8. HELSINGIN VALTIOPÄIVÄT.
Koko sinä aikana, joka oli kulunut Tammisaaressa-käynnistä saakka, olivat uljas majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen salaperäinen seuralaisensa yhtä uutterasti kuin uskaliaastikin jatkaneet salahankkeitaan Sigismundin puolueen eduksi Etelä- ja Lounais-Suomessa. He olivat saaneet suojaa ja kannatusta muutamissa aatelisherrain kartanoissa, joissa Sigismundin kukistetut liittolaiset, uskaltamatta tosin nousta julkiseen vastarintaan, hiljaisuudessa kuitenkin odottelivat jotakin heille edullista käännettä silloisessa hallituksessa. Sellaisiin taloihin otettiin Puolan salalähettejä vastaan illan pimeässä; siellä he pitivät salaisia neuvotteluja ja lähtivät sieltä muitten puolueystäväin luokse mukanaan kirjeitä ja ilmoituksia. Toisinaan he myöskin levähtivät syrjäisissä kylissä, ottivat kuullakseen kansan valituksia kovista ajoista ja kiskomisesta, ikäänkuin olisivat olleet tuohon toimeen erikoisesti valtuutettuja, ja viittailivat siihen suuntaan, että parempi aika pian koittaa, kunhan vain kaikki reippaat talonpojat päättävät olla tottelematta laittomia käskyjä, tulkoot ne mistä hyvänsä, ja puolustavat vanhaa vapauttaan ja jos tarvis vaatii panevat väkivallan väkivaltaa vastaan. Hätä olikin useissa paikoin niin suuri, että moisia uskotteluja mielellään kuunneltiin. Vouteja kohtaan alettiin olla ilmeisesti kovakorvaisia, rästiluettelot kasvoivat, osa muutamien kylien talonpojista jätti talonsa ja tilansa ja lyöttäytyi yhteen siirtyäkseen Venäjälle tai purjehtiakseen Riikaan ja Puolaan. Missä kansaa kokoontui kirkolle tai käräjille, siellä oli melkein aina jokin huono ruotsinkielinen tai vielä huonompi suomenkielinen painettu julistus, milloin naulattuna kirkon ovelle, milloin käräjätuvan seinään, jopa itse nimismiehenkin talon nurkkiin, ja kaikissa niissä oli sama sisällys: vertailu silloisen jumalattoman ja laittoman hallituksen ja laillisen kuninkaan lempeyden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Turhaa oli repiä pois noita petollisia papereita, turhaa oli vainota niiden kyhääjiä tai lukea ankaria julistuksia niiden hävittämiseksi; jos yhden repi, niin seuraavana aamuna oli kolme sen sijassa; näytti kuin ne olisivat kasvaneet maasta, eikä kukaan tiennyt miten ja milloin..
Niinkuin nuijasota on ainoa sisällinen sota, mitä Suomessa milloinkaan on käyty, niin ovat senaikuiset puolalaisten salahankkeetkin laatuaan harvinaisimpia ilmauksia tässä maassa. Salaliitot eivät saa alaa semmoisessa kansassa, joka ei rakasta piilopolkuja ja joka luonnostaankin on aina kammonnut pettureita. Se kannatus, mikä Sigismundin puoluelaisilla vielä oli noissa osissa maata, johtui juuri siitä laillisesta kruununperimisoikeudesta, johon Vaasan suvun vanhempi haara vetosi — sillä kansa oli jo kauan aikaa sitten unohtanut, että kuninkaitakin oli pantu viralta pois, ja sen oli vaikea käsittää, miten herttuat tai valtiopäivät julkesivat moisen oikeuden anastaa. Mutta toiselta puolen kuningas Kaarle IX:n hallitus, joka valvoi kansan etuja, ja silloisen nuoren kuninkaan lempeys olivat jo antaneet nuorempain Vaasain valtaistuimelle lujan tuen kansan sydämessä, vaikka sen oikeudesta olikin eri mieliä. Laillisen oikeuden oli hälventänyt lujempi voima, henkilökohtainen rakkaus. Ellei silloin hädästä olisi tullut liittolaista Sigismund kuninkaalle, niin turhaanpa hänen lähettinsä olisivat saaneet kolkuttaa kansan ovia.
Etelä-Suomessa oleva vähälukuinen ja vähäväkinen Sigismundin puolue odotti kiihkeästi, että jokin tavallista tuntuvampi vastoinkäyminen kohtaisi kuninkaan aseita, jotta se silloin saisi julkisesti nostaa kapinanlipun. Tämän toivon rauettua tyhjiin kääntyivät sigismundilaisten epätoivoiset katseet Puolan hidastelevaan kuninkaaseen, ja yhtä turhaan he toivoivat, että hän hyökkäisi suurella sotavoimalla Liivinmaahan antaakseen siten suomalaisille ystävilleen tilaisuutta ryhtyä toimiin. Silloinpa heille tuli vastenmielinen tieto, että kuningas Narvan kaupungista lähettämällään kirjelmällä oli kutsunut Suomen säädyt kokoon valtiopäiville Helsinkiin ja tahtoi olla täällä itse saapuvilla. Tyytymättömäin ainoana toivona oli silloin, että säädyt eivät myöntäisi varoja sodankäymiseen, joten ilmeinen eripuraisuus syntyisi kuninkaan ja säätyjen kesken.
Säädyt oli kutsuttu kokoon 15:nneksi päiväksi tammikuuta 1616, mutta kuningas saapui Helsinkiin vasta 19:ntenä. Suomen nykyinen pääkaupunki oli siihen aikaan ainoastaan pelkkä nimi ja vähäpätöinen kauppakaupunki, joka sijaitsi puolen penikulman päässä koilliseen nykyiseltä paikaltaan, pienen Vantaanjoen varrella, joka siinä muodostaa jyrkän kosken, nimeltä Helsingin koski (Helsingefors). Tuon seudun ruotsalaisen väestön arvellaan olevan peräisin siitä sotaisten helsinglantilaisten siirtokunnasta, jonka Eerik Pyhä toi mukanaan ristiretkelle Suomeen. Kolmekolmatta vuotta meidän kertomuksemme tapausten jälkeen, Kristiinan hallitessa, v. 1639, siirrettiin Helsinki uuteen paikkaansa, syvän ja avaran merenlahden rannalle, johon Augustin Ehrensvärdin nero pystytti Viaporin muurit peloittavaksi, läpitunkemattomaksi, joskaan ei aina varsin hyvin suljetuksi portiksi.
Valtiopäivät — maakuntakokoukset — eivät olleet tähän aikaan harvinaisia valtakunnan eri maakunnissa, mutta 1616:n vuoden valtiopäivät olivat kuitenkin erittäin merkilliset sekä valtakunnalle että Suomenmaalle. Sinne kokoontui kansa niin sanoaksemme miekka kädessä ja kilpi toisessa, se kokoontui Ruotsin vallan ulkovarustuksille torjumaan ulkonaista väkivaltaa ja sisällistä eripuraisuutta. Tänne, kuninkaan ja valtiokansleri Axel Oxenstjernan läsnäollessa, kokoontuivat Suomenmaan neljä valtiosäätyä ja sotaväen edustajat — tosin ainoastaan maakuntansa puolesta, mutta sillä kertaa kansan ja valtakunnan etunenässä — samalla kertaa myöntämään varoja sodankäyntiin, suojelemaan valtakunnan itsenäisyyttä, vastustamaan Puolan vaasalaisten pyrkimystä valtaistuimelle ja juhlallisesti vakuuttamaan uskollisuuttaan nuoremmalle Vaasan suvun haaralle. Ajan vaarallisuus ja Suomenmaan asema, se kun oli toiminnan tukikohtana kumpaisessakin, sekä Venäjää että Puolaa vastaan käytävässä sodassa, tekivät tuon kansantahdon ilmaisun äärettömän tärkeäksi. Ilman näitä valtiopäiviä Ruotsin valta ei luultavasti olisi levinnyt tuolle puolen Nevaa, täyttänyt Iivari Laajasylin, Eerik Emundinpojan ja Torkel Knuutinpojan tulevaisuudentoiveita eikä perustanut sitä Ruotsin suurvalta-asemaa, joka sortumisensakin jälkeen on luonut kunnianloistetta tuleviin aikoihin. Ilman noita valtiopäiviä ei Venäjän valta kaiketikaan olisi tullut suljetuksi kokonaisen vuosisadan ajaksi Itämeren yhteydestä; Kustaa II Aadolf olisi tuntenut kätensä sidotuiksi; Saksanmaan ja omantunnon vapaus olisivat turhaan odotelleet pelastajaa Pohjolasta. Ja vihdoin, ilman noita valtiopäiviä puuttuisi Suomelta eräs sen kunniakkaimpia muistoja, nimittäin kuva vertavuotavasta, mutta pelottomasta kansasta, joka hädän hetkenä yksimielisesti vannoo uhraavansa kaiken kuninkaan ja isänmaan puolesta. Nuo vähäpätöisessä kauppalassa pidetyt valtiopäivät, ne ne vihkivät Helsingin maan tulevaksi pääkaupungiksi.
Kaikki, mitä maan kaikissa säädyissä silloin oli loistavinta ja kunnollisinta, tulvi tällöin sinne sydäntalvella pitkien matkojen päästä, raivaamattomia teitä myöten ja mitä puutteellisimmilla kulkuneuvoilla. Muutamassa vaillinaisessa luettelossa on lueteltuina kolmesataa kolmekymmentä kahdeksan läsnäolevaa valtiopäivämiestä, enimmäkseen mainehikasta aatelia — nimet Boije, De la Gardie, Kurki, Fleming, Horn, Stålarm, Fincke, Ruuth, Munck, Karpalainen, Stjernkors, Slang ym. — iäkäs piispa Eerik Sorolainen kahdenkymmenen papin seurassa, edusmiehiä kymmenestä kaupungista ja kahdestakymmenestä kihlakunnasta sekä, viidentenä säätynä, kymmenen upseeria. Useat toivat perheensä mukanaan, ja sitä paitsi tuli koko joukko muita matkustajia tai tilaisuuteen saapunutta maakansaa sekä, lukuunottamatta kuninkaan seuruetta, vähäinen sotamiesjoukko kuninkaan vartijoina. Pieni kaupunki vähäisine, mataline, kentällä kummallakin puolen koskea sijaitsevine puutaloineen sekä lähimmät kylät olivat täpö täynnä väkeä. Pormestari Kasper Reijerillä näkyy olleen kunnia ottaa taloonsa kuningas ja toimittaa oluet, viinit ja herkkutavarat kuninkaan pöytään. Ja paljon mahtoi ollakin vieraita kuninkaan pöydässä, ainakin vielä säilössä olevista tileistä päättäen, sillä keittiökirjuri Hannu Pietarinpoika sai vastaanottaa suuria määriä öljyä, kaprisia, öljymarjoja ja sitruunoita Turun porvarilta Hannu Wollelta, joka oli kuninkaallinen hovihankkija Suomessa. Muut valtiopäivämiehet suurimmaksi osaksi aterioivat hyvin yksinkertaisesti huonon ajan tähden; mutta kuninkaan oli täällä, kaukaisessa maaseudussa ja niin lähellä valtakunnan rajaa esiinnyttävä komeasti vaikuttaakseen suureen yleisöön. Ei pitänyt Sigismundin saada Varsovaan sellaisia tietoja, että hänen kilpailijansa oli torpparin tavoin esiintynyt valtakuntansa äärillä.
Niin täydellisesti on nyt vanha Helsinki hävinnyt näkymättömiin, ettei edes tiedetä, millä paikalla Ruotsin ja Suomen kuningas 22:sena p:nä tammikuuta 1616 avasi säätyjen kokouksen. Mutta sinä talvipäivänä sai Suomi kuulla sellaista valtiotaitoa, jommoista se ei milloinkaan sitä ennen ollut kuullut. Kustaa II:lla Aadolfilla oli jo nuoresta pitäen sitä neron, sydämen ja puhetaidon voimaa, mikä sai mielipiteen vakuutetuksi ja liikutti sydäntä. Hän puhui suoraan kuin nuorukainen ja arvokkaasti kuin kuningas, perinpohjaisesti, selvästi ja miehekkäästi valtakunnan silloisesta tilasta, kuinka tarpeellista on vastustaa Puolan ylivoimaa eripuraisuuden heikontamassa Venäjän maassa, kuinka Sigismund oli rikkonut Ruotsin valtakunnalle tekemänsä valan, kuinka välttämätöntä oli julistaa hänet kruununsa menettäneeksi; hän puhui vehkeistä ja salahankkeista, joilla sama erotettu kuningas yhä edelleen häiritsi valtakunnan rauhaa, ja tuosta kummallisesta seikasta, että oli jouduttu sotaan Venäjää vastaan, jota oli aiottu auttaa Puolan ahdistaessa. Hän varoitti suomalaisia viekoituksista, jotka tahtoivat saattaa heidät Puolan ja paavin orjiksi; muistutti, että he olivat vannoneet uskollisuutta hänen herra isävainajalleen ja hänelle itselleen, sekä lupasi, jos he tahtoisivat siinä uskollisuudessaan yhä edelleen pysyä ja nyt miesten tavoin auttaa kuningastaan, hänkin puolestaan pitää huolta siitä, että he saisivat rauhaa ja lepoa ja paremmat olot, johon kaikkivaltias Jumala armonsa suokoon. Lopuksi sanoi kuningas pyytävänsä säätyjen vastausta asioihin, jotka hän oli säädyille esittävä, "toivottaen kaikille yhteisesti ja kullekin erittäin hyvää päivää ja pysyen armossa ja lemmessä suosiollisena".
Valtiopäiväkysymykset koskivat turvakeinoja, joihin oli Sigismundin sotahankkeihin nähden ryhdyttävä, maan puolustamista venäläisiä vastaan ja sotaan tarvittavia varoja. Aseissa oleva kansa toimii enemmän kuin puhuu. Säätyjen keskustelut eivät kestäneet muuta kuin kymmenen päivää ja niitä pidettiin milloin yhteisesti, milloin erikseen yksinkertaiseen tapaan, sillä valtiopäiväjärjestystä ei ollut vielä säädetty, ja jo helmikuun 2:sena p:nä antoivat säädyt vastauksensa. Ne eivät koskaan antaisi viekoitella itseään rikkomaan uskollisuuttaan kuningastaan ja isänmaataan kohtaan, vaan vastustaisivat miehinä Sigismund kuningasta, joka oli aikonut maahan jälleen tuoda paavilaista epäjumalanpalvelusta; ne eivät sallisi kapinallisten julistusten levittämistä, ja ellei Sigismund ottaisi suostuakseen kohtuulliseen rauhaan, niin ne taistelisivat häntä vastaan henkeään, elämäänsä, onneaan ja voimaansa säästämättä. Säädyt toivoivat Jumalan siunausta vast'ikään Venäjän kanssa alkaneisiin rauhanneuvotteluihin, mutta jos se olisi vihamielisissä aikeissaan niin paatunut, ettei hyväksyisi mitään kohtuullisia rauhanehtoja, niin ne lupaisivat, minkä suinkin jaksavat, vastustaa sitäkin, säästämättä vertaan ja varojaan. Ne kiittivät kuningasta uudesta kyytiasetuksesta, joka niiden mielestä oli hyödyllinen, jos sitä noudatetaan, ja pyysivät, että kuninkaallinen majesteetti velvoittaisi maaherroja ja nimismiehiä valvomaan lain ja oikeuden noudattamista maassa. Lopuksi säädyt myönsivät suuren sotaveron, ja kaikista näistä päätöksistään nuo "Helsinkiin kokoontuneet Ruotsin valtakunnan neuvosto ja Suomen suuriruhtinaanmaan säädyt" kirjoittivat pitkän kirjeen kaikille Ruotsin valtakunnan säädyille. Ne olivat täällä valtakunnan rajalla miesmuistiin kärsineet sotaa, veroja ja linnaleiriä; ne eivät olleet rauhankaan aikana saaneet olla turvassa taloissaan; mutta ne tahtoivat kuitenkin, vaikka viimeinen vuodentulo oli ollut varsin niukka, varainsa mukaan auttaa kuningastaan, kiittäen häntä, kun siihen tyytyy. Ja vaikk'eivät ne epäilleet, etteivät hyvät herrat ja Ruotsin miehet suostuisi samanlaiseen avunantoon ja tulisi suomalaisten avuksi, tahtoivat ne kumminkin muistuttaa näille mitä uskollista apua Suomen kansa oli heille aina antanut ja vielä vastakin mielellään antaa kaiken kykynsä mukaan, siihen luottaen, ettei heidän, niin kauan kuin he ovat yksimielisiä, tarvitse mitään vihollisia pelätä.
Tähän kirjoitukseen tuli sitten vastaus Ruotsin kokoontuneilta valtiosäädyiltä eri maakunnista, ja siinä vastauksessa ilmaistiin sama miehekäs alttius ja luvattiin, ettei milloinkaan unohdettaisi sitä uskollista apua, jota Suomenmaan säädyt olivat aina niille valtakunnan hädässä antaneet.
Nuo sanat, jotka ovat saaneet tekojen voimallisen ja kalliin vahvistuksen, kaikuvat vielä vuosisatainkin jälkeen kaikilta Itämeren pohjoisilta rannoilta. Noitten sanain takana seisoi miehiä, joilla oli rinnassa uhrautuva sydän ja kädessä paljastettu miekka; noitten sanojen takana seisoivat vapaat, yksimieliset, urhoolliset kansat, jotka antoivat varttuneet poikansa kuolemaan isänmaan takia ja elättääkseen heitä useinkin ojensivat heille viimeisen leipäpalasen, jonka olivat säästäneet nälkää näkeville lapsilleen. Noitten sanojen takana seisoi aikakausi, jossa asui palava usko ja kaikesta kieltäytyvä rohkeus. Toiset aikakaudet, mielipiteiltään toisenlaiset, eivät kumminkaan saata liikutuksetta lukea noita yksinkertaisia sanoja. Kuolemaa halveksiva voima hehkuu niistä ja samalla — mikä rakkaus! Kun kansa kuuli nuoren kuninkaansa puhuvan, kävi hänen nuoresta rohkeudestaan tuulahdus niittenkin sydänten läpi, jotka vuosien pitkään jo olivat jäätyneet; harmaantunutkin sotilas tunsi verensä lämpiävän, hän vainusi tulevia voittoja — hän uneksi vielä kerran nuoruutensa unelmaa.
Enemmän kuin kaksisataa ja kuusikymmentä vuotta on siitä kulunut, eikä nyt enää tunneta sitä paikkaakaan, missä isänmaan sydän kerran sykki niin suurta miehuutta ja niin yleviä tunteita. Vantaanjoen suun varsilla olevat kentät ovat nyt täynnä maataloja ja peltoja; ei edes isonlaista kylääkään mataline rakennuksineen ole sillä rannalla, jossa Suomen pääkaupungin kehto oli. Koski käyttää nyt myllyjä ja pesulaitoksia, kyntäjän aura kääntää esiin muinaisten kotoisten liesien tiilisoraa. Vaikka seutu onkin hedelmällinen eikä mitenkään yksinäinen, on siinä kumminkin, kenties metsän puutteen tähden, jotakin yksitoikkoista, melkein kaipauksenomaista. Ja kun vaeltaja nyt talvipäivänä astuu kinoksia, joita meren myrskyt ovat ajaneet oikullisiksi aalloiksi kedoille, niin näyttää tuo tasanko, joka muinoin oli täynnä eloa ja vilkkautta, palautuneen Suomen korpien yksinäiseen hiljaisuuteen.
Puheenaolevana aikana näytti kenttä toisenlaiselta. Suuri kansanpaljous oli kaupungista levinnyt sen ympäristöille.
Jok'ainoa torppa, jok'ainoa talo, jok'ainoa riihi ja sauna oli täynnä väkeä, paikoin nuotiolla majailevia sotamiehiäkin. Ja vaikka tosin ei nähty nykyaikaista vilkasta torikauppaa, ei sieltä kuitenkaan puuttunut keinottelijoita, jotka käyttivät hyväkseen noin tavatonta tilaisuutta ansaitakseen jotakin silloisina huonoina aikoina. Siellä oli pieniä väliaikaisia lautakojuja, joissa myytiin ruokatavaroita, nahkaa, palttinaa ja olutta. Ei sieltä puuttunut saksalaisia silmänkääntäjiäkään, joiden temput olivat sitä laatua, että ne nykyaikoina tuskin huvittaisivat alhaisintakaan joukkoa. Eräältä suunnalta kuului säkkipillin soittoa; siellä näkyi muuan Herkules nyrkin iskulla lyövän kuoliaaksi härän, jota hän sitä ennen oli vetänyt sarvista perässään. Eräs toinen mies söi muka rautanauloja, pisti miekan rintaansa ja veti sen jälleen ulos veripunaisena puolukan mehusta. Muuan vinovartaloinen, kiilusilmäinen poika ihmetytti yleisöä suuresti, hän kun oli erinomaisen taitava heittämään kuperkeikkaa ilmassa ja hävyttömän notkea hyppäämään hämmästyneitten maalaismuijien niskaan hajareisin. Silloin tällöin hän taas vaati jonkun renkikuhnuksen voittosille ja ykskaks kamppasi hänet kumoon.
Aamulla kerran valtiopäiväin alkaessa oli yleistä mielenkarvautta herättänyt se seikka, että useita Sigismund kuninkaan julistuksia oli löydetty naulattuina kaupungin talojen portinpieliin, ja mikä vielä pahempaa, samanlainen kapinallinen julistus oli ollut naulattuna pormestari Reijerinkin talon seinään, ja siinä talossa itse kuningas asui. Moinen julkeus oli aiheuttanut ankaria etsiskelyjä, jotka kuitenkin olivat turhia. Ratsastavia patrulleja oli lähetetty monelle suunnalle, kaupungin ääriinkin, missä lautakojut harjoittivat markkinoitaan. Sattuipa silloin äskenmainittu vinovartaloinen, uhkamielisen ylpeä poika vaatimaan voittosille pienen rumpalin, joka kaikessa viattomuudessaan oli nauranut hänen vehkeilleen. Mutta sillä kertaa Sam (lukija on kaiketikin jo heti tuntenut hänet siksi, jonka kanssa teimme tuttavuutta Tofön saarella) oli iskenyt kirveensä kiveen. Rumpalipoikaa näet ei ollutkaan hyvä kampata, päinvastoin hän heitti Samin hankeen, lumitti hänet kantapäästä kiireeseen ja alkoi sitten, väkijoukon suureksi huviksi, rumpupalikoillaan lujasti paukutella marssia vastustajansa selkään. Siinä mylläkässä meni Sam pojan nuttu auki, muuan paperi putosi maahan, ja tuuli lähti lennättelemään sitä pitkin hankea. Se saatiin kiinni, luettiin ja huomattiin erääksi Sigismundin julistukseksi.
Nytkös väkijoukko huutamaan: ottakaa kiinni petturi! hirteen hänet! tappakaa se lurjus! Mutta harvoinpa rehellisen suomalaisen sydämen omistajalla sentään on käsi niin heti alttiina toimeen. Ennenkuin vielä sanasta oli ehditty työhön, oli Sam riuhtaissut itsensä irti vihollisestaan ja vikkelänä kuin orava tunkeutunut väkijoukon läpi, milloin raivaten tietä kyynärpäillään, milloin potkien taaksepäin jaloillaan. Nyt alkoi ajo. Pakolainen, turhaan yritettyään päästä valtamaantielle lännen puolelle, kääntyä kiepsahti toisaalle ja alkoi nyt painaltaa kosken yli vievälle sillalle. Mutta sillan toisesta päästä tulikin häntä vastaan patrulli, ja kirkuva väkijoukko oli jo ennättänyt toiseen päähän. Sam poika ei suuria kuhnaillut eikä siihen olisi ollut aikaakaan. Silmänräpäyksessä hän heittäytyi kaidepuiden yli ja oli kadonnut. Pianpa kumminkin nähtiin hänen kulkevan avovedessä koskea alas ja katoavan jään alle, joka peitti joen suuta kovimman virran alapuolella.
Takaa-ajajat pysähtyivät hämmästyneinä sillalle; kaikkien silmät seurasivat rohkeata kavaltajaa, joka kosken kuohuissa heittelehtien niin pian oli saanut ansaitun palkkansa, ja rumpalipoika oli kaikkien mielestä tehnyt isänmaalleen kunnon työn.