11. VALTIOVANKI.
Se huone, johon nyt astumme, on linnan itäisessä tornissa eikä suinkaan tee mitään iloista vaikutusta. Se on suuri ja pimeä. Vaikka se onkin auringon puolella, pääsevät talvisen päivän pian haihtuvat säteet ainoastaan niukasti tunkeutumaan pienen, paksulla rautaristikolla varustetun ikkunan läpi. Suuri harmaasta kivestä muurattu avonainen takka täyttää yhden nurkan kokonaan; huonekaluja on maalaamaton, karkeasti höylätty sänky, pari penkkiä, pari tuolia, vaatearkku, suuri pöytä ikkunan alla ja sen lähellä oleva karkea nurkkakaappi. Kaikki nämä kalut näyttävät uusilta ja se vaikuttaa, ettei silmä aivan paljon loukkaannu niiden kömpelyydestä. Muuten on huone osaksi keittiö, osaksi kirjoitushuone. Oppi on asettunut huoneen yläosaan ikkunan puolelle; pöytä on täynnä mustepilkkuja, sillä on kellastuneita käsikirjoituksia ja suuria pergamenttikansiin sidottuja kirjoja; nurkkakaappia, jonka ovi on auki, näytään käytettävän kirjakaappina. Huoneen alaosa takan ympärillä on toisennäköinen. Siellä on pesuastia jauhosäkin vieressä; padasta näkyy muutamia kuivaneita haukia ja lihapalasia; padan vieressä on vesisanko ja niiden yläpuolella hylly täynnä saviastioita.
Sellainen on se asunto, johon linnanpäällikkö Wernstedt on sijoittanut valtiovangin Johannes Messeniuksen ja hänen puolisonsa ja palvelijansa, päästettyään hänet siitä peloittavasta komerosta, jossa Messeniuksen kiusanhenki Eerikki Hare oli monta vuotta kiduttanut tuota onnetonta. Tämä huone on ainakin kuiva ja korkea ja sen huonekalut ovat linnanpäällikön itsensä lahjoittamat. Messenius asustaa itse sen yläpäässä, hänen vaimonsa alapäässä takan ympärillä.
Suuren, musteella tahritun pöydän ääressä istuu koukkuselkäinen vanhus, ruumis kiedottuna turkkeihin, jalat pistettynä poronnahkasaappaihin ja päässä paksu villamyssy. Se, joka oli nähnyt tämän miehen hänen onnensa ja myötäkäymisensä päivinä, kun hän isoäänisenä piti puhetta Upsalan konsistoriossa tai ylpeänä kuin kuningas valtakunnassaan hallitsi ja vallitsi kaikkia Ruotsin valtioarkiston historiallisia aarteita, ei suinkaan olisi tuntenut tätä kuihtunutta, vuosien ja onnettomuuksien kangistamaa olentoa tuoksi ylpeäksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa Rudbeckiä ja Tegeliä, tuoksi oppineeksi, nerokkaaksi, ylpeäksi jesuiittalaisapostoliksi ja vehkeilijäksi Johannes Messeniukseksi. Mutta jos tarkemmin katseli noihin teräviin, levottomiin silmiin, jotka näkyivät tahtovan tunkea yhtä kauas tulevaisuuteen kuin olivat tunkeneet syvälle menneisyyteen, ja jos luki sen, mitä hän juuri oli vapisevalla kädellään paperille kirjoittanut — ja jossa ilmaantui niin suuri oman arvonsa tunto, että se jo osoitti röyhkeyttä — silloin kävi selville, että tuossa ränstyneessä ruumiissa oli sielu, jota ei aika eivätkä kovat kohtalot olleet murtaneet, vaan joka oli ylpeä niinkuin aina oli ollut ja joka ei koskaan voinut lakata korkeuksia kohden pyrkimästä.
Vanha mies tuijotti paperiin vielä sittenkin, kun hän oli kirjoittanut kirjoitettavansa. — Niin, — sanoi hän miettiväisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena, — niin se on oleva. Eläissäni ovat he minut tallanneet kuin matosen multaan, mutta kerran kuoltuani saavat he nähdä, ketä he ovat polkeneet. Gloria, gloria, in excelsis! Se päivä on tuleva, vaikka tulisikin vasta sadan vuoden päästä, jolloin tätä kurjaa vankia, joka nyt koko maailman unohtamana kuihtuu pois erämaan yksinäisyydessä, ihaillen ja kunnioittaen nimitetään Ruotsin historian isäksi… Silloin, — jatkoi hän katkerasti hymyillen, — eivät he enää voi mitään minun hyväkseni tehdä. Silloin olen minä kuollut. On se sentään kummallista. Vainaja, jonka luut jo kauan ovat haudassa lahonneet, hän elää vielä teoissansa, hänen henkensä kulkee ihmiskuntaa elähyttäen ja jalostuttaen vuosisadasta vuosisataan. Kaikki, mitä hän on eläessään kärsinyt, kaikki iva, pilkka ja vaino on unhotettu, niitä ei enää muisteta eikä ajatella, mutta hänen nimensä loistaa vielä niinkuin tähti läpi vuosisatain yön, ja jälkimaailma, jonka muisto on niin lyhyt, mutta jonka luettelo ihmisten kiittämättömyydestä on niin pitkä, sanoo ajattelemattoman ihailunsa innostuttamana: hän oli suuri mies!
Hänen näitä haastellessaan astuu huoneeseen se sama vanha nainen, johon tutustuimme linnan pihalla. Hän avaa varovasti oven ja kulkee varpaisillaan, niinkuin pelkäisi herättävänsä nukkuvan lapsen. Sen jälkeen asettaa hän hitaasti ja hiljaa halkokantamuksensa lattialle. Aivan ilman kolinaa se ei voi tapahtua; vanhus pöydän ääressä säpsähtää, havahtuu ajatuksistaan ja kääntyy kiivain sanoin naisen puoleen. — Vaimo, — sanoo hän, — kuinka uskallat sinä häiritä minua! Enkö ole sanonut sinulle iterum iterumque, että sinun on muutettava sinun penales procul a parnasso. Ymmärrätkö sen … lupa!
— Rakas ukkoseni, minähän tuon vain vähän halkoja. Olet palellut niin paljon näinä päivinä. Älä nyt ole vihainen, täällä tulee taas hyvä ja lämmin ollaksesi, nämä halot ovat mainioita…
— Quid mihi tecum? Mene hiiden kattilaan. Sinä häiritset minua. Sinä väsytät minua. Sinä olet, niinkuin Gustavus-vainaja aina sanoi, Messenii mala herba, olet minun ohdakkeeni, minun polttoviholaiseni.
Lucia Grothusen oli erittäin kiivasluontoinen nainen, pahankurinen ja riitaisa koko maailman kanssa, mutta tällä kertaa ei hän hiiskunut sanaakaan. Omituisesti olikin hänen perheellinen asemansa muuttunut! Aina hän oli miestään jumaloinut, mutta niin kauan kuin tämä oli miehuutensa parhaissa voimissa ja hänen elämänsä oli onnellinen, oli tuo lujaluontoinen vaimo taivuttanut hänen levottoman, häilyvän henkensä kuin meren kaislan lujan tahtonsa alle. Siihen aikaan oli oppinut ja pelätty Messenius ollut aimo tavalla akkavallan alla. Nyt olivat osat vaihtuneet. Samassa määrässä kuin miehen ruumiilliset voimat heikkenivät ja hän näytti alkavan elämänsä loppua lähestyä, samassa määrässä oli hänen vaimonsa jumaloiva rakkaus joutunut riitaan hänen kiivaan, vallanhimoisen luonteensa kanssa ja saanut aikaan sen, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa mahdolliseksi, että näet tämä tuima nainen muuttui nöyräksi ja alistuvaiseksi. Hän hoiti nyt miestään niinkuin äiti hoitaa sairasta lastaan; peläten hänet kadottavansa kärsi hän nöyrästi kaikki, koetti ystävyydellä lepyttää hänen pahaa tuultaan eikä koskaan vastannut vihaisesti hänen torailuihinsa. Nytkään ei olisi muusta kuin vapisevista huulista voinut päättää, kuinka vaikeaa hänen oli hillitä kiivasta luontoaan. — Kas niin, — puheli hän ystävällisesti ottaen muutamia askelia häntä lähemmä, — älähän nyt enää ole pahoillasi, ukkoseni, tiedäthän, että se vain vahingoittaa terveyttäsi. En minä enää toista kertaa kolistele, minä panen maton puiden alle, ettei se sinua häiritsisi. Ja illalliseksi paistan minä sinulle mainion lampaanpaistin … et aavista, mitä vaivaa minulla on ollut sitä hankkiessani. Olen saanut puoliväkisin ottaa sen linnanpäällikön keittiöstä…
— Mitä kuulen minä, vaimo, oletko kerjännyt almuja, beneficia, tyrannien herkkupöydältä? Kautta Jupiterin, luuletko minua koiraksi, joka syön niitä muruja, joita heidän pöydältään putoilee? Sinä nilkutat? Miksi nilkutat sinä? Vastaa minulle, miksi nilkutat? Oletko taaskin käynyt kantelemassa linnan akkojen kanssa ja kompastunut päällikön rappusiin?
— Nilkutanko minä? — kysyi Lucia koettaen hymyillä, — luulenpa todellakin, että vähän nilkutan … olen satuttanut jalkani… Kiittämätön! — lisäsi hän itsekseen. — Sinun tähtesihän minä kärsin.
— Mene tiehesi ja anna minun lopettaa hautakirjoitukseni!
Lucia ei mennyt, vaan astui yhä lähemmä, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän kietoi molemmat kätensä vanhuksen kaulaan. — Hautakirjoituksesi! — virkkoi hän niin hellällä äänellä, ettei sen olisi voinut luulla tulevan noilta kuihtuneilta huulilta, jotka näyttivät olevan luodut ainoastaan kiroilemaan ja kovia sanoja sanomaan. — Voi, hyvä Jumala, — virkkoi hän hiljaa, — pitääkö siis kaiken sen, mikä on maailmassa suurinta ja ihaninta, lopulta muuttuman tomuksi ja tuhkaksi? Mutta se päivä on vielä kaukana, se on varmaankin vielä hyvin kaukana. Näytäs minulle suuren Johannes Messeniuksen hautakirjoitus!
— Aivan varmaan, aivan varmaan, — virkkoi vanhus leppyneenä mielittelystä, joka kuitenkin oli sydämestä lähtenyt, — sinä oletkin, Lucia, se oikea persona exsecutrix, jonka tulee saada lukea minun epitaphiummi, koskapa sinä olet se, jonka tulee hakkauttaa se hautakiveeni. Kas tässä, ystäväni, mitäs sanot tästä:
"Tässä lepäävät Doctoris Johannis Messenii luut: Hänen sielunsa on
Jumalan taivaassa, maineensa maailmata kiertää."
— Ei koskaan ole, — sanoi Lucia itkuun purskahtaen, — todempia sanoja piirretty suuren miehen hautakiveen. Mutta älkäämme siitä enää puhuko. Puhukaamme sinun suuresta teoksestasi, Scondiastasi. Minä aavistan, tiedätkö, että sen loisto on pian hankkiva sinulle vapauden…
— Vapauden! — virkkoi Messenius surumielisesti. — Niin, sinä olet oikeassa: haudan vapauden, vapauden maaksi maatua, missä mieli tekee.
— Ei, — jatkoi Lucia innostuen, — sinun silmäsi näkevät vielä kunniasi tulemisen. Ihmiset tulevat lukemaan sinun suuren teoksesi Scondia illustratan, se painatetaan … nimesi loistaa kultasilla kirjaimilla kansilehdellä … koko maailma on ihmetellen huudahtava: ei koskaan ole Pohjolassa ollut hänen vertaistaan!
— Eikä koskaan ole tuleva! — lisäsi Messenius. — Oi, kuka antaa minulle vapauden, vapauden, että saan nähdä teokseni ja riemuita vihamiesteni ylitse. _Exaudi me, Domine, porrigo manus meas coram facie tua! Libera me a miseris, etenim dixisti: prosternam inimicos tuos calcandos pedibus tuis.[15] Kuka antaa minulle vapauden, vapauden ja kymmenen vuotta elääkseni ja nähdäkseni sen, mitä olen tehnyt?
— Minä! — vastasi synkkä ääni huoneen perältä.
Tuon äänen kuullessaan kääntyivät Messenius ja hänen vaimonsa kauhistuneina sinnepäin, mistä se tuli. Vankilan yksinäisyys ja heitä ympäröivän luonnon jylhyys, joka kaikkina aikoina on taikauskoa edistänyt, oli heissä molemmissa vahvistanut sen ajan uskoa yliluonnollisiin asioihin. Useamman kerran oli Messeniuksen mietiskelevä henki ollut eksymäisillään Kabbalan ja noituuden viekoitteleviin harhakäytäviin; ainoastaan hänen uuttera työnsä ja hänen vaimonsa uskonnolliset varoitukset estivät häntä sitä tekemästä. Nyt sai hän kysymykseensä odottamattoman vastauksen … taivaastako vai helvetistä, sama se, se oli kuitenkin vastaus, se oli kuitenkin edes oljenkorsi hänen hukkuville toiveilleen.
Lyhyt talvipäivä oli alkanut pimetä ja siinä osassa huonetta, joka oli lähinnä ovea, oli jo hämärä. Tuon hämärän sisästä astui esiin sama keltakasvoinen mies, joka pari tuntia sitten oli saapunut linnaan välskäri Albertus Simoniksen nimellä. Luultavasti oli hän tämän lääkärinammattinsa vuoksi päässyt vanginkin puheille, sillä koko linnassa ei ollut muita tohtoreita kuin parranajaja, joka hoiti haavurinammattia, ja vanha sotamiehen leski, jonka sisusvikojen parantamistaitoa ylistettiin hyvin suureksi, varsinkin kun hän lisäsi sitä "luvuilla", joihin aina turvauduttiin saunan löylyn hämärässä, vaikka papisto olikin niiden viljelemisen kovasti kieltänyt.
— Pax vobiscum![16] — sanoi vieras juhlallisesti, astuessaan lähemmä ikkunaa.
— Et tecum sit Dominus,[17] — vastasi Messenius yhtä juhlallisesti, voimatta kuitenkaan salata uteliaisuutta ja hämmästystään.
— Procul sit a concilio lingua mulieris,[18] — jatkoi vieras samaan tapaan.
Lucia, jonka nuorena ollessa oppineiden miesten tyttäret taisivat latinaa paremmin kuin nyt yhdeksännellätoista vuosisadalla taitavat ranskaa, ei odottanut enempää käskyä, vaan poistui heittäen tutkivan katseen salaperäiseen muukalaiseen.
Messenius antoi vieraalleen merkin istuutua vierelleen. Koko seuraava keskustelu kävi latinaksi.[19]
— Ole tervehditty, suuri mies, jota onnettomuutesi näkyy vain kohottaneen! — alkoi vieras, kosketellen taitavasti Messeniuksen heikointa puolta, hänen itserakkauttaan.
— Ole tervehditty myöskin sinä, joka et pidä arvoasi alentavana tulla hyljättyäkin puhuttelemaan! — vastasi Messenius kohteliaasti.
— Johannes Messenius, etkö tunne minua? — jatkoi vieras kääntäen kalpeat kasvonsa valoon päin.
— Muistelen nähneeni nuo kasvot joskus ennen, — vastasi vanki epäillen. — Mutta siitä mahtanee olla kauan.
— Muistatko vielä erään pojan, sinua vähän nuoremman, jota
kasvatettiin yhdessä sinun kanssasi pyhäin isien koulussa
Braunsbergissa ja joka sitten sinun kanssasi matkusti Roomaan ja
Ingolstadtiin?
— Nyt muistan — se oli suurilahjainen poika, jonka kerran toivottiin kirkon tueksi tulevan… Hieronymus Mathia.
— Minä olen tuo Hieronymus Mathia.
Kylmät väristykset pudistivat Messeniuksen jäseniä. Olivatko todellakin ajan hammas, vuosien kokemukset ja jesuiittain ihmishenkeä kalvava oppi siihen määrin voineet muuttaa tuon ennen niin kukoistavan nuorukaisen kasvot! Isä Hieronymus — sillä se oli hän — huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kiiruhti vastaamaan: — niin, arvoisa ystäväni, kolmekymmentäviisi vuotta kestänyt alituinen taistelu yksinomaan autuaaksi tekevän kirkon hyväksi on saanut ruusut näiltä poskilta ainaiseksi kuihtumaan. Minä olen työtä tehnyt, minä olen paljon kärsinyt tänä pahana aikana. Samoin kuin sinäkin, suuri mies, mutta paljon pienemmällä nerolla olen minä uutterasti viinimäessä kaivanut, muuta palkkaa vaivoistani toivomatta kuin pyhien marttyyrien kruunun paratiisissa. Sinä olet nuoruudessasi osoittanut minulle paljon ystävyyttä; tahdon nyt hyvyytesi palkita mikäli voin. Tahdon saattaa sinut takaisin elämään ja vapauteen.
— Arvoisa isä, — vastasi vanhus syvään huoaten, — minä en ansaitse että sinä, pyhän kirkon uskollinen palvelija, ojennat kätesi minulle, kurjalle luopiolle. Sinä et siis tiedä, että minä olen kieltänyt uskomme, että kirjallisesti ja suullisesti olen tunnustanut kääntyväni tuohon kirottuun lutherinoppiin, jota sydämessäni inhoan, niin, vieläpä vainonnutkin pyhää veljeskuntaa kaikenlaisilla jumalattomilla parjauksilla.
— Enkö toki kaikkea tuota tietäisi, arvoisa ystäväni; eivätkö suuren Messeniuksen teot ja maine olisi kuuluneet aina Saksanmaalle saakka! Mutta sen, minkä olet tehnyt, sen olet tehnyt ainoastaan näön vuoksi, vaikuttaaksesi salaisuudessa sitä enemmän pyhän roomalaisen kirkkomme hyväksi. Eikö Raamattu opeta meitä viekkautta viekkaudella voittamaan tänä jumalattomana aikana; perinde ac serpentes estote, teidän tulee olla kavalat kuin käärme, pyhä neitsyt on antava teille anteeksi ja kirkko on päästävä teidät synneistänne, jos vain sen hyväksi työskentelette. Arvoisa vanhus, vaikkakin seitsemän kertaa olisit uskosi kieltänyt ja seitsemänkymmentä kertaa rikkonut kaikkia pyhimyksiä ja kirkon opinkappaleita vastaan, niin on se luettava sinulle kunniaksi eikä kadotukseksi, jos vain olet tehnyt sen siinä salaisessa aikomuksessa, että sen avulla tahdot pyhää asiatamme hyödyttää. Vaikkakin kielesi olisi valehdellut ja kätesi tappanut, niin on se oleva hurskas ja pyhä teko, kun sen kautta olet tahtonut saattaa eksyneitä lampaita takaisin laumaan ja lammashuoneeseen.
— Niin, hurskas isä, totta on, että olen niitä oppeja, joita arvoisat jesuiitta-isät Braunsbergissa ennen muinoin minun nuoreen sieluuni niin kaunopuheisesti istuttivat, uskollisesti elämässäni noudattanut. Mutta nyt, vanhoilla päivilläni, tuntuu minusta siltä kuin olisi omallatunnollani paljonkin siihen muistuttamista…
— Perkeleen kiusauksia! Ei mitään muuta! Karkoita ne mielestäsi!
— Voihan olla niinkin, hurskas isä. Omaatuntoani rauhoittaakseni olen kuitenkin valmistanut kirjallisen tunnustuksen, jossa julistan kääntymiseni lutherinuskoon teeskentelyksi ja jossa yhtä avoimesti kuin ennen tunnustan katolisen kirkon ainoaksi oikeaksi.
— Kätke tuo tunnustuksesi, älä näytä sitä kenellekään kuolevaiselle! virkkoi jesuiitta nopeasti. — Senkin aika on tuleva, vaikkei se vielä ole tullut.
— En ymmärrä vaikuttimiasi, hurskas isä!
— Kuule minua tarkkaan ja huomaavasti. Luuletko todellakin, vanha mies, että minä ilman tärkeitä syitä olisin lähtenyt kulkemaan monta sataa penikulmaa läpi erämaiden, joissa nälkä, vilu, pedot ja tämän maan vielä petomaisemmat asukkaat henkeäni joka päivä uhkaavat, joissa minut elävältä poltettaisiin, jos tiedettäisiin, kuka minä olen ja millä asioilla kuljen? Luuletko, etten vähille lahjoilleni olisi saanut kylliksi vaikutusalaa omassa maassani, ellen toivoisi voivani täällä vaikuttaa vielä enemmän? Tahdon lyhyesti selittää sinulle, mistä on kysymys… Eihän vain kukaan voine kuulla puhettamme? Eihän täällä vain liene salakäytäviä seinissä.
— Olkaa huoletta. Ei kukaan kuolevainen voi meitä kuulla.
— Tiedä sitten, — jatkoi jesuiitta kuiskaavalla äänellä, — että taas ollaan aikeissa saattaa vääräuskoinen Ruotsin valtakunta takaisin roomalaisen kirkon helmaan. On vain kaksi valtaa, jotka nyt enää voivat meitä vastustaa, ja ne vallat käyvät, kiitos olkoon pyhimysten, päivä päivältä yhä vaarattomammiksi. Stuartin huone Englannissa on kiedottu pauloihimme ja vaikuttaa salaisesti asiamme hyväksi. Ruotsi on vielä tainnoksissa siitä kauheasta iskusta, minkä se sai Nördlingenin luona, eikä voi, ellei ihmeitä tapahdu, kauemmin puolustaa julkeaa asemaansa Saksanmaalla. Aika on tullut, tuumat ovat kypsymäisillään; meidän on käytettävä hyväksemme vihollistemme heikkoutta. Muutamien vuosien kuluttua putoo Englanti käsiimme kuin kypsynyt hedelmä; Ruotsi, joka vielä ylpeilee muinoisista voitoistaan, pakoitetaan tekemään samalla lailla. Tämä saavutetaan siten, että uusi hallitsijasuku astuu Ruotsin valtaistuimelle.
— Kristiina, kuningas Kustaan tytär…
— On yhdeksänvuotias lapsi ja sen lisäksi nainen. Meiltä ei puutu puoluelaisia Ruotsissa, jotka vielä muistavat karkoitettua kuningassukua. Heikko Sigismund on kuollut; hänen poikansa Vladislaus ojentaa nuorukaisen levottomuudella kätensä esi-isiensä kruunua kohti Tämä kruunu on oleva hänen.