2. LINNÉ JA HÄNEN OPPILAANSA.
— Munsalius! Munsander! — toisteli nuorukainen. — Paljon kiitoksia. Jos sanot sitä kunniallisen nimeni jalostamiseksi, niin kasvakoon se ennemmin itsekseen metsässä.
— Myönnän, — jatkoi nuori tyttö nauraen ja sitoi erään persialaisen ruusun vartta lujemmalle tukeen kiinni, — myönnän kyllä, että noissa nimissä on enemmän suuta[5] kuin mitä antelias luonto on sinulle suonut. Mutta miksi sanotaan Munsalaa teidän Suomen rengonkielellänne?
— Jos Munsala on rengonkieltä, niin se on ruotsalaisten syy. jotka ovat sen siksi vääntäneet Munisalosta, joka on sama kuin munasaari.
— Muniako! Kovaksi keitettyjä munia! Eerikki hyvä, ole nyt niin herttainen, että nimität itsesi Oveniuseksi taikka Ovanderiksi.
— Kun suutut minuun, otan nimekseni Ovenius, jos en muun vuoksi, niin kiusatakseni sinua.
— Joko taas olet pahankurinen? Nyt taas repäisit kätesi; katsohan, orjanruusun oka on uponnut keskisormesi juureen. Maltahan — kas noin! — Ja Riikka näpisti tuon syvälle pistäneen oan pois niin taitavasti kuin mikäkin haavalääkäri.
— Sano minulle, — sanoi tyttö veitikkamaisesti, — mistä tämän puutarhan kukasta pidät enimmin?
Eerikki Pietarinpoikaa oli helppo lepyttää. Hänen teki mieli vastata kysymykseen: — Sinusta itsestäsi! — mutta hän malttoi mielensä ja vastasi: — kaikkein enimmin pidän niistä, joiden vuoksi olen verta vuodattanut.
— Tahdonpa siis etsiä sinulle nimen. Annahan olla: Rosenius … Malaspina … Spinarosa … Centifolius … Lindros … kuinka tulin nyt sitä ajatelleeksi?
— Kiitoksia. Lindros ehkä sopii. Se on kaunis nimi, ja silloin saan vielä sinutkin kaupantekijäisiksi.
— Miksi ei yhtä hyvin Rospigg tahi Fingerros! Ei, latinaa sen olla pitää… Roseus … Spinosius … no, mutta autahan nyt minua!… Taerneus … Rosenlind … nyt se taas meni hongikkoon… Rosarius… Entä jos turvautuisimme kreikankieleen… Rhodius … Rhododaktylus…
— Herkeä jo, suuri oppisi panee pääsi pyörälle! Jos välttämättömästi tahdot kastaa minut uudestaan, niin tahdon minä semmoisen nimen, jossa sinäkin olet mukana. Sano minua Rosenlindiksi.
— Nyt tiedän. Eikö isäsi ollut merimies?
— Oli.
— Ja sinä olet meren rannalla syntynyt ja kasvanut. Rosmarin olkoon nimesi!
— Mutta eihän se johdu rosa-sanasta, vaan sanasta rhos, yökaste, ruotsiksi dagg. Mutta sana dagg merkitsee ruotsinkielessä myöskin pamppua eli köydenpätkää, ja koska isäni oli merimies, saattaisi joku luulla minun saaneen maistaa hänen pamppuaan.
— Sepä oli paha se; minä pidän paljon rosmarinista.
— Ja minä pidän kaikista lind-päätteisistä sanoista.
— Totta puhuen: aiotko todellakin ruveta papiksi, Eerikki?
— Etkö sinä sitä tahtoisi, Riikka?
— Se on kyllä korkea virka, mutta nykyaikana rupeavat melkein kaikki ylioppilaat papeiksi, niin ettei yksi siinä asiassa mitään vaikuta. Olen aina ajatellut, että maailmassa on kaksi Raamattua. Toisen on Jumala kirjoittanut lain tauluille ja pyhään evankeliumiinsa; toisen on hän kirjoittanut luonnon suureen kirjaan. Tosin on edellinen ylempi, koska maailma on langennut ja tarvitsee vapahtajaa. Mutta on toinenkin Jumalan tekemä ja suurenmoinen. Kaikki riippuu siitä, kuinka kumpaakin luetaan. Sanotaan, että monet papit ovat maailman miehiä; mutta minä tiedän oikein tosi Jumalan miehen, josta hänen vanhempansa tahtovat tehdä papin ja joka sitten kävi selittämään luonnon suurta Raamattua niin erinomaisen selvästi, ettei kukaan ennen häntä ollut sitä niin selvästi selittänyt. Oletko huomannut, Eerikki, että hän lukee Jumalan nimen jokaiselta luonnon kirjan lehdeltä.
— Näenhän ja kuulenhan sen joka päivä! Hurskaampaa ihmistä kuin enosi, suuri Linnaeus, ei ole koko avarassa maailmassa.
— Niin, tiedätkö! Semmoinen pappi pitäisi sinustakin tulla.
— Niinkö ajattelet? — sanoi nuorukainen säteilevin silmin. — Ei, Riikka, se on mahdotonta. Semmoista miestä kuin enosi on, ei synny toista edes sadankaan vuoden kuluttua.
— Niin minäkin luulen. Mutta suuripa on kirjakin, jota hän selittää, eikä yksi ihminen kaikkeen ennätä. Katsohan esimerkiksi minua. Mikä minä olen?
— Sinä olet enosi sisarentytär, sen ainakin tiedän.
— Enpä edes sitäkään, tiedätkö, vaan äitini oli enoni orpana, ja on hän hyvyydessään ottanut minut luoksensa isätönnä ja äiditönnä lapsena. Mutta voitko selittää sitä, että minä, joka en ole mitään, ja tuskinpa sitäkään, kuitenkin väittelen sirkkalehdistä hänen kanssansa, jota koko maailma ihmettelee?
— En, sitä en tosiaankaan voi käsittää, — naurahti Eerikki.
— Mutta sokeakin kana voi välistä löytää jyväsen, ja semmoisia jyväsiä ovat nuo pienet sirkkalehdet, sanoo eno. Sentähden ajattelen, että vaikka sinusta ei tulisikaan niin suurta ja mainiota miestä kuin eno on, niin voit sentään sinäkin keksiä selityksen johonkin sellaiseen tuon suuren kirjan sanaan, jota eno ei ole ehtinyt miettiä. Sinusta pitää tulla luonnontiedetten tohtori, Eerikki.
Eerikki Pietarinpoika oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten arvellen: — Koko minun sukuni tahtoo nähdä minut kauhtanaan ja papin kaulukseen puettuna. Enkä minä ole koskaan mitään muuta ajatellutkaan, ennenkuin…
— Ennenkuin tulit Hammarbyhyn. Näetkös nyt! Aivan niinkuin enoni, ennenkuin tohtori Rothman Vexiössä sanoi hänelle: sinun pitää ruveta lääkäriksi! Se on: sinun pitää tutkia luontoa!
— Olisit siis iloinen, jos seuraisin neuvoasi? — kysyi Eerikki sydämellisesti.
— Iloinenko? Minä lentäisin sinua… Niin, minä tarkoitan — jatkoi tyttö hämillään — minä tarkoitan, että se olisi enosta hyvin mieleen; hän sanoo, että sinä olet hänen parhaita oppilaitaan.
Eerikki punastui. Näin paljon hän ei koskaan ollut rohjennut toivoa. Hän loi silmänsä alas kainommin kuin tuo nuori tyttö itse, ja tapaili turhaan sanoja lausuakseen mitä ajatteli. — Niinkö luulet, Riikka? — sanoi hän niin saamattomasti kuin rakastunut lukiolainen, joka ei koskaan vielä ole romaania lukenut, suinkin saattaa sanoa. Sillä romaanien lukemista eivät senaikaiset lukiolaiset vielä harjoittaneet.
Ei ole koskaan saatu tietää, mitä Riikka siihen aikoi vastata, sillä samassa tempasi hän jalkansa aidan luona olevasta risuläjästä ja kiljaisi: — Käärme! käärme!
Eerikki juoksi hätään. Pieni vaskenkarvainen käärme, tuskin kahdeksaa tuumaa pitkä, oli kiertynyt tytön jalan ympärille ja näkyi koettavan luikertaa sukan ja kengän väliin.
Lyödä käärmettä ei Eerikki voinut. Ei hän kuitenkaan kauan miettinyt, vaan tarttui petoa niskasta ja heitti sen hiekkakäytävälle niin nopeasti, ettei pahus ennättänyt purra. Samassa polki hän saappaallaan käärmettä hännälle ja yritti katkaista siltä kaulan rautalapiolla.
— Älä tapa sitä! — huusi nyt tyttö, joka jo oli toipunut säikähdyksestään. Kas kuinka kaunis kyykäärme! Noin kaunista viperata ei enolla ole koko kokoelmassaan!
— Olkoon tai älköön — vastasi Eerikki vihoissaan, — mutta ethän tahtone, että päästän sen irti täällä puutarhassa, että se kenties vielä kerran pääsee käymään kimppuusi!
— Älä hätäile, vaan anna tänne puukkosi! — Ja tuota pikaa oli Riikka halaissut kepin, johon hän niin taitavasti pisti käärmeen kaulastaan, ettei se päässyt siitä irti, vaikka kuinka olisi kiemurrellut.
— Eno! Eno, me olemme saaneet viperan! — huudahti Riikka heti sen jälkeen heiluttaen käärmettä korkealla ilmassa.
Läheisen niityn ojanreunaa pitkin lähestyi pikaisin askelin noin 50-vuotias mies, viheriä nahkamyssy päässä, keltainen kesätakki käsivarrella ja kainalossa jotenkin iso salkku. Hän aukaisi veräjän, antoi kahden häntä seuraavan nuorukaisen astua siitä sisään ja sulki sen huolellisesti jälkeensä. Sitten hän jäi seisomaan eräälle talon luona olevalle kukkulalle ja näkyi hyvin vilkkaasti osoittelevan jotakin muukalaisille.
— Enolla ei ole nyt aikaa meitä kuulla, — sanoi Riikka — Nyt hän on taas päässyt puhumaan mieliaineestaan, siitä uudesta museosta, jonka hän aikoo rakentaa tuonne kukkulalle, ja silloin hän unohtaa kaiken muun. Mutta maltahan, minulla on jotakin, jota hän ei voi vastustaa; saatpa nähdä.
Hän juoksi erääseen puutarhan nurkassa olevaan pihlajamajaan ja toi sieltä tuokkosen vast'ikään poimimiansa mansikoita, ei tavallisia puutarhamansikoita, vaan keski kokoisia, hyvin kypsyneitä marjoja, jommoisia itsestään kasvaa ahonrinteillä. — Saatpa nähdä! — huudahti hän uudelleen ja oli jo veräjän ulkopuolella.
Eerikki Pietarinpoika, joka ei ollut niin nopsa kuin hänen nuori toverinsa, läheni verkalleen, käärmekeppi kädessä, ja sai nähdä tytön onnistuvan pienessä, viattomassa kepposessaan. Tuskin oli arkkiaatteri Linnaeus — sillä hänhän se oli — huomannut mansikat, kun hän suopeasti hymyillen katkaisi keskustelunsa, istahti kivelle ja alkoi hyvillä mielin maistella niitä. Mansikat olivat hänen paras herkkunsa ja joka päivä hän nautti niitä pienen tuokkosen. Vuonna 1750 hän oli niillä parantanut ensimmäisen tautinsa ja aina siitä pitäen käytti hän mansikoita suojelulääkkeenä. Kerrotaan, että kuningatar Loviisa Ulriika, joka oli saanut siitä kuulla, antoi heti käskyn, että mansikoita oli viljeltävä kaikissa kuninkaallisten huvilinnain kasvihuoneissa, ettei tältä suurelta luonnontutkijalta talvellakaan puuttuisi näitä hänen mielimarjojansa.
Eriikka tiesi, kuinka hänen enonsa suosio oli voitettava. Hänen mansikkansa olivat tämän vuoden ensimmäiset viljelemättä kasvaneet ja täysikypsyneet mansikat, ja kun arkkiaatteri oli kiirehtinyt Hammarbyhyn ennenkuin hänen perheensä oli muuttanut kaupungista maalle, oli Riikka saanut toimekseen kaikkien hänen pienten mielitekojensa täyttämisen. Palkakseen sai hän sydämellisen suukkosen avonaiselle ahavoituneelle otsalleen. Tyytyväisyys loisti arkkiaatterin pienistä, mutta sanomattoman vilkkaista, kirkkaista ja leppeistä silmistä. — Kas tässä, — sanoi hän latinankielellä noille kahdelle muukalaiselle, joista toinen oli ranskalainen, toinen hollantilainen ja jotka vartavasten olivat saapuneet Ruotsiin tutustuakseen tähän mainioon mieheen, — kas tässä minun Hammarbyn Hebeni niin kauan kuin eukkoseni vielä viipyy kaupungissa! Oikea pikku noita hän on, se täytyy tunnustaa. Hän tuntee kaikki istutukseni yhtä hyvin kuin minä itse, rohkeneepa vielä arvostellakin järjestelmääni. No, veitikka, — virkkoi hän punastuvalle tytölle latinaksi, — oletko taaskin löytänyt sirkkalehtiä tuottaaksesi vanhalle enollesi päänvaivaa?
— En, — vastasi tyttö hämillään ruotsiksi; — mutta minä olen löytänyt käärmeen.
— Käärmeenkö? Vai niin, se ei ole lapsille sopiva leikkikalu. Mutta näytähän; kai se on vain meidän tavallinen coluber natrix, tarhakäärme?
— Oikea vipera se on, enoseni, ja se yritti juuri luikertaa kenkääni, kun Eerikki otti sitä niskasta kiinni ja pisti pihtiin.
— Vai niin, katsotaanpa; tämä olisi siis ensi kerran, jolloin tuollainen maleficus näyttäytyy täällä Hammarbyssä.
Eerikki tuli saaliineen. — Mehercle, — sanoi arkkiaatteri, — nuori Coluber — scutis abdominalibus 150, squamis caudalibus 34. Katsohan peikkoa, tuskin makkaratikkua pitempi ja kuitenkin vaarallisin peto koko Ruotsissa! Tämän me panemme väkiviinaan; se on kaunein kappale, minkä olen nähnyt, ja captus in Hammarby. Sepä on merkillistä! — Taas kiilsi luonnontutkijan ihastus noissa kauneissa ruskeissa silmissä.
Käärmeestä kääntyi arkkiaatterin hyväntahtoinen huomio äänettömään ja ujoon lukiolaiseen. — Ei tuostakaan, hyvät herrat, — sanoi hän latinaksi muukalaisille, — tule mikään kehno mies. Ingenium haud vulgare, peritia ac labore perficiendum. Kuinka olet käsiäsi hoitanut, poikaseni? Oletko otellut ahman kanssa vai karhuako olet näykkinyt?
— Eerikki tahtoi välttämättömästi sulin käsin leikellä kuivia oksia ruusuaidasta, — vastasi tyttö hänen puolestaan, — ja sentähden olen ehdottanut, että eno panee hänet lasiastiaan päällekirjoituksin: Herchepaeus obstinatus, habitat in Finlandia.
— Frequenter, frequenter, — nauroi arkkiaatteri. — Minä tunnen useita sen lajin kappaleita Suomessa: Kalmin, Montinin ja muita samanlaisia; härkäpäitä ne kaikki ovat, mutta kunnon poikia. Mene ja pese kätesi piimällä, Eerikki, ja ota toiste sormikkaat käteesi, muuten kenties luullaan sinun saaneen sormillesi täällä Hammarbyssä, ja se olisi häpeä noin pitkälle lukiolaiselle.
Nuorukainen meni, sekä hurmautuneena siitä kiitoksesta, jonka oli saanut mieheltä, jota hän ihaili ja kunnioitti enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa, mutta myöskin hämillään siitä hymyilystä, jonka oli huomannut muukalaisten huulilla, ja siitä pilanteosta, jonka esineenä hän oli ollut — ehkä hän myöskin oli hiukan mustasukkainen siitä huomaavaisuudesta, jota ranskalainen ja hollantilainen osoittivat Eriikka Lindelialle, sitten kun he olivat kuulleet puhuttavan tytön kasviopillisesta älystä ja huomanneet, että hän osasi latinaakin.
Arkkiaatteri Linnaeus vei sitten vieraansa puutarhaan ja alkoi näytellä heille kaikkia noita monia ja harvinaisia kasvejaan sekä selitellä heille sitä ihmeteltävää järjestelmää, jonka mukaan hän oli lajitellut ja luokitellut tämän kauniin, elävän kasvistonsa. Valpas kesäkuun aurinko aleni jo länttä kohti ihastuneesti silmäillen tätä puiden, pensaiden, kukkien ja vihannuuden uhkeaa ihanuutta, jossa eteläinen väriloiste oli yhtynyt pohjoisen kasvikuntamme himmeämpiin värivivahduksiin. Kaikki nämä suloiset kukkaislapset, kaikki nämä armaat, viattomat olennot, joita valo ja keväinen ilma kasvatteli, näyttivät tuntevan kukkasten kuninkaan läsnäolon, ja nauttivan hänen lempeiden silmäinsä loisteesta. Kaikkialla, missä hän vain käyskenteli niinkuin yksinvaltias valtakunnassaan, siellä näyttivät tammet ja vaahterat tervehtivän häntä hiljaisella huminalla, kastanjat notkistavan latvojaan ja lehtikuuset havuisia oksiaan; oli niinkuin olisivat poppelien lehdet ihastuksissaan lepattaneet, ruusuaidat lemunneet kahta ihanammin ja kaikki matalakasvuiset kukat varsiaan korkeammalle kohottaneet, hänet paremmin nähdäksensä. Itseäänkin liikutti häntä hänen rakkautensa aina kyyneliin asti. Kaikki nämä olennot, jotka hän oli nostanut maan mullasta esiin, olivat hänestä kuin eläviä, rakastavia ja onnellisia, niinkuin hänkin, mutta samalla myös niin nöyriä, niin hellämielisiä kuin hän itsekin oli. Ei hän nähnyt niissä omaa työtään, vaan sen suuren mestarin työn, jonka ääretöntä kaikkivaltiutta, ihanuutta, rakkautta ja hyvyyttä jokainen lehti julisti. — En minä, — sanoi hän itsekseen, unohtaen muukalaisten läsnäolon, jotka kunnioittaen varoivat häiritsemästä hänen syvällisiä mietteitään, — en minä, Herra, vaan sinä se olet, joka olet luonut kaiken tämän keväisen ihanuuden ympärilleni, antanut minun riemuita sen kauneudesta ja suonut minun paljastaa sen kätketyitä salaisuuksia. Sinä tiedät. Herra, etten ole oman kunniani tähden sitä tehnyt; sinun kunniaksesi on tämä kaikki tehty, niinkuin olet käskenyt minun toimia; minun nimeni hävitköön unhon yöhön, kunhan vain sinun nimesi elää kunnioitettuna ja ylistettynä ihmisten kesken kirkkaudesta niin kirkkauteen hamaan maailman loppuun.