XXI.
Tyttö kieltäytyi syömästä Riggsin tuomaa ruokaa, mutta hän söi ja joi hieman Wilsonin tarjoamaa. Sitten hän katsoi kuusiseen majaansa.
Olivatko Snake Ansonin miehet ennen olleet puheliaita ja toverillisia keskenään, emme tiedä, mutta nyt ei sellaisesta näkynyt juuri jälkeäkään. Jokainen mies näytti miettivän jonkun pahan enteen toteutumista, josta hän ei itse eivätkä toveritkaan olleet vielä selvillä. Kaikki tupakoivat. Sitten alkoivat Moze ja Shady pelata korttia nuotion valossa, mutta peli ei näyttänyt heitä huvittavan, koska he vain harvoin puhuivat. Riggs haki makuuhuopansa ensimmäiseksi esiin, ja oli hyvin merkityksellistä, että hän paneutui nukkumaan muutamien metrien päähän Bo Raynerin majasta. Nuori Burtkin heittäytyi muristen pitkäkseen ja pian seurasivat peluritkin hänen esimerkkiään.
Snake Anson ja Jim Wilson jäivät vaiti ollen miettimään sammuvan nuotion viereen.
Yö oli pimeä ja vain muutamia tähtiä oli näkyvissä. Puuskainen tuuli humisi kolkosti kuusikossa ja pimeästä metsästä kuului silloin tällöin joku kavion kapsahdus. Ei suden, ei arosuden eikä muunkaan pedon ulvonta suonut todellisuutta salomaan viileydelle.
Huopapeitteihinsä kääriytyneet miehet alkoivat vuorotellen hengittää syvään ja hitaasti raskaassa unessaan.
"Jim, tuo Riggs on mielestäni rikkonut kaikki suunnitelmamme", sanoi
Snake Anson hiljaa.
"Niin minustakin", vastasi Wilson.
"Pelkään hänen sitäpaitsi tehneen oleskelumme näillä Valkoisilla vuorilla aivan mahdottomaksi."
"En halua sentään syyttää häntä niin paljosta. Mitä tarkoitat, Snake?"
"En todellakaan oikein ymmärrä", vastasi Anson synkästi. "Tiedän vain, että olot alkavat näyttää yhä pahemmilta. Viime syksy ja talvi olivat sellaisia emmekä vieläkään ole voineet hankkia tarpeeksi varusteita pitkälle metsissäoloajalle… Jim, kuinka mahtavaksi luulet tuon Beasleyn asemaa tuolla kylissä?"
"En hetikään niin mahtavaksi kuin hän kehuu."
"En minäkään. Huomasin sen eilen. Hän pelkäsi tyttöä, kun tämä suuttui ja uhkasi tapattaa hänet tuolla paimenrakastajallaan. Mies ampuukin hänet varmasti, Jim. Näin tuon Carmichaelin Magdalenassa muutamia vuosia sitten. Silloin oli hän vielä nuorukainen. Mutta huh! Ehkä hän ei olekaan paha, ennenkuin pienessä humalassa."
"Ei, sillä tytön sanojen mukaan hän on texasilainen."
"Jim, huomasin sinun pahastuvan tuosta puheesta Texasista ja muistakin tytön sanoista."
Wilson ei vastannut mitään tähän huomautukseen.
"Jumala tietää, etten sitä ihmettelekään. Et ole ollut ahdistettu lainsuojaton koko elämääsi enkä minäkään… Wilson, minusta on aina ollut vastenmielistä sekautua koko tähän tyttöjuttuun, eikö olekin?"
"Jos kieltäisin, tekisin väärin", vastasi Wilson.
"Se on nyt kumminkin tehty. Beasley saa sen maksaa hengellään ennemmin tahi myöhemmin, mutta se ei auta meitä hituistakaan. Lammaspaimenien karkoittaminen maasta ja lampaiden varastaminen eivät ole samaa kuin tyttöjen ryöstäminen. Beasley syyttää tästä meitä ja on tarpeeksi meksikolainen lähettääkseen muutamia miehiään ajamaan meitä takaa. Pinessä ja Shaw Downissa ei siedetä tällaista, sillä siellä asuu paljon mormoneja. Kun he heräävät, raivostuvat he suunniltaan. Otaksuhan nyt, että tuo Carmichael on taivuttanut tuon metsästäjän, Dalen, ja nuo teräväsilmäiset Beemannit jälkeemme."
"Sen me kyllä maksamme takaisin nopeasti", vastasi Anson julmasti.
"Miksi et antanut minun viedä tyttöä takaisin kotiin?"
"Kun kerran tuli puhe siitä, Jim, niin tunnustan olevani vihoissani ja tarvitsevani rahaa. Tiesin, ettet ottaisi dollariakaan hänen sisareltaan, mutta minä olen päättänyt kiskoa hänestä jotakin."
"Snake, et ole mikään tyhmyri. Kuinka voit suoriutua tuosta ja suoriutua nopeasti?"
"En ole vielä saanut suunnitelmaani valmiiksi."
"Pahennat vain asian, siinä kaikki", vastasi Wilson synkästi.
"Jim, aavistatko jotakin?"
"Annan sinun ottaa asiasta selvän."
"Kaikkia miehiäni riivaa piru", sanoi Anson vihaisesti. "Muut ovat vihoissaan siitä, ettei ole tarpeeksi ruokaa, ei whiskyä, ei rahaa peliin eikä tupakkaa, mutta et sinä, Jim Wilson, enkä minäkään."
"Mikä meitä sitten vaivaa?" kysyi Wilson.
"Minusta tuntuu kuin oleskeluni näillä seuduilla olisi loppunut. En voi selittää sitä, mutta minusta tuntuu kumminkin siltä. Jotakin on tulossa. En pidä noista kuusen juurilla olevista tummista varjoista. Ymmärrätkö? Sinä, Jim, olet aina ollut puoleksi rehellinen, ja nyt tuntuu joukkoni sinusta vastenmieliseltä."
"Snake, olenko milloinkaan jättänyt sinua pulaan?"
"Et ikinä! Olet paras tuntemani toveri. Toveruusvuosiemme kuluessa emme riidelleet kertaakaan, ennenkuin annoin Beasleyn täyttää korvani lupauksillaan. Syy on minun, mutta, Jim, katuminen on jo liian myöhäistä."
"Ehkä olisit eilen vielä ennättänyt korjata asian."
"Ehkäpä, mutta en nyt enää. Aion pitää tytön hallussani ja vaihtaa hänet kullaksi", selitti roisto julmasti.
"Snake, olen nähnyt voimakkaampienkin joukkojen kuin sinun syntyvän ja häviävän. Noissa kotipaikoillani oleskelevissa ryövärijoukoissa olevat miehet olivat melkein kaikki pahoja. Täällä ei ole tuollaisia joukkoja ollenkaan. Elleivät tilanomistajat tahi paimenet niitä hävitä, hävittävät ne luonnon pakosta itse itsensä. Sellainen on laki noihin joukkoihin nähden. Mitä tähän sinun joukkoosi taasen tulee, Anson, ei se pysty vastustamaan yhtä ainoatakaan todellista revolverilla-ampujaa."
"Vielä mitä! Jos me satumme vastakkain tuon Carmichaelin tahi jonkun muun sellaisen miehen kanssa, aiotko siis ruveta imemään sormeasi kuin mikäkin lapsi?"
"En puhunut nyt itsestäni, puhuin vain yleisesti."
"Mitä hittoa sinä siis tarkoitat?" kysyi Anson harmissaan.
"Jim, tiedän aivan yhtä hyvin kuin sinäkin, että joukkomme on pahemmassa kuin pulassa. Jälkemme etsitään ja sitten meitä ruvetaan ajamaan takaa. Meidän on piilouduttava, oltava alituisesti liikkeellä, kuljettava sinne tänne ja kätkeydyttävä synkimpiin metsiin, kunnes saamme tilaisuuden päästä etelään."
"Aivan niin. Mutta, Snake, sinä et ota huomioon miesten, et minun etkä omaa mieltäsi… Lyön vetoa hevosestani, että tämä joukko hajoaa päivässä tahi parissa."
"Pelkään sinun nyt ilmaisseen minunkin aavistukseni", vastasi Anson kohottaen sitten kätensä omituiseen alistuvaan asentoon. Hän oli kyllä rohkea, mutta kaikki salojen asukkaat tietävät heitä vahvemman voiman olevan olemassa. Istuessaan siinä muistutti hän kiemuraan käpertynyttä käärmettä, joka tuijottaa liikkumattomilla silmillään tuleen. Lopulta hän nousi ja puhumatta enää sanaakaan toverilleen poistui väsyneesti sinne, mistä nukkujain tummat ja liikkumattomat hahmot siintivät.
Jim Wilson jäi paikoilleen lepattavan nuotion viereen. Hän luki noista punaisista kekäleistä jotakin, luultavasti menneisyyttään. Hänen kasvoilleen ilmestyi varjoja, jotka kaikki eivät olleet lepattavien liekkien eivätkä pitkien kuusten aiheuttamia. Silloin tällöin kohotti hän päätään kuunnellakseen, ei nähtävästi senvuoksi, että hän odotti jotakin tavatonta ääntä, vaan tahtomattaan. Kuten Anson oli sanonut, oli ilmassa jotakin kuvaamatonta. Musta metsä humisi kovasti puuskaisen tuulen kynsissä. Sillä oli silläkin salaisuutensa. Wilsonin kaikille suunnille suuntautuvat katseet ilmaisivat, ettei ainakaan ahdistettu mies pidä pimeästä yöstä, vaikka se hänet kätkeekin. Istuessaan siinä tummien kuusien muodostaman ympyrän keskellä tuntui paikan aiheuttama tuntu lumonneen Wilsonin. Hän mietiskeli ehkä tuota omituista jälkivaikutusta, jonka tytön saapuminen joukkoon oli sen jokaiseen jäseneen aiheuttanut. Mikään ei ollut kumminkaan selvää; metsä säilytti salaisuutensa yhtä hyvin kuin surullinen tuulikin ja roistot nukkuivat kuin väsyneet pedot synkkine sydämensä sisimmässä olevine salaisuuksineen.
Jonkun ajan kuluttua heitti Wilson muutamia tikkuja punaiseen hiilokseen ja työnsi sitten pölkynpään tuleen. Liekki leimahti korkeammalle valaisten tuon pimeän ympyrän ja paljastaen nukkuvain taivasta kohti kääntyneet vakavat ja varjoisat kasvot. Wilson katseli heitä jokaista erikseen hymyillen ivallisesti, ja sitten viimeiseksi toisista erillään nukkuvaa Riggsiä. Muuttiko liekkien ja varjojen oikullinen valo Wilsonin kasvot peloittavan vihaisiksi vai totuus, joka pulppusi esille Etelässä syntyneen miehen sydämen syvyyksistä tänä yksinäisenä ja vahdittomana hetkenä, miehen, joka perinnöllisistä syistä kunnioitti kaikkea naisellista ja jonka omituinen, villi ja suojaton tappelijan verinen elämä pakotti hänet kuolettavasti vihaamaan tuollaisia Riggsin laisia, jotka matkivat ja ivasivat hänen tapojaan?
Wilson katsoi Riggsiin kauan. Tuo katse oli yhtä omituinen ja salaperäinen kuin suurissa lehdoissa humiseva metsätuuli, ja kun hän lopulta käänsi sen muualle, läksi hän samalla itsekin valmistamaan vuodettaan sellaisin askelin, jotka ilmaisivat, että hänessä oli henki vapauttanut voiman.
Hän asetti satulansa tuon huvimajan eteen, johon tyttö oli mennyt nukkumaan, samoin tervavaatteen ja huopapeitteensä, ja ojensi sitten väsyneesti pitkän ruumiinsa niille levätäkseen.
Nuotio syttyi nyt kirkkaammin palamaan paljastaen kuusten oksien kauniin viheriän ja ruskean kirjavan neulasrakenteen, joka on niin säännöllinen ja täydellinen, mutta samalla niin säännötönkin. Sitten se paloi loppuun ja sammui jättäen kaiken tummanharmaaseen tähtivaloon. Ympäristöstä ei kuulunut hevosten liikehtimistä, yötuulen humina muuttui hiljaisemmaksi, hyönteisten surinaa ei kuulunut enää juuri ollenkaan ja puronkin lorina tuntui hiljenneen. Tätä kehittymistä täydelliseen hiljaisuuteen jatkui, vaikka sitä ei milloinkaan saavutettukaan. Elämä odotti metsässä, vaikka se olikin muuttanut muotoaan pimeitten tuntien kuluessa.
Ansonin miehet eivät liikahtaneetkaan auringon noustessa, kuten tavallisesti kaikki metsämiehet, sekä metsästäjät että lainsuojattomat, joille aamun sarastaminen on niin tervetullut. Nämä toverukset, Anson ja Riggskin heihin laskettuina, vihasivatkin ehkä tuota hetkeä. Se merkitsi heille vain uutta laihaa ateriaa, sitten vaivalloista kuormittamista ja pitkää ratsastusta jonnekin, minne vain, taasen toista laihaa ateriaa, sanalla sanoen työskentelyä riittämättömien tarpeitten hankkimiseksi tyydyttävään elämään varmasti tuollaisetta elähdyttävättä toivotta, joka muuttaa heidän elämänsä merkitykselliseksi, ja kieltämättä lähestyvän onnettomuuden aiheuttamien aavistusten järkyttäminä.
Roistojen johtaja oli noustuaan pahalla tuulella ja hermostunut. Hän potkaisi Burtia saadakseen tämän hakemaan hevosia. Riggs seurasi poikaa. Shady Jones ei osannut muuta kuin murista. Yhteisestä sopimuksesta valmisti Wilson aina joka aamu hapanleipätaikinan, mutta tänään kävi se häneltä hyvin hitaasti. Anson ja Moze suorittivat lopun työstä suuremmatta innotta. Tyttöä ei näkynyt.
"Onko hän kuollut?" murahti Anson.
"Ei", vastasi Wilson katsahtaen häneen. "Hän nukkuu vielä. Anna hänen nukkua. Jos hän olisikin kuollut, olisi hänellä nyt varmasti parempi olla."
"Kuten meillä muillakin tässä joukossa", vastasi Anson.
"Snake, vannon meidän pian pääsevän täältä", sanoi Wilson tuttavallisella ja kiusoittelevalla äänellään, joka ei ilmaissut juuri muuta kuin mitä sanat sisälsivät.
Anson ei sanonut joukkonsa texasilaiselle jäsenelle enää mitään.
Burt ratsasti satulatta leiriin ajaen puolia hevosista edellään. Riggs seurasi hetken kuluttua tuoden vielä muutamia. Kadoksissa oli vielä kumminkin kolme, niiden joukossa Ansonin lemmikki. Hän ei olisi halunnut liikahtaa paikoiltaan tuotta hevosetta. Aamiaista syötäessä kiroili hän laiskoja miehiään ja aterian jälkeen kehoitti hän heitä lähtemään uudestaan. Riggs meni vastahakoisesti, mutta Burt kieltäytyi kokonaan.
"En. Etsin kaikki nuo kukkulat, jotka minun oli määräkin", sanoi hän.
"Ja tästä alkaen pidän vain huolta omasta hevosestani."
Johtaja hyväksyi tämän vastalauseen. Ehkä hänen oikeudentuntonsa suuntasi hänen toimintaansa vielä kerran, koska hän käski Mozea ja Shadya suorittamaan osansa.
"Jim, olet joukkomme paras etsijä. Ehkä sinä menet", sanoi Anson. "Olit aina ennen ensimmäinen lähtemään."
"Ajat ovat nyt muuttuneet, Snake", kuului kylmäverinen vastaus.
"Etkö aio lähteä?" kysyi johtaja kärsimättömästi.
"En totisesti!"
Wilson ei ollut sen näköinen eikä hän ilmaissut millään tavalla, ettei hän halunnut jättää tyttöä leiriin kenenkään Ansonin miehen kanssa erikoisesti eikä heidän kaikkienkaan kanssa, mutta asia oli kumminkin yhtä selvä kuin jos hän olisi sen sanonut. Hidasjärkinen Moze katsoi Wilsoniin ilkeästi.
"Johtaja, eikö olekin kummallista, miten tuollainen kaunis tyttö —?" aloitti Shady Jones ivallisesti.
"Tuki suusi, hullu!" keskeytti Anson. "Tulkaa kanssani hakemaan noita hevosia."
Heidän poistuttuaan tarttui Burt pyssyynsä ja painui metsään. Sitten ilmestyi tyttökin näkyviin. Hänen tukkansa riippui hartioilla ja kasvot olivat hyvin kalpeat tummine varjoineen. Hän pyysi vettä pestäkseen kasvonsa, jolloin Wilson viittasi puroon. Kun Bo käveli hitaasti sitä kohti, otti Wilson laukustaan kamman ja puhtaan pyyheliinan ja vei ne hänelle.
Palattuaan nuotiolle näytti Bo aivan erilaiselta kammattuine tukkineen ja punaisine poskineen.
"Neiti, oletteko nälissänne?" kysyi Wilson.
"Olen."
Wilson tarjosi hänelle palasen leipää, lihaa ja kastiketta ja kupillisen kahvia.
Bo piti nähtävästi lihasta, mutta söi vastenmielisesti muun.
"Missä muut ovat?" kysyi hän.
"Hevosia hakemassa."
Ehkä Bo huomasi, ettei Wilson halunnut jutella, koska hänen pikainen Wilsoniin luoma silmäyksensä ilmaisi hänen ajattelevan, että joko Wilsonin ääni tahi käytös oli muuttunut. Pian hän poistuikin haavan juurelle pois auringonvalosta istuutuen mättäälle, johon kantautui silloin tällöin nuotion savua. Siinä hän sitten pysyi liikkumatonna, ollen hyvin onnettoman näköinen päättäväisistä huulistaan ja uhmaavista silmistään huolimatta.
Texasilainen käveli edestakaisin nuotion luona pää kumarassa ja kädet selän takana. Ellei hänen vyöltään olisi riippunut revolveria, olisi hän muistuttanut velttoa maanviljelijää. Hän oli avopäin ja takitta, ruskeat liivit olivat auki ja housujen lahkeet oli työnnetty pitkiin saapasvarsiin.
He eivät kumpikaan, ei tyttö eikä hän, muuttaneet asentoaan pitkään aikaan. Vihdoin kumminkin katseltuaan metsään ja kuunneltuaan sanoi Wilson tytölle palaavansa pian, ja poistui kuusien suojaan.
Heti hänen lähdettyään — todellisuudessa niin pian, että se merkitsi suunnitelmaa eikä sattumaa — tuli Riggs juosten aukion vastakkaiselta puolelta. Hän riensi suoraan tytön luo, joka hyppäsi seisoalleen.
"Piilotin pari hevosta", huohotti hän käheästi ja kiihkeästi. "Otan nyt pari satulaa sillä aikaa kuin sinä hankit jotakin evääksi. Koetamme päästä pakoon."
"Ei!" huusi Bo peräytyen.
"Mutta emme ole turvassa täällä", sanoi Riggs vilkaisten ympärilleen. "Vien sinut kotiisi. Vannon sen. Sanon sinulle vieläkin, ettemme ole turvassa täällä, koska nuo miehet vihaavat minua. Kiiruhda nyt!"
Hän sieppasi pari satulaa, yhden kumpaankin käteensä. Hetki oli punastuttanut hänen kasvonsa, kirkastanut hänen silmänsä ja voimistanut hänen liikkeensä.
"Olen paremmassa turvassa täällä näiden lainsuojattomien luona", vastasi Bo.
"Et siis halua tulla!" Hänen kasvonsa alkoivat vaaleta ja vääntyä, ja hän pudotti satulat käsistään.
"Harve Riggs, mieluummin rupean noiden roistojen leluksi ja palvelijattareksi kuin suostun viettämään tuntiakaan kahden kesken kanssasi", tiuskaisi Bo hänelle sammumattomassa vihassaan.
"Vien sinut väkisin!"
Riggs tarttui häneen, mutta ei voinut pitää häntä kiinni. Bo riistäytyi irti ja huusi:
"Auttakaa!"
Kuultuaan tuon kalpeni Riggs hirveästi ja raivostui. Hypäten eteenpäin löi hän Bota vasten suuta. Bo horjui, kompastui muutamaan satulaan ja kaatui. Riggs tarttui nyt hänen kurkkuunsa aikoen kuristaa hänet. Mutta Bo makasi hiljaa sanomatta mitään. Silloin Riggs nosti hänet seisoalleen.
"Kiiruhda nyt, ota tuo laukku ja seuraa minua!" Riggs tarttui jälleen noihin pariin satulaan. Toivoton kiihko, tuhoisa ja kerskaileva, punasi hänen kasvonsa. Hän oli ainoan suuren seikkailunsa kynnyksellä.
Tytön silmät laajenivat katsoessaan Riggsin ohi ja hänen huulensa avautuivat.
"Jos huudat vielä kerran, tapan sinut!" huusi Riggs käheästi ja nopeasti. Paljas Bon huulien avautuminen oli jo peloittanut häntä.
"Yksikin huuto riitti varmasti", sanoi muudan ääni hitaasti, mutta venyttelemättä sanoja, tyynesti ja kylmästi, mutta sisältäen kumminkin jotakin peloittavaa.
Riggs pyörähti huudahtaen kummallisesti. Wilson seisoi muutamien askelten päässä puoleksi kohotettu revolveri kädessään. Hänen kasvonsa olivat kuten ennenkin, ainoastaan hänen silmiensä ilme muistutti kiehuvaa sulaa hopeaa.
"Tyttö, miksi valuu suustanne verta?"
"Riggs löi minua", kuiskasi Bo. Sitten jokin, jota hän pelkäsi tahi näki tahi aavisti, pakotti hänet peräytymään, polvistumaan ja ryömimään kuusisuojukseen.
"Kuulehan, Riggs, kehoitan sinua vetämään revolverisi esille, jos luulet sen hyödyttävän jotakin", sanoi Wilson harkitsevasti, vaikkakin hieman nopeasti.
Mutta Riggs ei voinut vetää, ei liikahtaa eikä puhuakaan sanaakaan. Hän näytti muuttuneen kiveksi lukuunottamatta leukaa, joka hitaasti painui alemmaksi.
"Harve Riggs, ampuja tuolta Missourista päin", jatkoi ääni kuvaamattoman tarkoittavasti, "olet luultavasti katsonut monenkin revolverin suuhun aikoinasi. Katsopas nyt tännekin!"
Wilson kohotti harkitsevasti revolverin suun juuri Riggsin säikähtyneiden silmien tasalle.
"Olit kuulemma kehunut Turnerin kapakassa, että voit nähdä luodin tulevan ja väistää sen. Sinun on kumminkin toimittava nopeasti! Koeta nyt väistää tätäkin!"
Revolveri sylki tulta ja paukahti. Toinen Riggsin säikähtynyt silmä, oikea, sammui kuin lamppu. Toinen pyöri hetkisen hirveästi, kunnes se muuttui liikkumattomaksi kuin kuolleella. Riggs horjui hitaasti, kunnes menetetty tasapaino kaatoi hänet raskaasti liikkumattomaksi kasaksi. Wilson kumartui katsomaan tuota maassa makaavaa ruumista. Hän oli nyt tuon äskeisen kylmän ja ivallisen miehen täydellinen omituisesti kiivas vastakohta. Sähisten ja sylkien kuin raivon myrkyttämä purki hän nyt tuota vihaansa, jota hänen luontoisensa mies ei ollut voinut kohdistaa elävään vastustajaansa. Hän oli nyt kuin halvattu ja syyti suustaan kiihkeitä epäjohdonmukaisia sanoja, jotka ilmaisivat ensi sijassa luokkavihaa, sitten todellisen miehuuden aiheuttamaa inhoa raukkaa kohtaan ja lopuksi vastenmielisyyttä murhaajaa vastaan. Maailmassa on vähän niin oikeudenmukaisia miehiä kuin nämä Lännen revolverisankarit ovat.
Wilsonin peloittava vihan aiheuttama kouristuskohtaus meni vihdoin ohitse. Suoristuttuaan pisti hän aseen tuppeen ja alkoi hitaasti kävellä tulen luona. Jonkun hetken kuluttua nosti hän päänsä pystyyn ja kuunteli. Hevosten kavioiden pehmoista kapsetta kuului metsästä. Pian ilmestyi Anson näkyviin miehineen ja heillä oli mukanaan muudan noista kadonneista hevosista. Sattui samalla, että nuori Burt lähestyi aukion toiselta puolelta. Hän käveli nopeasti, kuten sellainen, jolla on kerrottavana tärkeitä uutisia.
Laskeutuessaan satulasta huomasi Anson tuon kuolleen miehen.
"Jim, olin kuulevinani laukauksen."
Toiset huudahtivat ja laskeutuivat satuloista tarkastellakseen tuota maassa makaavaa ruumista sellaisella uteliaisuudella ja omituisella pelolla, joka on ominainen kaikille nopean kuoleman kanssa tekemisiin joutuneille miehille.
Mutta tuota kaikkea ei kestänyt kuin hetkinen.
"Olet ampunut hänen silmänsä puhki!" huudahti Moze.
"Ihmettelenpä, mitä revolverinheiluttaja Riggs piti tuosta lyijypuikosta!" sanoi Shady Jones nauraen julmasti.
"Hänen takaraivonsa on aivan tipotiessään!" huohotti nuori Burt. Oli mahdollista, ettei hän ollut vielä nähnyt montakaan luodin merkitsemää miestä.
"Jim, tuo pitkätukkainen houkka ei ole koettanutkaan ampua vastaan!" huudahti Snake Anson hämmästyneenä.
Wilson ei puhunut kumminkaan sanaakaan eikä lopettanut kävelyään.
"Mikä sen aiheutti?" kysyi Anson uteliaasti.
"Hän löi tyttöä", vastasi Wilson.
Nyt kuului pitkäveteisiä huudahduksia kaikilta suunnilta samalla kun miehet katsoivat toisiinsa.
"Jim, säästit minulta vaivan", lisäsi joukon johtaja. "Olen sinulle hyvin kiitollinen. Pojat, tarkastakaa Riggs, niin jaamme saaliin. Eikö niin, Jim?"
"Kyllä, mutta saatte pitää minun osani."
Miehen taskuissa oli paljon seteleitä ja vyötäisillä olevassa vyössä melkoinen määrä kultaa. Shady Jones anasti Riggsin saappaat ja Moze hänen revolverinsa. Sitten he jättivät ruumiin paikoilleen.
"Jim, sinun on mentävä etsimään noita kadonneita hevosia. Pari on vieläkin kateissa ja toinen niistä on minun!" huusi Anson, kun Wilson pääsi kääntymispaikalleen.
Bo kuuli Ansonin sanat, pisti päänsä esille kuusisuojuksesta ja huudahti: "Riggs kertoi piilottaneensa pari hevosta. Ne ovat varmasti jossakin lähistössä. Hän tuli tuolta päin."
"Huomenta, tyttöseni! Onpa sinulla hyviä uutisia", vastasi Anson, jonka rohkeus alkoi kasvaa.
"Hän halusi varmaankin saada sinut mukaansa."
"Kyllä, mutta en halunnut lähteä."
"Silloinko hän löi sinua?"
"Niin."
"Muistellessani eilistä puhettasi en voi ymmärtää, oliko herra Riggsillä suuremmat mahdollisuudet täällä kuin Texasissakaan. Meissäkin on nimittäin jotakin tuosta suuresta maasta."
Tyttö veti kalpeat kasvonsa piiloon.
"Nyt on meidän lähdettävä matkalle, pojat", määräsi johtaja. "Menköön pari teistä hakemaan noita hevosia. Ne ovat piilossa jossakin tiheässä kuusikossa. Me muut rupeamme tekemään kuormia."
Pian olivatkin he jo matkalla ja suuntasivat kulkunsa ylätasankoa kohti, poiketen suunnastaan ainoastaan silloin kun heidän piilottaakseen jälkensä oli etsittävä pehmeää ja ruohoista maata, jossa eivät sellaiset näkyneet.
Iltapäivän kuluessa ratsastivat he vain noin kaksitoista peninkulmaa, mutta se olikin vain jatkuvaa kiipeämistä penkereeltä penkereelle, kunnes he saapuivat metsäiselle ylätasangolle, joka mustana rinteenä jatkui huipuille saakka. Metsä oli jylhää aarniometsää, jossa kasvoi ainoastaan honkia ja mäntyjä kuusien hävittyä olemattomiin. Viimeinen tunti varsinkin oli vaivalloinen ja rasittava heidän etsiessään Ansonin mieleistä leiripaikkaa kulkemalla sinne tänne, kiipeilemällä, tunkeutumalla tiheikköihin ja poikkeamalla suunnasta. Hän tuntui olevan aivan ymmällä valitessaan sopivaa leiripaikkaa. Vihdoin kumminkin valitsi hän jostakin syystä, jota ei kukaan kokenut metsämies olisi käsittänyt, synkän tiheimmän metsän keskellä olevan syvänteen sellaiseksi. Aukio, jos sitä nyt sellaiseksi voitiin sanoakaan, ei ollut mikään niitty eikä lehtokaan. Toiselta puolelta kohosi musta kallio omituisine reikineen melkein puiden latvojen tasalle. Sen juurella pulppusi puro, joka virtasi sellaisten kalliomuodostumien yli, että sen lorina eri paikoista läheisyydessä kuulosti monenlaiselta, milloin sointuvalta ja laulavalta, milloin taasen omituisen kumealta ja synkältä, ei kumminkaan kovalta, mutta kummallisen läpitunkevalta.
"Miten synkkä paikka!" huomautti Shady tunteellisesti.
Tuo vähäinen mielenrohkaisu, jonka Riggsin ruumiin ryöstäminen oli aiheuttanut, ei kestänyt tähän leiriin saakka. Miehet juttelivat vain keskenään kaikkein välttämättömimmästä, ja senkin hyvin hiljaa. Paikan vaatimus tuntui olevan sellainen.
Wilson palveli tyttöä melkein samoin kuin edellisenä iltanakin. Hän käski Bon syödä itsensä kylläiseksi, jotteivät voimat heikontuisi. Tyttö totteli kehoitusta melkoisin ponnistuksin.
Koska päivä oli ollut hyvin voimiakysyvä, sillä kaikkien muiden, paitsi Bon, oli ollut pakko kiipeillä peninkulmittain jalkaisin, eivät he illallisen jälkeen valvoneet niinkään kauan, että olisivat huomanneet, millaisen omituisen, villin ja pikimustan paikan heidän johtajansa oli valinnut leiripaikaksi. Paksurunkoisten mäntyjen välissä olevilla pienillä aukioilla ei ollut mitään vastaavaa kauas ulottuvassa lehvistössä. Ei ainoankaan tähden tuike voinut näkyä tähän synkkään koloon. Kauempana olevien äkkiä kohoavien harjanteitten yli puhaltava tuuli humisi mäntyjen oksissa kuin nämä olisivat olleet jännitettyjä kieliä. Surullisia ääniä kuului silloin tällöin. Ne eivät olleet kyllä muita kuin oksien tahi toisiaan vasten hankautuvien runkojen aiheuttamia, mutta tarvittiin kumminkin päivänvalon selvä ilmoitus, jotta ihminen voi todeta ne muiksi kuin aaveellisiksi. Sitten kumminkin, huolimatta tuulen huminasta ja puron lorinan muuttuvaisuudesta, tuntui yhtä läpitunkematon hiljaisuus kuin pimeyskin oli kietovan heidät vaippaansa.
Lainsuojattomat, joista oli tullut pakolaisia nyt, nukkuivat kumminkin väsyneen unta kuulematta mitään. He heräsivät auringon noustessa, kun metsä näytti savuiselta kultaisessa aamuruskossa ja kun valo, linnut ja oravat ilmoittivat päivän alkaneeksi.
Hevoset eivät olleet poistuneet kuopasta yön kuluessa, seikka, jonka
Anson huomasi heti.
"Tämä ei kylläkään ole mikään iloinen paikka, mutta en milloinkaan ole nähnyt turvallisempaa", huomautti hän Wilsonille.
"Niin, jos nyt mikään paikka enää on turvallinen", vastasi Wilson epäilevästi.
"Voimme ainakin pitää silmällä jälkiämme. Tänne ei ymmärtääkseni ole mitään muuta tietä."
"Snake, olimme melko taitavia lampaidenvarkaita, mutta olemme huonoja metsämiehiä."
Anson murisi tyytymättömästi tälle toverilleen, joka kerran oli ollut hänen tukensa. Sitten hän lähetti Burtin metsälle hankkimaan tuoretta lihaa ja rupesi pelaamaan muiden kanssa korttia. Koska heillä nyt oli varoja sellaiseen, syventyivät he siihen heti kokonaan. Wilson tupakoi ja katseli miettiväisesti milloin pelaajia, milloin suruissaan istuvaa tyttöä. Aamuilma oli kylmää, ja Bo, nähtävästi tahtomatta oleskella vangitsijainsa läheisyydessä tulen luona, oli senvuoksi valinnut tämän synkän kuopan ainoan aurinkoisen paikan lepopaikakseen. Kului pari tuntia, aurinko kohosi korkeammalle ja ilma lämpeni. Kerran kohotti Anson päätään katsellakseen leiripaikkaa ympäröiviä synkkää metsää kasvavia rinteitä.
"Jim, hevoset ovat menossa jonnekin kauemmaksi", huomautti hän.
Wilson nousi laiskasti ja läksi kävelemään kapeiden aukioiden poikki hevosia kohti. Ne olivat syödessään ruohoa oikealla kulkeneet puron vartta alas. Siellä oli niitä vastassa syvä, viheriä ja tiheää pensaikkoa kasvava kuilu. Pari hevosta oli mennyt sinne. Wilson kuuli kai selvästi, missä ne olivat, vaikka ne eivät olleetkaan näkyvissä, koska hän läksi kiertämään päästäkseen niiden edelle ja ajaakseen ne takaisin. Näkymätön puro virtasi sinne kallioiden yli loristen ja kohisten. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuunteli. Pihkalta tuoksuva tuuli kantoi mukanaan hiljaisia ja tyynnyttäviä metsänääniä. Ainoastaan hyvin terävät korvat olisivat voineet erottaa hiljaisia ja nopeita askelia. Wilson eteni varovaisesti ja kääntyi muutamalle pienelle, sammalta kasvavalle ruskealle ja tuoksuvalle aukiolle, joka oli täynnä sananjalkoja ja sinikelloja. Sen keskeltä löysi hän syvälle sammaleeseen painuneen puuman jäljen. Hän kumartui katsomaan sitä, jäykistyi nopeasti ja suoristautui sitten varovaisesti. Silloin kuuli hän takaansa kumeita askelia. Nostaen käsivartensa korkealle seisoi hän hiljaa paikoillaan ja kääntyi sitten hitaasti. Muudan harmaaseen peurannahkapukuun pukeutunut, harmaasilmäinen ja tukevaleukainen metsästäjä tähtäsi häneen vireissä olevalla pyssyllä. Ja tuon metsästäjän vieressä oli sähisevä ja sylkevä hirveän näköinen puuma.