VAASAN PRINSESSA.
Uusi valkea oli viritetty sillä tuohella, jota lasten oli tapana kiskoa kuuden äyrin viikkopalkalla, ja isoäiti, joka oli seuran ikäpresidentti, otti ensin puhuaksensa.
— Minusta on, — hän sanoi, — niinkuin istuisimme täällä häitä odotellen. Muistaakseni tulee niiden nyt seurata laillisessa järjestyksessä. Minkätähden muuten olisimmekaan saaneet niin paljon tietää tuosta pitkästä rakkausjutusta Kaarle Viktor Bertelsköldin ja porvariskuninkaan tyttären, Ester Larssonin välillä? Minulla ei ole mitään tätä nuorta ylhäistä herraa vastaan, vaikka olikin epäkristillistä ottaa henki ihmiseltä siellä Espanjan ravintolassa Hornin tullin ulkopuolella Tukholmassa. Muutoin hän näyttää olevan siivo nuori mies, joka pitää äitiään kunniassa, ja olkoon se kiitoksella mainittu. Mutta sitä enemmän on minulla tuota vallatonta nuorta tyttöä vastaan. Enpä tosiaankaan voi ymmärtää, kuinka serkku Bäck, joka on ymmärtäväinen ja rehellinen ihminen, voi asettaa nuorison eteen semmoisia esimerkkejä kuin Ester Larsson. Sopiiko nuoren tytön ensin ratsastaa virmalla hevosella, niin että niskansa taittaa — liki ainakin piti — ja sitten juosta ja laukata kuin mustalaistyttö keskellä yötä Vähäkyrön metsissä "utukuningattaren sukkanauhoineen"? Utukuningatar! Jopa nyt jotakin, kyllähän se kuuluu runolliselta, mutta se ei merkitse mitään muuta kuin että tyttö on jonninjoutava homssuttaja, joka lentelee sinne tänne metsässä, kengät lintassa ja hapset hajallaan. Sitten saamme kuulla, kuinka hän Tukholmassa koukuttelee saadakseen nähdä kuninkaan, hyppää neljännen kerroksen ikkunasta ulos, menee kutsumattomana hovinaamiaisiin ja pukeutuu joksikin Floraksi tai Frejaksi, joutuen ihmisten naurettavaksi! Sen minä vain sanon, että jos Ester Larsson olisi ollut minun tyttäreni, niin kyllä tiedän, mitä olisin tehnyt; vitsaa hän olisi saanut, vaikkapa olisikin ollut neljäntoista vanha, ja sitten — niin, mitä aioinkaan sanoa?
— Sitten isoäiti olisi pannut hänet luostariin, — puuttui Anna Sofia hymyillen puheeseen.
— Sitten kun hän olisi saanut vähän enemmän älyä ja ymmärrystä, olisin sanonut hänelle: sydänkäpyseni, niin ja niin on asiat, ja nyt on minun tahtoni, koska sinulla on niin monta kosijaa, että menet naimisiin jonkun ymmärtäväisen ja kelpo miehen kanssa, joka voi pitää sinua aisoissa, jos vielä yrität metsään karkaamaan. Eikä hänen olisi ollut hyvä ruveta sillä kertaa vastustelemaan.
— Olen aivan samaa mieltä kuin serkku siitä, että patukka on välttämättömän tarpeellinen ajattelemattoman nuorison kasvattamiseksi, — lausui koulumestari juhlallisesti.
— Ester-parka! — huokasi Anna Sofia. — Hän on kumminkin hyvä lapsi, vaikka onkin kiivasluontoinen; ja jos hän on hairahtunut, niin on hän saanut siitä kärsiäkin. En ikinä voi uskoa, että isoäiti sentähden olisi tahtonut naittaa hänet vastoin hänen tahtoansa.
— Se on asia, jota sinä kaikeksi onneksi et ymmärrä, rakas Anna Sofia, — jatkoi isoäiti. — Jos kelpo mies on niin hyvä, että ottaa tytön, jolla syystä tahi syyttä on liikoja maineita itsestään, niin tekevät minun mielestäni asianomaiset parhaiten siinä, että niiaavat ja kiittävät nöyrimmästi kunniasta. Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä raukasta sitten tulee, kun isä on silmänsä ummistanut.
— Niinpä niin, — sanoi välskäri. — Serkku ajattelee ja puhuu kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin, ja niin ajatteli ja puhui Falkbyn kreivitärkin, nuoren Kaarle Viktor Bertelsköldin äiti. Mutta joskin voi olla yhdeksän vallatonta ja ajattelematonta nuorta tyttöä, jotka kiittävät neuvosta ja ottavat miehen minkälaisen tahansa, kunhan hän vain on rehellinen mies, niin voi kuitenkin tapahtua, että kymmenes antaa hänelle rukkaset, enkä minä voi häntä sentähden sen pahemmaksi tuomita, sillä moinen riippuu aina siitä, mistä puusta mikin on veistetty. Yksi on pajua ja taipuu vaikka lattiamatoksi. Toinen on koivua ja antaa kurittajilleen vitsoja. Kolmas on haapaa ja taittuu, kun sitä tahdotaan taivuttaa. Jos Ester Larsson ei ollut haapaa, niin koivua hän kumminkin oli; minä pelkään, että siinä olisi pantu kova kovaa vastaan. Hänen äitinsä kuoli, kun tyttö oli vielä kapalossa; isä oli sekä ylen ankara että ylen heikko nuorinta lastaan kohtaan ja sen lisäksi vielä turhamainen ja ylpeä tuosta sukkelasta pennustaan. Semmoisia periaatteita noudattava kasvatus on aina nurja, ja se synnyttää ylpeitä, hillittömiä ja kiivaita luonteita, jotenkin semmoisia kuin Ester Larsson. Mutta kas, sitten tulee elämä kirpeine vitsoineen ja kurittaa lapsia vanhempain ja vanhempia lasten tähden; niin kävi Esterin ja porvariskuninkaan. Semmoista tapahtuu joka päivä; jota itsekukin punnitkoon ja noudattakoon.
Isoäiti myhäili. — Suokaa anteeksi, — sanoi hän; — kuullessani vanhainpoikain puhuvan lastenkasvatuksesta, muistuu mieleeni laivuri Nyström, joka rakensi leipomotuvan ja välttämättömästi tahtoi taklata sen fregatiksi. Saattaahan olla hitunen tottakin siinä, mitä serkku sanoo, mutta koska elämä on kovakourainen kouluttaja, niin on parasta, ettei anneta vitsaa sen käteen, vaan koetetaan tulla muutoin toimeen niin kauan kuin voidaan. Sentähden on ajatukseni se, ettei Ester Larssonin pitäisi saada tuota helläkouraista, haaveilevaa ja liiaksi rakastunutta kreiviä miehekseen. Mutta asiasta toiseen: kuinka kävi vanhan kreivi Torsten Bertelsköldin, tuliko se mies parka todellakin hulluksi?
— Ensin sokeaksi ja sitten mielipuoleksi; se oli hirmuista — huokasi
Anna Sofia.
— Nyt muistan. Ja ellen erehdy, oli kuninkaan sormus taas syynä siihen?
— Niin oli, — puuttui Jonathan innokkaasti puheeseen, — että presidentistä piti tulla Ruotsin kuningas, mutta sitten hän oli vannonut hankkivansa eräälle vanhalle sotamiehen leskelle eläkkeen, ja kun hän kieltäytyi sitä tekemästä; kadotti hän sormuksen ja niin hänestä tuli sokea ja sitten tuli hänestä hassu.
— Kuulkaapa vain, — sanoi isoäiti välskärille, — kuulkaapa vain noiden pikkupatain korvia! En voi hyväksyä, että serkku uskottelee nuorisolle kaikenlaista taikuutta. Heitä on opetettava luottamaan Jumalaan eikä vanhoihin vaskipalasiin.
— Ja sitten tulee heille opettaa kielioppia, — sanoi koulumestari,— eikä heitä saa viedä harhaan keittiölatinalla jommoista tuo Rex Regi Rebellis on. Sormuksen turmiota tuottava voima johtui juuri siitä, että siinä oli pukki. Niin anna anteeksi, veli on ollut ylioppilaana ja kuunnellut Porthania, ja itse Porthankin sanoi kerran hominorum, ja sentähden veli ei saata kieltää, että siinä pitää olla in regem eikä datiivi.
Kapteeni Svanholm, joka tähän asti oli mistään huolimatta katsellut espanjalaisen ruokokeppinsä hopeanuppia, veti nuo sanat kuultuaan punaiset viiksensä leveään hymyy eikä voinut vastustaa vanhaa kiusantekohaluaan. — Minulla oli kerran, — sanoi hän, — postinviejä, joka oli kuin vimmattu turkkilainen ajamaan hevosia kuoliaaksi, ja kun minä näin hyväksi istuttaa kepillä järkeä siihen lempoon, niin hän huusi: — Ei se ollut minun syyni, herra kapteeni, sillä ruoska oli pukin nahkaa! — Niin, niin. Ja nyt väittää veli Svenonius, että sormuksessakin oli pukki. Sillä nyt ei ole suurta väliä, onko pukki nominatuksessa vai dasitivuksessa; mielestäni veli tekee väärin, kun syyttää vanhoja tuttuja.
— Nominatuksessa ja dasitivuksessa! — huudahti koulumestari, nyt vuorostaan mahtavan ylenkatseellisesti naurahtaen. — Tällä kertaa veljen postimies ajoi kumoon sileällä maantiellä. Olisihan Karstulassa käynyt pakoon pötkiminen, tarvitsematta sentään ottaa toisen luokan poikasta latinassa kiinni.
— Tuhat tulimmaista, — aloitti postimestari, joka yhä vielä karahti tulipunaiseksi joka kerta, kun Karstulaa mainittiin; mutta hänet keskeytti välskäri.
— Jo luulin, — hän sanoi, — tarpeeksi asti selittäneeni, mitä sormus merkitsee; ymmärtäköön sen nyt sitten kukin miten tahtoo. Minusta se aina on ollut kuin itsekkyyden paha haltija, joka on yhtä kuolematon kuin ihmiskunta. Sormuksen suurin vaara ei ollut siinä, että se synnytti rajatonta kunnianhimoa ja tuotti ääretöntä onnea aina siihen saakka, kunnes odottamaton lankeemus seurasi; suurin vaara oli siinä, että kuninkaan sormus paadutti sydämet. Kaikki, jotka sen omistivat, tulivat mahtaviksi, rikkaiksi ja ihmisten mielestä onnellisiksi, mutta ainoastaan muiden ihmisten, jopa kaikkein läheisimpäinsäkin kustannuksella. Niinpä oli Torsten Bertelsköldkin kohonnut kunniaansa polkemalla lähimmäisiään. Kun hän itse rikastui, oli hänen sukunsa vähällä joutua mieron tielle; valtansa kukkuloille pääsi hän kukistamalla mestarinsa Arvid Hornin, jota hän sai kiittää loistavasta menestyksestään. Mutta on olemassa siveellinen painolaki, joka tekee kukistumisen sitä nopeammaksi kuta korkeammalla ollaan. Juuri kun Torsten Bertelsköld oli ehtinyt siihen päämäärään, mihin hänen hillitön kunnianhimonsa oli häntä kiihoittanut, juuri kun Ruotsin kuningas, Ruotsin kuningatar ja kaikki mahtavimmat puolueiden johtajat tunkeilivat hänen ympärillään hänen suosiotaan ja puoltolauseitaan kerjäämässä, niin hän luuli tarvitsevansa vain ojentaa kätensä kruunua tavoittaakseen ja sen saadakseen; juuri silloin olisi hänen kukistumisensa ollut varma ilman sormuksenkin vaikutusta. Siinä ei ole mitään yliluonnollista; se on aivan inhimillistä. Mutta se tulee selvemmin näkyviin, selvemmin käsitettäväksi, jos tämä kamala, pirullinen voima, tämä inhimillinen itsekkyys, joka aina asettaa oman itsensä maailman keskipisteeseen ja polkee muut säälimättä alleen, saa jonkin näkyvän muodon. Jos nyt tämä voima ajatellaan kätketyksi kuninkaan sormukseen, niin me ymmärrämme sen merkityksen, ja sitten ymmärrämme myöskin, minkätähden väärä vala on syynä sen katoamiseen. Sillä väärä vala tempaa jalat varmuuden valtaistuimen alta; väärä vala saattaa omantunnon, joka on sydämen kuningas, kapinoimaan ja nostaa ihmisen omaa itseään vastaan: Rex regi rebellis. Mutta olkoonpa nyt taikakalulla vertauskuvallista merkitystä tai ei, niin on sillä kumminkin suuri valta, kun sen vaikutukseen uskotaan. Pane hämähäkki pussiin, ripusta pussi rinnallesi ja usko, että siitä paranet, niin paranet.
"Tuonne mä sinut manoan: meren mustihin murihin, vaaran vaskisen sisähän, Kipuvuoren kukkulalle", manasi Anna Sofia.
— Juuri niin. Tunnen useita sellaisia, jotka ovat päässeet vilutaudista, kun ovat liidulla ovensa ulkopuolelle kirjoittaneet: N.N. ei ole kotona. Mutta palataksemme Torsten Bertelsköldiin, älkäämme unohtako, että usko kuninkaan sormuksen voimaan oli jo neljännestä polvesta asti kulkenut isän perintönä ja että sillä oli juurensa aikakauden taikauskossa. Joka järkähtämättä uskoo onneen, hän raivaa, jos on tarmokas, itselleen tiensä kaikkien esteiden läpi. Siinä oli suuren Napoleonin menestyksen salaisuus. Mutta uskon sortuessa sortuu valtakin, ja maailman vallitsijasta on jäljellä vain kourallinen tomua.
Isoäiti pudisti harmaata päätänsä. — Tuo, — sanoi hän, — tuntuu minusta siltä kuin jos joku rupeaisi kourallisella keittosuoloja suolaamaan Oulujärveä. Mutta mikä siitä porvariskuninkaasta tuli? Järjetön isä vanha Larsson kyllä oli, siitä ei päästä, mutta hän oli kelpo mies, joka kaikissa kiusauksissa pysyi lujana siinä, minkä hän katsoi oikeaksi. Mieleni olisi paha, jos hänen täytyisi tehdä vararikko, menettää tuon oikeusjutun vuoksi kaikki, mitä hänellä oli; kuinka sen asian laita nyt oikein olikaan?
— Se oli niin, — sanoi välskäri, — että Lauri Larssonilla oli vanhempi veli, Tuomas, joka omisti Bertelsköldin suvun entisen perintötilan, Perttilän talon ynnä monta muuta tilaa viljavassa Isokyrössä. Tällä Tuomaalla oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Seitsemän veljeä kaatui sodassa ja kahdeksannen, joka vielä oli lapsi, ryösti vihollinen ja vei mukanaan. Monta vuotta kului, Tuomas Larsson kuoli, tyttäret naitiin, ja nyt lunasti Lauri Larsson kaiken tämän suuren omaisuuden polkuhinnasta. Sitten tapahtui — niinkuin monesti tapahtui Isonvihan jälkiaikoina — että eräs nuori mies Istvan, joka oli ratsupalvelijana kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldillä ja jonka elämä oli täynnä monenlaisia seikkailuja, seurasi herraansa Suomeen ja tuli Perttilän taloon. Siellä virkosivat yht'äkkiä hänen lapsuutensa muistot, hän tunsi kartanolla olevan kaivon, joen rannat ja paljon muuta. Tästä saivat Lauri Larssonin valtiolliset vihamiehet vihiä ja houkuttelivat Istvanin sukuoikeudella lunastamaan isänsä perinnön, koska saatiin selville, että hän todellakin oli Tuomas Larssonin ainoa elossa oleva poika, jonka vihollinen oli ryöstänyt. Samaan aikaan menetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta tästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin murtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja jäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan.
— No, ja kuinka sitten kävi?
— Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan mukana. Ruotsin ja Suomen armeija antautui Helsingin luona, ja sill'aikaa kun vihollinen tulvasi maahan jatkoivat puolueet Ruotsissa hillitöntä taisteluaan, yhtyäkseen vain kerran yksimielisinä kenraalien Lewenhauptin ja Buddenbrockin verisen mestauslavan ympärillä.
— Tuhat tulimmaista! — kiljaisi postimestari. — Näkyy kyllä, että koulukarhut olivat päässeet valtaan.
— Niin, kun suunpieksäjät pötkivät kuin hätähousut ainakin vihollista pakoon, — vastasi koulumestari.
— Mustepullosta lähteneen komennon mukaan! — jatkoi julmistunut Svanholm. — Veli olisi hyvä ja kertoisi meille jotakin Lappeenrannan taistelusta.
— Kuulkaa, kuinka korpit ronkkuvat! — vastasi koulumestari.
— Minun mielestäni on meillä ollut jo tarpeeksi puhetta verestä, — vastasi välskäri vakavasti, — eikä minulla ole enää halua penkoa 1741 vuoden rikkaläjiä. Ne harvat kultarakeet, joita niistä voi löytää sieltä täältä loan seasta, ovat sitäpaitsi jo poimitut "Suomen herttuattaren" [1] kruunuun. Mutta voimmehan sen sijaan luoda silmäyksen isoäitimme äidin nuoruuden aikaan — 18. vuosisadan keskivaiheille, tuohon porisevaan pataan, jossa uuden ajan aatteet keitettiin pehmeiksi ja sittemmin vuoden 1789 vallankumouksen aikana syötiin jäähdyttämättä — Aadolf Fredrikin, Loviisa Ulriikan, Tessinin, Linnén aikaan, Kustaa III:n lapsuuteen ja pönkkähameiden aikakauteen. Puhummeko niistä?
— Puhukaa, puhukaa! — vastasivat kaikki yhteen ääneen, paitsi kapteeni Svanholm, joka oli ääneti siipeen ammutuita kotkia ajatellen.
Välskäri katseli vähän aikaa mietteihinsä vaipuneena takkavalkeaa. — Heikko on kykyni, — sanoi hän, — kuvaamaan tuota hehkuvaa ahjoa. Edessäni on palatsien täyttämä kaupunki, mutta minä kuvaan vain kuninkaanlinnan portaat ja erään porvaristalon eteisen. Hyödyn aikakautena istuu porvariskuningas valtaistuimella. Kaikki hänen kylmät laskunsa eivät kuitenkaan voi tukehduttaa sydämen elämää. Hänen jalkainsa juuressa on polvillaan nuori nainen, hiljaisia taistelujaan taistellen, ja tämän naisen ympärille kutoutuu nyt kertomuksen lanka. Sano, Anna Sofia, kuinka tulee minun nimittää tätä erään ihmissydämen iltatarinaa?
— Jos porvariskuninkaan tytär on arvoisensa, — vastasi Anna Sofia vilkkaasti, — niin antakaa tälle kertomukselle hänen nimensä.
— Mikä nimi?
— Vaasan prinsessa.
— Olenhan jo usein sanonut, — naurahti välskäri, — että Anna Sofia ei koskaan tyydy muihin kuin kuninkaallisiin!