1. YLIOPPILAAT LÄHTEVÄT SOTAAN.
Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella huhtikuuta 1710 oli erään pommerilaisen kaljaasin onnistunut päästä pujotteleimaan Aurajoen suulla vielä ajelehtivien jäälauttojen välitse, ja se laski nyt maihin Turun rantasiltain luona jyvälastiaan purkamaan. Edellisenä vuonna oli maassa ollut kova kato, niin että rukiitten hinta talvella nousi aina 20:een ja 30:een talariin tynnyriltä, ja tietysti tunkeutui nyt koko joukko halullisia ostajia esille, päästäkseen osalliseksi pommerilaisen tuomasta avusta. Kansaa kaikenlaista, kauppiaita, porvareita, virkamiehiä, oppineita ja oppimattomia, sekä joukko leivättömiä käsityöläisiä ja merimiehiä tulvasi rantaan, saadakseen tarpeensa kohtuullisella hinnalla, ja pommerilaisen oli varsin vaikea saada heitä ymmärtämään, että korkea kruunu jo oli tilannut hänen lastinsa Suomen sotaväkeä varten.
Toiveissaan pettynyt väkijoukko alkoi napista. — Mitä tämä on? — huusi eräs roteva teurastaja, jolla ei enää ollut mitään teurastamista, — pitääkö meidän nähdä nälkää lihoittaaksemme kenraali Lybeckerin jo ennestään lihavaa kukkaroa! Anna mennä viidestätoista talarista, ja päällisiksi kunnon kimpale sianlihaa, jollet ole juutalainen!
— Kenraali syököön vähän vähemmän, niin hän marssii paremmin, — virkkoi eräs toinen. — Kuulepas sinä, pommerilainen naurisnaama, älä päästä ruununrottaa jyvähinkaloosi, muuten se nakertaa siihen reiän.
— Etkö häpeä, härkäsaksa! — huusi eräs paksu varusmestari, joka kyynärpäittensä avulla tunkeusi joukon läpi. — Tässä on mies, jolla on komissariaatin käsky ottaa jyvät vastaan, ja jos joku tohtii jotakin mukista, kyllä minä hänet muokkaan!
— Napauttakaa vähän tuota ruunun rosvoa! — huusivat taas toiset äänet. — Vetäkää häntä vasten kuonoa, mokomaa valtionpetturia! Nyt he aikovat anastaa itselleen kaiken viljan, nylkeäkseen sekä meitä että kruunua!
— Odottakaapa, te olutratit, te paltunpaistajat, te tiskinnuolijat, kyllä minä opetan teitä herjaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalia, kun koko maan onni on meidän miekankärjessämme! — kiljui varusmestari vihoissaan, päästyään onnellisesti pommerilaisen laivan kannelle pujahtamaan.
— Kyllä vain, kurkussanne on maan onni, eikä miekkanne kärjessä, — vastailtiin väkijoukosta. — Liisteröikää tuo hätähousu mastoon kiinni! Kastakaa häntä joessa! Mäikyttäkää! Poukuttakaa häntä! Pärpättää he kyllä osaavat, mutta annapas ryssien tulla, niin saamme nähdä, kuinka pötkivät käpälämäkeen.
Ajat olivat niin levottomat, mielet niin riitaisat, että pieninkin kipinä voi sytyttää kaikki ilmituleen, ja niin oli tämäkin tora melskeeksi ja väkivallaksi yltymäisillään, kun kaikeksi onneksi joukon huomio kääntyi toisaalle. Kiivaimmat kiljujat aikoivat jo rynnätä pommerilaisen laivan kannelle, ajaakseen lihavan varusmestarin tuhannen tuuteriin, kun samassa siihen aikaan niin harvinaiset miesäänisen laulun sävelet saattoivat heidät seisahtumaan ja kuuntelemaan, mitähän tuokin merkitsisi. Kohta nähtiinkin lukuisa joukko ylioppilaita järjestyneinä rivistöön marssivan esille siitä osasta kaupunkia, joka vanhastaan on tunnettu Ryssänmäen nimellä; nimi lienee saanut alkunsa — jos saa uskoa oppinutta Taneli Jusleniusta — siitä, että moskovalaiset juuri tuolle paikalle olivat asettaneet leirinsä, kun v. 1318 hävittivät kaupungin. Tämän nuoren joukon miesluku lienee noussut vähän yli kahdensadan, vaikka sen rivit eivät suinkaan olleet niin suorat ja niin hyvin järjestetyt, että niistä olisi käynyt heidän lukumääräänsä yhtä tarkalleen arvaaminen kuin sen voi arvata säännöllistä sotajoukkoa lukiessaan. Puuttui myöskin tuo yhdenmukainen ulkonainen käytös, jota etenkin nykyaikana on totuttu näkemään yhteisessä univormussa ja säntillisissä liikkeissä; sillä enin osa näistä tuota pikaa haalituista sotureista oli aivan ujostelematta puettu samaan harmaaseen tai siniseen sarkatakkiin, minkä pitäjän räätäli kotiseudulla oli heille valmistanut, ja ainoastaan harvat heistä olivat keltaisilla hihansuilla ja samanvärisillä nahkavöillä koettaneet hiukan mukailla maailmanmainiota ja kuuluisaa karoliinilaista univormua. Ryhtiä vastaan olisi niin ikään varsinaisella soturilla ollut paljonkin muistuttamista, sillä monen niska oli ennen aikaansa köyristynyt latinan kieliopin raskaan painon alla; mutta sitävastoin nähtiin rotevia ja jänteviä vartaloita ja voimakkaita jäseniä, jommoisia tuskin missään nuorukaisjoukossa tähän aikaan nähtäneen. Moni leuka oli siihen aikaan parroittunut jo ennen kouluun tuloa, ja joskaan neljän- ja viidentoista vuoden vanhat ylioppilaat silloin — ja niinhän nytkin on asianlaita — eivät olleet niin aivan harvinaisia Suomen yliopistossa, niin oli kuitenkin enin osa heistä ehtinyt kolmen- ja neljänkymmenen vuoden vakavaan ikään, kun nyt hankkiutuivat vaihtamaan kirjaa miekkaan. Kun vielä ottaa huomioon, että noita kaikkein nuorimpia, joita vanhemmat toverit pitivät ankarassa kurissa eivätkä kohdelleet paljon paremmin kuin juoksupoikia, ei katsottu kelvollisiksi ottamaan osaa sotaharjoituksiin, niin voi arvata, ettei ankarinkaan tarkastaja olisi löytänyt montakaan poistettavaa tästä joukosta, joka nyt samosi pitkin Turun katuja.
Ylioppilaat lauloivat — ja milloin eivät ylioppilaat laula riemujaan ja ihastustaan! Taidokkaasti harjoitettua ei heidän laulunsa tosin ollut eikä kyennyt vetämään vertoja nykyajan neliääniselle laululle, mutta voimakas ja uskollinen henki kaikui kuitenkin näistä sävelistä. Laulettiin Dahlstjernan tunnettua laulua herra Pietarista, joka tavoitteli pyytääkseen Narvan uljasta ja ihanaa impeä, ja Kaarle-kuninkaasta, joka piti hänestä huolta.
"Nyt parku kuului etähältä metsist' itämaan:
Voi meitä, tuli miesten tuhonpäivät!
Ken käy nyt aurankurkeen, ken käyttää karhiaan?
Ja herrammekin kaikki vangiks' jäivät!
Sen kuulleet ootte kai, että Kaarle piti Narvasta huolen…"
Eräs tavattoman pitkä ja harteva merimiespukuinen mies oli vast'ikään astunut maalle pommerilaisesta kaljaasista ja kääntyi nyt lähimmän miehen, erään nokisen sepän puoleen kysyen, mitä tämä sotainen meteli merkitsi ja oliko vihollinen jo maassa, koska yksin ylioppilaatkin näkyivät tarttuvan aseihin sotaan lähteäkseen.
— Mitäkö merkitsee? — vastasi seppä. — Sitäpä tietenkin, että neljä viikkoa umpeensa olen nyt yötä ja päivää takonut kiväärinputkia ja miekkoja, puhumattakaan jalustimista, hevosenkengistä ja muista semmoisista, joiden tähden ei olisi ollut aikaa korjata ainoatakaan lukkoa, vaikka itse rikas herra Wargelin olisi tullut sitä raha-arkkuunsa teettämään. Ylioppilaatko? Saakeli soikoon, he ovat nyt jo kahdeksan vuotta miekkoja heilutelleet ja äkseeranneet kuin sotamiehet, vaikka täällä on ollutkin rauhallista välimmiten. Mutta nyt on venäläinen Viipurin edustalla, ja pääsiäisyönä tuli käsky maaherra Palmenbergilta, että kaikkien ylioppilaiden pitää käydä pyssyyn käsiksi ja marssia nostoväen kanssa. Tuhannen tulikekäle! Se tarttui kuin tuli tappuroihin. Professorit kinaavat vastaan minkä voivat, sillä kreikka ja latina ovat joutuneet huonoon huutoon Turussa, ja kirjain ääreen jääpi vain köyryselkiä ja rampoja. Mutta sotaan ylioppilaat tahtovat, niin että savu suitsee. Niissä peijakkaan pojissa on ruutia. Tappelin heidän kanssansa seitsemän vuotta, parina kolmena iltana viikossa, siihen aikaan, kun olin kisällinä, ja monella voi-mahalla on vielä nytkin kuhmuja päässään minun moukarini jäljeltä; mutta mestariksi tultuani pidän aina heidän puoltansa. Katsokaapa vain noita kirkkaita musketteja; ne ovat kaikki minun pajastani — suoria ja kirkkaita kuin auringon säteet! Ja puolet niistä ovat he saaneet velaksi.
— Kuka on tuo, tuolla kadunkulmassa seisova kunnianarvoisa, pitkään kauhtanaan ja tuuheaan tekotukkaan puettu mies, joka näyttää niin karsain silmin katselevan ylioppilaiden marssia?
— Se on professori Tammelin, yliopiston rehtori. Se arvon mies on pahemmassa pinteessä kuin kolmituumainen naula kaksileiviskäisen moukarin alla. Piispa on Tukholmassa, ja koko kaupunki on sekaisin. Pääsiäisyönä ammuttiin kolme luotia asessori Gyllenkrokin kamariin hänen saunassa ollessaan. Tiesi lempo, ovatko ylioppilaat olleet semmoisissa vehkeissä osallisina, mutta sen kyllä tiedän, että heidän putkassaan on parin viikon kuluessa ollut enemmän väkeä kuin luentosaleissa ja että kaksi uutta munalukkoa on minun täytynyt tehdä sen oveen. Älkää tehkö niistä kovin lujia, Vasara-Jaakko, sanoivat ylioppilaat; ymmärrättehän hyvinkin, että ennemmin tappelemme Kaarle-kuninkaan puolesta kuin pyydystelemme hämähäkkejä putkassa. En tiedä muusta kuin virastani, vastasin minä; mutta jos teillä olisi Kaarle-kuninkaan kourat, kyllä lukkojen kanssa toimeen tulisitte. Uskokaa minua, ne hiiden veitikat tekivät työtä käskettyä ja eräänä aamuna he olivat murtaneet uudet lukkoni rikki. Mutta sen perästä lyötätti korkeasti oppinut konspiratoriumi…
— Konsistoriumi, — oikaisi merimies.
— Olkoon menneeksi! Sen perästä lyötätti korkeasti oppinut konsistoriumi vankan rautateljen oven eteen, ja siitä päivin istuvat linnut siivosti häkissään. Mutta nuo toiset kiljuvat sitä pahemmin ja kokoontuvat joka päivä Ryssänmäelle äkseeraamaan. Kuulkaapa vain! Nyt he seisattuvat neuvottelemaan joistakin uusista vehkeistä. Panenpa alasimeni veikkaan kaatunutta savutorvea vastaan, etteivät he nyt puno viisaita päitään tuumiakseen tutkintoasioita. Saas nähdä — kuulkaapa vain! Nyt saa kopin vartija, vanha Tuuli tekemistä.
Laulu oli vaiennut, ja ylioppilaat olivat seisahtuneet rantakadulle. Heidän vähän aikaa kiivaasti neuvoteltuaan kuului joukosta yhä äänekkäämpiä huutoja: — karsserille! karsserille! — Ja kohta oli koko joukko liikkeellä yliopistolle päin, jonne merimieskin paremman työn puutteessa seurasi heitä.
Turun kuninkaallisella yliopistolla oli siihen aikaan, niinkuin vielä satakunta vuotta jälkeenpäinkin, vähäpätöinen huoneistonsa juuri siinä korkeassa muurissa, joka oli kirkkomäen ympärillä lähinnä tuomiokirkkoa; ja saman muurin sivulla, kalustohuoneen ja kirjaston välillä, oli erityinen ulkoneva rakennus, jonka tärkeänä tehtävänä oli olla karsserina eli koppina, joksi seppä sen oikein suomensi. Tänne ylioppilaat nyt ohjasivat kulkunsa, ja tuskin olivat he tulleet paikalle, kun jo uskalsivat tehdä, mitä arvattavasti eivät olisi uskaltaneet, jos ankara ja pelätty piispa Johannes Gezelius nuorempi, yliopiston varakansleri, olisi ollut kaupungissa, nimittäin että suurella huudolla vaativat vangittujen toveriensa vapauttamista. — Vangit ulos! — huusivat he. — Karsseri auki! Peldanus ulos! Miltopaeus ulos! Bång ulos! Kaikki vangit vapaiksi taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta!
Vahtimestari Tuuli, vanha eronsaanut lipunkantaja, joka oli tullut sotaan kykenemättömäksi Lundin tappelussa, ei arvatenkaan ollut tottumaton tällaisiin vieraisiin, sillä hän piti varansa eikä aukaissutkaan teljettyä porttia, vaan kurkisti ainoastaan pienestä, portin päällä olevasta, rautaristikolla varustetusta ikkunasta, ja kysyi äreällä äänellä, "mitä tyhmyyksiä he nyt taas aikoivat tehdä?" Pari tarkasti nakattua mädännyttä munaa ja uudistettu huuto "vangit ulos!" oli vastaus kysymykseen, vastaus siksi selvä, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen. Tuuli pysyi kuitenkin tyynenä, mitä ei hänen nimestään päättäen olisi voinut uskoa, ja lähti sen enempää sanasotaan ryhtymättä katsomaan, olivatko lukot ja ristikot tarpeellisessa kunnossa.
Ylioppilaat seisoivat hetkisen neuvottomina. Rohkeimmat ehdottivat, että heti tehtäisiin rynnäkkö porttia vastaan ja sitä tietä väkisin tunkeuduttaisiin karsserihuoneeseen. Toiset katsoivat helpommaksi ja viisaammaksi, että käytäisiin kulman ympäri, tunkeuduttaisiin sisään isosta portista, joka kaiken päivää oli auki, ja pihan puolelta vapautettaisiin vangitut toverit. Varovaisimmat sitävastoin olivat sitä mieltä, että miehissä mentäisiin rehtorin luo anomalla anomaan sitä, mistä muuten voisi olla pahat seuraukset.
Ennenkuin vielä oli päätöstä tehty, keskeytyivät heidän tuumailunsa äkisti sen johdosta, että rehtori parin konsistorin jäsenen kanssa läheni kokouspaikkaa. Meidän on muistettava, että nuo tarmokkaat piispat, molemmat Gezeliukset, isä ja poika, lähes kahden miespolven ajan olivat pitäneet opiskelevaa nuorisoa Turussa ylen ankarassa kurissa, jota muutenkin sen ajan henki vaati ja jonka nyt ainoastaan uhkaava yleinen vaara ja ankaran esimiehen poissa-olo oli saanut horjumaan. Kun piispa Gezelius nuorempi, joka muuten oli punaverinen ja hyvinvoipa kasvoiltaan, tapansa mukaan tarkasteli terävillä ruskeilla silmillään ylioppilasten joukkoa, silloin ei kukaan uskaltanut suutaan avata eikä kättään liikauttaa muuta varten kuin osoittaakseen rajattominta kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Nyt hän oli poissa, mutta polvesta polveen kulkenut kunnioitus yliopistollista virkamahtia kohtaan ei ollut vielä ehtinyt unohtua, ja niin pian kuin rehtori huomattiin, lensivät kaikki lakit päästä, ei hiiskaustakaan kuulunut, ja kaikki odottivat paljain päin, mitä yliopiston lähinnä ylimmällä päällysmiehellä oli heille sanomista.
Rehtori, professori Tammelin, oli laiha mies ja vähäpätöinen ulkonäöltään, jota kumminkin vähän ylensi hänen papillinen pukunsa ja se itsetietoisuuden tunne, joka näinä aikoina kieltämättä oli jumaluusopillisen tiedekunnan tunnusmerkkejä. Hän astui nuorison keskelle niin varmasti kuin kirkkoruhtinaan sijainen ainakin, ja puhutteli ylioppilaita latinaksi, sillä silloin käytettiin tätä oppineiden kieltä yleisesti kaikissa opettajain ja oppilasten välisissä asioissa, ja tällä kertaa tapahtui se ehkäpä senkin tähden, ettei ympärillä seisova, paikalle rientänyt väkijoukko pääsisi selville yliopiston sisällisistä riidoista. — Mitä tämä melunne tarkoittaa? — sanoi hän. — Miksikä tulette tänne aseiden kanssa, ja mikä on syynä siihen meteliin, joka jo useita viikkoja on häirinnyt yliopiston rauhaa ja sitä kunnioitusta, jota olette velvolliset sen säännöille osoittamaan?
Gabriel Peldan,[14] sen urhean Israel Peldanin veli, joka tällä kertaa istui arestissa, astui nyt joukosta esiin, kumarsi syvään rehtorinsa edessä ja vastasi kysymykseen pelkäämättä ja yhtä sujuvalla latinankielellä kuin oppinut professorikin. — Teidän jaloutenne, — sanoi hän, — tuntee paljon paremmin kuin me halvat oppilaat sen hädän ja vaaran, johon maa on joutunut moskovalaisten äkkiarvaamattoman päällekarkauksen johdosta, ja tietää, kuinka kruunun käskynhaltija on kuuluttanut, että ylioppilaidenkin on saatava aseet ja harjoitettava vihollista vastaan lähtemään. Minä uskallan sanoa sen, ja me kaikki tulemme sen verellämme todistamaan, että me ylioppilaat suurimmalla halulla ja innolla tahdomme tätä korkeata käskyä totella ja mielellämme kuolla urhoollisen kuninkaamme ja rakkaan isänmaan edestä. Mutta nyt ovat, kenties vastoin teidän jaloutenne tietoa ja tahtoa, muutamat, joiden tarkoitukset maan ja meidän suhteen eivät ole rehellisiä, asettaneet kaikenlaisia esteitä ja viivykkeitä tämän meidän hartaimman halumme tielle. Ja kun me, niistä huolimatta, olemme käskettyihin sotaharjoituksiimme kokoontuneet ja kenties liian isolla äänellä hyvän tarkoituksemme ilmaisseet, on muutamat meistä kapinannostajina suljettu karsseriin ja sillä tavoin estetty isänmaata palvelemasta. Sentähden olemme, nöyrää kuuliaisuuttamme ja kunnioitustamme teidän jaloutenne käskyille muuten osoittaen, tulleet tänne alamaisuudessa rukoilemaan vangittujen toveriemme vapauttamista, että me kaikki, niin pian kuin mahdollista on, voisimme sotaan lähteä ja että kuninkaallisen majesteetin tahto siten, mitä meihin tulee, pian täytettäisiin,
— Teidän nöyrä puheenne, Peldanus, — vastasi rehtori, — ei sovi oikein yhteen sen röyhkeän käytöksen ja sen melun kanssa, joka täällä juuri yliopiston pyhien muurien juurella on omansa ajamaan sen rauhalliset runottaret pakosalle. Nuoret miehet, te erehdytte suuresti, jos luulette isänmaan vaaraa voitavan poistaa uhkauksilla ja hälinällä, kun kaikkien pelastus voidaan saavuttaa vain kaikkien yksimielisyyden avulla. Yliopiston viranomaiset eivät tietysti ole voineet asettua maaherran käskyä vastaan, mutta eivät tahdo myöskään tinkimättä totella sitä, mikä on julkisesti lakia ja asetusta vastaan. Yliopiston sääntöjen viimeisen luvun toisessa pykälässä sanotaan selvästi: Studiosi habebunt vacationem militice, cujuscunque sortis sint conditionis[15]
— Teidän jaloutenne suvaitkoon muistaa heti sen jälkeen seuraavat sanat: nec sub quocunque denique titulo ad eam inviti trahentur[16] vastasi Peldanus, johon nähtävästi oli tarttunut tuo tavallinen akateeminen väittelynhalu, niinpian kuin ruvettiin puhumaan roomalaista kieltä.
Hieno puna rehtorin poskilla osoitti, että muistutus oli sattunut, mutta hän katsoi parhaaksi olla rupeamatta mihinkään vastaväittelyyn. — Konsistoriumi, — jatkoi hän, — on tarkoin punninnut sen suuren vaaran, joka uhkaa Suomen tulevaisuutta, jos opiskeleva nuoriso, joka on kutsuttu aikanaan maan virkoja hoitamaan ja sen valistuksesta huolta pitämään, kaatuisi vihollista vastaan taistellessaan ja siten pitäisi tulevia sukupolvia raakuudessa ja pimeydessä. Juuri sentähden ovat yliopiston hallitusmiehet katsoneet tarpeelliseksi lykätä sotaharjoitukset toistaiseksi, kunnes kuninkaallinen neuvoskunta on ehtinyt antaa päätöksensä meidän alamaisten epäilyksiemme johdosta, ja myöskin antaneet kurittaa niitä teidän joukostanne, jotka malttamattomimmin ovat käyneet näitä teidän esimiestenne viisaita toimenpiteitä tyhjäksi tekemään. Nyt on tästä kumminkin jo varmoja tietoja saapunut, ja asianomaiset ovat säätäneet, että vain kaksikymmentä miestä, jotka ovat ruumiiltaan kookkaat ja vahvat, mutta opin harjoituksiin vähemmän halulliset, tulee lähteä sotaan, mutta muut pysykööt rauhallisesti alallaan in literis et artibus.[17] Nuoret miehet, teidän alkujaan hyvään aikomukseenne nähden ja ajan vaatimuksia huomioon ottaen tahdomme me, teidän esimiehenne, tällä kertaa antaa teidän vähemmän soveliaan käytöksenne anteeksi ja laskea vapaiksi toverinne, jotka karsserissa istuneet ovat, sillä ehdolla, että te noudatatte kuninkaallisen hallituksen käskyä ja itse valitsette joukostanne nuo kaksikymmentä sotilasta. Menkää siis rauhassa te muut, ja palvelkaa maatanne ei melulla ja uhalla, vaan kiitettävillä teoilla.
Näin puhuttuaan poistui rehtori, jättäen koko tämän nuoren joukon neuvottomuuden ja epäilyksen valtaan. Mieluinen ei ollut se sanoma, että vain harvat heistä oli valittava vuodattamaan vertansa isänmaan edestä. Heidän innostuksensa ei ollut sitä laatua, joka, ollen sanoissa mahtava, kuohahtaa maljan ympärillä ja huomenna jo on riutunut. He olivat aikansa ja kansansa tosi poikia, valmiita lähtemään — ei koreihin juhlapitoihin, vaan raudankovan aikakauden tositoimiin, ja he tunsivat itsensä, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa siihen aikaan, kyllin väkeviksi taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan. Sentähden masensi vanhuuden viisas varovaisuus kuin kylmä sadekuuro heidän nuorekasta intoaan, ja muutamat rohkeimmat uskalsivat ehdottaa, että heti kohta ja sen enempää lupaa kysymättä samottaisiin vihollista vastaan. Toiset taas muistuttivat, että kenraali Lybecker jo silloin oli kovissa vihoissa yliopiston varakanslerin, piispa Gezeliuksen kanssa, ja luultavasti tulisi puoltamaan heidän uppiniskaisuuttaan, piispaa suututtaakseen. Mutta Lybecker ei ollutkaan mies innostamaan suomalaisten ylioppilaiden isänmaallista mieltä. Inhon huudahdus kuului heti kohta, kun hänen nimeään mainittiin, ja kun kohta sen jälkeen vangitut laskettiin irti, päätettiin vastustamatta mukautua rehtorin käskyihin.
— Se aika tulee vielä ja tuleepa ennenkuin soisimmekaan, jolloin jokainen meistä, joka voi pyssyä hoitaa, saa tapella oman kynnyksensä edessä, — sanoi viisas ja reipas Gabriel Peldan tulevia tapahtumia aavistaen.
— Mutta minä tahdon mennä nyt heti kohta vihollista vastaan — ja minä — ja minä — ja minä, — huusi viisikymmentä innokasta ääntä yhtä haavaa. Ja samassa alettiin kiistellä siitä, kuka olisi pääsevä noiden kahdenkymmenen joukkoon ja vannottiin, kaikkien muinaisajan jumalain ja jumalattarien nimessä, ettei kukaan ollut "opin harjoituksiin vähemmin halullinen" kuin puhuja itse, ja jos ruumiin voimaa kysyttäisiin, niin sopisihan koettaa heti kohta. Pyrkivien luku oli ylen suuri; täytyi viimein vetää arpaa. Ne, jotka saivat sota-arvan, kiinnittivät sen heti kohta uljaasti lakkiinsa, jotavastoin ne, jotka tuomittiin kirjan ääressä pysymään, närkästyksissään ja pahoilla mielin polkivat arpalippunsa jalkoihinsa.
Kun arpa oli vedetty, syntyi noiden kahdenkymmenen onnellisen kesken puhe siitä, kuka heidän keskuudestaan olisi korpraaliksi valittava.
— Simon Bång olkoon korpraalimme! — huusivat useimmat äänet, ja Simon Bång nimitettiin paikalla toimeensa. Hän oli yksi noista kahdeksasta rauhanhäiritsijästä, jotka olivat karsserissa olleet, ja oli hän joukon hartevimpia miehiä. Mutta Simon Bångilla oli epäilyksensä ja hän ilmoitti ottavansa tarjotun arvon vastaan ainoastaan sillä ehdolla, että joukkoa samalla johtaisi sotaan harjaantunut kapteeni.
— Joutavia! — sanoivat muutamat. — Joka yksinään on ajanut yksitoista kisälliä pakoon Kerttulinmäellä, voi myöskin yksinään hajoittaa kokonaisen vihollisen armeijan.
— En peruuta sanojani, — vastasi Bång, joka oli yhtä hyvin tunnettu voimastaan kuin itsepäisyydestään.
— Bång on oikeassa, — sanoi Peldan. — Mutta kenenkä valitsemme? Täällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku Tavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin luo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa meille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.
— Jos herrat haluavat päällikökseen ja toverikseen kunnon karoliinin, joka on ollut tulessa vähän jo ennenkin, niin olen minä valmis siksi rupeamaan, kunnes korkein päällikkyys osoittaa minulle toisen paikan, — kuului yht'äkkiä voimakas miehen ääni virkkavan. Ylioppilaat kääntyivät päin ja näkivät tuon jo ennenmainitun, merimiehen vaatteisiin puetun pitkän miehen, joka oli astunut maihin pommerilaisesta kaljaasista. Simon Bång tuskin ylettyi tämän jättiläisen olkapäiden tasalle.
Kysyttiin vähän kummastellen, kuka hän oli.
— Köyhä karoliini, niinkuin jo olen sanonut, ja nimeni on Kustaa
Aadolf Bertelsköld.
— Oletteko kreivi Bertelsköld, henkivartijarakuunoita — kuninkaan seuralaisia — hän, joka on taistellut niin urhoollisesti kaikissa kuninkaan voitoissa — hän, joka haavoittui Pultavan luona ja joutui Dnieperin luona vangiksi? — kysyivät useat äänet yhtä haavaa, ihmetellen ja kunnioittavasti, mistä voi nähdä, että urhoollisen kreivin sankariteot tunnettiin hänen isänmaassaankin.
— Sama mies olen ja minulla on ollut kunnia olla läsnä kuninkaallisen majesteetin voitoissa, vaikka miekkani niissä ei ole toimittanut sen enempää kuin halvimman sotamiehenkään, — vastasi Bertelsköld. — Elämäni vaiheet sen jälkeen on pian kerrottu. Olin kahdeksan kuukautta vankina, karkasin sitten Puolaan ja Saksaan, ja minun onnistui viimein Pommerin kautta päästä tänne Turkuun, tarjoamaan jälleen vähäistä apuani isänmaalleni.
— Hurraa! Hurraa! Bertelsköld olkoon kapteenimme! Eläköön kuningas!
Eläköön Bertelsköld! — riemuitsivat ylioppilaat.
— Nyt se käy niinkuin tanssi! Me ajamme moskovalaiset kotiinsa suureen
Novgorodiin! — huudettiin.
— Hyvät herrat, — sanoi Bertelsköld, ja hänen kaunis miehekäs äänensä kuulosti hiukan surunvoittoiselta, — oli aika, jolloin minäkin ryntäsin eteenpäin yhtä voitonvarmana kuin kaikki muutkin. Monet tuhannet miehistämme ovat kuolleet tai vankina — voitonseppelemme on lakastunut, vaikka väkemme vertaista ei ole ollut toista — kaikesta tästä olen sittemmin oppinut sen, ettei saa halveksia vihollista, joka on oppinut sotataidon meiltä itseltämme ja joka aina voi asettaa tuhansien voiman yksityisen urhoutta vastaan. Nähdessäni vast'ikään sen iloisen rohkeuden, jolla kaikki ylioppilaat kilvan pyrkivät kuninkaan ja maan puolesta sotimaan, sanoin itsekseni: Vielä saatamme toivoa, saatammepa totta tosiaan vielä voittaakin, sillä tuommoisia olemme kaikki! Emme tiedä, mitä pelko on. Mutta me tarvitsemme viisautta voittaaksemme. Ei mitään ylimielisyyttä, hyvät herrat. Meillä on edessämme vihollinen, josta voi tulla vaarallinen, jos arvaisimme hänet halvemmaksi kuin mitä hän on. Minä otan tarjouksenne vastaan, minä rupean kapteeniksenne ja johdan teitä niin kauan kuin muilta toimiltani saatan, ja niinkuin minä vannon nyt teille rehellisen, viimeiseen veripisaraani asti kestävän toveruuden valan, niin tulee teidänkin vannoa minulle sotilaan kuuliaisuus.
— Sen vannomme! Ole vain johtajamme! Vie meidät paikalla vihollista vastaan!
— Jos se on mahdollista, lähdemme jo huomispäivänä. Jumala suokoon meille onnea, hyvät herrat, että jotakin saisimme aikaan köyhän maamme hyväksi. Ainakin tiedämme sen puolesta taistella ja sen puolesta kuolla. Eläköön Kaarle-kuningas!
— Eläköön Kaarle-kuningas! Aseihin! Aseihin!