XXIV.
Kun Helen Rayner katseli, miten Dale ratsasti tiehensä toimittamaan vaarallista tehtäväänsä, joka merkitsi melkein elämää tahi kuolemaa Helenille itselleen, oli hyvin omituista, ettei hän voinut ajatella muuta kuin tuota hurmaavaa ja järkyttävää hetkeä, jolloin hän oli kietonut kätensä Dalen kaulaan.
Se ei vaikuttanut ollenkaan asiaan, että Dale — oivallinen mies kun hän oli — oli vapauttanut tuon hetken häpeästä suhtautumalla Helenin tekoon omalla tavallaan. Tosiasia, että Helen oli menetellyt niin, riitti. Kun hänen tunteensa kerran olivat päässeet riehumaan, oli hänen aivan mahdotonta tietää ja ymmärtää niitä edeltäpäin. Hän totesi vain hämmentyneenä, että kun Dale palaa Bon kanssa, menettelee hän jälleen samoin.
"Jos sen teen, teen sen vilpittömästi", sanoi hän itsekseen ja punastui korviaan myöten.
Hän katseli Dalea, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Kun Dale oli poistunut, tukahduttivat ikävä ja pelko tuon hämmentävän tunteen. Hän rupesi valmistautumaan tuleviin tapahtumiin. Ennen illallista kokosi hän sekä omat että Bon arvoesineet, kirjat, paperit ja vaatteet ja laittoi ne sellaiseen kuntoon, että hän siinä tapauksessa, että hänet karkoitettaisiin maatilalta, voi ottaa henkilökohtaisen omaisuutensa mukaansa.
Mormonit ja muutamat muut uskolliset miehet nukkuivat sen yön päärakennuksen kuistissa tervavaatevuoteillaan, jottei Heleniä ainakaan voitaisi yllättää. Sitten koitti päivä monine toimineen, joita ei mikään häirinnyt. Mutta kuunnellessaan ja vahtiessaan tuntui se Helenistä kumminkin äärettömän pitkältä.
Carmichael ei palannut eikä hänestä kuulunutkaan mitään. Viimeiset tiedot hänestä olivat edellisen päivän iltapäivältä, jolloin muudan paimen oli nähnyt hänet kaukana pohjoisessa matkalla kukkuloille päin. Beemanit ilmoittivat, että Roy oli paranemaan päin, ja sanoivat huomanneensa, että kyläläisten keskuudessa vallitsi jonkunlainen hillitty epäluulo.
Tämä toinen yksinäinen yö tuntui Helenistä melkein sietämättömältä. Kun hän nukkui, näki hän hänestä unia, ja kun hän valvoi, hyppäsi hänen sydämensä aina kurkkuun ikkunan luona kasvavien puiden lehtien kahinastakin, ja sitäpaitsi kiduttivat häntä kaikenlaiset kuvittelut Bon tilasta. Hän sanoi monta kertaa itselleen, että Beasley olisi saanut viedä maatilan mielisuosiolla, kun vain Bo olisi saanut olla rauhassa, sillä hän syytti vihollistaan empimättä Bon katoamisesta. Hän luuli Riggsin toimineen vain välikappaleena.
Päivällä ei häntä niin peloittanut, sillä kaikenlaiset työt kiinnittivät hänen huomionsa puoleensa. Mutta seuraavana aamuna juuri ennen puoltapäivää palauttivat aitauksista kuuluvat huudot ja jostakin läheisyydestä kuuluva kavioiden kapse hänet järkyttävään todellisuuteen. Katsoessaan ikkunasta näki hän suuria savupilviä.
"Tulipalo! Luultavasti on joku katoksista, ehkä tuo vanhin kauimpana oleva, syttynyt tuleen", sanoi hän katsoessaan ikkunasta. "Joku huolimaton meksikolainen iankaikkisine savukkeineen on kai sen sytyttänyt."
Helen vastusti haluaan lähteä katsomaan, mitä oli tapahtunut, sillä hän oli päättänyt pysytellä kotona. Senvuoksi avasikin hän oven epäröimättä, kun hän kuuli askelia kuistista ja koputusta ovelta. Siellä oli neljä meksikolaista. Muudan heistä tarttui Heleniin nopeasti kuin salama ja vetäisi hänet yhdellä nykäyksellä kynnyksen toiselle puolelle.
"En halua tehdä teille pahaa, señora", sanoi hän viitaten samalla, että
Helenin oli poistuttava.
Kenenkään ei tarvinnut Helenille ilmoittaa, mitä tämä vierailu tarkoitti. Vaikka hän oli pelännytkin melkein vaikka mitä, ei hän ollut kumminkaan uskonut, että Beasley ryhtyisi tällaisiin väkivaltaisuuksiin. Hänen verensä kiehui.
"Kuinka te uskallatte?" sanoi hän vapisten koettaessaan hillitä itseään. Mutta luokkarajat, valta ja ääni eivät vaikuttaneet mitään näihin meksikolaisiin, jotka vain nauroivat. Toinenkin tarttui Heleniin likaisella ja ruskealla kädellään, jolloin Helen säpsähti inhosta.
"Laskekaa minut irti!" huudahti hän raivokkaasti ruveten vaistomaisesti taistelemaan vapauttaakseen itsensä. Silloin tarttuivat muutkin häneen. Helenin arvokkuus hävisi nyt kuin sitä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Polttava ja tukahduttava veren virtaaminen suonissa tutustutti hänet ensimmäisen kerran siihen kauhistuttavaan vihaan, jonka hän oli perinyt Auchinclosseilta. Hän, joka oli luullut voivansa olla milloinkaan suuttumatta, taisteli nyt kuin naarastiikeri. Meksikolaisilla, jotka sopertelivat kiihkoissaan, oli täysi työ, ennenkuin he saivat hänet nostetuksi maasta. He käsittelivät häntä kuin tyhjää maissisäkkiä. Tarttuen hänen käsiinsä ja jalkoihinsa kantoivat he hänet kujalle ja kujalta tielle puku epäjärjestyksessä ja puoleksi revittynä. Siellä he suoristautuivat ja karkoittivat hänet pois.
Puoleksi sokaistuna näki Helen heidän asettuvan ovelle valmiina estämään hänen sinne tulonsa. Hän horjui tietä pitkin kylään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt punaisessa sumussa, kuin hän olisi saanut verentungoksen aivoihin ja kuin matka Cassin lesken huvilaan ei milloinkaan loppuisi. Mutta hän pääsi sinne kumminkin lopulta, horjui polkua pitkin taloon ja kuuli tuon vanhan vaimo huudon. Silmät sameina, pyörtymäisillään, sairaana ja kaiken näyttäessä mustalta tunsi Helen, miten rouva talutti hänet vierashuoneeseen ja asetti hänet tuoliin istumaan.
Hän tointui kumminkin pian sen verran, että muisti kaiken. Hän näki Royn, joka oli aivan kalmankalpea, kyselevän häneltä säikähtynein silmin. Vanha vaimo oli kumartunut hänen ylitseen mumisten koettaessaan lohduttaa häntä ja järjestäessään hänen pukuaan.
"Neljä meksikolaista kantoi minut ulos ja karkoitti minut kodistani tielle", huohotti Helen.
Hän näytti kertovan tämän itselleenkin ja toteavan samalla sen suunnattoman vihan, joka vapisutti hänen ruumistaan.
"Jos olisin aavistanut sen, olisin tappanut ne!"
Hän huudahti tämän kovasti ja epäröimättä katsellen ystäviään kuivin ja kuumin silmin. Roy ojentautui ja tarttui hänen käteensä puhuen käheästi. Pelästynyt vanhus polvistui ja koperoi vapisevin sormin Helenin puvun repeämiä. Sitten koitti hetki, jolloin Helenin ruumiin vapiseminen alkoi tauota, jolloin hänen verensä rauhoittui sallien järjen jälleen toimia ja jolloin hän alkoi taistella vihaansa vastaan ja hitaasti ja peläten huomata tuon kuluttavan vaaran, joka oli väijynyt hänen mielessään kuin nukkuva tiikeri.
"Ah, neiti Helen, olitte niin hirveän näköinen, että luulin niiden pidelleen teitä pahoin", sanoi vanhus.
Helen katsoi hämmästyneenä ajettuneita ranteitaan, toista sukkaansa, jonka varsi oli valunut aivan nilkkaan, ja halkeamaa, joka oli paljastanut hänen olkapäänsä meksikolaisten julkeille katseille.
"Ruumiini ei ole vahingoittunut", kuiskasi hän.
Ei Roykaan ollut enää niin kalpea ja hänen silmiensä äskeinen vihainen ilme oli muuttunut nyt ystävälliseksi.
"Oli onni, neiti Nell, ettei tapahtunut mitään vahinkoa… Kai nyt ymmärrätte koko tämän konnanjuonen? Älkää kumminkaan antako sen tukahduttaa lempeätä tapaanne suhtautua asioihin. Huomaatte siitä vain, miten raaka tämä Länsi on. Rakkauskin on täällä aivan samanlaista."
Helen käsitti vain osaksi hänen sanansa, mutta se riitti kumminkin selvittämään hänen suhteensa tulevaisuuteen. Länsi on kaunis, mutta kova. Näiden ystävien kasvoissa hän alkoi huomata niissä olevien syvien ja terävien ryppyjen, tuskan varjojen ja peittelemättömän alastoman totuuden merkityksen, joka oli hakattu niihin kuin marmoriin.
"Taivaan nimessä, kertokaa nyt meille kaikki", kehoitti rouva Cass.
Sulkien silmänsä totteli Helen käskyä ja kertoi lyhyesti, miten karkoittaminen oli tapahtunut.
"Sitä juuri olemme odottaneetkin", sanoi Roy. "On hyvä, että pääsitte sieltä ehein nahoin. Beasleyllä on nyt valta, ja mieluummin näemmekin, että olette nyt poissa maatilaltanne."
"Mutta, Roy, en halua luovuttaa sitä Beasleylle!" huudahti Helen
"Neiti Nell, ennenkuin tämä Pine kasvaa tarpeeksi suureksi lain vaikutuksille, olette harmaapäinen vanhus. Ette voi karkoittaa Beasleytä kunniallisella ettekä oikeutetuilla vaatimuksillanne. Al Auchincloss oli kova isäntä. Hän hankki itselleen vihollisia tappamatta niitä kaikkia. Ihmisten pahoja töitä ei voida unhottaa. Ja teidän on kärsittävä Alin syntien vuoksi, vaikka Al olikin yhtä hyvä kuin joku toinenkin täällä menestynyt tilanomistaja."
"Voi, mitä minun nyt on tehtävä? En aio suostua. Omaisuuteni on minulta ryöstetty. Eivätkö ihmiset voi minua auttaa? Onko minun pakko ristissäkäsin istua ja katsella miten tuo sekarotuinen rosvo —? Ah, tämä on aivan uskomatonta!"
"Teidän on vain oltava kärsivällinen muutamia päiviä", sanoi Roy tyynesti. "Kyllä tämä kaikki loppuu vielä hyvin."
"Roy, teillä on ollut tämä kepponen, kuten sitä nimitätte, selvillä jo kauan aikaa!" huudahti Helen.
"Niin onkin, enkä ole laskuissani erehtynytkään."
"Mitä sitten tapahtuu muutamien päivien kuluttua?"
"Nell Rayner, aiotteko reipastua nyt, vai oletteko vielä niin hermostunut, että menetätte kotonaan malttinne?"
"Koetan olla rohkea, mutta minua on valmistettava", vastasi Helen värisevällä äänellä.
"No niin, Beasley saa nyt Dalen, Las Vegasin ja minut kimppuunsa. Ja, neiti Nell, hänen toivonsa saada elää kauan ovat yhtä mitättömät kuin hänen taivaaseenpääsemisensä mahdollisuudet."
"Mutta, Roy, en usko tuollaisia harkittuja murhia mahdollisiksi", vastasi Helen vapisten. "Sellainen on vasten uskontoani. En suostu sellaiseen. Voittehan kaikki sitäpaitsi joutua vaaraan."
"Tyttö, miten luulette sitten voivanne tästä suoriutua? Jos rakastatte Dalea ja vannotte rupeavanne hänen puolisokseen, voitte ehkä estää hänet. Minäkin kunnioitan niin paljon uskontoanne, etten ryhdy sellaiseen, jos luulette saavanne kärsiä minun vuokseni, mutta ei Dale, ette te, ei Bo, ei rakkaus, ei taivas eikä helvetti voi milloinkaan estää tuota paimenta, Las Vegasia."
"Ah, jos Dale tuo Bon minulle takaisin, en välitä maatilastani hituistakaan". mumisi Helen.
"Kun se tapahtuu, silloin siitä vasta välitättekin. Meidän on pantava suuri metsästäjänne vain työhön", vastasi Roy hymyillen ymmärtäväisesti.
Ennen puoltapäivää samana päivänä tuotiin Helenin kokoamat tavarat Cassin lesken portaille, ja niin tulivat hänen välttämättömimmät tarpeensa tyydytetyiksi. Hän sai sijoittautua niin mukavasti kuin suinkin vanhuksen ainoaan vapaana olevaan huoneeseen, jossa hän rupesi kokoamaan mielenlujuutta ja kestävyyttä.
Hänen ihmeekseen tulivat monet rouva Cassin naapurit vaatimattomasti tuon pienen rakennuksen takaovelle osoittamaan myötämielisyyttään. He muodostivat alistuneen ja pelokkaan joukon ja kuiskailivat toisilleen poistuessaan. Helen sai heidän vierailustaan sellaisen vakaumuksen, etteivät Beasleyn vallan alla olevien miesten vaimot luulleet tuosta maatilan väkivaltaisesta anastamisesta koituvan mitään hyvää. Hän totesi jo saman päivän iltana, että hänen onnettomuutensa oli synnyttänyt jonkunlaisen vastavoiman.
Seuraavana päivänä ilmoitti Roy hänelle, että Royn veli, John, oli saapunut edellisenä iltana ja ilmoittanut Beasleyn ottaneen jo maatilan haltuunsa. Ei laukaustakaan oltu ammuttu ja muutaman heiniä täynnä olevan ladon palaminen oli ollut ainoa vahinko. Se oli sytytetty tuleen Helenin miesten huomion kiinnittämiseksi yhteen paikkaan, ja sitten oli Beasley tullut mukanaan kolme kertaa niin monta miestä kuin heitä oli ollut. Hän oli ylpeästi käskenyt heidän mennä tiehensä, elleivät he halunneet hyväksyä häntä isännäkseen ja jäädä sinne hänen palvelukseensa. Nuo kolme Beemania olivat jääneet luullen siten parhaiten edistävänsä Helenin etua. Beasley oli sitten ratsastanut Pineen, kuten muinakin päivinä. Roy kertoi sitten sinä aamuna saamiaan uutisia, miten Beasleyn miehet olivat juhlineet myöhään edellisenä iltana.
Loppumattomilta tuntuvat toinen, kolmas ja neljäs päivä menivät menojaan, ja Helen luuli tulleensa vanhaksi niiden kuluessa. Yöt hän valvoi melkein kokonaan ajatellen ja rukoillen, ainoastaan iltapäivisin voi hän hieman nukkua. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua muusta kuin sisarestaan ja Dalen mahdollisuuksista pelastaa tämä.
"Ette pidä Dalea juuri minkään arvoisena", sanoi Roy vihdoin vastustaen. "Sanon teille, että Milt Dale voi tehdä noissa metsissä mitä ikinä hän vain haluaa. Voitte uskoa sanani… Mutta kun hän palaa, saavat asiat varmasti toisen käänteen."
Tämä merkityksellinen puhe tehosi Heleniin toivorikkaudellaan ja hyydytti hänen verensä ennustuksellaan metsästäjää odottavista vaaroista.
Viidennen päivän iltapäivällä heräsi Helen äkkiä unestaan. Aurinko oli jo melkein laskeutunut. Hän kuuli ääniä — rouva Cassin kimeän ja lörpöttelevän, joka kuulosti nyt hyvin kiihtyneeltä, syvän, joka värisytti Heleniä päästä jalkoihin asti, ja sitten tytön naurun, katkonaisen mutta onnellisen. Kuului askelia ja kavioiden kapsetta. Dale oli tuonut Bon takaisin. Helen tiesi sen. Hän tunsi olevansa hyvin heikko ja hänen oli ponnistettava pysyäkseen pystyssä. Korvat alkoivat jyskyttää ja suloinen, täydellinen ilo täytti äkkiä hänen mielensä. Hän kiitti Jumalaa, että hänen rukouksensa oli kuultu. Tuntien sitten äkkiä hurjaa ruumiillista riemua hän syöksyi ulos.
Hän ennätti juuri ajoissa näkemään, miten Roy Beeman tuli talosta kuin häntä ei milloinkaan olisi ammuttu ja miten Roy huutaen tervehti erästä harmaapukuista ja -kasvoista miestä, Dalea.
"Päivää, Roy! Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen pystyssä", sanoi Dale. Kuinka tuo tyyni ääni vahvistikaan Heleniä! Hän huomasi Bon, joka näytti aivan entisenlaiselta, ehkä sentään hieman kalpeammalta ja ränsistyneemmältä. Sitten Bo näki hänet ja riensi hänen syliinsä.
"Nell, olen tullut terveenä takaisin! En ole milloinkaan elämässäni ollut näin onnellinen… Entä sitten kaikki suurenmoiset seikkailuni! Nell, sinä vanha äitiseni, olen saanut nyt niistä tarpeekseni elämäni ajaksi!"
Bo oli aivan hulluna ilosta nauraen ja huutaen vuorotellen. Mutta Helen ei voinut ilmaista tunteitaan. Hänen silmiänsä hämärsi niin, että hän pitäessään Bota sylissään tuskin voi nähdä heidän puoleensa kääntynyttä Dalea, joka kumminkin löysi hänen ojennetun vapisevan kätensä.
"Nell, olette luullakseni kärsinyt enemmän kuin me." Dalen ääni kuulosti vakavalta ja Nell tunsi hänen tutkistelevan katseensa kasvoillaan. "Rouva Cass sanoi teidän olevan täällä ja minä tiedän miksi."
Roy vei heidät kaikki sisälle huoneihin.
"Milt, joku naapurin poika pitää kyllä huolta hevosesta", sanoi hän, kun Dale kääntyi tomuiseen ja väsyneeseen Rangeriin päin. "Mihin jätit puuman?"
"Lähetin sen kotiin", vastasi Dale.
"Jumalalle kiitos, Milt, miten tämä tuntuukaan hauskalta!" lörpötteli rouva Cass. "Olemme olleet täällä hyvin huolissamme, ja neiti Helen on ollut melkein kuolla odottaessaan sinua."
"Täti, Bo ja minä olemme enemmän nälissämme kuin voitte uskoakaan", vastasi Dale nauraen.
"Taivas varjelkoon, laitan päivällisen valmiiksi tuossa tuokiossa!"
"Nell, miksi olet tullut tänne?" kysyi Bo epäilevästi.
Vastauksen asemesta vei Nell sisarensa huoneeseensa ja sulki oven. Bo huomasi matkatavarat ja hänen ilmeensä muuttui. Vanha loisto palasi hänen silmiinsä.
"Hän on siis tehnyt sen!" huudahti hän kiihkeästi.
"Kultaseni, kiittäkäämme Jumalaa, että olen saanut sinut takaisin!" mumisi Helen voiden vihdoinkin puhua. "Muusta ei ole väliä. Olen rukoillut ainoastaan tätä."
"Hyvä, vanha Nell!" kuiskasi Bo suudellen ja syleillen Heleniä. "Tiedän sinun tarkoittavan sanoillasi täyttä totta. Mutta minä en välitä sinun vilpittömyydestäsi! Olen tullut hengissä takaisin ja hurjempana kuin ennen. Missä — missä Tom on?"
"Bo, emme ole kuulleet hänestä viiteen päivään sanaakaan. Hän on tietysti sinua etsimässä."
"Ja sinutko on karkoitettu maatilalta?"
"Niin melkein", vastasi Helen kertoen tapauksen muutamin värisevin sanoin.
Bo sanoi hurjan sanan, jolla oli enemmän voimaa kuin kauneutta, mutta se ilmaisi hyvin hänen kiihkeän suuttumuksensa sisarta kohdanneen väkivallan johdosta.
"Ah, tietääkö Tom Carmichael tämän?" lisäsi hän huohottaen.
"Miten hän voisi?"
"Kun hän kuulee sen, niin — on helvetti valmis. Olen iloinen, että saavuin tänne ennen häntä… Nell, en ole riisunut kenkiäni koko siunattuna aikana. Auta minua. Hanki sitten hieman saippuaa, kuumaa vettä ja puhtaat vaatteet. Nell, tyttöseni, minua ei ole oikein kasvatettu kestämään näitä Lännen vaikeuksia. Ne ovat liian musertavia."
Sitten sai Helen kuulla nopeassa järjestyksessä laukkaavista hevosista, Riggsistä, lainsuojattomista, rohkeasti uhmatusta Beasleystä, pitkistä ratsastusmatkoista ja urhoollisesta roistosta, taistelusta Riggsin kanssa, verestä ja kuolemasta, toisesta pitkästä ratsastuksesta, synkässä metsässä olevasta leiristä, yksinäisistä öistä, aavemaisista äänistä, päivistä, petoksesta, suuresta maailmasta riistetystä näyttelijättärestä Opheliasta, Snake Ansonista, säikähtyneistä lainsuojattomista, surullisista vaikeroimisista ja peloittavista huudoista, puumasta, hevosten pelastumisesta, taistelusta ja ampumisesta, Wilsonista, tuosta toisesta Tom Carmichaelista, johon hän olisi voinut rakastua, ellei — pimeästä yöstä, Dalesta, hevosista, ratsastuksesta ja nälästä. "Ah, Nell, hän oli Texasista!" sanoi Bo lopuksi.
Helen kuunteli noita ihmeellisiä ja peloittavia tapauksia, jotka olivat uhanneet tuon rakastetun pienen sisaren vaaleata päätä, mutta Bon vaivattoman ja huomattavan kertomuksen aiheuttama hämminki jätti ainoastaan tuon viimeisen lauseen selväksi.
Pian sai Helen kumminkin tilaisuuden ilmoittaa, että rouva Cass oli pyytänyt heitä jo pari kertaa syömään, ja tämä tervetullut uutinen keskeytti Bon virtaavan sanatulvan paremmin kuin mikään muu.
Helen huomasi heti, että Roy ja Dale olivat keskustelleet asioista. Roy kunnioitti tätä kokoutumista istumalla ensimmäisen kerran pöydässä haavoittumisensa jälkeen, ja ellei oteta huomioon Helenin onnettomuutta ja ilmassa väreilevää odotuksen jännitystä, oli päivällinen iloinen. Vanha rouva Cass oli nyt kunniansa kukkuloilla. Hän tunsi ilmassa olevan rakkautta, ja ollen uskollinen sukupuolelleen hän iloitsi siitä.
Ilta ei ollut vielä pimennyt, kun Roy nousi ja meni kuistiin. Hänen terävät korvansa olivat kuulleet jotakin. Helenkin luuli erottaneensa nopeata kavioiden kapsetta.
"Dale, tulehan tänne!" huusi Roy sitten kovasti.
Metsästäjä meni nopein äänettömin liikkein, ja Helen ja Bo seurasivat pysähtyen ovelle.
"Las Vegas sieltä varmaankin tulee", kuiskasi Dale.
Helenistä tuntui, että paljas paimenen nimikin jo muutti koko ilmaston.
Portilta kuului ääniä, joista toinen, nopea ja käheä, kuulosti Carmichaelin puheelta. Vireä hevonen hypähteli ja lennätteli soraa kavioillaan. Sitten ilmestyi polulle pieni mies, joka lähestyi taloa. Carmichaelhan se oli, mutta ei Helenin tuntema Carmichael. Hän kuuli Bon hiljaisen omituisen huudahduksen, joka vahvisti hänen saamaansa vaikutusta.
Tavasta, millä Roy meni ulos, ei olisi mitenkään voitu luulla, että häntä oli ammuttu, ja Dale oli melkein yhtä nopea. Carmichael saapui heidän luokseen ja puristi heidän käsiään nopeasti kauhealla kourallaan.
"Pojat, saavuin juuri. Nuo tuolla sanoivat, että olette löytänyt hänet."
"Varmasti, Las Vegas. Dale toi hänet kotiin terveenä ja reippaana.
Tuolla hän on."
Paimen tyrkkäsi nuo molemmat miehet syrjään ja astui pitkällä askeleella portaille katsellen tutkivasti ovelle. Helen voi huomata hänestä vain sen, että hän näytti peloittavalta. Bo meni ulos Helenin eteen. Ehkä hän olisi rientänyt suoraan Carmichaelin syliin, ellei joku vaistomainen tunne olisi häntä pidättänyt. Helen luuli sitä peloksi, koska hänen omakin sydämensä sykki tuskallisesti.
"Bo!" huusi Carmichael kuin villi, vaikka hän ei ollenkaan sellaista muistuttanut.
"Ah, Tom!" vastasi Bo änkyttäen ja ojensi puoleksi käsivartensa.
"Kas niin, tyttö!" Tämä huudahdus tuntui yhtä tuikealta kuin hänen silmäinsä tutkiva katse. Pari pitkää askelta toi hänet aivan Bon viereen ja hänen ulkomuotonsa karkoitti veren Bon poskista. Sitten oli kaunista katsella, miten hänen kasvonsa ihmeellisesti muuttuivat, kunnes hän oli jälleen tuo hyvin tunnettu Las Vegas, suurenmoinen kaikessa vanhassa voimassaan.
"No niin!" huudahti hän värisevällä äänellä. "Olen todellakin tyytyväinen!"
Kun hän kääntyi jälleen miehiin päin, katosi tuo kaunis ilme hänen kasvoiltaan. Hän puristi Dalen kättä kauan ja kovasti, ja hänen katseensa hämmästytti Royta.
"Missä Riggs on?" kysyi hän, ja hänen ruumiinsa liikahduksessa, kun hän tiuskaisi nuo sanat, hävisivät hänen ystävällisten tunteittensa omituiset vilahtelevat merkit kokonaan.
"Wilson ampui hänet", vastasi Dale.
"Jim Wilsonko, tuoko entinen texasilainen paimen? Hänpä auttoi sinua suurenmoisesti."
"Ystäväni, hän suojeli Bota", vastasi Dale liikutettuna. "Olin vanhoine puumineni siinä läheisyydessä."
"Taivutit siis Wilsonin avuksesi?" kysyi tuo tuikea ääni.
"Kyllä. Mutta hän tappoi Riggsin ennen saapumistani sinne. Vaikk'en olisi heitä milloinkaan löytänytkään, olisi hän kumminkin suojellut Bota."
"Missä tuo joukko nyt on?"
"Muut, paitsi Wilson, ovat luultavasti kuolleet."
"Joku kertoi minulle, että Beasley on karkoittanut neiti Helenin maatilalta. Onko asia niin?"
"On. Neljä hänen palveluksessaan olevaa meksikolaista oli kantanut hänet talosta ja repinyt melkein kaikki vaatteet hänen yltään. Roy kertoi minulle sen."
"Neljä meksikolaista! Tämä on varmasti kaikki Beasleyn suunnitelmaa."
"Niin onkin. Riggs toimi vain välikappaleena, koska hänellä, kuten tiedät, oli paha maine. Mutta Beasley valmisti suunnitelmat. He olisivat halunneet Nellin Bon asemesta."
Carmichael läksi äkkiä kävelemään pimenevää polkua hopeisten kantalevyjen ja kannusten kilistessä.
"Älä mene, Carmichael!" huusi Dale astuen askeleen.
"Voi Tom!" huusi Bo.
"Huutonne eivät tehoa sen enempää kuin mikään muukaan luullakseni", sanoi Roy. "Las Vegas on juonut punaista likööriä."
"Ah. hän on siis juonut! Silloin ymmärrän! Nell, hän ei koskenutkaan minuun!"
Kerrankin oli Helen voimaton lohduttamaan Bota. Voimakas sydämen sykähdys oli lähettänyt hänet rientävin ja horjuvin askelin Dalea kohti, joka oli jo astunut muutamia askelia polkua pitkin.
"Dale, oh, pysähtykäähän nyt toki!" huusi hän hiljaa.
Dale pysähtyi niin nopeasti kuin hän olisi juossut jotakin polun poikki olevaa estettä vastaan. Kun hän kääntyi, oli Helen jo lähellä. Persikkapuiden juurella oli jo melko pimeä, mutta Helen voi kumminkin nähdä hänen kasvonsa ja hänen kiihtyneet, leimuavat silmänsä.
"En ole kiittänyt teitä vielä Bon tuomisesta kotiin", kuiskasi hän.
"Nell, viis siitä!" vastasi Dale hämmästyneenä. "Mutta jos luulette sitä velvollisuudeksenne, niin odottakaa. Minun on saatava tuo paimen kiinni."
"Ei, sallikaa minun kiittää teitä nyt", kuiskasi hän ja tullen lähemmäksi kohotti hän käsivartensa kietoakseen ne Dalen kaulaan. Tämä oli hänen itsensä määräämä rangaistus tuosta kerrasta, jolloin hän sen oli tehnyt, mutta samalla riitti se ehkä kiitokseksi Dalelle. Mutta omituista kyllä, eivät ne kohonneetkaan korkeammalle kuin Dalen rinnalle tarttuen tämän peurannahkaisen takin rinnuksiin. Helen tunsi, miten Dale hengitti syvään.
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni", sanoi hän hellästi. "Olen nyt teille velkaa omasta ja hänen puolestaan enemmän kuin milloinkaan voin maksaa."
"Nell, olen ystävänne", vastasi Dale nopeasti. "Älkää puhuko mistään maksusta. Sallikaa nyt minun mennä Las Vegasin jälkeen."
"Miksi?" kysyi Helen nopeasti.
"Haluan seisoa hänen rinnallaan ryyppylässä tahi siellä, mihin hän menee", vastasi Dale.
"Älkää valehdelko minulle, sillä tiedän. Aiotte mennä suoraan Beasleyn luo."
"Nell, jos pidätätte minua vielä, on minun totisesti juostava, sillä muuten on minun mahdoton ennättää Beasleyn luo ennen tuota paimenta."
Helen katseli Dalen takin rinnuksista kiinni pitäviä sormiaan, nojautui enemmän häneen ja tunsi veren virtaavan kuumasti suonissaan.
"En salli teidän mennä", sanoi hän.
Dale nauroi ja puristi Helenin pienet kädet suuriin omiinsa.
"Mitä sanoittekaan? Ette voi pidättää minua."
"Voinpahan! Dale, en halua, että panette elämänne vaaralle alttiiksi."
Dale tuijotti häneen ja teki liikkeen kuin irroittaakseen Helenin kädet.
"Kuunnelkaa nyt minua, voi kuunnelkaa!" pyysi Helen. "Jos menette harkitusti tappamaan Beasleytä, ja teette sen, on se murha. Sellainen on uskontoani vastaan. En voisi olla enää milloinkaan onnellinen."
"Mutta, lapseni, menetätte omaisuutenne ainiaaksi, ellei Beasleytä
kohdella, kuten sellaisia miehiä on aina totuttu kohtelemaan täällä
Lännessä", huomautti Dale ja vapautti itsensä nopealla liikkeellä
Helenin otteesta.
Mutta Helen oli yhtä nopea ja kiersi lujasti käsivartensa Dalen kaulaan.
"Milt, rupean ymmärtämään tunteitani", sanoi hän. "Kun viimeksi tein näin, luulit sen johtuvan kiihtymyksestä ja hait lieventäviä asianhaaroja. Aion olla rehellinen nyt."
Helen aikoi estää hänet tappamasta Beasleytä, vaikka hänen onnistuakseen pitäisikin uhrata viimeinen ylpeytensä hiven. Hän painoi Dalen kasvojen ilmeen nyt ikuisesti mieleensä. Lumous ja suonien sykintä pakottivat hänet melkein unhottamaan aikeensa.
"Nell, nyt kun olette aivan suunniltanne, ei teidän pidä sanoa minulle sanaakaan —" Dale keskeytti käheästi.
"Ensimmäinen ystäväni, ensimmäinen —. Ah, Dale, tiedän sinun rakastavan minua!" kuiskasi hän painaen päänsä Dalen rinnalle, jossa sydän sykki voimakkaasti. "Vai etkö rakastakaan?" huudahti hän matalalla ja tukehtuneella äänellä, kun Dalen vaitiolo pakotti häntä jatkamaan tätä mieletöntä, mutta kumminkin ihanaa suunnitelmaa.
"Jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan rakastavani teitä. Nell
Rayner", vastasi Dale.
Helenistä tuntui kuin Dale olisi puhunut hyvin kaukaa. Hän kohotti kasvonsa sydän huulillaan.
"Jos tapat Beasleyn, en mene kanssasi milloinkaan naimisiin", sanoi hän.
"Kuka teiltä on sellaista odottanutkaan?" kysyi Dale naurahtaen käheästi. "Luuletteko, että teidän on mentävä kanssani naimisiin kiitollisuudesta? Tämä on ainoa kerta, kun olette loukannut minua, Nell Rayner. Minua hävettää, että voitte sellaista ajatellakaan."
"Ah, olet yhtä taipumaton kuin metsä, jossa elät!" huudahti Helen.
Sitten hän sulki silmänsä jälleen, sillä oli mieluisempi muistella
Dalen kirkastuneita kasvoja ja pettää itseään.
"Ihminen, minä rakastan sinua!" Täyteläisinä ja syvinä, mutta kumminkin väristen tunkeutuivat sanat hänen sydämestään, jota ne olivat painaneet niin pitkän ajan.
Silloin tuntui Helenistä tunteiden myrskyssä, että Dale nosti hänet maasta ja puristi syliinsä kohdellen häntä peloittavan hellästi. Hän puristeli ja suuteli Heleniä omituisesti ja kiihkeästi kuin karhu, teki hänet sokeaksi, huumautuneeksi, riemuitsevaksi, pelästyneeksi ja kokonaan erilaiseksi kuin hänen entinen ajatteleva ja tyyni olemuksensa oli.
Sitten hän laski Helenin maahan ja hellitti otteensa.
"Mikään ei olisi voinut tehdä minua niin onnelliseksi kuin nuo sanasi."
Dale lopetti huokaisten syvään kuvaamattomasta ja ihmettelevästä ilosta.
"Silloin et suinkaan lähde —"
Helenin onnellinen kysymys jäätyi hänen huulilleen.
"Minun on mentävä!" vastasi Dale vanhaan tyyneen tapaansa. "Kiiruhda Bon luo, äläkä ole huolissasi. Koeta ajatella asioita niinkuin opetin sinulle metsässä."
Helen kuuli hänen pehmeät ja nopeat etääntyvät askeleensa. Hänet oli jätetty siihen yksikseen pimenevään hämärään, hän oli järkytetty ja häntä vilusti seisoessaan siinä kuin kiveksi muuttunut.
Siten hän seisoi pitkän aikaa, kunnes selvenevä totuus kannusti hänet toimintaan. Hän läksi heti Dalen jälkeen. Totuus oli sellainen, että huolimatta Dalen lapsuusvuosista Idässä ja noista pitkistä erakkovuosista, jotka olivat kehittäneet hänen ajatuksensa ja tunteensa ihmeellisiksi, oli hän kumminkin tämän raa'an, rohkean ja häikäilemättömän Lännen luonteenomainen asukas.
Oli jo aivan pimeä ja Helenin oli juostava melkoinen matka, ennenkuin hän huomasi Dalen pitkän ja tumman vartalon kuvastuvan Turnerin kapakan keltaisia valoja vasten.
Jollakin tavoin tämän merkityksellisen hetken kuluessa, jolloin hänen rientävät askeleensa olivat yhtä nopeat kuin hänen sydämensä sykähdykset, tunsi Helen itsessään jonkunlaisen voiman, joka vastusti tätä Lännen raakaa ja alkuperäistä oikeudenkäyttöä. Hän oli elänyt koko ikänsä siellä, missä sivistys, laki ja järjestys vallitsevat. Tässä totuuden välähdyksessä hän näki Lännen sellaisena kuin se on tulevaisuudessa, jolloin naisten ja lasten avulla nämä hurjat rajamaan kauhut muuttuisivat vain muistoiksi. Hän ymmärsi kumminkin samalla sellaisten miesten kuin Roy Beemanin, Dalen ja tuon tulisen Carmichaelin välttämättömyyden nykyisissä oloissa. Beasley ja muut hänen laisensa oli tapettava. Mutta Helen ei tahtonut, että hänen rakastettunsa, hänen tuleva miehensä ja hänen lapsiensa mahdollinen isä tekisi tuon teon, joka hänen mielestään oli murha.
Kapakan ovella sai hän Dalen kiinni.
"Milt, voi, odota!" huohotti hän.
Hän kuuli Dalen kääntyessään kiroavan hiljaa. He olivat kahden lamppujen keltaisessa valossa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja seisoivat pää riipuksissa aidan luona.
"Sinun on mentävä takaisin", määräsi Dale ankarasti kalpein kasvoin ja leimuavin silmin.
"En, ennenkuin viet minut täältä joko kantaen tahi muuten!" vastasi
Helen päättävästi ja niin luottavaisesti kuin hän naisena vain voi.
Silloin tarttui Dale häneen kovasti. Dalen kiihkeys, erittäinkin hänen kasvojensa ilme, peloitti Heleniä ja vei häneltä voimat. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa hänen päätöstään, sillä hän tunsi voittavansa. Hänen sukupuolensa, hänen rakkautensa ja läsnäolonsa olisivat liian paljon Dalelle.
Kun hän heitti Helenin syrjään, kiihtyi kapakasta kuuluva heikko melu koviksi ja käheiksi huudoiksi, joita säestivät kiireiset askeleet ja pöytien ja tuolien nopea siirteleminen. Dale päästi Helenin irti ja hyökkäsi ovelle. Mutta sisällä äkkiä syntynyt hiljaisuus, joka oli tuota äskeistä melua nopeampi ja omituisempi, pysähdytti hänet. Helenin sydäntä kouristi, ja sitten se tuntui lakkaavan sykkimästä. Mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hevosetkin näyttivät kivettyneen kuten Dalekin.
Silloin rikkoi hiljaisuuden kaksi jymähtävää laukausta. Sitten kuului heikompi paukahdus ja särkyneen lasin kilinää. Dale riensi kapakkaan. Hevoset alkoivat korskahdella ja hypähdellä. Hiljainen hillitty mumina peloitti Helenia yhtä paljon kuin se veti häntä puoleensa. Nojautuen oveen työnsi hän sen sisäänpäin ja meni huoneeseen.
Kapakka oli täynnä sinistä sumua ja haisi savulta. Dale seisoi juuri kynnyksen vieressä. Lattialla makasi kaksi miestä. Tuolit ja pöydät olivat kumossa. Liikkumaton, synkkä, paitahihaisista, saappaita ja vöitä käyttävistä miehistä kokoonpantu joukko näytti paenneen vastakkaisen seinän viereen, josta he kalpein ja synkin kasvoin tuijottivat tiskiin päin. Omistaja Turner seisoi sen toisessa päässä kalpeana, kädet ylhäällä ja vapisten. Carmichael nojautui tiskin keskustaan. Hänellä oli vielä kädessään ojennettu savuava revolveri.
Huohottaen käänsi Helen kasvonsa jälleen Daleen. Tämä oli huomannut hänet ja ojensi nyt käsivartensa hänelle tueksi. Silloin hän näki ruumiit melkein jaloissaan. Jeff Mulvey — hänen enonsa entinen työnjohtaja. Hänen kasvojaan oli kauhea katsella. Savuava revolveri oli hänen liikkumattoman kätensä vieressä. Toinen mies oli kaatunut suulleen. Puvusta päättäen oli hän meksikolainen. Hän ei ollut vielä kuollut. Sitten Helen, tuntiessaan Dalen käsivarren ympärillään, katsoi kauemmaksi, koska hän ei voinut sitä estää, katsoi tuota omituista tiskiin nojautuvaa olentoa, tuota poikaa, joka oli ollut sellainen ystävä hänelle hädän hetkinä, tuota sisarensa suoraluontoista ja naiivia rakastettua.
Mutta hän näki siellä nyt miehen, jonka kasvojen ilme oli peloittavan tyyni ja tuhoa ennustava. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tiskiin ja kädessä oli hänellä lasillinen punaista likööriä. Toisessa kädessä oleva suuri revolveri oli niin liikkumaton kuin se olisi kasvanut siihen kiinni.
"Juon sekarotuisen Beasleyn ja hänen roistojensa maljan!"
Carmichael joi katsellen samalla leimuavin silmin joukkoa. Sitten heitti hän kauheassa vihassaan nopeasti lasinsa lattialla makaavaa, vielä hengissä olevaa meksikolaista kohti.
Helen tunsi kaatuvansa ja kaikki musteni hänen silmissään. Hän ei nähnyt Dalea, vaikka hän tiesikin tämän häntä kannattavan. Sitten hän pyörtyi.