Hän riisuu heti yltään miehen vaatteet ja sukeltaa sen sijaan viehättävän aamuhameen pitsimereen. Katsahtaa vielä peiliin … korjaa pikkuisen hiuksiaan … ja sitte pois budoariin, jossa hän heittäytyy mukavaan nojatuoliin, asettaen pienet jalkansa kamiinin rautaa vastaan.
Ja hän odottaa…
Alfredin täytyy astua tämän budoarin lävitse, jos kamaristaan tahtoo mennä valkoisten kettujen luolaan.
Hän kuuluu jo lähestyvän. Ainakin oli Nathalie kuulevinaan askelia viereisestä huoneesta. Joku mies kävi siellä, se on varma, mutta hän seisahtui. Minkätähden hän seisahtui? Ehkäpä hän epäröi?
Niin, Alfred todellakin epäröi.
Hän seisoo toisessa huoneessa ja kokoilee sielunsa voimia suoritettavaan otteluun.
Sillä jos ihmisystävällinen sääli pusersi meistä huudahduksen "Nathalie parka!" niin saatamme saman tunteen valtaamana sanoa myöskin: "Alfred parka!"
Mies kärsi näet yhtä paljon taistelusta kuin hänen nuori vaimonsa, hänen puolustuksensa kysyi yhtä paljon henkistä voimaa kuin tämän ryntäykset. Nuot kyyneleet tipahtelivat hänen sieluunsa kuin palava öljy; nuot soimaukset ja rukoukset, joitten tulvassa hän ulos mennessään kahlaili aina portille asti, tuskastuttivat häntä sanomattomasti; hänen rauhaa ikävöivä luonteensa olisi ottelujen kestäessä ollut sata kertaa valmiina sovinnon tekemiseen, ellei hänelle taas olisi johtunut mieleen Pali Szücs'in kirje.
Sillä hän oli vakuutettu siitä, että Pali oli oikeassa ja että hänen puolisollensa pieni pakkotaivutus oli erittäin tarpeen.
Eikä ollut siinä kyllä, että nuo kotiottelut häntä tuskastuttivat; yhtä ikävystyttävä oli se, mikä niitten jälkeen seurasi, kun hän oli asunnostaan lähtenyt ja kadulle joutunut.