastuksissa. Mutta kas semmoiset seikat käyvät yli teidän ymmärryksenne, te hailinhapattajat! Yksi asia minua kaduttaa, se nimittäin, etten teettänyt kelvollista nuoraa Sam pahukselle. Pater, no niin, siinä olisi ollut aika makea pala paholaiselle. Mutta mitä siihen tulee, että minä muka olen jättänyt oluthaarikan puolilleen, niin se on sulaa sotilaan solvausta. Puolilleen se kyllä jäi, koska minä odottelen saavani nähdä aatelisen lippukunnan kulkevan tästä ohitse. Mutta sanokaa, luulettekos, että oluesta ennättää tulla loppu, ennenkuin minä joudun tupaan takaisin?
Agneta oli kärsivällisesti odotellut tämän pitkän puheen loppua toivoen saavansa vastata hänkin pari kolme kovaa sanaa, mutta muorin toivo raukesi tyhjiin. Kolme, neljä lippukuntaa etelästä päin tulevaa ratsuväkeä läheni verkalleen, toitotellen torvillaan iloista tervehdystä. Heidät oli laskettu maalle Hankoniemen satamaan, siellä kun oli hevoslaiturikin, jommoista ei ollut Tammisaaressa. Sotilaat olivat enimmäkseen nuorta väkeä, joka kumminkin oli jo saanut kestää monet tuimat ottelut. Iloisina he nyt palasivat kotimaahansa. He olivat koristaneet korkeat hattunsa lehvillä ja pistäneet kukkia muskettiensa suuhun, niinkuin olisivat hekin olleet häävieraita. Tuo iloinen näky herättikin ystävällisen mielialan katsojissa, joista moni muutoin katseli sotaväen tuloa epäilevin silmin, ja syystäkin. Nyt tervehdittiin joukkoa iloisin, innokkain huudoin.
Ratsumiehiä ei kumminkaan oltu käsketty häihin, sillä siellähän eivät olisi mitkään aitat riittäneet heidän hyvälle ruoka- ja juomahalulleen, ja vaikka sotilaat olivat näinä rauhattomina aikoina tottuneet kutsumattominakin menemään mihin hyvänsä, niin olisivat lippukunnat kaiketikin kulkeneet Trollbölen ohitse, ellei päällikkö äkkiä olisi komentanut pysähtymään. Päällikkönä oli Klaus Fleming, ja syynä hänen pysähdyskäskyynsä oli se, että hän odottamatta oli kohdannut sisarensa Kirsti Flemingin, joka oli tullut tänne Suitiasta tervehtimään häntä ennenkuin hän neljänneksen penikulmaa edempänä oli poikkeava vasempaan, Turun tielle. Kirsti neiti oli muistanut veljensä väkeäkin; hänen palvelijansa oli kaupungissa ostanut kaikkea, mitä tarvittiin sitä yksinkertaista ateriaa varten, joka parhaillaan oli valmistettuna vuoren rinteellä maantien varrella.
Klaus herra ja Kirsti neiti istahtivat eräälle vuoren muodostamalle luonnolliselle istuinsijalle haastelemaan keskenään, ratsumiesten hilpein mielin laskeutuessa satulasta ja käydessä halukkaina niin äkkiarvaamatta tarjoutuvan kestityksen kimppuun. Hääväkikin oli täten saanut yhtä arvaamattoman käskyn. Iivari Pärttylinpoika katsoi aivan itsestään selväksi oikeudekseen olla vieraana näissä toisissakin pidoissa; sangen tärkeän näköisenä hän sekaantui ratsumiesten joukkoon, jakeli anteliaasti hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia kokemattomalle nuorisolle ja tasasi veljellisesti — oikeammin sanoen sedällisesti — heidän kanssaan leivän, sianlihan ja oluen. Hevoset hänen mielestään olivat aivan kelvottomia. Mitenkä kunnon mies voisi ajaa kumoon ryssiä ja puolalaisia mokomain konien selässä, jotka pää riipuksissa astua laahustavat, jok'ainoalla askelella tuumien ja miettien, nostetaanko ensin oikea etujalka ja vasen takajalka vai päinvastoin? Eipä hän ensinkään ihmettelisi, jos kuulisi moisten marsujen röhkivänkin. Entäs kengitys sitten? Ämmät niitä ovat kengittäneet; niinhän ne astuvat kuin kissat liukkaalla jäällä! Entäs satulat ja hihnat, ne nyt…
— No, eiköhän jo vähempikin riittäisi, puuttui äkkiä puheeseen muuan partasuu sotavanhus. Hän oli jo kyllästynyt tuohon lörpötykseen, joka muulloin olisi tuottanut puhujalleen hyvän löylytyksen, mutta tällä kertaa vain enensi hauskuutta. — Millähän tevanoilla sinä lienetkään ratsastellut aikoinasi, kosk'et osaa parempaa arvoa antaa Suomen sotahevosille? Kestäpäs hetkinen kelpo rymäkässä, niin jopa nuo haihattelevat Puolan ja Venäjän koruhevot läähättävät, niin että luulisi läkähtyvän, mutta meidän hevosemme silloin vasta intoonsa yltyvät, kun ovat saaneet tunnin tai pari ajatusaikaa pahimmassa löylyssä. Ja muuten, toveri, sen minä sanon, että herraa myöten se on palvelijakin. Jos on ratsumies hyvä, niin kyllä hän saa kelvollisen hevosestaan.
— No, sitähän minä juuri olen sanonut Kustaalle, vastasi Sigismund kuninkaan tallimestariksi aiottu majoitusmestari tavalliseen tuiki varmaan tapaansa, hengähtäen uutta kulausta varten. — Mutta kuka nykyjään enää kysyy vanhan sotamiehen neuvoja? Poikanulikat, jotka vasta ratsastivat keppihevosilla, kun minä jo olin istunut kaksikymmentä vuotta satulassa, luulevat nyt ymmärtävänsä nämä asiat paremmin. Olisivatpa nähneet Suitian Klaus herraa, jota ihmiset sanoivat nokinenäksi! Kas se oli mies, se! Ratsasti vaikka muurin läpi, niin että pöly kävi.
— Jospa hän ei mennytkään kivisen muurin läpi, niin osasi hän ainakin keikauttaa hevosensa muurin yli, puuttui puheeseen vanha Tahvo, joka oli hänkin tullut talosta katsomaan, kuinka uuden ajan nuoriso jalustimista suoriutui. — Kyllä minä olin istunut satulassa jo kaksikymmentä vuotta, silloin kun Iivari Pärttylinpoika vielä keppihevosella ratsasteli, mutta enpä luulisi sentään kykeneväni opettamaan Kustaata.
Samassa astui joukosta esiin nuori ratsumies ja ojensi tutunomaisen luottavasti kätensä Kustaa Vaasan aikuiselle sotavanhukselle.
— Jumalan rauhaa, Tahvo vaari! Kiitoksia hyvästä neuvosta, jonka annoitte Turun linnanpihalla!
— Kas vain nuorta Kurjalan herraa, Pentti Iivarinpoikaa huudahti vanhus hämmästyneenä. Enpä luullut näkeväni teitä näin pian uudestaan.
— Ettekä odottanut näkevänne minua pelkkänä ratsumiehenä aatelisessa lippukunnassa? Mutta paras on palvella ensi astuimelta asti, huolimatta siitä, onko esi-isiä vai eikö. Kukin suku kantakoon omat vikansa ja oman kunniansa. Olen nyt vuoden umpeensa palvellut kuningasta sotamiehenä ja oppinut ratsastamaan vihamieheni kumoon; jos kuningas nyt tahtoo tehdä minut kornetiksi, niin tekee hän sen oman itseni tähden eikä siitä syystä, että nimeni on Tavast.
— Oikein puhuttu, nuori herra, vastasi Tahvo vaari ja puristi lujasti toisen kättä. Kyllä teistä mies tulee, Pentti herra, niinkuin sopiikin kuuluisan Tavastin suvun jäsenen. Tuommoisen väen kanssa on kuningas kulkeva voitollisesti aina maailman ääriin asti.