JOHDANTO.
Siitä, joka on nykyajan nopeilla höyrylaivoilla tottunut uiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran vuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itämeren yli kulkeminen tuskin tuntuu muulta kuin vähäiseltä aamukävelyltä. Kolmipäiväiset mahdolliset ikävyydet, mitkä aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisämeren laisessa pienessä pesuvadissa, ovat meidän aikamme tottuneista matkustajista tuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka syysmyrskyjen ja jäiden tähden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa matkustaja tavallisesti mieltään hyvinvarustetun pöydän antimilla ja lukemalla hyvää kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa toinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin kärsivällisyyttä, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat tavallisesti kevät ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu kuin ihmisen mielentilat, mutta välistä sattuu, että tuuli nukkuu Aioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu päivät päästänsä hautoa kuolleen meren pintaa. Purjehtija pysäyttää kulkunsa, höyrylaiva seisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tähystäjä seisoo mastokorissa jäykkänä vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon ja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillä meren virrat saattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta tuntemattomia kareja kohti.
Kauniina toukokuun aamuna vuonna — samantekevää milloin, ei siitä pitkää aikaa ole — irroitti pieni Hengist höyrylaiva köytensä Helsingin satamasillasta ja lähti merelle tehdäkseen matkan Tallinnan kautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vähäinen, sillä noitten laivojen tarkoitushan onkin parhaasta päästä tuoda kaikkia hyödyllisiä ja hyödyttömiä tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhä vielä pukee, koristelee ja sulostuttaa kylmyydestä värisevää pohjolaa, tätä pohjolaa, joka myy metsänsä kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja voinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestä, joten laiva epäilemättä oli pyörivä kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta tuulenpuhalluksesta; mutta ei sekään arveluttava seikka ollut peloittanut muutamia matkustajia käyttämästä hyväkseen tätä sopivaa suoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttävämpää, mutta pitempää Tukholman tietä tai vielä pitempää eikä suinkaan hupaista Pietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievää puoliympyrää.
Vastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno pohjatuuli, joka päivemmällä sai merenpinnan värehtimään, vei meidät vain sitä nopeammin vanhaan Tallinnaan, missä Hengist levähti ensi yönsä. Yhtä tyyni oli meri, yhtä kirkas taivas ja yhtä hilpeä matkustajain mieliala, kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa puolenpäivän rinnassa. Matkustajat viettivät iltapuolen peräkannella, ja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka miellyttävällä merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa yhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle. Onnellinen kohtalo oli tälle alukselle koonnut melkoisen määrän niitä rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät keskustelun viehättäväksi, ja me kaikki ymmärsimme olevan edullista käyttää niitä hyödyksemme. Neiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikää oli vaikea tarkalleen arvata, ensimmäisenä ehdotti, että laskettaisiin perähyttien matkustajat. Hänen kuiskailtiin jo salanimellä julkaisseen kolme romaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljänteen.
— Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos Rabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan kouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta.
— Tai seitsemästä viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihän meitä liene enempää kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemän miestä.
— Anteeksi, kaksitoista meitä on, huomautti kapteeni Videstrand, iloinen ja hyväluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston asioita ajettavana ja joka tunsi Itämeren paremmin kuin kalastaja tuntee lähimmän apajavetensä. — Aloittakaamme eversti Hemmingistä ja teistä itsestänne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni.
— Niin, Emsiin. Konsuli Rönnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla
Ranskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand…
— Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen.
— Hyvä, siinä on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa
Rönnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset'n johdolla…
— Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo raukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.
Viehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona suojelijaansa. Hän oli melkein päätään pitempi rouva Rönnevallia, joka ollen parhaillaan kolmenkymmenen iässä oli mitä suloisin pikku rouva.
— Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. — Sitten … mutta meidänhän olisi pitänytkin aloittaa teistä, oppinut kanslianeuvos Rabe. Seitsemän. Enkö jo sanonut, että teille oli tuleva viisasten numero. Ja jottemme enää toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti lukuun dosentti Sumun…
— Englantiin, vastasin minä.
— Kahdeksan. Mikä on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu suomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona?
— Lautamies Santala, varakas isäntä Pohjois-Hämeestä, vastasi kapteeni Videstrand. — Hän näyttää tuskin kolmenkymmenenkään vanhalta, mutta on sentään ainakin jo yli neljänkymmenen, koska hän on matkalla noutamaan tytärtänsä Lausannen kasvatuslaitoksesta.
Eversti Hemming, joka tähän asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli tällöin muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitä, että oli tavannut suomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin kuin hän itse.
— Santala, sanoi hän, on niitä, jotka ovat omin neuvoin hankkineet melkoiset tiedot, ja kuitenkin hän on vaatimattomampi kuin kukaan meistä. Kirja, jota hän lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hänessä on oikeata kunnianhimoa, hän tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman tulkkia.
— Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistyttöjä talouden ja karjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliäästi.
— Luultavasti ei, vastasi eversti. — Santala koettaa kaikin tavoin saada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytärtään siihen opettajaksi.
— Meidänhän piti laskea. Siis Santala yhdeksäs. Entä tuo vanha biisamiturkkinen herra, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän muuta kuin nuottinsa, joita hän lakkaamatta tutkii?
Kukaan ei tuntenut häntä. Kukaan ei ollut kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Hän oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii nuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtiä, ja kuulee korvissaan kokonaisen orkesterin soittavan. Me päätimme nimittää häntä yksinkertaisesti vain Biisamiksi.
— Mutta sittenhän meitä kumminkin on kymmenen, virkkoi luvunlaskija-neitsemme.
— Eipäs, huomautti kapteeni Videstrand. — Oletteko, armollinen neiti, koskaan läsnäolollanne kunnioittanut minkä maanosan höyrylaivaa saksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitä miellyttävällä seurallaan?
— Te olette oikeassa. Täällähän niitä on kaksikin.
— Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin ihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille, vuoroin hankkimalla "was anzubeissen", jotakin pureksimista, joka viimeksimainittu heistä on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti.
Kun seura sitten oli päässyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun, istuttiin illalliselle mistään pahoista aavistuksista tietämättä; silloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpittömästi, puoleksi leikillisesti hämmästyneenä kuiskaavan veljelleen:
— Mutta meitähän onkin pöydässä kolmetoista.
Sitä vastaan ei käynyt väittäminen, meitä oli todellakin kolmetoista. Onneton, joka siten vastoin tahtoaan häiritsi onnellista rauhaamme, ei ollut kukaan muu kuin Hengistin päällikkö, kapteeni Müller, jota emme olleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, että jos hänetkin luettiin mukaan, niin olisi myöskin ollut pantava laivaväki ja palvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipä sittenkään saatu olemattomaksi, että meitä istui kolmetoista pöydässä. Jotakin oli tapahtuva. Puoli seuraa lähti mystillisin mielin levolle.
Aivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen jyskinä lakkaavan, sitten epäröiden alkavan jälleen, sitten taas lakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan — ainiaaksikohan? Me olimme aukealla merellä, emme tunteneet mitään tärähdystä, emme vähintäkään heilumista; mikä sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden? Tietysti kolmetoistaluku.
Hetkisen odotuksen jälkeen voitti uteliaisuus. Hyttien asukkaat tulivat porraskäytävään ja kysyivät puoliuniselta palvelijalta, miksi oli pysähdytty.
— Sumua, kuului vastaus.
Eikö sen pahempaa! Muutamat palasivat alas, toiset lähtivät peräkannelle. Sumu ympäröi aluksen loistavan punaisena nousevan auringon säteistä ja niin tiheänä, ettei nähnyt kaapelinpituudenkaan päähän. Oltiin juuri Dagerortin kohdalla, eikä ollut viisasta laskea sokeasti sumuun.
Aika kului, juotiin kahvia, syötiin aamiainen, jopa päivällinenkin; yhä pysyi sama liikkumaton, tiheä pilvimuuri meren pinnalla. Matkustajat kävivät kärsimättömiksi ja kysyivät kapteenilta, milloin hän luuli voivansa jatkaa matkaa.
— Heti kun alkaa tuulla, kuului oraakkelinvastaus.
Onnettomat höyrylaivojen kapteenit! Muistanpa erään heistä, aina rauhallisen, aina hyväluontoisen kelpo miehen. Joku puhelias nainen oli väsyttänyt häntä tavallisilla viisailla kysymyksillään ja kummasteli lopuksi, miks'ei nähnyt laivan entistä päällikköä, vanhaa tuttuaan.
— Missä kapteeni K. nyt on?
— Hän on kuollut.
— Mitä? Kuollutko? Miten hän kuoli?
— Hänet kyseltiin kuoliaaksi.
Hengistin matkustajain ei onnistunut tuolla raakalaisten tavalla surmata kapteeniaan, mutta johonkin piti heidän ryhtyä. Sormia kasteltiin, jotta huomattaisiin vähäisinkin tuulenhenki, mutta aina turhaan. Aiolos oli sulkenut kaikki säkkinsä. Ilma oli liikkumaton, meri kuin jäätynyt. Päivä kului usmaverhon yhä pysyessä yhtä läpitunkemattomana, aurinko oli jo laskeutumaisillaan, matkustajat istuivat tyynen epätoivoisina kannella ja olivat vähitellen tyhjentäneet kaikki moisissa tilaisuuksissa tavalliset puheenaineet. Silloin syntyi kapteeni Videstrandissa, Boccaccion ihailijassa, onnellinen ajatus: ehdottaa jonkinlaisen Decameronin, kymmenosaisen kertomuksen aikaansaamista. Jokaisen tuli kertoa jotakin joko omasta elämästään tai muuta muististaan.
Ehdotus herätti epäilyjä. Kuka ei sanonut olevansa valmistunut, kuka ei tiennyt mitään, mikä olisi kertomisen arvoista; lyhyesti sanoen, useimmat olivat kyllin kainoja ilmoittaakseen pysyvänsä vain kuulijoina. Tosinhan laivassa oli herrat Seiffe ja Dattelbaum, joita ei liiallinen kainous vaivannut, mutta he olivat juuri ryhtyneet kaksintaisteluun sakkipöydän ääressä peräsalongissa.
— Minä ehdotan — virkahti rouva Rönnevall — että naisille annetaan oikeuksia, mutta ei mitään velvollisuuksia.
— Se on naisten luonnollinen etuoikeus, vastasi eversti Hemming.
Sillä välipuheella sovittiin Decameronista.
Merkittiin kymmenen arpalippua, ja jokainen otti numeronsa mamseli Hedmanssonin käsilaukusta. Sopimus oli oleva voimassa joka ilta Travemündeen asti, olipa sitten sumua tai ei. Äänetön biisamiturkkinen herra ei katsonut ehdotusta sen arvoiseksi, että olisi viitsinyt virkkaa sanaakaan, mutta hänkin otti vastaan numeronsa, yhä vain katsella tuijottaen käsittämättömiä nuottejaan.
Arvan, missä oli numero yksi, sai konsuli Rönnevall, joka tilattuaan punssia ja seltteriä ja katsahtaen syrjästä hymyillen rakastettavaan vaimoonsa aloitti ensimmäisen kertomuksen.