24. HALMIN JA GRÅBERGIN SUVUT.
Se oli rahan luonnollinen kuolema…
On nyt vain lisättävä sananen muista elämästä lainatuista olennoista, jotka ovat olleet esillä tämän kertomuksen näyttämöllä. Heidän kohtalonsa ovat nyt niin kaukana menneessä ajassa, että niiden muisto on ehtinyt hälvetä ja että jos vielä elossa olevat ihmiset tuntevatkin tässä joitakin heistä, antakoot he runouden ruohon (tai rikkaruohon) kasvaa menneen ajan turpeille, säilyttäkööt todellisuuden muistot itsekseen ja älkööt väärin käsittäkö kertojan hyvää tarkoitusta antaa tunnustusta kaikille hyville puolille, jotka sitä ansaitsevat.
Hannu Herman Halm, kauppaneuvos, oli kauan maamme vankimpia kauppiaita, samoin kuin hänen perheensä oli paikkakunnan rakastettavimpia. Vuodet ja koettelemukset eivät häipyneet jättämättä jälkeä tuohon pohjaltaan jaloon ja oikeamieliseen mieheen. Hänen liikemiesviisaudestaan katosi yhä enemmän itsekkäisyys, hänen toiminnastaan yhä enemmän omanvoitonpyynti, hänen avuliaisuutensa kävi yhä uhrautuvaisemmaksi. Hän oli kuten ennenkin aina levollinen, hänen mielensä oli aina kirkas, hän hallitsi aina tunteensa ja intohimonsa, mutta hän tuli tuttavallisemmaksi, avomielisemmäksi, sydämellisemmäksi: hän sai todellisia ystäviä, ja ansaitsikin saada. Varallisuus hiukan väheni huonojen kauppaolojen aikana, mutta se oli kuitenkin vielä kyllin suuri varatakseen hänen nuorimmalle pojalleen ja seuraajalleen, Sten Otto Herman Halmille kunnioitetun aseman ja laajan kauppaliikkeen. Vanhempi poika, Juhani Halm kuoli onneksi ennen isäänsä, juomisensa seurauksista; hänestä ei siis ehtinyt tulla suvulleen sellaista vitsausta, miksi moni hänen kaltaisistaan on tullut samoissa olosuhteissa.
Kauppaneuvoksetar Halmilta riisti hänen suureksi surukseen tuhkarokko yhden sievistä pikku tyttäristä, mutta toiset kolme joutuivat onnellisiin naimisiin, kaksi kauppiaan, kolmas korkealuottoisen virkamiehen kanssa, josta tuli heille lainoppinut tuki suuressa riitajutussa, mihin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet sekaantuivat keskenään. Tervolan äiti sai oman tuvan ja runsaan eläkkeen, mutta hän eli ainoastaan kaksi vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Kirjanpitäjä Stenman istui pulpettinsa ääressä niin kauan kuin hän näki vuolla sulkakynäänsä, mutta halveksi perinpohjin uusia teräskyniä, joiden hän sanoi olevan keksittyjä vain hyvän käsialan turmelemiseksi. Halmin kauppahuoneesta on lisättävä vielä, että se antoi melkoisia lahjoituksia hyviin tarkoituksiin, ja että paikkakunnan säästöpankki kunnioittaa vielä tänäänkin perustajansa muistoa. Ei ole kuulunut, että mikään samanlainen kulta-aave kuin Hannu Kristoferin ja Sten Halmin vainooja oli olisi siitä lähtien kulkenut perintönä sukua häiritsemässä.
Konsuli Lauri Gråberg, joka ei koskaan vakuuttanut laivojaan, pelasi jonkin aikaa hyvin menestyen onnen uhkapeliä, mutta lopulta tuo uskoton ystävä väsyi "kuuden laivan vakuutusmaksuilla korvaamaan seitsemännen". Eräänä vuonna joutui kolme laivaa haaksirikkoon, toisena yksi laiva ja kaksi prikiä. Gråberg alkoi vakuuttaa, mutta silloin meni voitto vakuutusmaksuihin; rahdit huononivat, puutavaroiden hinnat alenivat, suolakeinottelut eivät onnistuneet. Silloin Gråberg tahtoi säästää laivurien kuukausipalkoista ja rahtiosuudesta sen, mitä hän menetti kauppavoitosta, mutta siitä oli seurauksena, että kelvollisimmat laivanpäälliköt luopuivat hänestä, ja hän otti huokeammasta palkasta hulttioita. Laivakirjoissa oli siitä pitäen harvoin muuta kuin haaksirikkoja ja velkoja; viimein katosi Danaë-laiva, jota kuljetti kapteeni Hammelmann, lasteineen ja miehineen, ei kultasateeseen, vaan valtameren sumusateihin. Otaksuttiin sen uponneen jäljettömiin, ja Gråberg vaati vakuutussummaa. Mutta vakuutusyhtiö, jolla oli urkkijoitaan ympäri maailmaa, sai selville, että kapteeni Hammelmann oli suvainnut tehdä kauppoja omaksi hyödykseen, myynyt lastin, tehnyt summattomia velkoja, antanut suomalaiselle laivaväelle tilaisuuden karata San Franciskossa, pestannut uudeksi väeksi kaiken maailman roistoja, uudelleen jatkanut asioimisiaan Perussa ja Boliviassa, missä hän myi laivan. Laivanisännälle jäi Danaën kullasta jäljelle ainoastaan Hammelmannin velat, jotka hänen täytyi armotta maksaa, ja siten kukistui yksi Y-kylän suurvalloista.
Samaan aikaan sekaantui Gråbergin kauppahuone laajaan ja pitkälliseen käräjöimiseen, joka alkoi Rufus Gråbergin perintöriidasta. Perinnönsaaja, rouva Hallberg, oli hurskas, mutta itsepäinen, kaksi ominaisuutta, jotka näyttävät varsin vastakkaisilta, mutta jotka todellisuudessa sangen usein yhtyvät. Juttu kulki kaikki oikeusasteet, siinä voitettiin ja hävittiin, voitettiin uudelleen ja hävittiin taas. Vihdoin sekaantui siihen vanha kilpailija, Halm & Kumppanin kauppahuone, joka oli osallinen eräässä sahassa, jota Gråberg oli omin päin pitänyt omaisuutenaan jo ennen jutun päättymistä. Sahassa sahattiin hirsiä, joista Halmin kauppahuone, osakas ollen, vaati itselleen osuutta. Nuo hirret taas huomattiin luvattomasti kruunun metsistä hakatuiksi, ja siten sekaantui juttuun itse keisarillinen majesteetti, Suomen senaatti, kruunun asiamiehet, voudit, viskaalit, nimismiehet ja muut asianomaiset. Ikäänkuin tuo sekasotku ei olisi vielä ollut kyllin hyvä, joutuivat niiden seutujen maalaiskunnatkin, mistä tukit oli otettu, riitaan toiselta puolen kruunun kanssa metsäpalstoista ja toiselta puolen Gråbergin ja muiden asianomaisten kanssa muutamista hakkuuksista, joita luultiin tehdyn kuntien alueella. Siitä syntyi niin sotkuinen vyyhti, ettei mikään oveluus saanut sitä enää selväksi, kun oikea sointiteeri oli lentää lepatellut Kallisen aaltoihin myrskypuuskien painaessa siipiä. Ne 22.000, joita Lauri Gråberg ei suonut köyhälle leskelle, kasvoivat hänen konttokirjoissaan neljä kertaa suuremmiksi menoiksi. Tuo saha sahaili hänet palasiksi, tukit vierivät hänen päälleen. Rufus Gråberg olisi silloin vaihteen vuoksi voinut käyttää kulovalkea-arvoitusta: "Kirppu metsään juoksi, ei sitä sadalla hevosella takaisin saada."
Toistakymmentä vuotta kestäneen rauhan ja kukoistuksen jälkeen tuli kaupunki tällöin taas täyteen eripuraisuutta ja puoluehajaannusta, minkä teki vielä tukalammaksi kasvava taloudellinen pula. Ainoana pelastuskeinona oli palaneesta X-kylästä tullut yhtiötuuma, jonka taistelu ja hätä kerran oli opettanut sille, ja siten tuli aikoinaan suuresti surkuteltu ja kiistojatuottanut palo tehokkaaksi vipusimeksi kohottamaan kummankin kaupungin vastaista vaurastusta.
Eräänä päivänä, eräänä kolkkona päivänä, jolloin mitä sekavimmat tunteet vallitsivat Y-kylässä, ei vanhaa ja arvokasta Lauri Gråbergin toiminimeä enää ollut elävien toiminimien luvussa. Kaikki myytiin huutokaupalla; häviö oli niin täydellinen, että etuoikeutetut velkojat saivat vain kaksikymmentä prosenttia, muut tuskin viittä. Ja kumminkin oli hävinneellä kauppahuoneella vielä ollut metsiä, sahoja, laivoja ja rakennuksia, joiden arvo teki paljoa enemmän kuin kaikki velat, mutta kaikki ne sulivat mitättömiin murhaavassa vasarakaupassa. Vaikka Lauri Gråbergin konttorikynästä muinoin Edvardsonin kädessä oli valunut kultaa, niin osasi vasara takoa sen kullan niin hienoiksi rihmoiksi, että ne vihdoin olivat melkein näkymättömiä. Ei mikään ole tavallisempaa: se on rahan luonnollinen kuolema; niin kukistuvat sen suurvallat. Uusi luonnontiede luulee saaneensa selville, ettei mikään, mikä kerran on olemassa, voi enää kadota. Maamme monien vararikkojen historia todistaa toista: uskottujenmiesten ja huutokaupanpitäjien käsissä nähdään joka päivä jotakin, usein paljonkin muuttuvan tyhjäksi.
Lauri Gråbergilla oli kuitenkin onnettomuudessaan jotakin jäljellä, mikä oli arvokkaampaa kuin täyteen lastattu laiva, nimittäin poikansa. Lauri Roderikista, jota äidillinen luonto ei ollut luonut kauppiaaksi ja toiminimen kannattajaksi, mutta jolle se sen sijaan oli antanut huolimatta kaikesta siitä kuonasta, millä rikkaus, nuoruus ja kevytmielisyys olivat peittäneet alun hänen ylioppilasajastaan, hyvän pään ja hellän sydämen, tuli vastoin luuloa isänsä tuki hänen vanhuutensa varattomina päivinä. Niin kauan kuin kaikki kävi hyvin, oli Lauri Roderik vuoroittain perhonen ja kotka: milloin nautti hän elämästä ja vapaudesta, milloin mietiskeli hän vakavasti tulla vast'edes toimeliaaksi mieheksi, kunnon kansalaiseksi, mutta menetti aina paljon rahaa. Hän luki maisterinarvoa varten niinkuin moni muukin, etenkin saadakseen sillä välin runsaasti ajatusaikaa. Me näimme hänen kerran hämmästyttävän isäänsä sillä "vakaalla" päätöksellä, että hän rupeaisi kerran koulunopettajaksi. Kun hän mietti tarkemmin asiaa, tuntui se toimi hänestä ikävältä, ja hän päätti ruveta lakimieheksi. Mutta miksi lisäisi hän palkattomien varatuomarien suurta lukua. Lauri Roderik mietti taas ja päätti lukea lääkäriksi. Sitä varten valmistuakseen hän kävi eräänä päivänä anatomiasalissa, mutta siitä käynnistä seurasi, että hän vakavasti alkoi pohtia, eikö hänen kutsumuksensa oikeastaan ollutkin jumaluusopillinen ura. Siitä huolimatta hän tuli kandidaatiksi ja maisteriksi: silloin oli pakko valita, ja hänestä tuli — lasinpuhaltaja.
Rouva Margret Halmilla oli sydänmailla pieni lasitehdas, Metsäpirtti. Lauri Roderik suostui tätinsä pyynnöstä hoitamaan Metsäpirttiä, saadakseen häviöönjoutuneelle isälleen turvapaikan, ja hän päätti vihdoinkin todenperään tulla mieheksi. Sillä kertaa hän pitikin sanansa. Hän työskenteli lujatahtoisena perehtyäkseen uuteen toimeensa. Metsäpirtillä oli metsää yltäkyllin; tila vaurastui, sai lisää aluetta, siitä rakennettiin tie meren rannalle, ja muutaman vuoden kuluttua Metsäpirtti tuotti melkoisen voiton. Lauri Roderik saattoi jo tarjota isälleen uuden kodin ja vanhuuden päivien rauhan.
Nuori Metsäpirtin hoitaja oli silloin kahdeksankolmattavuotias, ja korpi alkoi tuntua hänestä yksitoikkoiselta. Hän matkusti kaupunkiin, kävi tätinsä luona ja teki tilin viimeksikuluneesta vuodesta. Liisu piti kirjaa niistä tileistä niinkuin kaikista muistakin. Tehtaanhoitaja ja konttoristi työskentelivät yhdessä kirjain ääressä. Margret-rouva kutoi sukkaa ja katseli kirjanpitoa, ja hänelle juolahti mieleen eräs ajatus.
— Lauri Roderik — hän sanoi sisarensa pojalle — sinä olet ihmistynyt kelpo tavalla, mutta sinä tarvitset viisaan vaimon. Mikset mene naimisiin?
— Miten sopisi köyhän miehen sellaista ajatella!
— Etkö häpeä syyttäessäsi Herraamme, kun olet saanut kaksi voimakasta kättä, jotakuinkin ymmärrystä ja maisterinseppeleen lasin taakse kehykseen kamarisi seinälle! Luulenpa, että saat hyvinkin tuhat hopearuplaa vuodessa myyntiprosenttia.
— Se on totta, täti. Mutta minulla on velkoja.
— Vai niin, vai niin, se oli ikävää se; oppi maksaa. Mutta ethän toki ole velkaa koko maailmalle. Isäsihän maksoi kolme vuotta takaperin vielä kaikki kulusi. Kuinka paljon niitä sitten on?
— Kaksituhatta ruplaa.
— Mitä turhia, eikö enempää? Sen saatat säästäväisesti eläen maksaa neljässä vuodessa.
— Niin toivon. Mutta enhän voi naida sitä ennen.
— Hm… Luuletko niin? Saattaapa olla niin. Tosin on olemassa toinenkin keino.
— Minä en tiedä muuta.
— Jos esimerkiksi nait tytön, jolla on omaisuutta.
— Minä en tahdo, että minun on kiittäminen vaimoani toimeentulostani.
Minä tahdon elättää itse itseni ja hänet myöskin.
— Häpeä vähän tuollaista ylpeää puhetta! Ikäänkuin kunnon mies tulisi siitä huonommaksi, ettei vaimo tule tyhjin käsin kotiin! Mutta asia on kai niin — lisäsi Margret-rouva leikillisesti ja löi sisarensa poikaa sukalla hartioihin — asianlaita on kai niin, uskon minä, että sinä, nuori herraseni, olet ihastunut johonkin etelänpuolen köyhään neitiin … joka osaa soittaa pianoa ja tanssia fandangoa … joka on elätettävä kermalla ja sokerileivoksilla, jonka pitää saada ajella neljän hevosen vetämissä vaunuissa ja joka toinen viikko läntystellä uudessa silkkihameessa… Siihen sinulla ei ole varoja ja sentähden kävelet allapäin, nuori herraseni.
— Jos, täti, olisitte sanonut tuon muutamia vuosia takaperin, olisin ehkä vastannut: mahdollista! Nyt vastaan: erehdytte!… Mutta jos nyt kirjoitamme hullutuksia Metsäpirtin konttoon, niin se on teidän vikanne, täti.
— Oh, häpeä! Jos olet niin hajamielinen, osaa Liisu kyllä laskea. Hän kykenisi hoitamaan Metsäpirtin yksinäänkin … ja sinut lisäksi, suurtuhlari!
Lauri Roderik hymyili. Hän oli ajatellut jotakin sinnepäin. Hän katseli vielä kerran serkkuaan, joka oli kirjoittanut numeron toisensa viereen järkkymättömän levollisesti, mutta tunsi siinä punan nousevan kasvoilleen. Hän oli kuudenkolmatta vanha, oli käynyt hieman täyteläisemmäksi, hieman päivettyneemmäksi; kädet olivat kadottaneet ensi nuoruuden pehmeyden, mutta muuten hänestä ei ollut tullut oikeaa, ihanteellista markkinamamselia. Hän oli kuitenkin kaikkine kirjanpitoineen miellyttävä tyttö.
— Se oli jotakin se, täti, vastasi Lauri Roderik. Mutta mitä Liisu siitä sanoo?
— Kaikkien tulojen summa viime vuodelta 19.624:40. Puhdasta tuloa 12.315:10, vastasi Liisu.
— No, siinä kuulet! nauroi äiti iloisimmalla bassoäänellään, tarttui sisarensa poikaa kädestä ja pudisti sitä niin voimakkaasti, että lasisulatto siitä olisi särkynyt palasiksi. — Siinä kuulet! 12.315:10; luulenpa sen riittävän nuorelle pariskunnalle ja vielä karhuillekin. Ota hänet, rakas poikani, ota hänet! Jumala siunatkoon teitä!
Siten tapahtui kihlaus suuritta kursailuitta, ja kun Liisun myötäjäiset olivat jo aikoja sitten sievästi ladottuina hyvinjärjestetyn talon arkuissa ja liinavaatekaapeissa, vietettiin häät kolmen viikon kuluttua. Setä Hannu Herman Halm talutti morsiamen vihille ja lahjoitti hänelle kallisarvoisen pöytäkaluston, joka oli koristettu Liisun nimikirjaimilla ja vartavasten jo vuosikausia sitten tilattu Englannista. Hänen kolme nuorta tytärtään olivat sievän sievinä morsiusneiteinä, ja ukko Stenman sai toimekseen punssin teon. Kolkon kylmä vierashuone loisti koko komeudessaan. Häihin oli kutsuttu paitsi kaikkia niitä, joilla Y-kylän kaupungissa oli oikeus käyttää frakkia, tylliä, silkkiä, tekokutreja ja hansikkaita, myöskin useita rehellisiä sarkanuttuisia, tykkimyssyisiä kauppahuoneen liiketuttavia, vanhoja uskollisia palvelijoita ja talonpoikia, ja heillä oli niistä palatessaan taskut ja nenäliinat täynnä kaikenlaista hyvää.
Ne olivat kunnon häät, joissa ei enää ollut mitään erotusta niiden kesken, jotka aikoinaan olivat ylistelleet Gråbergia ja panetelleet Halmia tai ylistelleet Halmia ja panetelleet Gråbergia. Olihan emäntä, Margret-rouva, aina ollut molemminpuolisen sukulaisuutensa vuoksi välittäjätorvena kummankin suvun keskinäisissä epäsoinnuissa. Ja olihan siinä sulhasena Gråberg ja morsiamena Halm. Romeo sai sillä kertaa Juliansa vahingoittumattomana elämän lämpimästä syleilystä: Capuletin ja Montaguen suvut olivat erottamattomasti yhdistetyt.
— Kätesi tänne! sanoi Hannu Herman Halm Lauri Gråbergille, kun he siinä katselivat äskenvihittyjä.
Entiset kilpaveljet, kukistunut ja vielä pystyssä oleva suurvalta, molemmat kovia kokeneet, molemmat nöyryytetyt, ojensivat toisilleen kättä puhumatta sanaakaan menneistä vaiheista.
Stenman-vanhus näki sen sieltä, missä hän oli huomaamattomana nurkassaan, ja se liikutti hänen kuivunutta paperisydäntään.
— Kukapa sitä olisi uskonut? sanoi hän puoleksi hymyillä virnistellen ja puoleksi itkien itsekseen. — Halm & Gråberg! No, jos Herramme ei hyväksy sitä toiminimeä, niin en tahdo enää kirjoittaa ainoatakaan saldoa.