Vaan mitähän tämä merkitsee — mikähän silmänkääntäjä tässä on temppujaan tehnyt? Myrskyisten pilvien sijasta täyttää budoarin herttainen päivänpaiste. Viehättävimmällä hymyllä tervehtää nuori rouva miestään.
— Oletko vielä kotona? — kysyy hän iloisesti; — luulin sinun jo aikoja sitte menneen.
— Täytyi kirjoittaa pari kirjettä, se viivytti minua — vastaa Alfred, joka tuskin kykenee kummastustaan salaamaan.
— Joudu, kultaseni, kello käy jo yhdeksättä ja kettu-toverisi suuttuvat sinuun, jos myöhästyt… Mutta herran tähden, miksi katsot minuun noin kummallisesti?
— Sitäpä vielä kysyt, — vastaa Alfred, laskien hattunsa pöydälle; — kummastelen käytöstäsi: ennen olet pidättänyt minua pois menemästä ja nyt kehoitat siihen.
— Älä enää muistuta tuosta tuhmuudestani… Suo anteeksi, että olen käyttäytynyt niin mielettömästi.
Ja hän ojensi hänelle kätensä. Alfred puristi, hyväili sitä ja istui tietämättään toiseen nojatuoliin ihan vaimonsa viereen.
— Sinä siis … myönnät käyttäytyneesi … jos minäkin saan käyttää niin kovaa sanaa … mielettömästi? — jatkoi riemusilmin Alfred, hypistellen aamuhameen pitsejä.
— Tietysti! Olin itsekäs, tahdoin riistää sinulta vapautesi… Mutta lupaan nyt kokonaan muuttua. Tästedes saatat minun puolestani mennä mihin milloinkin mielit… Kuules, kello lyö jo neljänneksen yli kahdeksan … valkoiset ketut odottavat … riennä!
— Odottakoot vielä hetkisen — kuiskaa Alfred, nojaten päänsä
Nathalien olkaa vastaan.