(Laulun aikana tulee esille aseistettu, reipas miesjoukko, Kovas etunenässä.)
KOVAS (huomaten Heljän). Terve, Heljä morsioni! Täälläkö olet jo sinäkin! (Syleilee). Kas tässä, pojat, vanhan Karhun uljas tytär, jota meidän ja koko Kalevan maan on pelastuksestaan kiittäminen. Paljain jaloin, puolialastomana hän riistäytyi läpi murhamiesten kätten, kuin tuulen siivillä kiidätti sanoman meille. Henkihieverissään lattialle tuupertui, toki sanotuksi sai: "petos, katala petos, maankavallus, maammo maassa, taatto ryssäin ja omain vanki!" Enempää ei tarvittukaan — loput tiedämme kaikki.
JOUKKO. Eläköhön Heljä-neito!
KOVAS. Niin kuulkaa nyt veljet! (Heljälle) Tässä vanhan raunioilla, aamussa armahamman ajan, ympärillä sotaveikot, otan nyt omaksi sinut. Vannon taivahan valalla!
JOUKKO. Siunatkoot siniset ilmat liiton pyhän! Olkoon onni!
KOVAS. Kiitos, veikot! (Syleilee Heljää.) Oi, sa uljas Heljä-kukka!
HELJÄ. Pieni mun on osa tässä. Mitä itse toimititte?
KOVAS. Nyt on selvä Suomen päivä. Katalimmat tuhon korpit tuolla viruvat raunioissa. Ujunoff vain muutaman miehen kera hurjasti paeten nahkansa pelasti. Mutta takaisin ei palaja sen vannon, ja vakuutamme! Voittajina paljon suurempina palaamme nyt kuin vuosi sitten, nyt on rinnasta omastai ilkikasvi katkoeltu, paise saastainen reväisty. — Vaikka on nyt raunioina Kalevalan valtapirtti, niin pian kohoaa sen tilalle uusi, nousee entistä ehompi! Kasvaa turve ylitse hautojen, kuivuu viljat kyynelvedet, kirkastuupi murhe musta. Alta tuskan ja tulenkin nousee suuri Suomen päivä — aamu armias Jumalan. Tuli polttaa terveheksi, mikä maassa lie mäteä, alla syämmen alahaista. Kirkastuupi kansan sielu, valkeneepi valju aatos, koko heimo korkeneepi. Alta vallan vainolaisen nousee ehjänä Kaleva kera valkeiden valojen.
JOUKKO. Ehyt on Kalevan kansa! Suomi nousee suurempana, kirkkahampana porosta!
KOVAS. Vannomme ikivalalla!