VÄLSKÄRIN KYMMENES KERTOMUS.
ERÄMAIDEN KEVÄT.
Eräänä talvi-iltana, kun kuulijat taas olivat kokoontuneet välskärin kamariin, ja lumipyry kevein, pehmein hiutalein peitti ikkunanruudut, suvaitsi postimestari, kapteeni Svanholm, vastoin kaikkien muiden luuloa, hauskuttaa seuraa läsnäolollaan. Hän oli nimittäin edellisen kertomuksen lopussa jotenkin miehekkäästi kiroten ilmoittanut, että hän oli nyt kuullut kaikki, mitä halusi kuulla ja ettei hän suinkaan enää aikonut vaivata itseään tulemalla kuulemaan kaikenlaisia joutavia pikkujuttuja Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tömisivät hänen rautakantaiset saappaansa tänä iltana jo ennen muita ullakon rappusissa, ja rehellinen kapteeni marssi vanhan tavan mukaan sisään niinkuin ennenkin ja oli nähtävästi jo kokonaan unohtanut kiireessä tekemänsä päätöksen. Kenties hän ei myöskään luullut saavansa kotonaan tarpeeksi torailla tänä iltana vanhan narisevan emännöitsijänsä kanssa, sillä ilman joka-iltaista riitaa oli kapteenin vaikeata saada unta silmiinsä. Hän astui siis sisään, näöltään rauhallisena, mutta oli jo ennakolta pörhistänyt mielensä niinkuin urhokas kukko pörhistää höyhenensä valmistautuen ankaraan otteluun.
Välskärin tottunut silmä huomasi sen ja hän tervehti hymyillen vierastaan. Mutta koulumestari, maisteri Svenonius, joka istui siinä, voitonvarmuuden loistaessa laihoista, mustanpuhuvista kasvoista, ei ollut halukas tällä kertaa päästämään niin vähällä vanhaa riitaveljeään, jonkavuoksi hän heti tervehdykseen vastattuaan teki sen pilkallisen huomautuksen, että veli Svanholm varmaankin tahtoisi lämmitellä itseään Norjan tuntureilla anno mundi 1718 kestetyn jouluyön pakkasen jälkeen ja olisi sentähden hyvä ja asettuisi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista.
Kapteeni kirosi, mutta vastasi sitten niin sävyisästi kuin suinkin, että jos veli Svenonius haluaisi paistaa perunoita tuhkatulessa, hän voisi sen tehdä, mutta että hän, Svanholm, kuitenkin oli tullut tänne kuulemaan jotakin viimeisten karoliinien kohtalosta; muusta hän viisi välittää. Hän toivoi näet, että veli Bäckillä vielä olisi murunen ruutia tallessa Isonvihan ajoilta voidakseen mustata nenän ainakin kirjatoukilta.
Viittaus ei ollut hieno, ja koulumestari luuli kenties, että hänen mustaa korvapartaansa oli tahdottu loukata. Hän vastasi sentähden vuorostaan, ettei hän ollut se mies, jonka tarvitsi mustata viiksiään (kapteenin viikset olivat, niinkuin tiedämme, punertavat), ja mitä Kaarle XII:n ruutiin tulee, niin se oli nyt loppuun ammuttu. Veli Svanholm saisi kyllä haistaa palanutta vielä seuraavassakin kertomuksessa, mutta hän myöskin saisi nähdä, kuinka "kirjatoukkain" vähitellen onnistui pestä ilkeä ruudinsavu pois aikakauden kasvoista vuoden 1721 jälkeen.
— Niin, oli se kaunista pesemistä vuosina 1741 ja 42, — vastasi kapteeni ylenkatseellisesti. Silloin kynämiehet oikein näyttivät, mihin he kelpaavat. Olihan jotakin kelvollista tuossakin aikakaudessa, oli "erään nimen varjo" ja ne vanhat krenatöörit, jotka vielä kummittelivat maailmassa Kaarle XII:n ajoilta.
— 1741 oli vain kerskausta Kaarle XII:n tapaan — jatkoi koulumestari.
— Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat jäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja yhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi tulla mokomilla korteilla.
Koulumestari jatkoi: — Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa huomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718 lausumat sanat: "Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" Pane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli niin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän olisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne pannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja viimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt veli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?
— Minäkö? — toisti Svanholm mielissään ja hämillään.
— Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi vastannut?
— Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa kuunnella akkain lörpötyksiä?
— Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen sanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen käyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa läpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion Kaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka maineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?
— Tuli ja leimaus! — karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja närkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä kaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain partaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa ainoastaan sanat "kynäsankari", "kirjatoukka", "ihmisiä, jotka eivät edes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia, saatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!"
Lukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä, jos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa postimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen Anna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen, sillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme "jälkijoukon kinttuja kutkutteli" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa koulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen vilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat ja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat ottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että samaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt pohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää niin kauan kuin "Teiri-kuningas" ja "Ruununvouti" taistelevat Ruotsin historian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot ovat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin "Axel" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella, jotka runoilijan kanssa ajattelivat:
"Tuot' aikaa minä rakastan, mi kunniata Kaarlen kantaa; se mielenrauhan, ilon antaa, ja maine sill' on voittajan."
Myöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja hyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle XII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli karoliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin kun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta. Välskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän huomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja isoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa johonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva hevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.
— Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! — huudahti viimein isoäiti, koroittaen ääntänsä, — kaatuiko Kaarle XII todellakin salamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista edellisen kertomuksen lauseista?
Kaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa ei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä useat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen häntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina kernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit, jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate; Romuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa kasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin luona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf ammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut norjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?
— Niin se on, — vastasi isoäiti. — Yksinkertaisinta asiaa on aina vaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen uskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella vihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen sotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa "liitto Euroopan yhdistyneiden valtain välillä", ennenkuin saadaan särkymään ruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..
— Ruukku? — toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. — Kaarle
XII:sta ruukkuko!
— Ruukku taikka ämpäri, samapa se, — vastasi isoäiti. — Serkkuni olkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän kaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän kaatunut paljon aikaisemmin.
— Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin kaikki kaatui hänen kanssaan, — muistutti välskäri vakavasti.
— Älkäämme enää siitä kiistelkö, — jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä siitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen pahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen vähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista kauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu mutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon norjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen majurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin ihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia seikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen saattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo miehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä Kaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!
— Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? — kysyi pieni Jonathan, joka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla kädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen täydellisyyden korkein huippu.
— Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja kylmemmiksi sydämiltään, — vastasi Anna Sofia ivallisesti. — Ennen maailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden aikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja Lapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän pitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.
— Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut, höyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset lienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, — muistutti välskäri. — Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea paljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain siinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin enemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta alkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä voimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä ylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa miehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.
— Onneksi Kaarle Viktor Bertelsköld syntyi aikana, jolloin hyviä avuja ja oppia opittiin pitämään korkeammassa arvossa kuin raakaa ruumiillista voimaa, — vastasi koulumestari, yllyttävästi katsahtaen sotaista vastustajaansa silmiin.
— Jos hän raukaksi syntyi, niin hänestä raukka tulkoon, sama se minusta, — vastasi närkästynyt postimestari. — Mutta jos hän syntyi mieheksi, ja jos hän on isäänsä ja äitiinsä, niin saadaan nähdä, että Kaarle Viktor Bertelsköld ei nimeään pilaa. Toivon hänen saavan paremman opettajan kuin tuo hänen perin viekas, liukas setänsä on, jota en suvaitse takamaillenikaan. Tuli ja leimaus! Siinä on veli Svenoniukselle mielensä mukainen malliherra.
— Tiedetäänkö mitään enempää niistä karoliineista, jotka jäivät kuninkaan jälkeen elämään? — kysyi Anna Sofia.
— Tiedetään, — vastasi välskäri, — että ne harvat, jotka suuresti kunnioitettuina vielä elivät neljä- tahi viisikymmentä vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen, eivät milloinkaan olleet hattuaan nostamatta Kaarle XII:n nimeä mainittaessa, ja että he verrattomalla kunnioituksella ja ihastuksella puhuivat sankarikuninkaasta ja hänen urotöistään, hänen yksinkertaisista elintavoistaan, hänen vilpittömästä jumalanpelostaan ja hänen järkähtämättömän rautaisesta tahdostaan. En luule kenenkään niin helposti unohtavan "Vanhaa soturia", — "viimeistä maan päällä, joka Kaarle-kuninkaan näki"… Viimeinen jälkeen jäänyt, korkeampaan päällikkökuntaan kuulunut karoliini oli kenraali Cronstedt, joka kuoli 1750. Viimeinen tunnettu upseeri oli kapteeni Gutoffsky, joka kuoli 1784 99 vuoden iässä. Viimeisen tunnetun sotamiehen nimi oli Niilo Örberg, ja hän kuoli 1816, 108 vuoden vanhana Taalainmaassa Ruotsissa.
— Mutta silloin hän ei ollut kuin kymmenvuotias kuninkaan kuollessa, — huomautti isoäiti, joka oli nopea laskuja tekemään.
— Niinpä kyllä, — sanoi välskäri, — mutta arvattavasti hän palveli jo niin nuorena, samoin kuin moni muukin siihen aikaan, piiparina tai kuormastopoikana. Örbergiä en tuntenut, mutta tunsinpa erään toisen vanhan karoliinin, joka kaiketikin oli heistä viimeisiä maan päällä. Hänen nimensä oli Abraham Lindqvist, oli syntynyt 1696, palveli Kaarle-kuninkaan johdolla ja rupesi, otettuaan palveluksesta eron, pitämään vähäistä kauppaa Tampereella, muutti sitten Uuteen Kaarlepyyhyn ja kuoli 1801, 105 vuoden vanhana. Hän oli niitä harvoja kuolevaisia; jotka saattavat sanoa eläneensä kolmen vuosisadan aikana. Hän olikin nuoruudessaan nostanut hevosen ja kuorman aidan yli kun kasakat ajoivat häntä takaa; mutta viimeisinä vuosinaan oli tämä kookas mies kutistunut pieneksi lumivalkoiseksi äijäksi, jonka selkä oli köykyssä ja jota senaikuiset ihmiset miltei kammoten katselivat niinkuin jotakin muinaisaikain aavetta.
Äänettömyys syntyi. Sotaa käyvät vallat näyttivät taipuvaisilta solmimaan rauhan karoliinien haudoilla. Lopuksi kysyi vanha isoäiti, mitä nyt kaiken tuon julman sotamelskeen jälkeen on kymmenennessä kertomuksessa odotettavana. Välskäri, joka tähän asti oli katsonut lumisen ikkunanruudun läpi ulos pyryilmaan, kääntyi nyt kukoistavan kuulijansa Anna Sofian puoleen, tarttui häntä käteen ja sanoi hyväntahtoisesti silmäillen:
"Erämaiden kevät."