11. VAASAN SATAMASSA.
Käyttäen hyväksemme samaa säälimätöntä oikeutta jolla oikukas kohtalo joskus jättää kuolevaiset epätietoisuuden tuskien kidutettaviksi, täytyy meidän nyt vähäksi aikaa jättää nuori luutnantti vankilaansa ja siirtyä takaisin Vaasaan, jossa rikas ja mahtava valtiopäivämies Lauri Larsson vihdoinkin oli lähdössä aiotulle matkalleen Tukholmaan ja valtiopäiville.
Oli lauantaiaamu ja juuri sama aamu, jolloin kreivi Bertelsköld ja hänen ratsupalvelijansa muutamia tunteja aikaisemmin harhailivat Vähäkyrön metsien sumussa. Erinäiset esteet olivat viivyttäneet Larssonin lähtöä. Jokin muodollisuus oli laiminlyöty maaherran passia hankittaessa, ja valtiopäivämiehen valtakirja oli ollut vailla tarpeellisia allekirjoituksia. Tullikamari ei ollut antanut laivan asiakirjoja, ja viskaali Spolin oli edellisenä päivänä panettanut kaksi sen matruusia katurauhan rikkomisesta putkaan. Lyhyesti sanoen, köydet olivat epäkunnossa, niinkuin merimiehet sanovat, ja kenties oli jotakin vikaa Larssonin omassa päätöksessäkin, sillä ensiksi määrätty lähtöpäivä oli perjantai, ja tämän katsoi moni jo yksinään riittäväksi. Kukapa tahtoi ja kukapa voi suurimmatta pakotta lähteä perjantaina matkalle? Se olisi sen ajan yleisen uskon mukaan ollut samaa kuin sokeasti antautua alttiiksi kaikkien pahaenteisten tähtien vaikutuksille.
Miten paljon Larsson itse näki hyväksi kuunnella ystäväinsä ja sukulaistensa puhetta perjantain onnettomasta merkityksestä, siitä ei ole mitään tietoja saatu, mutta varmaa on, että hän viisaan liikemiehen tavoin käytti viivytystä edukseen. Kaiken yötä lisättiin aluksen lastia paikkakunnan tavallisilla Tukholmaan vietävillä tavaroilla, etupäässä jyvillä, sitten voilla, lihalla ja suolakalalla, mutta myös tervalla ja piellä, joita kiireessä ei oltu ennätetty ennemmin laivaan panna. Vanha kirjanpitäjä, joka itse oli paikalla lastausta valvomassa, vietti unettoman yön satamassa, jotavastoin hänen esimiehensä lepäsi muutamia tunteja; mutta kun tämä vanha uskollinen palvelija oli valvonut edellisenkin yön, kävivät hänen silmäluomensa vähitellen raskaiksi, ja viimein putosivat verhot kokonaan alas hänen silmäinsä eteen, hänen istuessaan laiturilla muistikirjaan merkitsemässä laivaan tuotuja tavaroita.
Hänen virka-intonsa näin vasten tahtoaan väsähtäessä tapahtui, että sillalle tuotiin kuormallinen pieniä nassakoita, jotka ulkomuodoltaan olivat pikeä sisältävien puolinelikkojen kaltaisia, joita toisinaan käytettiin lastin telkeeksi. Ne olisivat nyt olleet kirjaan pantavat. Mutta kun kirjanpitäjä nukkui, annettiin hänen nukkua, ja tavara vietiin laivaan ja otettiin vastaan kirjaan panematta.
Sillaikaa kohosi aurinko yhä ylemmä, paistaen suoraan kirjanpitäjä Grenmanin kasvoihin, niin että hän heräsi juuri parahiksi vastaan ottaakseen esimiehensä, joka saapui perheensä seuraamana satamaan klo 9 ja 10 välillä aamupäivällä. Passi ja asiakirjat olivat vihdoin viimein kunnossa, matruusit vapaina arestista, tuuli myötäinen, ja ankkuri aiottiin heti kohta nostaa. Sukulaiset tulivat laivaan sanomaan viimeisiä jäähyväisiä, ja kun osa porvaristoa oli osoittanut valtiopäivämiehelleen sen kunnian, että saattoivat häntä satamaan toivottaakseen hänelle onnellista matkaa, tarjottiin sen johdosta etevämmille vieraille ranskanviiniä ja miehistölle paloviinaa.
Larssonin vävy, raatimies Blom, piti apelleen puheen: hän sanoi häntä maan kaunistukseksi ja tuleentuneeksi tähkäksi (jonka kuultuaan nahkuri Vidlund kuiskasi viereisensä korvaan, että Blom vain odotti riiheen päästäkseen) ja arveli hänen nauttiessaan kuninkaallisen majesteetin armoa ja valtakunnan herrain suosiota sekä valvovan porvariston etuoikeuksia, että myöskin niin laittavan, että Vaasan kaupunki saisi tapulikaupungin oikeudet, ja saisi ne yksinään Pohjanmaalla…
Mutta tässä keskeytti Larsson kärsimättömästi innokkaan vävynsä puheen selittäen, että hän piti kuninkaallista majesteettia kaikessa velvollisessa kunniassa, mutta mitä valtakunnan herroihin tuli, niin hän oli vapaan valtakunnan vapaa mies eikä tietänyt muista herroista kuin kuninkaasta ja laista. Ja kun tuuli alkoi kiihtyä, tahtoi hän nyt kiittää ystäviään kunniasta, jonka he olivat hänelle osoittaneet ja sanoa heille sydämelliset jäähyväiset.
Tätä vastaan ei ollut kenelläkään mitään muistuttamista, ja vaikka nämä hyvät ystävät vielä olisivatkin halunneet kurkistaa puoliankkurin pohjaan, salasivat he pettyneet toiveensa remahtaen kaikuvaan hurraahuutoon, johon koko miehistö yhtyi.
— Kiitos ja kunnia! — vastasi laivan isäntä. — Ja nyt, pojat — kaikki selväksi!
— Hurraa patruuna Larssonille! — kaikui vielä kerran huuto raittiissa aamuilmassa.
— Hauska nähdä herrat kaikki näin iloisina! — virkkoi samassa hyvin tunnettu, vähän nenään honottava ääni, ja laitaportin kautta astui laivaan eräs pienoinen, laiha ja vaaleatukkainen olento, joka ei ollut kukaan muu kuin itse viskaali Spolin.
— Nostakaa ankkuri! huusi Larsson käskevästi, ja laivuri uudisti käskyn.
— Anteeksi, — jatkoi viskaali hyvin kohteliaasti, mutta äänenpainolla, josta jo edeltäpäin kuului huonosti salattua vahingoniloa — anteeksi, herra patruuna; mutta ennenkuin laiva lähtee merelle, on minulla käsky toimittaa tarkastus.
— Mitä se merkitsee? — karjaisi Larsson kiivaasti. — Minulla on selvät paperit tullikamarista…
— Se on mahdollista, — jatkoi viskaali olkapäitänsä kohauttaen; — mutta minulla on selvät määräykset. — Ja samassa hän veti esiin maaherranvirastolta saamansa kirjallisen käskyn, että "sattuneista syistä" tarkastus oli pidettävä Ester-nimisessä laivassa, ennenkuin sen oli lupa satamasta lähteä.
— Niinpä näkyy olevan, — vastasi Larsson ylenkatseellisesti, papereita silmäiltyään. — Laivuri Märssi! — antakaa viskaalin tarkastaa, mitä hän tahtoo, mutta tehkää se joutuin ja katsokaa, ettei mitään turmella. Jos hän särkee yhden ainoankaan uurteen tahi rikkoo yhden ainoankaan kannen, niin ottakaa todistajat, se tulee aikanaan velottavaksi.
— Älkää huoliko todistajista, ne on minulla itselläni, — vastasi viskaali vähän ivallisesti, viitaten erään tullipäällysmiehen ja erään kaupunginpalvelijan mukaansa tälle odottamattomalle, tullilaitoksen pyhitettyyn alaan kuuluvalle tarkastusmatkalle. Ja kun hän, nähtävästikin vain näön vuoksi, oli pikapäin kurkistanut muutamain pressujen alle ja vilahdukselta katsahtanut kajuuttaan, riensi hän rohkeasti alas ruumaan, jossa hänen vaaniva silmänsä heti kohta keksi yhden noista pienistä nassakoista, jotka oli viety laivaan sillaikaa, kun kirjanpitäjä Grenman veteli viattomuuden unta laivasillalla.
— Lyö auki tuo nassakka! — komensi hän mahtavasti hämmästyneitä apulaisiaan.
— Mutta pikeähän siinä vain on, rohkeni tullivirkamies nöyrästi muistuttaa, vähän närkästyneenä loukatun arvonsa puolesta.
— Lyö nassakka auki! — kuului lyhyt komento.
Viskaalia toteltiin, ja tuskin oli kantta kirveellä longistettu, kun nassakasta vierähti kokonainen röykkiö kirkkaita ja uusia hopeariksejä.
Tullimies ja kaupunginpalvelija ällistyivät. Laivuri ja matruusit, jotka uteliaina katselivat toimitusta, ällistyivät yhtä paljon. Kuin kulovalkea levisi laivassa tieto siitä, että Larsson kuljettaa hopeata Tukholmaan ja on pistänyt kalleimman nassakkansa telkeeksi tervan ja pien väliin.
Enin kaikista hämmästyi kuitenkin rikas kauppias itse tämän odottamattoman löydön johdosta. Hänen ensimmäinen tuikea silmäyksensä sattui vävyyn, raatimies Blomiin, joka usein oli yrittänyt vetää arvoisaa appeaan nenästä kaikenlaisilla salaisilla keinotteluilla. Mutta hyvin arvoisan raatimiehen kasvot osoittivat niin vilpitöntä hämmästystä, että pikemmin voi luulla hänen epäilevän appeaan siitä, että tämä ehkä näin viekkaasti koetti riistää häneltä hänen tulevaa perintöään. Laivan ruumassa syntyi hetkeksi paljon merkitsevä äänettömyys.
— Nämä rahat eivät ole minun, eikä minulla ole niistä vähintäkään tietoa, — ärjäisi Larsson viimein närkästyksellä, jota ei huolinut salata.
— Se on hyvin mahdollista, että niin on, — vastasi viskaali sävyisästi. — Mutta patruuna suokoon anteeksi, että minä asiain näin ollen toistaiseksi olen pakotettu kieltämään laivan lähtemästä.
Larssonin kärsivällisyys loppui. — Ja millä oikeudella, — huudahti hän, — rohkenette te estää valtiopäivämiestä määräpaikkaansa saapumasta? Missä se on kirjoitettuna, että laiva kielletään lähtemästä sentähden, että se vie hopeata paikasta toiseen valtakunnan rajain sisäpuolella?
— Hopeata? — vastasi Spolin ivallisesti, pitäen yhtä noista uusista rahoista isosta luukusta tulevaa valoa vasten.
— Hopeata vieköön patruuna Larsson minne vain tahtoo valtakunnan rajain sisäpuolella, mutta leimattujen tinakappaleiden kuljettaminen ei luullakseni ole asetuksissa sallittua. Nämä rahat ovat kaikki vääriä!