6. TAIVAANLAEN VAARALLINEN KOHTA.
Noin kolme kuukautta Tammisaaressa-käynnin jälkeen, kylmänä talvipäivänä tammikuussa 1616, tapaamme jälleen neiti Kirsti Flemingin ja hänen äitinsä, maaherra Lauri Hermaninpoika Flemingin lesken, vapaasukuisen rouva Anna Hornin, joka oli toisissa naimisissa Tönne Yrjänänpoika Gyllenbögelin kanssa. Ylhäiset naiset olivat tehneet vuodenaikaan nähden hyvinkin pitkän ja vaivalloisen matkan Pernajan kartanoon itäiselle Uudellemaalle läsnäolollaan kunnioittaakseen Käkisalmen maaherran Hannu Stålhandsken ja vapaasukuisen neiti Elina Wildemanin häitä. Viimeksimainittu oli kuuluisan amiraali Henrik Tönnenpoika Wildemanin tytär ja Kirstin lapsuudenystävä. Wildemanit olivat Hornien kautta sukua Flemingeille, ja matkustajamme olivat viettäneet vastanaineitten kanssa niin hauskat joulupyhät kuin noina rauhattomina aikoina oli mahdollista. Kymen kuninkaankartanoon ei ollut pitkälti Pernajasta, ja koska Kirsti neidin orpana, uljas eversti ja sittemmin maamarsalkka Henrik Fleming, Lajusten herra, saatuaan lyhyeksi ajaksi virkavapautta Venäjän kanssa käynnissä olevista rauhanneuvotteluista, oli halunnut keskustella Anna rouvan kanssa tärkeistä perheasioista, niin oli päätetty yhtyä Kymenkartanossa.
Ylpeä ja valtava Kymi, entinen rajajoki, joka leveässä uomassaan kantaa monien satojen järvien vedet Suomenlahteen, jakaantuu ennen laskuansa kahteen päähaaraan, joista itäisempi vuorostaan taas haaraantuu kahdesti. Näistäkin itäisempi on se, jonka varrella Kymen kuninkaankartano vielä tänäkin päivänä sijaitsee, lähellä avaria, nykyjään jo tarpeettomia linnoitusvaruksia. Tämä kartano oli jonkin aikaa Sturein suvulla, mutta meidän kertomuksemme aikana oli se kruunun hevoskartanona ja ratsuväen katselmuspaikkana. On olemassa Kustaa II:n Aadolfin omakätinen kirje, joka käskee silloista voutia Antti Niilonpoikaa pitämään huolta, että Kymenkartanon hevosilla on hyvät laidunmaat. Sillä erää majaili siinä kaksisataa vasta varustettua aateliston ratsumiestä Matti Olavinpojan päällikkyyden alaisina, valmiina kohdakkoin lähtemään armeijaan Venäjälle. Pihalla vilisi siis noita nuoria sotilaita, jotka taluttivat hevosiaan tilavista talleista juomaan alas koskelle, jota eivät tammikuunkaan pakkaset olleet saaneet kahlehdituksi. Muuan matala, mutta pitkä yksikerroksinen puurakennus, joka usein oli suonut majaa ylhäisille vieraille, tarjosi kuitenkin tälläkin kertaa tarpeeksi tilaa Henrik Flemingin ja hänen matkallaolevien sukulaistensa kohtaamista varten.
Kello oli kymmenen aamulla, ja yhä viipyi odotettu vieras. Kirsti Fleming meni kosken partaalle ja mietteihinsä vaipuneena katseli sen pauhaavia aaltoja, jotka lumisia rantoja vasten näyttivät melkein mustilta. Hän oli syntynyt Louhisaaren kartanossa, ihanan merenlahdelman rannalla Suomen lounaiskulmassa, ja oli siis aina lapsuudestaan saakka ollut aaltojen ystävä ja oppinut niitä rakastamaan. Mutta nuo mustat vedet näyttivät hänestä synkiltä; ne kuohuivat ja elämöivät vielä silloinkin, kun koko luonto oli talviseen uneensa vaipunut; ne olivat vapaita ja valtavia ja uhmaisia vesiä, mutta ne eivät aikaansa tienneet; ne olivat kummituksia kesän ajoilta, niillä ei ollut enää oikeutta elää. Kirsti neidin mielessä synnytti tuo ylivoimainen uhma pikemmin ahdistusta kuin rohkeutta, ja siksipä hän loi katseensa iloisempaan kuvaan, kosken toisella rannalla liikkuviin ratsumiesryhmiin, mutta samassa lähestyi häntä asuinhuoneelta päin kiireisin askelin hänen pikku Maiju palvelijattarensa ja toi hänelle sanoman, että hänen oli heti riennettävä takaisin kartanoon.
— Tuliko hän?
— Tuli, neiti! Hän sekä Henrik herra.
— Kuka hän?
— Kuningas.
Kirsti neiti ei rientänyt, hän lensi. Hän oli kuin metsäkana, jonka keveät askelet tuskin jättävät jälkiä talven hankeen.
Hän pujahti asuntoon sivu-ovesta. Koko talo oli liikkeellä. Tiedettiin kyllä, että kuningasta oli odotettu Suomen valtiopäiville Helsinkiin; tiedettiin hänen useampia päiviä aikaisemmin tulleen Viipuriin, mutta eipä tiedetty, ennättäisikö hän sillä matkallaan poiketa Kymenkartanoon ja milloin. Kustaa II:lla Aadolfilla, kuten hänen isälläänkin Kaarle IX:llä nuorena ollessaan, oli tapana tulla äkkiä, jotta hän tapaisi voutinsa valmistautumattomina, eikä se aina tuonut voudeille mielihyvää ja kuninkaallista suosiota. Hän sanoi leikillään, että sen, joka on kuusi vuotta ollut voutina, saa hirttää suoraa päätä tutkimatta, sillä kyllä mies silloin jo on tarpeeksi ansiokas. Ja erittäinkin Suomessa, jossa jo monet kuninkaalliset säännöt turhaan olivat koettaneet hillitä petoksia ja kiskomista, oli tämä leikkipuhe valitettavasti hyvinkin oikeutettua.
Kymenkartanon vouti Antti Niilonpoika näkyi olevan harvinaisia poikkeuksia. Kuningas oli tullut äkkiarvaamatta, keveässä reessä, kaksi hevosta edessä. Mukanaan hänellä oli ainoastaan Henrik Fleming ja kamaripalvelija; seurue tuli tuntia myöhemmin. Heti kohta hän otti itse selon sotaväen luvusta, muonasta ja varustuksista, kuninkaankartanon tilasta ja voudin tileistä. Hänen tarkka silmänsä huomasi pian kaikki puutteellisuudet, eikä niitä suinkaan ollut varsin vähän. Ratsumiehet asetettiin jäälle kosken alapuolelle, ja ne saivat kestää ankaran katselmuksen. Missä hylättiin kelvottomia keihäitä, pyssyjä, pistooleja, miekkoja, missä taas rikkinäisiä haarniskoja tahi huonoja saappaita, missä taas kurjia, satulanlyöttämiä hevosia, joita oli herraskartanoista lähetetty ratsupalvelukseen, ja niin edespäin aina heinä- ja olkitileihin saakka. Mutta tarkasteltuaan kaikki ja kuultuaan monta puolustusta "ajan tilan" tähden, niinkuin siihen aikaan mielellään sanottiin, suvaitsi armollinen kuningas sanoa sotaväelle, että heidän maanmiehensä olivat uljaasti taistelleet venäläisiä vastaan ja että hän toivoi uusien rekryyttienkin tekevän samoin, ja siihen kajahti äänekkäänä huuto: eläköön kuningas! ja tämä huuto uudistui kahta voimakkaampana, kun kuningas oli suomeksi lisännyt: Jumala varjelkoon teitä, pojat! Hän tunsi suomalaisensa; olihan hän jo lapsena käynyt isänsä kanssa Suomessa ja monen pitkän talven kuluessa tutustunut tähän maahan. Nuo nuoret, leveähartiaiset, huonosti varustetut ratsumiehet yllä suomalaisten "moukanryysyt"[4] laihain, mitättömän näköisten hevostensa selässä, ne olivat kumminkin sitä terästä, jolla Kustaa II Aadolf voittonsa voitti, ja viidentoista vuoden kuluttua oli kenties harvennut joukko noita samoja nuorukaisia, silloin monet kovat kokeneina sota-uroina, seisova lujana muurina Breitenfeldin taistelussa tai kiipeävä Würzburgin valleille tai kaatuva Lützenin kentällä rakkaan kuninkaansa kanssa. Juuri se seikka, että kaikki nuo voitot ja onnen kohtalot vielä olivat tulevaisuuden kätkössä, kuten ikihongankin alku piilee vähäisessä vesassa, jonka käsi saattaa taittaa ja jalka tallata, juuri se, että niin paljon kunniaa, niin paljon suuruutta vielä oli pelkkänä tulevaisuuden unelmana, toiveena, kaukaisena kangastuksena, juuri se seikka sai niin omituisen tunteen heräämään noissa sotilaissa, jotka ensi kertaa tekivät kivääreillään kunniaa nuorelle sankarikuninkaalleen. Heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei sinä silmänräpäyksenä hänen johtamanansa olisi tuntenut voimaa koko maailman valloittamiseen. He olivat suomalaista ratsuväkeä, siis tyyntä, maltillista, valmiina aikaansa odottamaan; he eivät intoilleet, he eivät liikahtaneet rivissään, kuvapatsaina he istuivat satuloissaan, mutta jokainen heistä tunsi sydämessään, että moisen kuninkaan puolesta saattoi kuolla. Ja hän ymmärsi heidät niinkuin hän aina ymmärsi sotilaansa.
Hän kääntyi päällikön puoleen ja sanoi:
— Matti Olavinpoika, pidä hyvää huolta tuosta väestä; kelpo alku. Harjoita heitä rivissä joka päivä. Katso, ettei heidän ravinnostaan puutu mitään, mutta jos he talonpojille tekevät pahaa, niin lue laki lyhyeen. Hevoset ovat huonosti ruokittuja, osa huonosti opetettuja, pukineista on tarkempi vaari pidettävä. Se on korjattava niin pian kuin mahdollista. Kaikessa muussa olen tyytyväinen tähän väkeen… Stålhandske!
Nuori, kuninkaan ikäinen upseeri ratsasti esiin seuruejoukosta.
— Katso tätä miestä, Matti Olavinpoika, hän on upseeriksi kohonnut pelkästä sotamiehestä. Hän tuntee meidän uudet ratsupyssymme. Stålhandske, ratsasta huomenna Viipuriin käskyjäni viemään ja valitse linnan asevarastosta parhaimmat pyssyt. Ne tulevat sinun väellesi, Matti Olavinpoika. Hanki taitavia maaseppiä, joita tässä maassa kyllä on, ja teetä pyssyjä tämän uuden mallin mukaan. Miesten pitää osata ampua vapaalta kädeltä, se on tahtoni.
Talven uninen aurinko meni sillä hetkellä mailleen lounaiseen ja purppuroi illan taivaan. Punainen loiste; jossa ilovalkeita oli toinen puoli ja verta toinen, levisi yli lumisen maiseman, mustan kosken, pihalla seisovan väkijoukon ja ratsumiesten liikkumattomien rivien. Kuninkaan vartalo, joka näkyi kaikkialle siltä joen rannalla olevalta mäeltä, mistä hän oli tarkastellut sotajoukkoa, verhoutui purppuraan, ja hänen katseensa loisti. Hän oli tullut vihollisen maasta ja tunsi nyt jälleen olevansa keskellä luontoa, jota hän ymmärtää, ja keskellä kansaa, joka rakastaa häntä. Mielihyvä välähti hänen nuorilla, miehekkäillä kasvoillaan. Sotilas ja kuningas oli yksikolmattavuotias; hänen mielensä ei ollut vielä kovettunut, niin etteivät lempeät vaikutelmat olisi siihen koskeneet, niin, eipä hän elänytkään niin kauan, että se olisi milloinkaan kovettunut. Mutta sittenkin oli hän kauttaaltaan kuningas. Ei hän tuhlaillut sanoja. Äänetönnä hän sulki ajatuksensa nuoreen rintaansa, viittasi merkiksi, että katselmus oli päättynyt ja palasi taloon.
Monien katselijain joukossa oli rannalla myös neiti Kirsti Fleming Maiju tyttönsä kera, tuntemattomana ja huomaamattomana. Illan taivaan purppuraheijastus, joka valaisi sankarikuningasta, näytti vielä kirkkaammin punaavan nuoren immen poskia. Hän kuuli väkijoukon ihastuksen huudot; hän näki Maijunsa taputtelevan käsiään riemuissaan, mutta hän itse oli äänetönnä niinkuin sankarikin, jota kohti kaikkien katseet olivat kääntyneet. Mietteissään hän palasi muitten mukana taloon ja äitinsä kanssa voudin yksityisiin huoneisiin, jonne matkustavaiset olivat siirtyneet antaakseen tilaa kuninkaan seurueelle.
Heidän olonsa siellä tuli kumminkin pian huomatuksi, ja vähän ajan kuluttua Henrik Fleming toi sanoman, että kuningas tahtoo nähdä heidät illallispöydässä, joka katetaan kello seitsemältä. Ainoastaan muutamia korkeimpaan päällystöön kuuluvia henkilöitä oli käsketty illalliselle, ja kuningas sanoi toivovansa, ettei Anna rouva panisi pahakseen, vaikka ateria olisikin sangen yksinkertainen sotilaan tapojen ja matkan kiireen tähden. Olipa kumminkin juottovasikka ja muutama kana saanut ennen aikojaan lopettaa nuoren elämänsä Kymin rannoilla tyydyttääkseen matkalla olevain sotilaitten kelpo ruokahalua. Mutta sotaretkillä tottuu arvostelemaan ajan kalleutta, ja niinpä kuningaskin nousi pöydästä tuskin puolen tunnin kuluttua, sanoen, ettei hän tahdo olla suomatta muille vierailleen lepoa, jota he varsin hyvin tarvitsevat, mutta että hänestä olisi hupaista, jos naiset vielä soisivat hänelle miellyttävää seuraansa. Kuningas lisäsi, ettei hän pitkään aikaan ollut saanut puhua muusta kuin pelkistä sota-asioista, minkä vuoksi hänestä tuntuisi virkistävältä, jos armolliset naiset kertoisivat hänelle jotakin huvittavampaa Tukholmasta tai Turusta.
Nuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin herttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin leikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin tapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman hovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna rouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä yhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden läheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista, joitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi kohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan vaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli oleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle tyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole merkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi leskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein sydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota ei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen raolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä odottamassa.
— Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas, jolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.
— Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.
"Majesteetti" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa tilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain vanhaan tapaan yksinkertaisemmin "armollinen herra".
— Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä tunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään semmoista?
— Enpä tiedä… Kenties.
— Mitä tekisitte sellaisessa asemassa?
— Velvollisuuteni tekisin, jos olisin mies.
— Mitä sitten naisen pitäisi tehdä?
— Samaa, armollinen herra. Aina velvollisuutensa.
Kuningas katseli häntä leikillisesti.
— Tiedättekö, ettei monikaan teidän iässänne ajattelisi teidän tavallanne. Te puhutte kuin mies, mies kolmenkymmenen iässä; mutta tunnenhan minä Flemingien luonteen. Te ette pelkää, te. Turun linnan palossa 1614 näin, kuinka te yhä vain seisoitte tornissa, sillä te tahdoitte pelastaa pienen tytön tulen liekeistä. Isänne sukulainen Klaus Fleming ei myöskään muusta tiennyt kuin velvollisuudestaan, ja siksipä tuli hänestä kuningas vainajan verivihollinen, ja kuitenkin oli kumpikin samanlaista rautaista, lujaa luonnetta, ja he olisivat yksissä neuvoin perustaneet suuren valtakunnan. Onneksi me olemme ystäviä, ja siksipä saatan kysyä teiltä suoraan: eivätkö sydämen oikeutetut vaatimukset ole korkeimmat kaikista velvollisuuksista?
— En tiedä, mitä tarkoitatte sydämen oikeutetuilla vaatimuksilla, armollinen herra. Mutta jos minä olisin kuningas, niin…
— Jatkakaa!… Jos olisitte kuningas, niin…
— Niin en milloinkaan uskollisuuttani rikkoisi. Sanani olisi kuninkaan sana, ja valani olisi minulle valtikkaani kalliimpi, vastasi Kirsti neiti hiljaisella äänellä, mutta niin rohkeasti ja lujasti kuin ainakin Fleming.
Kuninkaan kummasteleva katse synkistyi.
— Puhukaa selvemmin! sanoi hän.
— Minä en milloinkaan hylkäisi naista, jonka omaksi olen sydämeni antanut ja jonka sydämen olen omakseni saanut. Ja jos minulle sanottaisiin valtakunnan onnen vaativan sanani rikkomista, niin vastaisin, että uskollisuudessa on valtakuntain menestys eikä uskottomuudessa.
— Vai niin! Sitäkö tarkoitittekin? huudahti kuningas, ja hänen katseensa kirkastui äkkiä, niin että se melkein säikäytti Kirsti neitiä. — Jopa tosiaankin luulin teidän joutuneen toiselle alalle, ja minähän en tahtoisi teitä vihollisekseni, vaikka saisin linnan Venäjällä. Te olisitte peloittavampi kuin kokonainen armeija.
— Pyydän armoa, jos olin liian suora. Minä olen ylpeä siitä kunniasta, että olen hänen ystävänsä, hänen, jonka nimeä alamainen kunnioitukseni estää minua mainitsemasta. Mikä sydän hänellä onkaan, armollinen herra … niin ylevä, niin jalo, niin lemmekäs ja niin kärsivällinen! Toista vuotta jo on kauhea epätietoisuus kalvanut häntä. Hän itkee harvoin, hän ei valita milloinkaan, mutta hän rukoilee paljon. Minä tiedän, mitä tuskia hän kärsii. Eikö ole mahdollistakaan lopettaa tuota epätietoisuutta?
Kuningas käveli lattialla edestakaisin, pysähtyi viimein ja sanoi:
— Sanotteko näin itsestänne, vai onko joku pyytänyt teitä sitä sanomaan?
— Ei kukaan, ja vähimmin kaikista hän! Jos olen pahoin tehnyt, niin olen yksinäni syypää.
Jälleen kirkastui kuninkaan synkkä otsa, ja hän jatkoi entiseen leikilliseen tapaansa.
— Älkää nyt, liian vilpitön viholliseni; ei siinä ole mitään moitittavaa, että noin rakastettavasti sanoo kuninkaalle totuuden. Kernaammin kuulen nuhteita teiltä kuin opettajaltani, vanhalta Skytteltä. Olin jo luulla eräänä hetkenä teitä petturiksi, ja petturi kenties olettekin sydämen asioissa, mutta siinähän olette omalla alallanne, kuten naiset ainakin. Ja koska olette liian hyvä luterilainen, kenties vähän liian nuorikin, ollaksenne rippi-isänäni, niin puhukaamme nyt mieluummin teistä itsestänne. En näe täällä harppuanne. Jäikö se Tukholmaan?
— Se on Louhisaaressa, armollinen herra.
— Vahinko! Minä muistan vielä, kuinka minä kerran kevätiltana tulin synkkänä ja allapäin neuvoshuoneesta. Kaikki oli käynyt vastoin toivoamme. Kovanonnen sanomia oli tullut Liivinmaalta, valitusvirsiä Taalainmaasta, maksettavia oli viljalti ja maksukeinoja puuttui. Synkkämielisenä kuin Saul astuin herttuattaren huoneeseen, mutta siellähän olikin Davidini. Teidän kielisoittimenne sulatti sydämeni. Vast'ikään olin mielestäni ollut köyhä ja heikko; sinä hetkenä tunsin olevani rikas ja voimakas. Minä ajattelin muinaisia bardeja, jotka isillemme lauloivat ja tekivät heistä jaloja sankareita sodassa. Teidän pehmoinen kätenne näytti minusta leikkivän kielillä saaden aikaan saman ihmeellisen vahvistavan vaikutuksen, ja niin tuntui minusta kuin te olisitte Ruotsin ja Suomen valkyyria, jonka on astuttava kuninkaan edellä taistelussa. Usein olen sitä ajatellut. Viimeksi ajattelin sitä turhaan rynnätessäni Pihkovan lujia muureja vastaan. Sotilas ei saa ajatella sitä, mikä säilän tempaa hänen kädestään ja riistää rohkeuden hänen rinnastaan. Mutta on hetkiä, jolloin käsi on uupunut, jolloin rohkeus horjuu, mikä onkin inhimillistä, ja silloin on hyvä kuulla voiton laulua. Teissä on jotakin voiton ajatusten tapaista; te tulette sukuunne.
Kirsti neiti ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut? Äänetönnä hän istui, katsoen alas; vain vähäinen, melkein huomaamaton ylähuulen vavahtelu tiesi myrskyä, joka hänen sydämessään riehui. Se, joka tuntee syviä virtoja, tietää kyllä, että pinnan vähäinen kare useinkin merkitsee voimakasta virtaa.
Kotvasen kuluttua sanoi kuningas:
— Pyytäkää minulta jotakin armonosoitusta!
Kirsti neiti piti hansikasta kädessään; hän ei huomannut, että hän kymmenen minuuttia aikaisemmin oli repinyt sen palasiksi. Kuningas otti ylös toisen hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle, ojensi sen hänelle hymyillen ja sanoi:
— No niin?
— Kirjettä!
— Ettekö itsellenne mitään?
— Kiitän, armollinen herra. Minä olen palkintoni saanut.
— Ette edes pyydä laulua harpullanne soitettavaksi?
— Kirjettä! Kirjettä vain!
Kuningas tarttui hänen käteensä ja tunsi sen vapisevan, mutta ylpeät, loistavat ruskeat silmät katsoivat lujasti häntä silmiin. Kuningas yritti sanoa jotakin, mutta samassa seisoi Anna rouva ovessa.
— Jo on aika, sanoi Anna rouva.
— Niin, jo on aika! kuiskasi ääni Kirsti Flemingin tykkivässä sydämessä.