Jo on neljäs päivä eikä lintu vielä ole edes äännähtänytkään. Siitä asti kuin uuteen asuntoonsa muutti on hän tullut kuin mykäksi. Kaunis, solakka nainen seisoskelee siellä päivät pääksytysten, kehottaa, hyväilee, mielittelee häntä kaikin tavoin, mutta tuota pientä houkkiota ei käy mitenkään saaminen laulamaan. Alussa hän luuli vaitiolon syyksi pelkuruutta, tottumattomuutta uuteen häkkiin ja ympäristöön, mutta nyt on jo neljäs päivä ja tuo oikullinen lintu vielä nytkin istua kököttää liikkumatonna yhdellä puikollaan. Ainoastaan suurin nälkä ja jano saattavat pakottaa sitä hypähtämään alas ruokakupille, ja kun hänen hallitsijattarensa pistää häkkiin sormensa ja tahtoo veikostella hänen kanssaan taikka tulee liian likelle häkkiä, tekee lintu mitä hurjimpia lentoyrityksiä häkissä.
Kaunis nainen ei vieläkään menetä kärsivällisyyttään — hän tahtoo odottaa. Ja hän — todellakin odottaa viikon, odottaa kaksikin viikkoa — turhaan. Muutamaa katkonaista äännähdystä lukuun ottamatta kuuluisa laulaja ei anna mitään kuulla.
— No, sitten minun täytyy luopua siitä toiveestani, että hauskuuttaisit asuntoani, sinä pieni villilintu! — sanoo hän toisen viikon lopulla ja heittäytyy katkeroittuneena keinutuoliinsa, yrittäen keinumisella karkoittaa suuttumustaan.
Kaunis vaimo parka, olet todellakin säälittävä! Tuskin olit mennyt miehelään — noin viisi vuotta sitten — miehesi jätti sinut iäksi. Puolen vuoden avioliiton jälkeen sinun oli pukeutuminen suruvaatteisin. Noin kolme vuotta takaperin talosi kävi vähäisen hauskemmaksi… Erään nuorukaisen seura oli sinusta sangen mieluisa… Mutta mihin hän joutui? Hän katosi. Ja siitä asti elät yksinäsi, ihan yksinäsi! Sinulla on tosin seuranainen, mutta mitä siitä? Talo on mykkä, kuollut…
Ja kuitenkin olet kaunis ja asuntosi todistaa hienoutta, varallisuutta… Vaan kohtalo ei suosinut sinua ja lopulta sinä luovuitkin kaikesta muunlaisesta toiveesta elämässä… Ainoastaan vähäisen eloisuutta vielä halusit … toiveesi perustit pikku keltalintuun ja siinäkin petyit…
Paha, kiittämätön sydän lienee tuolla pienokaisella.
Sillä jos joku — olipa se lintukin — kahteen viikkoon ei totu uuteen asuntoon, niin siihen ei voi olla syynä muu kuin ilkeys, varsinkin kun osoitetaan niin suurta ystävällisyyttä…
Kaunis leski kavahtaa paikaltaan ja astuu häkin luo. Silloin sattuu akkunaan leveä auringon säde ja lankee juuri häkkiin.
Ja pieni lintu rupee laulamaan… Ja millä tapaa! Iloisemmin se ei visertänyt räätäliläistenkään tuvassa kuin nyt…
Mikä saattoi hänessä mielenmuutoksen aikaan: se auringon säde, joka niin iloisesti tanssi hänen häkkinsä messinkilangoilla, vaiko hallitsijattarensa poveen luotu silmäys — sitä älkäämme tutkiko.