— Kärsivällisyyttä, äiti kulta, on vielä jatkoakin — lausui Edit, luoden riemusta loistavat silmänsä Geröön.
— Kuulkaamme, kuulkaamme! — kaikui joka taholta; — pyydämme jatkoa.
— Kerran sitten rakastuin, ensimmäisen kerran — jatkoi Gerö.
Uskomattomuuden mutina kuului seuran miespuolisista jäsenistä.
— Lasket joutavia! Olit ylioppilas Pestissä, etkä muka olisi ollut keneenkään rakastunut? — Näillä sanoilla minä toin ilmi yleisen mielipiteen.
— Liehakoitsija! Puolisonsa tähden hän niin puhuu! — väitti eräs toinen seurassa.
— Rakkauteni esineen nimi oli Gabriella. Minä rakastin häntä, mutta hän ei huolinut rahtuakaan minusta.
— Ja sinut vastustus teki vielä tulisemmaksi, eikö niin? — kysyi joku.
— En tiedä mikä sen vaikutti, se vaan on varma, että olin rakastunut. Silloin jo nuot isänmaallista innostusta uhkuvat ajat olivat ohitse, alettiin luopua unkarilaisesta kansallispuvusta, eurooppalainen muoti rupesi taas pääsemään valtaan ja laskiaisajan alussa siinä pienessä kaupungissa, missä tämä tapahtui, kiisteltiin paljon siitä, mentäisiinkö tanssiaisiin frakissa vai attilassa. Suurin osa naisia puolusti frakkia, tekivätpä oikein propagandaa sen puolesta, Gabriellan johdon alaisena. Jos joku mies vastustikin muita, niin kaunis johtaja kyllä sai hänet taivutetuksi. Sillä Gabriella oli kaunis, yhtä kaunis kuin rikas ja turhamielinen. Joka ei taipunut hänen oikkunsa alaiseksi, se oli hukassa ainaiseksi. Attilan puoltajien joukko oli jo huvennut sangen pieneksi ja varmalta näytti, että ensimmäisissä tanssiaisissa frakki voittaa, jos minäkin taipuisin. Sillä vastustus nojautui enää vaan minuun. Antautuisinko vai enkö? Sitä mietiskelin. Minä tunsin, että jos Gabriella rakastaisi minua, ripustaisin mielipiteeni ja attilani naulaan.
Tanssiaisilta lähestyi; Gabriellan kunnia oli kysymyksessä. Hän oli luvannut, ettei baalissa nähtäisi ainoatakaan attilaa ja kutsutti minut luoksensa kuulusteltavaksi. Sykkivin sydämin istuin hänen huoneesensa; hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän laski valloilleen kaiken kaunopuheisuutensa, kaiken viehätysvoimansa, voittaaksensa minut puolelleen. Pyysi minua hänen tähtensä antamaan myöten tuossa pikku asiassa; tanssiaisten jälkeen saisin vaikka kuolinpäivääni saakka käydä unkarilaisessa puvussa, mutta hänen vastustajansa nauravat hänelle, jos hän ei pidä lupaustaan. Minä panin vastaan. Vihdoin hän menetti malttinsa ja huudahti kiivastuneena: "Hyvä, silloin en minä ikinä tule omaksenne!" Maailma pyörähti silmissäni. Tähän asti hän ei koskaan ollut lausunut ainoatakaan sanaa, josta olisin saattanut päättää hänen vähimmälläkään tavalla suosivan minua; nyt hän, ikäänkuin sydämensä salpa olisi pamahtanut auki, yht'äkkiä ilmaisi itsensä! "Te siis voisitte rakastaa minua?" kysyin mielenliikutuksesta vavisten. Hän katsoi minuun, ei minuun — vaan sisimpään sydämeeni ja vastasi: "Sen sanon sitte tanssiaisissa!" Asia oli ratkaistu: frakki voitti. Mutta minä … minä en voittanut! Tanssiaisissa pyytäessäni vastausta, tuo armoton koketti heleästi naurahtaen vastasi: "laskin leikkiä, paljasta leikkiä!"