SISÄLLYS:
Kustaa III:n aikakausi
1. Jääretki.
2. Vanha parooni.
3. Emännöitsiä.
4. Pehtori.
5. Yövieraita.
6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä.
7. Punainen kamari.
8. Kenen heistä pitää kuolla?
9. Pimeyden työt.
10. Löytö ja mielijohde.
11. Kuoleva vanhus.
12. Nemesis.
13. Sovinto.
14. Vanhan hovimiehen kuolema.
15. Kymmentä vuotta myöhemmin.
Kustaa III:n aikakausi.
Uuden vuoden päivää vuonna 1788 vietettiin Ruotsin hovissa rekiretkellä Ulriksdaliin, jossa olivat osallisina kuningas, kuningatar, herttua Kaarle puolisoineen, prinssi Fredrikki, eversti kamarijunkkari parooni Armfelt, koko hovikunta sekä kaupungista kutsutut herrat ja naiset. Ulriksdalissa näyteltiin komedia kuninkaan huviksi ja sen jälkeen ajettiin Carlbergiin, syötiin illallista kasvihuoneessa ja kokoonnuttiin lopulta kello 12:n aikaan yöllä kuninkaan huoneustoon, jossa tanssi alkoi ja jatkui kello 4:ään aamulla. Yhdeksänvuotinen kruununprinssi oli mukana.
Tammikuun 24 päivänä tehtiin kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi taaskin rekiretki kello 11 aamupäivällä Hagaan ja Ulriksdaliin. Suuret aamiaiset; sen jälkeen ranskalainen huvinäytelmä. Kello 4 iltapäivällä palasi hovi kaupunkiin kuuntelemaan kuninkaan uutta ooperaa Kustaa Aadolfia. Ooperan jälkeen kuninkaallisen teaterin oppilaat antoivat lastennäytännön teaterin harjoituksia varten vasta rakennetussa lisärakennuksessa. Sen jälkeen kokoontui hovi ja kaikki kutsuvieraat illalliselle Kaarle herttuan huoneihin linnaan. Siellä oli kuninkaalle valmistettu äkkiyllätys: ruotsalainen kappale hänen kunniaksensa, jossa näytteliöinä esiintyivät muutamat herrat ja naiset kutsuvieraitten joukosta. Illallisen jälkeen oli taaskin yllätys, varsinaiset näytteliät esittivät ranskalaisen kappaleen, les pointus. Tämän Kaarle herttuan ja parooni Armfeltin järjestämän juhlallisuuden aikana oli kuninkaalle tarjottu viisi teaterihuvitusta samana päivänä hänen siitä ikävystymättään.
Tammikuun 28 päivänä, Kaarlenpäivänä, kuningas itse pani toimeen rekiretken ja bal masque'n [naamiohuvit] kuninkaan huoneustossa linnassa kansaa, kaupunkilaisia ja ylimyksiä varten. Pääsö oli vapaa ja samoin kaikki virvoituksetkin. "Kansaa oli kosolta kaikissa huoneissa, mutta yleisöä enimmin ihmetytti se seikka, että kuningas komeili kirjailluissa alusvaatteissa ja kultapitseillä koristetussa dominossa keskellä talonpoikaispukuihin ja röijyihin puettua alhaista kansaa, joka täytti huoneet löyhkällä, ahdingolla ja siivottomuudella".
Se, joka sanoo nämät sanat, on mitä siniverisin ylimys, puolueen johtaja, joka läheltä näki kuningasvallan heikkoudet tahtomatta niitä peitellä, mutta joka samalla katsoi paljon asioita sivulta päin, missä katse suoraan eteenpäin olisi ollut puoltamattomampi. [Valtioneuvos ja sotamarsalkka kreivi F. A. von Persenin Historiska Skrifter, 7 osa.] Tämän samanaikuisen lyhyen, mutta kuvaavan tanssi- ja teaterikronikan jälkeen kertomus siirtyköön porvarillisemmille näköaloille, joita katselemme nähtynä vuosisatojen etäisyydestä.
Lukija siirretään, niinkuin vuosilukukin osottaa, Kustaa III:n loistavan päivän iltaruskoon. Vielä ympäröi kultaloiston hohde tätä kuningasta, joka oli aikakautensa loistava keskus. Vielä kultasi aurinko taivaan rannassa kohoavia synkkiä pilviä, jotka kävivät illan lähetessä yhä uhkaavammiksi ja ennustivat tulevia myrskyjä. Ne onnelliset, jotka elivät vain päivän huvituksia varten, eivät nähneet niitä, tai luulivat niitä uuden onnellisen ajan aamuruskoksi. Yhä edelleen tanssittiin, laskettiin leikkiä, näyteltiin huvinäytelmiä, vehkeiltiin, paneteltiin lähimäisiä, ihailtiin hyvettä ja naurettiin hulluutta, kunnes tuulenpyörtäjäinen sai hiekka-aavikot liikkeesen ja toi mukanansa politiikin, salaliiton, vallankumouksen, taantumuksen ja… maaliskuun 16:nnen päivän.
Aikakausi, sisäpuoleltaan katsottuna oli valepukuinen demooni. Paljo pintaa, vähän syvyyttä, paljo vihaa ja vähä rakkautta! Ruotsin historiassa ei ole ollut toista aikakautta, joka olisi ollut niin täynnä kunniata häpäisevää myrkkyä, eikä milloinkaan ole paremmin osattu ruusuihin kätkeä syvyyden kurimusta. Olihan silloinkin vilpittömyyttä niinkuin kaikkina aikoina; olihan olemassa rakkautta, olihan alttiiksiantamusta, olihan ajatustavan jaloutta ja korkeita päämääriä, joita vailla ei mikään inhimillinen yhteiskunta voi pysyä pystyssä. Mutta nämä hyveet pakoitettiin ehdoin tai ehdottomasti teeskentelemään. Ainoastaan aliluokan riveistä tai lastenkamarista saattoi tavata yksinkertaisuutta sanan hyvässä merkityksessä: teeskentelemätöntä luontoa. Kaikki, jotka kävivät sivistyneitten ja elämistaitoisten vaatimuksilla, olivat puristettuina ajan pakkoröijyyn, ei ainoastaan puheessa ja kohteliaisuussäännöissä, vaan koko elämänkatsomuksessaan. Kustaa III:tta on vääryydellä syytetty kaikesta siitä teeskentelystä, pintapuolisuudesta ja kevytmielisyydestä, joka rumensi hänen aikakauttansa; sitä esiintyi jo ennen häntä vapaudenajan väsähtäneessä reaktsionissa Karoliinisen ajan raudankovuista vakavuutta vastaan. Ennen häntä oli Kaarlo Kustaa Tessin. Mutta Kustaa III:nnen hallitessa ja juuri häneen itseensä yhtyi kaikki se hienostuksen ulkoloiste, jota tarvittiin maailman maskeraadissa valkeuden enkelin näyttelemiseksi. Kuningas oli esikuvana, kuningas joutui uhriksi.
Ajanhengen demoonisuus ei ilmennyt niin paljo uskon kuin ihanteellisuuden puutteessa. On kyllä totta, että Jumalaan ei uskottu; hänen sijaansa pantiin "taivas", "luonto", "kaitselmus" tai "kohtalo"; mutta ehdottomasti uskottiin järkeen. Uskottiin hyveesen, joka oli ihmisen omaa vanhurskautta, ja ihmisrakkauteen, joka korulauseiden vaahdosta paljastettuna näyttäytyi vain kylmäksi tunteellisuudeksi. Uskottiin sulon viehkeään voimaan, terveesen ymmärrykseen, kaunopuheliaisuuteen, taiteesen, kaunoaistin koulussa kasvatettuun neroon, kuitenkin aina sillä ehdolla, että näiden ihanteellisten voimien tuli nöyrästi alistua hyväksytyn säännön alle. Sääntö on, samoin kuin tulikin, hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Herraksi tultuaan se tappaa aatteen, sillä se tappaa vapauden. Suurilla sanoilla leikittiin, niin kuin pelimarkoilla. Järjen aikakausi vajosi aina taikauskoon saakka. Valistuksen aikakausi uskoi samalla kertaa kaikkea eikä mitään. Siihen tyhjään sijaan, joka sieluihin jäi, syöksyi kummituksia. Pariisi kielsi Jumalan ja uskoi Cagliostroon. Tukholma teki toivioretkiä Lehnbergin koreista saarnoista neiti Arvidssonin korttipelin ääreen. Miten on selitettävä, että aikakausi, joka oli kaikkea ihanteellista sisällystä vailla, kuitenkin loi niin ihastuttavan jälkiloisteen tuleviin sukupolviin, että heistä maaliskuun 16 päivä tuntui auringonlaskulta ja että Tegnér runoilian oikeudella saattoi sanoa Kustaa III:n päivistä: "Mit' oisimme, jos niit' ei ollut ois?" [Hvad vore vi, om de ej funnits till?]
Me seisomme jälkimaailman perspektiivin edessä, joka kuvaa pilvisenkin päivän auringonnousun ja -laskun punertavaksi; sitä vastoin ei kenenkään mielikuvitus väritä sen polttavaa keskipäivän korkeutta. Me seisomme edellisen ja seuraavan aikakauden vertauskohdassa; toisella puolen Kaarlo XI, joka pingotti ketjuja katujen poikki jumalanpalveluksen kestäessä, ja toiselta puolen Kustaa III, joka julisti omantunnonvapauden, — Aadolf Fredrik, joka sai vapisten pelätä neuvoston nimileimasinta, ja hänen poikansa, jolla oli rohkeutta itse olla kuninkaana; — Helsingin antauminen ja sen rinnalla Porrassalmen, Partakosken, Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen urotyöt, sekä lähinnä jälkeen taas varjonarka, synkkä holhoushallitus, verityöt Ranskassa ja Kustaa IV Aadolf loistavaan isäänsä verrattuna. Näissä vertauksissa ei ole niinkään vähän harhakuvia; Kustaa III:n aika ei olisi empimättä niitä tunnustanut. Mutta on niissä paljon totuuttakin. Elämänilo on inhimillinen tarve, kansat tuntevat virkistyvänsä, kun kerrankin saavat hengittää vapaasti, unhottaa menneet murheet ja tulevaiset vaarat, voidakseen antautua hetken mielivaikutteiden alaiseksi. Ruotsi tunsi Kustaa III:n hallitessa tuollaisia kevytmielisen, huolettoman levon hetkiä, jolloin se lauloi Bellmanin mukana ja Lidnerin keralla uneksi sulkevansa maailman syliinsä. Kustavilaisen ajan totuus ilmeni kuninkaalle huudetuissa eläköönhuudoissa vuosien 1772 ja 1786 välillä, tänä onnellisena nykyhetkenä; joka unohti entisyyden ja tulevaisuuden iloiten elämästä katoavan hetken kuluessa.
Hetki katosi. Esirippu lankesi, lamput sammuivat, katseliat hajosivat kukin tahollensa. "La piéce est finie, allons souper!" [Näytelmä on lopussa, käykäämme aterioimaan.]
Viidenkymmenen vuoden kuluttua, mitä silloin oli jäljellä? Sukkeluuden, elämäntaidon, soveliaisuuden, pilakaskujen ja häijynkurisuuden sirpaleita, jotka oudosti erosivat nuoremman ajan rehellisemmästä, vaan samalla myöskin karkeammasta tavasta kulkea kyynärpäillä sysimällä eteenpäin. Vanhoja, luuvalon murtamia kustavilaisia, jotka pitivät tarkkaa päiväkirjaa vieraskäynneistänsä, eivätkä koskaan olisi mitenkään unohtaneet arvonimeä, ja jotka aina kohteliaasti hymyillen kohtasivat nykyajan tyhmyriä, pidättäen itsellensä kuitenkin oikeuden nauraa hänen kustannuksellansa seuraavana hetkenä. Kustavilaisen ajan katsantokannan tyhjyys ilmeni nyt sukkelissa, mutta ruokottomissa jutuissa Bellmanista, rouva Schröderheimistä, papeista, parooneista ja lukkareista, samalla kuin järki, hyve ja taivas pysyttelivät paikoillaan ihmisten huulilla. Ylistetty filosofia, josta Leopold sanoo, että "harmaantunut filosofi on ihmiskunnan kuningas", hukkui oman kieltämyksensä tyhjyyteen. Sulo jäi eloon Haydnin, Händelin ja Mozartin mukana; uusia siemeniä iti erämaan hiekassa. Mutta niin läpeensä mädännyt oli Fredrik II:n, Kustaa III:n, Voltairen ja Rousseaun aikakauden elämänydin, että kaikista näistä suurista sanoista ja loistavista tulevaisuudentoivoista ainoastaan kaksi puhkesi kukoistukseensa 1789 vuoden kumouksen jälkeen, — luonnontiede, sen helmalapsi, ja vapaudenaate, sen nuoruuden unelma, nämätkin molemmat, ei sen johdosta, vaan siitä huolimatta, että ne olivat itäneet ajan hiekassa.
Mitä on ihmiselämä ilman Jumalaa? Loiskiva laine, joka ehtyy erämaassa. Mitä on Jumalan tietoisuutta kieltävä aikakausi? Rannaton meri, määrätöntä haparoimista, voimatonta uhmaa. Kustavilainen aikakausi oli vain loistava valhekupla, joka luuli kuvastavansa vuosisatojen totuuksia ja perustavansa uuden ajanlaskun, mutta joka haihtui verivirtaan ja jonka täytyi haihtua, niinkuin kaikki ikuisuudeton katoaa olemuksen tyhjyyteen.
Seuraava kertomus kuvaa vain sirpaleita, eikä luonnekuvia, joita olisi pitänyt esittää loistavampina, joskin yhtä onttoina. Siinä esiintyvät viisikymmentä vuotta haudassa maanneen luurangon luusolmut. Ruumisarkun kultaukset ovat karisseet pois; iltaruskon loiste, joka lumosi runoiliat, on sammunut. Harmaassa hämärässä, joka seurasi auringonloistoa, liikkuu vieläkin tunnettavia varjoja. Se, joka on nähnyt Pierre Delandin näyttämöllä esittävän Magnus Drakenhjelmia, käsittää, että näissä varjoissa kerran on ollut elämää.